Kun skeptikko kiropraktikon kohtasi

selkä
Kuva: Unsplash

Olen aiemmin kirjoitellut erilaisista kehollisista ongelmista, kuten ylikunnosta ja urheiluvammoista ja muusta sellaisesta, mitä urheilevan ja suorittavan ihmisen osaksi tässä maailmassa voi tulla. Eräänä viime viikon aamuna huomasin, että en pääse sängystä ylös ilman, että siitä kuuluu ääni. Ei siis mikään mukava sängynjousien narahdus tai rentouttava syvä uloshengitys, vaan sellainen ei jumalauta nyt mä olen mennyt lopullisesti mäsäksi ja olen vain kasa ihmistä muistuttavaa massaa -kiroiluääni. Samana aamuna en voinut jäädä pois bussissa oikealla pysäkillä, koska en selkäkivun vuoksi saanut kerättyä itseäni tarpeeksi nopeasti ylös penkistä.

Miten sitten sain itseni tällaiseen solmuun?

Liikuntahistoriani on monipuolinen ja poukkoileva.  Parhaiten sitä voisi kuvata termi ylivilkas, jolla jostain käsittämättömästä syystä myös minua lapsena kuvattiin. Muksuna harrastin telinevoimistelua, yleisurheilua, balettia ja hiihtoa. Niiden jäljiltä olen edelleen melko hyvä tekemään kuperkeikkoja, vaakoja ja kärrynpyöriä (vain toiseen suuntaan), mutta suksiin en ole koskenut sen jälkeen, kun lukion ykkösellä oli pakko hiihtää kerran liikuntatunnilla. Sillä tunnilla sluibasin toden teolla, koska siinä vaiheessa elämääni vähät välitin kansallisurheilulajeista ja olin enemmän kiinnostunut runoudesta, yhteiskunnallisista epäkohdista ja kaljanjuonnista.

Koululiikunta ei muutenkaan juuri napostellut, koska liikuntatunneilta on piirtynyt mieleeni neljä vallitsevaa asiaa:

  • cooperin testit (menivät ihan hyvin, mutta ällöä)
  • pesäpallo (täyttä paskaa, koska kukaan ei ymmärrä lajin sääntöjä, osu palloon, saa koppia tai muuten vaan välitä, ja samalla joukko poikia norkoilee kentän laidalla huutelemassa kommentteja lyöntivuorossa olevan raukkaparan rinnoista ja osumatarkkuudesta)
  • hiihto (jota piti tehdä verenmaku suussa kyntöpellolla, jossa oli enemmän peltoa kuin lunta)
  • ja joku ympäri liikuntasalia sipsuttelu tamburiinin tahdissa (uskokaa huviksenne).

Yläasteella aloin pelata salibandya, koska yhtäkkiä kaikki kaveritkin pelasivat sitä. Se oli aika hauskaa, ja lajin parista kertyi erinäisiä megaluokan saavutuksia kuten D-tyttöjen aluepronssi tai sijoitus C-tytöissä johonkin SM-sarjan kahdeksanneksi. Tätä huikean urheilumenestyksen viitekehystä vasten voitte sijoittaa minut pelaajana johonkin syöttää välillä myös omille ja laukoo kovaa viivalta, joskus jopa maaliin -kohtaan.

Salibandy jäi lukioiässä, koska silloin ihmisillä loppuvat urheiluharrastukset sosiaalisen elämän tai koulupaineiden, tai minun tapauksessani musiikkihommien, kouluasioiden, kaupan kassalla istumisen ja tulevaisuudesta murehtimisen, jalkoihin. Aika pikaisesti painelin kuitenkin takaisin tanssitunneille, joilla jatkoin yliopistoaikoina.

Yliopistoaika on muuten ihmisen kulta-aikaa, koska silloin ehtii harrastaa, juhlia, nukkua pitkään ja tehdä kaikkea sellaista, mitä työelämässä ei enää ehdi. Harrastin taitoluistelua, tanssia, ryhmäliikuntatunteja, joogaa, kuntosalilla käyntiä, ainejärjestösählyä ja juoksua. Vaikka se ehkä rivien välistä piirtyykin, väännettäköön nyt rautalangasta, että suoritin opinnoissa ja liikunnassa ihan kympillä, ja siitä se vanhojen vammojen pahenemiskierre sitten taisi alkaa.

Ylivilkkaiden vuosieni varrelle on mahtunut yhtä jos toista iskua. Nilkka on pyörähtänyt ympäri, polveen on sattunut, lonkkakin on ihan väärin ja sillä viisiin. Viimeisin niitti oli ylikunto, jonka jäljiltä makasin yöt valveilla ja hikisenä, kuuntelin sydämeni hakkaamista ja pelkäsin aamua. Mitään meheviä leikkauksia en joutunut käymään läpi, mutta kävin muutamallakin fysioterapeutilla saamassa ohjeita jalkajumpista ja venyttelyistä, ja vaikka jalkajumppasin ja venyttelin, nilkka tuntui olevan pysyvästi outo ja lonkka ikuisesti kipeä.

Työelämään siirtymisen myötä lajit vähenivät ja totuin kehoni rajoitteisiin. Kävelin, joogasin, kävin välillä salilla, välillä jopa juoksin. En palautunut kovin hyvin, ja siitä, että en voi tehdä asioita täysillä, tuli jotenkin arkipäiväistä. Aloin olla sellaisessa solmussa, että välttelin tiettyjä lajeja, koska pelkäsin kipua. Kävellessä mietin kävelemistä, koska tiesin astuvani väärin ja pahentavani kipua, mutta en enää tiennyt, miten astua oikein. Seistessä mietin seisomista, koska samat sanat. Yhtäkkiä ajatukseni eivät olleet sen kehittyneempiä kuin jollain eläinvauvalla, joka opettelee kävelemään – ja tekee sen sujuvammin kuin minä ja vielä näyttääkin söpöltä.

Moni huono asia elämässä etenee vähitellen, joten niihin tottuu ja niistä muodostuu uusia normaaleja. Vasta siinä vaiheessa, kun tilanne on todella paha, sitä havahtuu, että miten olen päätynyt tällaiseen tilanteeseen, ei kai kukaan terve ihminen tällaisessa ole, eihän tällainen jumankekka voi olla normaalia ja missä vaiheessa tästä isosta kasasta kipua ja epämukavuutta ja asioiden välttelyä ja no oikeastaan pelkkää scheisseä on tullut minun elämääni.

Sitten minulle mainittiin sana kiropraktikko. Luonnollisesti tyrmäsin aiheen melko kovin sanankääntein, koska olin jo alistunut kohtalooni ja muutenkin epäilytti. Kuitenkin muutaman päivän päästä olin jo googlaamassa, koska mitäpä muuta nykyihminen tekisi kuin googlaisi. Ei sillä muuten olisi omaa verbiä. Löysin Stellan Tarinoita kivusta -kirjoituksen ja sitä kautta ViaVitalin. Varasin ajan samantien.

Ja niinhän siinä kävi, että vastoin odotuksiani kiropraktiikasta oli apua. Siitä oli valtavasti apua. Puolessa tunnissa ryhti oli suorempi, hengitys kulki vapaammin ja nilkka oli paikoillaan. Kävelin ilman, että jouduin ajattelemaan, kävelenkö oikein. Pääsin liikkumaan ketterämmin ja joustavammin kuin ennen, ja pään kääntäminen nauratti, koska se oli niin helppoa. Olin niin tottunut jäykkään niskaani, että olin unohtanut, että pään kääntämisen pitäisi olla ihmiselle normaalia.

Ostin kuuden kerran kortin ja ajattelin, että en ole koskaan käyttänyt rahojani paremmin.

Askel on vieläkin kevyt, keväisillä kaduilla hymyilyttää.

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM