Karl Ove Knausgård: Taisteluni I

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni I:n (2009) takakannessa on katkelma Aamulehden arvostelusta, jossa sanotaan teoksen olevan suurinta, mitä pohjoismaalaiselle kirjallisuudelle on tapahtunut vuosiin. Itse en olisi sanonut aivan noin mahtipontisesti, mutta en voi sanoa olevani eri mieltäkään. Kuusiosainen Taisteluni-romaanisarja on kirjallinen tapaus ja monumentti, josta tulee oma lukunsa kirjallisuushistoriaan sitten, kun aika on historiankirjoitukselle sopiva.

Taisteluni I aloittaa kirjasarjan, jossa Knausgård pistää uusiksi yleisen ja yksityisen suhteen, kirjoittaa auki omat ja sukunsa haavat. Knausgård avaa omia mielenliikkeitään avoimesti ja tekee samalla itsestään ja läheisistään romaanihenkilöitä. (Ja aiheutti sen takia skandaalin.)

Karl Ove Knausgård Taisteluni

Teosta ei ole helppo kuvailla tai sanoittaa, se pitäisi oikeastaan kokea. Se ei ole pelkkä lukukokemus vaan laajemmin kokemus, hyvässä ja huonossa. Se on romaani ja muistelmateos, joka käsittelee Knausgårdin lapsuutta, nuoruutta ja vaikeaa isäsuhdetta. Romaani, joka käsittelee ensirakkautta, musiikkia, jalkapalloa ja lukiolaisuutta. Hieman nykyhetkeä, hieman muita välähdyksiä elämästä nuoren aikuisuuden jälkeen. Avioeroa, perhesuhteita ja alkoholismia, joista päästäänkin suvun kipeisiin salaisuuksiin: kirjailijan alkoholisti-isään ja hänen jälkiensä siivoamiseen.

Siivoustyössä ja sen auki kirjoittamisessa ei säästellä eritteitä tai tunteita.

Taisteluni on tapahtumia, oikeaa elämää, ja samalla se on tajunnanvirtaa ja oivalluksia, jotka kytketään vaivattomasti nykyhetken tai jonkin jo tapahtuneen elämänvaiheen kuvaukseen:

Tänään on 27. helmikuuta 2008. Kello on 23.43. Nimeni on Karl Ove Knausgård, olen syntynyt joulukuussa 1968 ja olen siis tätä kirjoittaessani 39-vuotias. Minulla on kolme lasta, Vanja, Heidi ja John, ja olen naimisissa toista kertaa, Linda Boström Knausgårdin kanssa. Kaikki neljä nukkuvat ympärilläni kotonamme Malmössä, olemme asuneet täällä puolitoista vuotta. Lukuun ottamatta joitakin Vanjan ja Heidin lastentarhakavereiden vanhempia emme tunne täältä ketään. Se ei harmita, ei ainakaan minua, en saa seuraelämästä kuitenkaan mitään irti. En koskaan sano mitä oikeasti ajattelen, en koskaan sano mitä mieltä oikeasti olen, myötäilen aina niitä joiden kanssa kulloinkin puhun, olen olevinani kiinnostunut siitä mitä he sanovat, paitsi silloin kun juon, silloin menen useimmiten toiseen ääripäähän ja vaivun ahdistukseen joka on vain kasvanut vuosien mittaan ja saattaa nyt kestää viikkoja.

Knausgårdin havainnoissa on aina jotain viiltävän todellista ja rehellistä. Rehellisyyden takia Karl Ovesta itsestäänkin tulee ristiriitainen henkilö: välillä hänestä pitää, välillä häntä inhoaa. Taisteluni ei päästä helpolla kirjailijaa itseään, ei myöskään hänen lähipiiriään. Se ei päästä helpolla lukijaa: välillä empatian määrä tuntuu kestämättömältä, välillä iskee voimakas ärsyyntyminen – kuten ihmissuhteissa kai yleensäkin.

Jos arvostelisin kirjaa puhtaasti fiktiivisenä romaanina, en pitäisi tätä keskivertoa kummallisempana. Sanoisin, että rakenteessa oli löysyyttä, tyhjäkäyntiä. Sanoisin olevani ärsyyntynyt. Kysyisin, missä se draaman kaari oli.

Mutta voiko elämää karsia, voiko tunteita jättää kokematta? Eikö tässä ole kyse jostakin muusta kuin pelkästä romaanista? Uudesta lajityypistä, tavasta uudistaa romaania ja kerrontaa, jostakin poikkeavasta. Sellaisesta, että myös tylsistä ja turhauttavista kohdista löytää jotain kiinnostavaa, jotain, jonka takia jatkaa.

Suurinta antia teoksessa onkin tunteiden tarkkanäköinen kuvaus ja se riipivä rehellisyys, jolla kipeitäkin asioita kuvataan. Se vetää vaisuksi, se rohkeus, tai tyhmänrohkeus, jolla Knausgård pistää itsensä ja läheisensä alttiiksi. Siitä rohkeudesta ja koko kirjasta on vaikea muodostaa yksiselitteinen mielipide, mutta hengästyttävän kokemuksen siitä saa.

Sen kokemuksen takia aion myös jatkaa seuraaviin osiin. Lontooksi sanotaan jotain sellaista että one down, five to go. Minä sanon sen lisäksi, että hiljaiseksi vetää. Hyvässä ja pahassa.

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

Mitä saadaan, kun laitetaan välirikossa olevat äiti ja poika samalle luksusristeilijälle, toisistaan tietämättöminä tietenkin? Keitoksen tuloksena on kaksi erilaista kertojaääntä, kaksi erilaista historiaa ja menneisyys, joka välttelemisestä huolimatta lopulta kävelee vastaan.

Stefan Mosterin esikoisromaanissa Nelikätisen soiton mahdottomuus (2011) viisikymppinen äiti ja parikymppinen poika kävelevät, tai oikeastaan soittavat, toistensa ohi. Äiti Almut on pestautunut psykologiksi luksusristeilijälle, samalle, jolla hänen poikansa Sebastian toimii pianistina. Toisistaan tietämättöminä äiti ja poika viettävät päivänsä samalla laivalla.

Välirikkoa surevan Almutin on löydettävä elämälleen uusi suunta, nuoruuden reunalla olevan Sebastianin on puolestaan kohdattava aikuisuus.

Jos Nelikätisen soiton mahdottomuutta kuvaisi yhdellä sanalla, sana voisi olla ristiaallokko. Teoksessa vastakohdat törmäilevät jatkuvasti: Almut kantaa mukanaan DDR:n historiaa, Sebastian on varttunut yhtenäisessä Saksassa. Luksusristeilijän yläkansilla varakkaat ihmiset kuluttavat liiallista vapaa-aikaansa, alakansilla duunarit majoittuvat ahtaasti, salakuljettavat jopa muutamia siirtolaisia. Toiset ovat vapaita, toiset kahlittuja joko taloudellisten tai yhteiskunnallisten olojen vuoksi.

DSC_0113

Ja sitten on vielä musiikki. Almut on soittaessaan nuottien vanki, Sebastian taitava improvisoija.

Ilman nuotteja istun neuvottomana koskettimien ääressä. Osaan muutaman kappaleen ulkoa kuten tiedät mutta kun soitan ne, luen partituuria ikään kuin sieluni silmin. Se ei poikkea paljoakaan siitä kuin jos partituuri olisi avoinna edessäni. En voi istuutua pianon ääreen, aloittaa tyhjästä ja antaa jonkin sellaisen syntyä jota ei aiemmin ole ollut niin kuin sinä voit.

Musiikki yhdistää ja erottaa. Se kytkee yhteen myös Almutin ja laivan henkilöstöpäällikkö Gausin, joka käy säännöllisesti soittamassa Almutin työhuoneen flyygelillä. Gaus on entinen Stasi-upseeri, jonka kautta menneisyys kurottaa odottamattomalla tavalla Almutin ja Sebastianin nykyisyyteen.

Nelikätisen soiton mahdottomuus on temaattisesti hieno ja kunnianhimoinen kokonaisuus. Teos on myös melko raskassoutuinen, koska siinä on paljon toisteisia elementtejä ja juonesta irrallisia virtauksia. Almutista piirtyi tarkka ja hieno henkilökuva, mutta Sebastianin kertojaosuudet jättivät kylmäksi. Yhtenä syynä oli varmasti Sebastianin osuuksissa käytetty puhekielimäinen ilmaisutapa, joka toimi huonosti kirjoitettuna.

Heikkouksistaan huolimatta Nelikätisen soiton mahdottomuus on kiehtova kuin valtameren kohiseva ja arvaamaton aallokko. Kyllähän sellaista tovin jos toisenkin tuijottaa ja etenkin kuuntelee.

Cheryl Strayed: Wild

Miten ratkaistaan elämäntilanne, joka on niin pahassa umpisolmussa, ettei ole enää yhtäkään langanpätkää seurattavaksi? Miten selvitään äidin kuolemasta, lapsuudenperheen hajoamisesta, keskenjääneistä opinnoista ja avioerosta? No lähtemällä tietenkin kolmeksi kuukaudeksi vaeltamaan. Ilman vaelluskokemusta. Liian pienissä kengissä. Yksin.

Cheryl Strayedin omaelämäkerrallinen teos Wild (2012) kuvaa 26-vuotiaan Cherylin vaellusta 1990-luvun puolivälissä Pacific Crest Traililla. PCT on vaellusreitti, joka kulkee halki Kalifornian, Oregonin ja Washingtonin osavaltioiden, Meksikon rajalta Kanadan rajalle asti. Kun Cheryl ensimmäisen kerran luki Pacific Crest Trailin olemassaolosta, siitä tuli hänelle kiintopiste. Tie pois. Mahdollisuus uuteen alkuun.

Each day I felt as if I were looking up from the bottom of a deep well. But from that well, I set about becoming a solo wilderness trekker. And why not? I’d been so many things already. A loving wife and an adulteress. A beloved daughter who now spent holidays alone. An ambitious overachiever and aspiring writer who hopped from one meaningless job to the next while dabbling dangerously with drugs and sleeping with too many men.

DSC_0016

Cheryl lähtee matkalleen kokemattomana ja yksin, ilman kunnollista kartanlukutaitoa tai muitakaan erätaitoja. Ainoa asia, johon hän voi luottaa, on oma päättäväisyys, vaikka erämaa haastaa fyysisesti ja henkisesti. Selvitäkseen Cherylin on kerrottava itselleen tarinaa. Tarinaa, jossa hän on rohkea, jossa hän selviää, vaikka vaellus syö mieltä ja kehoa: iho hiertyy rikki, varpaankynnet irtoavat. Puhtaasta vedestä, tuoreesta ruuasta, rahasta ja muiden ihmisten seurasta tulee luksusta.

Vaeltaessaan Cheryl käy läpi elämäänsä. Maaston ja vaellusmatkan kuvausten kanssa vuorottelevat takaumat, joissa hän kertaa tarinaansa, muistelee tapahtumia, jotka johdattivat hänet kolmen kuukauden yksinäiselle vaellukselle.

Wild on taitavasti rakennettu teos, jossa nykyhetki ja mennyt on punottu yhteen ja jossa jokainen luku päättyy koukkuun. Siitä huolimatta se on myös raskas lukukokemus. Cherylin fyysiset koettelemukset ja ajatukset ottavat koville. Lukiessani tutkailin kirjan alkusivuilla olevaa karttaa välillä epätoivoisesti: kuinka paljon on vielä jäljellä? Koska tämä loppuu? Koska ollaan perillä?

Yhtä varmasti kuin Cheryl pääsee määränpäähänsä, lukijakin saa kirjan päätökseen. Ja silloin tunne on huikea ja puhdistava: kannatti kulkea Cherylin mukana koko matka, kannatti sinnitellä viimeisille sivuille.

Jotain me tässä saavutimme ja löysimme. Jotain opimme ja pääsimme vähän perille. Ainakin vähän enemmän kuin ennen.

It was my life – like all lives, mysterious and irrevocable and sacred. So very close, so very present, so very belonging to me.

How wild it was, to let it be.

Tove Jansson: Taikatalvi

Maaliskuun ensimmäisenä minulle koittaa kevät. Se tulee ehkä hiipien ja aaltoillen, mutta yhtä varmasti kuin aamut valkenevat, valuvat lumet puroina pois routaisen maan yltä. Siksi Tove Janssonin klassikko Taikatalvi (1957) saa kunnian päättää blogissani tämän talven.

Taikatalven tarina on varmasti monille tuttu: perinnerakkaat muumit nukkuvat talviunta läpi talven, mutta epäonnekseen Muumipeikko herää yksin vieraaseen vuodenaikaan, yksin oudoksi muuttuneeseen maailmaan.

Hän katsoi jasmiinipensasta, jossa paljaat oksat olivat huolimattomasti sikin sokin, ja ajatteli kauhistuneena: Se on kuollut. Koko maailma on kuollut minun nukkuessani. Tämä maailma kuuluu jollekin toiselle, jota minä en tunne. Ehkä Mörölle. Tätä ei ole luotu muumipeikkojen asuinpaikaksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Järkytys uudesta maailmasta ja yksinäisyydestä on aluksi suuri. Muumipeikko joutuu pinnistelemään ja oppimaan uutta, haastamaan vanhoja käsityksiään.

Sitten Muumipeikko tapaa Tuu-tikin, joka opettaa hänelle, kuinka uudessa maailmassa ollaan. Kuinka kaikkea ei tarvitse ymmärtää, kuinka epävarmuus voi tehdä levolliseksi. Kuinka asiat eivät ole aina sitä, miltä näyttävät: lumi voi olla kylmää tai lämmittää, se voi olla valkoista tai heijastaa värejä, se voi olla pehmeää tai kovaa.

Kuinka mikään ei oikeastaan ole varmaa.

Talven aikana Muumipeikko oppii uutta itsestään ja muista. Taikatalven sanomana on vahvasti suvaitsevaisuus ja piilossa olleen todellisuuden näyttäminen:

Katsos, on niin paljon väkeä, joka ei sovi kesään, keväseen ja syksyyn, hän sanoi. Kaikki hieman arat ja kummalliset. Muutamat yöeläimet ja oliot, joita ei huolita mihinkään ja joihin kukaan ei usko. Ne pysyvät piilossa koko vuoden. Ja sitten kun on rauhallista ja valkeaa ja yöt tulevat pitkiksi ja kaikki ovat nukahtaneet talviuneen – silloin ne tulevat esille.

taikatalvi

Ja kun kevät vihdoin suuren myrskyn jälkeen koittaa, on kaikki toisin. Muumipeikko on kasvanut, maailma on muuttunut, jotain täysin uutta on avautunut.

Nyt tuli kevät, mutta ei niin kuin hän oli kuvitellut. Sitä ei tarvittu enää vapauttamaan häntä vieraasta, vihamielisestä maailmasta, vaan se seurasi luonnollisena jatkona sitä uutta elämystä, jonka hän oli voittanut omakseen.

Tämän myötä minäkin sanon: hyvästi talvi 2017. Minä voitin sinut, ja vielä sellaisilla tavoilla, joita en olisi edes osannut kuvitella.

Uusi kevät, se tulee varoen, mutta pitenevien päivien takana se odottaa jo.

Peter Høeg: Hiljainen tyttö

Minä olen opetellut jättämään huonot tai raivostuttavat kirjat kesken, koska elämä on liian lyhyt. Peter Høegin Hiljaista tyttöä (2006) en tästä huolimatta jättänyt kesken. Se oli taistelu, työvoitto. Minä tuskailin Hiljaisen tytön kanssa yli puoli vuotta, uusin lainaa, uusin uudestaan. Pakotin itseni aina välillä lukemaan parikymmentä sivua, sitten luovutin jälleen.

En jättänyt kesken, koska kävin lainaamassa tämän elokuussa ystäväni kanssa, ja hän käski lukea sen, koska se on huikea.

Minä lupasin lukea.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja minä luin, tuskailin, luovutin. Aloitin uudelleen. Kahlasin läpi 566 sivua, pääsin jotenkuten kärryille kirjan puolivälin jälkeen. Siinä vaiheessa aloin jonkin verran pitää teoksesta, mutta pitikö minun todella kärsiä ensin kolmesataa sivua rikkonaista rakennetta, pomppivaa juonta ja raivostuttavaa päähenkilöä?

Ehkä minun piti, muuten en varmaan olisi saanut kokea tällaista tunnetta työvoitosta.

Hiljaisessa tytössä on mahtavia elementtejä ja hieman nyrjähtänyt todellisuus. Päähenkilö on lain ja yhteiskunnan reunalla elävä sirkustaiteilija Kasper, joka kuulee ympärillä olevat ihmiset. Kuulee sävellajit, teemat, hahmottaa maailman eri tavoin kuin tavalliset ihmiset. Se viehättää. Aluksi luin hitaasti vain siksi, että jäin tunnustelemaan, miltä minkäkin hahmon sointi kuulostaa.

Musiikin ja soinnin kuvaaminen ahmaisee suuren osan. Ihmisten lisäksi kuvataan tarkasti ympäristöä, Kööpenhaminan kaupunkia, sen äänimaisemaa, maantiedettä.

Salaisuus oli tragiikkaa, c-mollissa, jotain lapsiin liittyvää, nainen oli lapseton. A-duuriperfektionismi ei ollut pehmennyt. Iän karttuessa ihminen integroi kvinttiympyrässä vastapäisen sävellajin, prosessi on akustinen vastine sille, mitä me kutsumme kypsymiseksi.

Mutta on yksi tyttö, joka on täysin hiljainen. Josta Kasper ei kuule mitään. Jossa on selkeästi jotakin outoa voimaa. Tytöllä ei ole ominaissointia, ei mitään. Sitten tyttö katoaa. Se ehkä liittyy outoihin maanjäristyksiin ja tulviin, hämäriin kiinteistökauppoihin. Tytöllä on voima, josta jotkut haluavat hyötyä.

Kasper alkaa jäljittää tyttöä.

Seuraa teema ja variaatioita. Murtautumisia, kilpajuoksuja, tappelukohtauksia. Dekkarimaisia elementtejä. Sairaalasta heräämistä, putkasta heräämistä, jäljille pääsemistä, jälkien kadottamista. Täpäriä pakoja, palasten kokoamista.

Kertomus etenee kuin klassinen musiikki, mutta lähes kuusisataasivuisessa romaanissa teema ja sen variaatiot turhauttavat: minä kuuntelen Bachin Chaconnen paljon nopeammin kuin luen tämän kirjan. Rakenne ei kanna, ja päähenkilö, hänhän on sietämätön. Suuri egoisti, sanoo Sininen Rouva kirjassa. Oman erityisyytensä pauloissa, elää omilla säännöillään. Rinnastaa itsensä kepeästi historian suurmiehiin:

Kyse on siitä, että todella suuret kuten Grock, Beethoven ja Schubert ovat kaikki tarvinneet naisen, joka on pannut likoon koko hoivaamisen lahjansa. Bach samaten. Hän tarvitsi kaksi naista. Ja Jeesus: Neitsyt Marian ja Maria Magdaleenan. Kun miehellä on taiteellinen tai hengellinen missio, hän tarvitsee naisen ehdotonta, uhrautuvaa rakkautta.

Omat teot on helppo oikeuttaa, oma todellisuus yksinkertaisempi, kun pystyy liittämään itsensä osaksi suurten ja poikkeavien jatkumoa. Taitavasti rakennettu antisankari, se Kasper Krone on.

Hiljaisessa tytössä hienointa on äänen, maiseman ja uskonnollisen mystiikan kietominen yhteen. Sekavuuden, turhauttavan rakenteen ja raivostuttavan päähenkilön vuoksi en jää kaipaamaan kirjaa yöpöydälläni.

Oikeastaan käyn tipauttamassa sen kirjaston palautusluukusta jo tänään. Vihdoinkin.

Petri Tamminen: Enon opetukset

Petri Tammisen romaani Enon opetukset (2006) on surullisenhauska tutkielma eräästä suvusta, periytyvistä käytösmalleista ja ihan tavallisista aikuisen miehen kohtauksista. Enon opetuksissa seurataan päähenkilö Jussin ja tämän kymmenisen vuotta vanhemman Enon edesottamuksia kolmella vuosikymmenellä: 80-, 90- ja 2000 -luvuilla.

Enon opetuksissa ei tapahdu järisyttäviä asioita tai puhuta liikoja, mutta kuitenkin siinä tapahtuu koko elämä. Suvun kesäpaikan ympärille kietoutuvat syntymät ja kuolemat, kalareissut ja viinanjuonnit. Kirjan ensisivuilla seurataan Dianan ja Charlesin häitä, viimeisillä sivuilla Charlesin toista avioliittoa Camillan kanssa. Samoin ensisivuilla päädytään Enon kanssa koomisia piirteitä saavalle arkunhakureissulle, viimeisillä sivuilla arkkua kannetaan toisenlaisissa tunnelmissa.

Täysiä ympyröitä siis, sekä Charlesin ihmissuhteissa että Jussin, täysiä ympyröitä elämän alkutaipaleissa ja lopuissa, täysiä ympyröitä suvun miesten välisessä keskinäisessä vuorovaikutuksessa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Jussinkin olisi vain pitänyt ostaa vaimolleen kukkia 😦

Jussi näyttäytyy ujona ja estyneenä miehenä, joka kelluu ajopuuna elämäntilanteesta toiseen. Ei oikein pääse alkuun tai uskalla tarttua toimeen. Jussi päätyy Enon ja Enon parhaan kaverin Myrskyn kanssa sekalaisille retkille, hiekkakuopille, huoltoasemille ja ryyppyreissuille. Päätyy naimisiin, omakotitaloon, ikuisen väitöskirjaprojektin pariin. Isäksi, aviomiehen elämysmatkoille (Enon käyttämä termi Jussin ihan vahingossa hankkimasta sivusuhteesta), ja lopulta päätyy ihmettelemään poismuuttaneen vaimon jäljiltä tyhjää taloa.

Eno kulkee rinnalla kaikessa, on Jussille idoli, elämäntaitoguru ja tukipilari.

Eno pyysi minua ajattelemaan Kolumbusta ja Vasco da Gamaa ja kysyi olinko koskaan miettinyt, miksi aikuiset miehet olivat lähteneet niin kauas, minkä takia? Sanoin etten ollut tullut sitä miettineeksi. Eno katsoi minua murheellisen näköisenä ja ihmetteli, kuinka minä en tätäkään ymmärtänyt, eikö jokainen avioliitossa elävä mies arvannut, mitä Kolumbuksilla oli kotona huudettu. ”Että sinäkin saatanan paska aina vaan sohvalla makoilet etkä koskaan kuuntele kun sulle puhutaan. Ja Kolumbus siihen että vittu nyt lähti.”

Ja minä nauroin ääneen lukiessani, useita kertoja. Kuoppaiset ihmissuhteet, masentuneisuuteen taipuvainen perheenisä ja suvussa periytyvä alkoholismi onnistutaan kietomaan hellästi humoristiselta näyttävään käärepaperiin. Huumorin välistä pilkahtelee suru: jo teoksen ensisivuilla nuoren Jussin päässä on ajatus, joka kiteyttää hänen aikuisuutensa ja koko loppuromaanin:

Niin paljon minä pelkäsin, etten ymmärtänyt, että se mitä meille nyt tapahtui, tapahtui, tapahtui kaikkialla, että mitään niin surkeaa me emme keksisi, etteivät toiset olisi sitä jo keksineet.

Hellyys, se oli päällimmäinen tunteeni näiden miesten kohellusta seuratessani. Jussiin voisi ärsyyntyä, hänelle voisi raivota että ota nyt hitto vie vastuu teoistasi, mutta niin vähän Tamminen antaa hahmoilleen tilaa varsinaisesti märehtiä, että ärsytyskin ehtyy. Sellaisia toheloita nuo vain ovat, ja niiden kohellusta seurataan leikkisällä ja surumielisellä otteella, kirkkaalla ja koristelemattomalla lauseella ja hauskalla dialogilla.

Tarinan jännite hiipuu teoksen keskivaiheilla hieman, mieskuva ei ole mairitteleva, ja pieniä asioita paisutellaan suuriin mittakaavoihin. Kuitenkin, hellyys ja lempeys jäävät viimeisiksi tunteiksi kirjan päätyttyä: eivät ne miesparat vaan parempaan pystyneet.

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi

Vuoden viimeisenä päivänä minä marssin kirjakauppaan. Oli leutoa, lenkkarit upposivat pehmeään maahan ja linnut lauloivat. Kotiutin sieltä Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsin (2016), koska en vain voinut vastustaa kiusausta. En, vaikka olin aiemmin ajatellut, ettei blogimaailmasta kertova romaani sijoittuisi mitenkään ykköseksi lukulistallani. Silti se houkutteli ja imaisi mukaansa. (Ja blogimaailmassahan minä tässä pyörin, turha sitä on kieltääkään.)

Joten ei kai sitten muuta kuin asiaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

On Dora, joka pitää suosittua lifestyle-blogia nimeltä Dora G:n muotokuva (virittäkääpä intertekstuaalisuustutkanne käyntiin). On Pauliina, joka seuraa Doraa kuin varjo. On tutkija, joka alkaa tehdä tutkimusta bloggauskulttuurista ja sen estetiikasta. Ja sitten on Oscar 1800-luvun lopun Lontoon kaduilla (piip, sanoi intertekstuaalisuustutka – ovathan kaikki lukeneet koulussa Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan?)

Dora kirjoittaa vaatteista, kynsilakoista, kukista. Arjen pienistä iloista ja armollisuudesta. Asuu kauniissa asunnossa, matkustelee. Odottaa tykkäyksiä ja kommentteja, ostelee uusia tavaroita ja samalla inspiroituu Marie Kondon siivousmetodista. Silti tarkistelee neuroottisesti, että on sulkenut sähkölaitteet ja lukinnut ovet. Pinnan alla on erilaista kuin pinnalla.

Mutta niin sitä vaan Doran blogissa kuvaillaan täydellistä arkea:

Onni on paljaat sääret, valkoinen lyhyt helma ja kimppu tuoreita pioneja. Ja tieto siitä, että on täyttänyt yhden uuden vuoden lupauksistaan. Minähän lupasin: Juosta joka päivä. Opetella murehtimaan vähemmän ja rakastamaan enemmän. Ostaa täydellisen bikernahkatakin, maksoi mitä maksoi.

Samalla Pauliina tuskailee nukkavierujen vaatteidensa kanssa, ja tutkija pureutuu identiteetteihin, bloggaamiseen, kaiken maailman myytteihin. Narkissoksia ja teorioita juoksentelee sisään ovista ja ikkunoista. Ja Oscar vaeltelee kaupungissa, luo minuuttaan. Kristallipalatsia rakennetaan, on kasveja, kasvihuoneita, pyristeleviä lintuja, peilitalomaisuutta. Pioneja, kuohuviiniä, silkkimekkoja. Photoshoppia, instagramia. Rakennelmia, rinnakkaistodellisuuksia.

Identiteetit ovat rakennelmia, jotka eivät valmistu koskaan. Bloggaaminen mahdollistaa reflektiivisen suhteen omaan identiteettiin. Bloggaaja pystyy jatkuvasti tutkimaan itseään ikään kuin ulkopuolelta, kuvajaisen kautta, ja samaan palautetta identiteettityön tuloksista suoraan lukijoiltaan, kirjoittelee tutkija.

Kristallipalatsin rakenne on pirstaleinen ja kertojia on useita. Samalla kertojien luotettavuus rakoilee. Dora kirjoittaa ihanasta arjesta, vaikka lukija voi päätellä, että se ei ole kovin ihanaa. Pauliina ei ole kuka kertoo olevansa. Tutkija tutkii, ja onnistuu samalla tutkimuksillaan sekä ärsyttämään että rikkomaan muuten melko hyvin vetävää tarinaa. Koska kyllä, tarina vetää aika hyvin, ja se on kirjoitettu kiehtovalla kielellä. Lopulta pirstaleisuus, tutkijan pitkät analysointijaksot ja kokonaiskuvan hahmottamisen vaikeus alkavat turhauttaa. Kuka puhui totta? Kuka eksytti lukijan kristallipalatsiin?

Kuka identiteetin, minän ja sinän määrittää? – Ei huonoja kysymyksiä.

Mutta sit niinku äh!

Antakaa minulle joskus nykyromaani, jossa on yksi kertoja ja joka etenee lineaarisesti eikä siinä olisi ihan hirveän paljon kaikkea kikkailua ja metahommailua. Olis ihan kivaa vaihtelua.

Joten, kehyskertomukseen: vuoden vaihtuessa minä korkkasin shampanjan Daruden Sandstormin soidessa taustalla, ja yöllä kävelin keskuspuiston läpi kotiin. Linnut lauloivat, kaikki oli epätodellisen keväistä, keväistä ilman oikeaa kevättä.

Mutta eihän mikään olekaan sitä, miltä näyttää.

Ja seuraavana päivänä minä luin Kristallipalatsin loppuun.

Ps. Kristallipalatsista ovat kirjoittaneet ainakin Laura, Omppu ja Helmi.