Tove Jansson: Taikatalvi

Maaliskuun ensimmäisenä minulle koittaa kevät. Se tulee ehkä hiipien ja aaltoillen, mutta yhtä varmasti kuin aamut valkenevat, valuvat lumet puroina pois routaisen maan yltä. Siksi Tove Janssonin klassikko Taikatalvi (1957) saa kunnian päättää blogissani tämän talven.

Taikatalven tarina on varmasti monille tuttu: perinnerakkaat muumit nukkuvat talviunta läpi talven, mutta epäonnekseen Muumipeikko herää yksin vieraaseen vuodenaikaan, yksin oudoksi muuttuneeseen maailmaan.

Hän katsoi jasmiinipensasta, jossa paljaat oksat olivat huolimattomasti sikin sokin, ja ajatteli kauhistuneena: Se on kuollut. Koko maailma on kuollut minun nukkuessani. Tämä maailma kuuluu jollekin toiselle, jota minä en tunne. Ehkä Mörölle. Tätä ei ole luotu muumipeikkojen asuinpaikaksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Järkytys uudesta maailmasta ja yksinäisyydestä on aluksi suuri. Muumipeikko joutuu pinnistelemään ja oppimaan uutta, haastamaan vanhoja käsityksiään.

Sitten Muumipeikko tapaa Tuu-tikin, joka opettaa hänelle, kuinka uudessa maailmassa ollaan. Kuinka kaikkea ei tarvitse ymmärtää, kuinka epävarmuus voi tehdä levolliseksi. Kuinka asiat eivät ole aina sitä, miltä näyttävät: lumi voi olla kylmää tai lämmittää, se voi olla valkoista tai heijastaa värejä, se voi olla pehmeää tai kovaa.

Kuinka mikään ei oikeastaan ole varmaa.

Talven aikana Muumipeikko oppii uutta itsestään ja muista. Taikatalven sanomana on vahvasti suvaitsevaisuus ja piilossa olleen todellisuuden näyttäminen:

Katsos, on niin paljon väkeä, joka ei sovi kesään, keväseen ja syksyyn, hän sanoi. Kaikki hieman arat ja kummalliset. Muutamat yöeläimet ja oliot, joita ei huolita mihinkään ja joihin kukaan ei usko. Ne pysyvät piilossa koko vuoden. Ja sitten kun on rauhallista ja valkeaa ja yöt tulevat pitkiksi ja kaikki ovat nukahtaneet talviuneen – silloin ne tulevat esille.

taikatalvi

Ja kun kevät vihdoin suuren myrskyn jälkeen koittaa, on kaikki toisin. Muumipeikko on kasvanut, maailma on muuttunut, jotain täysin uutta on avautunut.

Nyt tuli kevät, mutta ei niin kuin hän oli kuvitellut. Sitä ei tarvittu enää vapauttamaan häntä vieraasta, vihamielisestä maailmasta, vaan se seurasi luonnollisena jatkona sitä uutta elämystä, jonka hän oli voittanut omakseen.

Tämän myötä minäkin sanon: hyvästi talvi 2017. Minä voitin sinut, ja vielä sellaisilla tavoilla, joita en olisi edes osannut kuvitella.

Uusi kevät, se tulee varoen, mutta pitenevien päivien takana se odottaa jo.

Peter Høeg: Hiljainen tyttö

Minä olen opetellut jättämään huonot tai raivostuttavat kirjat kesken, koska elämä on liian lyhyt. Peter Høegin Hiljaista tyttöä (2006) en tästä huolimatta jättänyt kesken. Se oli taistelu, työvoitto. Minä tuskailin Hiljaisen tytön kanssa yli puoli vuotta, uusin lainaa, uusin uudestaan. Pakotin itseni aina välillä lukemaan parikymmentä sivua, sitten luovutin jälleen.

En jättänyt kesken, koska kävin lainaamassa tämän elokuussa ystäväni kanssa, ja hän käski lukea sen, koska se on huikea.

Minä lupasin lukea.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja minä luin, tuskailin, luovutin. Aloitin uudelleen. Kahlasin läpi 566 sivua, pääsin jotenkuten kärryille kirjan puolivälin jälkeen. Siinä vaiheessa aloin jonkin verran pitää teoksesta, mutta pitikö minun todella kärsiä ensin kolmesataa sivua rikkonaista rakennetta, pomppivaa juonta ja raivostuttavaa päähenkilöä?

Ehkä minun piti, muuten en varmaan olisi saanut kokea tällaista tunnetta työvoitosta.

Hiljaisessa tytössä on mahtavia elementtejä ja hieman nyrjähtänyt todellisuus. Päähenkilö on lain ja yhteiskunnan reunalla elävä sirkustaiteilija Kasper, joka kuulee ympärillä olevat ihmiset. Kuulee sävellajit, teemat, hahmottaa maailman eri tavoin kuin tavalliset ihmiset. Se viehättää. Aluksi luin hitaasti vain siksi, että jäin tunnustelemaan, miltä minkäkin hahmon sointi kuulostaa.

Musiikin ja soinnin kuvaaminen ahmaisee suuren osan. Ihmisten lisäksi kuvataan tarkasti ympäristöä, Kööpenhaminan kaupunkia, sen äänimaisemaa, maantiedettä.

Salaisuus oli tragiikkaa, c-mollissa, jotain lapsiin liittyvää, nainen oli lapseton. A-duuriperfektionismi ei ollut pehmennyt. Iän karttuessa ihminen integroi kvinttiympyrässä vastapäisen sävellajin, prosessi on akustinen vastine sille, mitä me kutsumme kypsymiseksi.

Mutta on yksi tyttö, joka on täysin hiljainen. Josta Kasper ei kuule mitään. Jossa on selkeästi jotakin outoa voimaa. Tytöllä ei ole ominaissointia, ei mitään. Sitten tyttö katoaa. Se ehkä liittyy outoihin maanjäristyksiin ja tulviin, hämäriin kiinteistökauppoihin. Tytöllä on voima, josta jotkut haluavat hyötyä.

Kasper alkaa jäljittää tyttöä.

Seuraa teema ja variaatioita. Murtautumisia, kilpajuoksuja, tappelukohtauksia. Dekkarimaisia elementtejä. Sairaalasta heräämistä, putkasta heräämistä, jäljille pääsemistä, jälkien kadottamista. Täpäriä pakoja, palasten kokoamista.

Kertomus etenee kuin klassinen musiikki, mutta lähes kuusisataasivuisessa romaanissa teema ja sen variaatiot turhauttavat: minä kuuntelen Bachin Chaconnen paljon nopeammin kuin luen tämän kirjan. Rakenne ei kanna, ja päähenkilö, hänhän on sietämätön. Suuri egoisti, sanoo Sininen Rouva kirjassa. Oman erityisyytensä pauloissa, elää omilla säännöillään. Rinnastaa itsensä kepeästi historian suurmiehiin:

Kyse on siitä, että todella suuret kuten Grock, Beethoven ja Schubert ovat kaikki tarvinneet naisen, joka on pannut likoon koko hoivaamisen lahjansa. Bach samaten. Hän tarvitsi kaksi naista. Ja Jeesus: Neitsyt Marian ja Maria Magdaleenan. Kun miehellä on taiteellinen tai hengellinen missio, hän tarvitsee naisen ehdotonta, uhrautuvaa rakkautta.

Omat teot on helppo oikeuttaa, oma todellisuus yksinkertaisempi, kun pystyy liittämään itsensä osaksi suurten ja poikkeavien jatkumoa. Taitavasti rakennettu antisankari, se Kasper Krone on.

Hiljaisessa tytössä hienointa on äänen, maiseman ja uskonnollisen mystiikan kietominen yhteen. Sekavuuden, turhauttavan rakenteen ja raivostuttavan päähenkilön vuoksi en jää kaipaamaan kirjaa yöpöydälläni.

Oikeastaan käyn tipauttamassa sen kirjaston palautusluukusta jo tänään. Vihdoinkin.

Petri Tamminen: Enon opetukset

Petri Tammisen romaani Enon opetukset (2006) on surullisenhauska tutkielma eräästä suvusta, periytyvistä käytösmalleista ja ihan tavallisista aikuisen miehen kohtauksista. Enon opetuksissa seurataan päähenkilö Jussin ja tämän kymmenisen vuotta vanhemman Enon edesottamuksia kolmella vuosikymmenellä: 80-, 90- ja 2000 -luvuilla.

Enon opetuksissa ei tapahdu järisyttäviä asioita tai puhuta liikoja, mutta kuitenkin siinä tapahtuu koko elämä. Suvun kesäpaikan ympärille kietoutuvat syntymät ja kuolemat, kalareissut ja viinanjuonnit. Kirjan ensisivuilla seurataan Dianan ja Charlesin häitä, viimeisillä sivuilla Charlesin toista avioliittoa Camillan kanssa. Samoin ensisivuilla päädytään Enon kanssa koomisia piirteitä saavalle arkunhakureissulle, viimeisillä sivuilla arkkua kannetaan toisenlaisissa tunnelmissa.

Täysiä ympyröitä siis, sekä Charlesin ihmissuhteissa että Jussin, täysiä ympyröitä elämän alkutaipaleissa ja lopuissa, täysiä ympyröitä suvun miesten välisessä keskinäisessä vuorovaikutuksessa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Jussinkin olisi vain pitänyt ostaa vaimolleen kukkia 😦

Jussi näyttäytyy ujona ja estyneenä miehenä, joka kelluu ajopuuna elämäntilanteesta toiseen. Ei oikein pääse alkuun tai uskalla tarttua toimeen. Jussi päätyy Enon ja Enon parhaan kaverin Myrskyn kanssa sekalaisille retkille, hiekkakuopille, huoltoasemille ja ryyppyreissuille. Päätyy naimisiin, omakotitaloon, ikuisen väitöskirjaprojektin pariin. Isäksi, aviomiehen elämysmatkoille (Enon käyttämä termi Jussin ihan vahingossa hankkimasta sivusuhteesta), ja lopulta päätyy ihmettelemään poismuuttaneen vaimon jäljiltä tyhjää taloa.

Eno kulkee rinnalla kaikessa, on Jussille idoli, elämäntaitoguru ja tukipilari.

Eno pyysi minua ajattelemaan Kolumbusta ja Vasco da Gamaa ja kysyi olinko koskaan miettinyt, miksi aikuiset miehet olivat lähteneet niin kauas, minkä takia? Sanoin etten ollut tullut sitä miettineeksi. Eno katsoi minua murheellisen näköisenä ja ihmetteli, kuinka minä en tätäkään ymmärtänyt, eikö jokainen avioliitossa elävä mies arvannut, mitä Kolumbuksilla oli kotona huudettu. ”Että sinäkin saatanan paska aina vaan sohvalla makoilet etkä koskaan kuuntele kun sulle puhutaan. Ja Kolumbus siihen että vittu nyt lähti.”

Ja minä nauroin ääneen lukiessani, useita kertoja. Kuoppaiset ihmissuhteet, masentuneisuuteen taipuvainen perheenisä ja suvussa periytyvä alkoholismi onnistutaan kietomaan hellästi humoristiselta näyttävään käärepaperiin. Huumorin välistä pilkahtelee suru: jo teoksen ensisivuilla nuoren Jussin päässä on ajatus, joka kiteyttää hänen aikuisuutensa ja koko loppuromaanin:

Niin paljon minä pelkäsin, etten ymmärtänyt, että se mitä meille nyt tapahtui, tapahtui, tapahtui kaikkialla, että mitään niin surkeaa me emme keksisi, etteivät toiset olisi sitä jo keksineet.

Hellyys, se oli päällimmäinen tunteeni näiden miesten kohellusta seuratessani. Jussiin voisi ärsyyntyä, hänelle voisi raivota että ota nyt hitto vie vastuu teoistasi, mutta niin vähän Tamminen antaa hahmoilleen tilaa varsinaisesti märehtiä, että ärsytyskin ehtyy. Sellaisia toheloita nuo vain ovat, ja niiden kohellusta seurataan leikkisällä ja surumielisellä otteella, kirkkaalla ja koristelemattomalla lauseella ja hauskalla dialogilla.

Tarinan jännite hiipuu teoksen keskivaiheilla hieman, mieskuva ei ole mairitteleva, ja pieniä asioita paisutellaan suuriin mittakaavoihin. Kuitenkin, hellyys ja lempeys jäävät viimeisiksi tunteiksi kirjan päätyttyä: eivät ne miesparat vaan parempaan pystyneet.

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi

Vuoden viimeisenä päivänä minä marssin kirjakauppaan. Oli leutoa, lenkkarit upposivat pehmeään maahan ja linnut lauloivat. Kotiutin sieltä Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsin (2016), koska en vain voinut vastustaa kiusausta. En, vaikka olin aiemmin ajatellut, ettei blogimaailmasta kertova romaani sijoittuisi mitenkään ykköseksi lukulistallani. Silti se houkutteli ja imaisi mukaansa. (Ja blogimaailmassahan minä tässä pyörin, turha sitä on kieltääkään.)

Joten ei kai sitten muuta kuin asiaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

On Dora, joka pitää suosittua lifestyle-blogia nimeltä Dora G:n muotokuva (virittäkääpä intertekstuaalisuustutkanne käyntiin). On Pauliina, joka seuraa Doraa kuin varjo. On tutkija, joka alkaa tehdä tutkimusta bloggauskulttuurista ja sen estetiikasta. Ja sitten on Oscar 1800-luvun lopun Lontoon kaduilla (piip, sanoi intertekstuaalisuustutka – ovathan kaikki lukeneet koulussa Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan?)

Dora kirjoittaa vaatteista, kynsilakoista, kukista. Arjen pienistä iloista ja armollisuudesta. Asuu kauniissa asunnossa, matkustelee. Odottaa tykkäyksiä ja kommentteja, ostelee uusia tavaroita ja samalla inspiroituu Marie Kondon siivousmetodista. Silti tarkistelee neuroottisesti, että on sulkenut sähkölaitteet ja lukinnut ovet. Pinnan alla on erilaista kuin pinnalla.

Mutta niin sitä vaan Doran blogissa kuvaillaan täydellistä arkea:

Onni on paljaat sääret, valkoinen lyhyt helma ja kimppu tuoreita pioneja. Ja tieto siitä, että on täyttänyt yhden uuden vuoden lupauksistaan. Minähän lupasin: Juosta joka päivä. Opetella murehtimaan vähemmän ja rakastamaan enemmän. Ostaa täydellisen bikernahkatakin, maksoi mitä maksoi.

Samalla Pauliina tuskailee nukkavierujen vaatteidensa kanssa, ja tutkija pureutuu identiteetteihin, bloggaamiseen, kaiken maailman myytteihin. Narkissoksia ja teorioita juoksentelee sisään ovista ja ikkunoista. Ja Oscar vaeltelee kaupungissa, luo minuuttaan. Kristallipalatsia rakennetaan, on kasveja, kasvihuoneita, pyristeleviä lintuja, peilitalomaisuutta. Pioneja, kuohuviiniä, silkkimekkoja. Photoshoppia, instagramia. Rakennelmia, rinnakkaistodellisuuksia.

Identiteetit ovat rakennelmia, jotka eivät valmistu koskaan. Bloggaaminen mahdollistaa reflektiivisen suhteen omaan identiteettiin. Bloggaaja pystyy jatkuvasti tutkimaan itseään ikään kuin ulkopuolelta, kuvajaisen kautta, ja samaan palautetta identiteettityön tuloksista suoraan lukijoiltaan, kirjoittelee tutkija.

Kristallipalatsin rakenne on pirstaleinen ja kertojia on useita. Samalla kertojien luotettavuus rakoilee. Dora kirjoittaa ihanasta arjesta, vaikka lukija voi päätellä, että se ei ole kovin ihanaa. Pauliina ei ole kuka kertoo olevansa. Tutkija tutkii, ja onnistuu samalla tutkimuksillaan sekä ärsyttämään että rikkomaan muuten melko hyvin vetävää tarinaa. Koska kyllä, tarina vetää aika hyvin, ja se on kirjoitettu kiehtovalla kielellä. Lopulta pirstaleisuus, tutkijan pitkät analysointijaksot ja kokonaiskuvan hahmottamisen vaikeus alkavat turhauttaa. Kuka puhui totta? Kuka eksytti lukijan kristallipalatsiin?

Kuka identiteetin, minän ja sinän määrittää? – Ei huonoja kysymyksiä.

Mutta sit niinku äh!

Antakaa minulle joskus nykyromaani, jossa on yksi kertoja ja joka etenee lineaarisesti eikä siinä olisi ihan hirveän paljon kaikkea kikkailua ja metahommailua. Olis ihan kivaa vaihtelua.

Joten, kehyskertomukseen: vuoden vaihtuessa minä korkkasin shampanjan Daruden Sandstormin soidessa taustalla, ja yöllä kävelin keskuspuiston läpi kotiin. Linnut lauloivat, kaikki oli epätodellisen keväistä, keväistä ilman oikeaa kevättä.

Mutta eihän mikään olekaan sitä, miltä näyttää.

Ja seuraavana päivänä minä luin Kristallipalatsin loppuun.

Ps. Kristallipalatsista ovat kirjoittaneet ainakin Laura, Omppu ja Helmi.

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Kun kirjan nimi on Seksistä ja matematiikasta (2015), ei voi tehdä muuta kuin tarttua siihen. Onhan siinä kaksi potentiaalisesti mahtavaa juttua: formaali tiede ja yksikäsitteinen ilmaisutapa yhdistettynä niin sanottuun ruumiilliseen dialogiin, eli panemiseen. Mikään ei kuitenkaan ole niin simppeliä. On asioita, joita on helppo käsittää ja käsitteellistää ja sitten on asioita, joiden kohdalla sanat ja logiikka loppuvat.

Tähän vastakkainasetteluun Seksistä ja matematiikasta pureutuu useista näkökulmista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lahjakas suomalaismatemaatikko Erika luo uraa Berliinissä, kunnes kohtaa sellaista väkivaltaa, että ei voi muuta kuin paeta takaisin kotimaahansa. Samana talvena Suomenlahdella tapahtuu onnettomuus, joka saa öljyn varastoitumaan merijäähän ja laittaa odottamaan kevättä pelonsekaisin tuntein. Kaikki on hetken pysähtynyttä, mutta pinnan alla odottaa katastrofi.

Suomessa Erikan arki ei meinaa asettua uomiinsa. Paniikki ja huonosti integroidut muistot väijyvät olan takana. Teoksen nykyhetken rinnalla kulkee kasvutarina, jossa käydään läpi Erikan lapsuutta ja nuoruutta. Sosiaaliset suhteet ja koulu näyttäytyvät täysin absurdeina poikkeuksellisen lahjakkaalle tytölle.

Jos Erika ei sopeudu kouluun ja ikätovereidensa joukkoon, hänen kehitysvammainen sisarensa Emilia ei sopeudu yhteiskuntaan eikä yliopiston kirjaston transsukupuolinen kirjastonhoitaja Tuovi sovi sukupuolistereotypioihin.

Seksistä ja matematiikasta nostaakin esille isoja kysymyksiä. Kuka asettaa rajat, määritelmät ja normaalin? Kuka käyttää valtaa toisen yli, määrittelee käsitteet ja käytettävän kielen, normittaa sukupuolen ja käyttää luontoa hyväkseen?

Sanat lisääntyvät kontrolloimattomasti kuin ihmiset ja kerääntyvät lakitauluiksi, matemaattisiksi todistuksiksi, tieteellisiksi tutkimuksiksi ja romaaneiksi. Se joka päättää, mitä puhutaan, päättää kaiken muunkin. Kieli on valtaapitävien kieltä ja pahimmat epäoikeudenmukaisuudet niitä, joille ei löydy sanoja.

Vain se, joka on kerran ollut puhekyvytön, voi ymmärtää sanoja vaille jäämisen totaalisen avuttomuuden.

Teos kertoo ennen kaikkea vallankäytöstä: ihmisen vallankäytöstä luonnon yli, seksistä vallankäytön välineenä, matematiikasta, kielistä ja uskonnoista ilmiöiden kuvaajina ja selittäjinä. Siitä, kun sanat, käsitteet ja kieli loppuvat, siitä, kun kokija jää yksin ja keinottomaksi. Seksuaalisen väkivallan uhri jää sanattomaksi, vaikenee ja pakenee.

Niin, se seksi. Sitä on paljon, ja usein se on huonoa, kömpelöä ja epätyydyttävää. Lisäksi se on myös pakotettua, väkivaltaista ja no, juuri sitä vallankäyttöä. Sellaista vallankäyttöä, että niinkin älykäs ja kykenevä ihminen kuin Erika jää täysin aseettomaksi.

Unihalvaukset, kummitukset ja yliluonnolliset kokemukset syventävät käsitteiden ja logiikan yli menemisen teemoja, luovat teokseen unenomaista ja epätodellista tunnelmaa.

Seksistä ja matematiikasta on hieno kokonaisuus. Kunnianhimoinen teema kantaa ajoittaisesta tyhjäkäynnistä huolimatta ja teksti vetää niin, että lähes viisisataasivuisen kirjan lukaisee nopeasti. Nimestään huolimatta teosta ei voi suositella runkkumatskuksi, mutta muuten kyllä.

Juha Itkonen: Seitsemäntoista

Ensilumi sisäpihan nurmikolla on vakava vihje siitä, että nyt olisi aika 1. kuopata mennyt kesä lopullisesti, 2. viedä polkupyörä johonkin sisälle säilöön, 3. lykätä suosiolla ikkunoiden peseminen keväälle ja 4. kirjoittaa vihdoinkin Juha Itkosen Seitsemästätoista, jonka luin kesälomalla.

Taidokkaasti minä viivyttelin, mutta nyt en voi muuta kuin paketoida kesän lopullisesti. Joten: Seitsemäntoista (2010) on romaani kertomisesta, kertomisen oikeutuksesta ja totuuden subjektiivisuudesta. Se on myös romaani nuoruudesta, rakkaudesta, kasvusta ja ystävyydestä. Muutamasta hajonneesta avioliitosta ja lamasta. Kirjoittamisesta.

dsc_1406Päähenkilö Julius Ilonen on pienestä kaupungista ponnistanut kirjailija, jonka uusin teos saa samaisessa kaupungissa kirjoituskurssilla istuvan Päivin suuttumaan: hän muistaa Juliuksen nuorena, ja hän muistaa kaiken eri tavalla. Teoksen keskeisenä temaattisena kysymyksenä onkin se, kenellä on oikeus kertoa ja mikä ylipäätään on totuus.

Yhdellä tasolla kerrotaan 90-luvusta, lukioikäisen pojan kasvusta, kesätöistä, ystävyyksistä. Sitten on myös tarina Päivistä, kivisen tien kulkeneesta yksinhuoltajasta, tarina Juliuksen ja Päivin yhteisestä työkaverista Veskusta sekä tarina pienessä kaupungissa kirjoituskurssia vetävästä Matti Nielikäisestä.

Juliuksen ja Päivin kasvukertomukset kulkevat lomittain, leikkaavat toisiaan. Välillä pompitaan nykyhetkeen, jossa kirjailija-Julius sotii kriitikoita ja toimittajia vastaan, tilittää avioeroaan. Nykyhetkeen, jossa Päivi saa hermoromahduksen, tilittää mennyttä. Ja Nielikäinen, hänkin tilittää: kirjoittamisesta, avioliitosta.

Kirjat eivät ole ainoastaan tarpeettomia, ne ovat vaarallisia. Vaarallisia lukea, vielä vaarallisempia kirjoittaa.

Teoksessa viehättivät eniten 90-luvun ja lama-ajan kuvaukset (vanha yhteiskuntakriitikko tässä hei!) sekä nuoruuden ja varttumisen kuvaukset. Ne ovat tarkkanäköisiä, tavoittavat vivahteita ja niitä pieniä asioita, jotka tekevät nuoruudesta nuoruuden tai lamasta laman.

He ovat kaikki jumissa täällä. Kaikki, samassa kusessa joka ainoa. On perjantai, elokuun alku, hädin tuskin lämmin, ja kohta tulee syksy eikä kukaan pääse pakoon, markka lasketaan kellumaan, loputkin firmat laitetaan vasaran alle, pankkineidit vapautetaan viroistaan, televisiossa missi pyörittää onnenpyörää mutta muuten on onnetonta. Nelikirjaiminen sana, mittaamaton onnettomuus.

Mutta muuten minä pyörittelin aika usein silmiäni, ihmettelin. Kirjassa oli paljon Itkoselle tyypillistä tavaraa, esimerkiksi avioeroaan tilittävä keski-ikäinen mies (miksi taas), pikkukaupunki, lastenkasvatustaan tilittävä keski-ikäinen nainen ja 90-luku.

Teoksen ironia ei osunut minuun, vaan jäi puolivillaiseksi ja myötähävettäväksi – jos ironisista, keskiluokkaisista avioliittokuvauksista puhutaan, Revolutionary Road vetää pidemmän korren. Sen sijaan ironisen taiteilijuuden ja kirjailijuuden kuvauksen suostuin ostamaan, vaikka no, kirjalijan nimenä oli Julius Ilonen (hei kamoon nyt).

Niin paljon aineksia ja kerrontatasoja, niin paljon tuttuja elementtejä, niin paljon sotkuja ja tilityksiä.

Siksi haluankin loppuun sanoa, että Juha, meidän täytyy vähän jutella. Olit yksi lemppareistani Myöhempien aikojen pyhien ja Anna minun rakastaa enemmänin aikaan. Et ole enää. Ehkä me olemme kasvaneet erillemme, elämä on vienyt meitä eri suuntiin tai ehkä tämä ei johdu sinusta vaan minusta: joskus taloja ja avioliittoja rakennellessa alkaa vaan vituttaa, jotenkin tuolla tavalla kirjassasi luki tästä erilleen kasvamisesta ja semmoisesta.

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Seuraan nykyään kotimaista kirjallisuutta huonosti. Ehkä siksi, että en enää notku päivittäin yliopistolla, jonka kirjastossa oli kätevästi näytillä uutuuskirjat – etenkin silloin, kun oli vielä oppiainekohtaisia pikkukirjastoja yhden suuren opiskelijakirjaston sijasta. (Kyllä nykyään kaikki on huonommin, sen minä vaan sanon.) Ehkä luen nykyään kulttuurisivuja laiskemmin, mikä on täysin vastoin mummoni opetuksia. Onneksi Laura oli kuitenkin blogannut Riikka Pulkkisen uudesta teoksesta, joten älysin hankkia sen käsiini, utelias kun olen.

Paras mahdollinen maailma (2016) on Pulkkisen viides romaani. Se on kertomus vaikenemisen muurista, Berliinin muurista, ihmisten välisistä muureista; perheiden salaisuuksista ja tragedioista, vapaasta Euroopasta sekä läheisyydestä ja irtautumisesta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERATeoksessa liikutaan useissa aika- ja kertojatasoissa. Romaanin keskiössä on Aurelia, menestyvä näyttelijä, joka on sattunut syntymään vuonna 1989, juuri silloin, kun Berliinin muuri murtui. Hän saa roolin Kansallisteatterin lavalle tehtävästä suurteoksesta, joka käsittelee Berliinin muurin viimeisiä päiviä. Kun Aurelia harjoittelee näytelmää varten, hänen isänsä makaa sairaalassa tajuttomana ja hänen äitinsä yrittää turhaan tavoittaa tytärtään, joka sitkeästi sulkee äitinsä ulos.

On niin paljon asioita, jotka perheessä jäivät kesken, paljon asioita, joista vaiettiin.

Aurelian lisäksi äänen saa hänen äitinsä, joka kertaa perheensä vaiheita: seurusteluaikoja Aurelian Theo-isän kanssa, yliopistovuosia, Euroopan kuohuntaa, perhe-elämän alkua, virheitä, vaikenemisia. Myös Itä-Saksasta Suomeen päätynyt teatteriohjaaja Joachim käy läpi omia muistojaan ja menetyksiään, erityisesti vuotta 1989, joka päätti yhden aikakauden niin Euroopan kuin hänen perheensäkin historiassa.

Näytelmäharjoitusten edetessä menneisyys tulee yhä lähemmäs Aureliaa ja hänen äitiään. Heidänkin perheensä tragedia sijoittuu juuri Berliiniin.

Paras mahdollinen maailma on jo nimensäkin perusteella mahtipontinen, korkealle tähtäävä. Teoksen teemat ovat suuria, ja ehkä siksi niiden käsittely jää pintapuoliseksi. Materiaalia on liikaa, ääniä on liikaa. Murhenäytelmien, vapauden ja Euroopan lisäksi käsitellään myös sivujuonteina sukupuolirooleja, naiseutta, ruumiillisuutta, syntymää ja kuolemaa; kevyttä pientä askartelua suurten ja ikiaikaisten teemojen äärellä – tämä kaikki paketoituna kolmeensataanviiteenkymmeneen sivuun!

Katsokaa oikealle, katsokaa vasemmalle, katsokaa eteenne ja taaksenne: koko historia on tässä, täällä on verraten kaunista mutta kauheaa, tulkaa niin taivalletaan yhdessä tämä matka. Kalvo kalvolta, kerros kerrokselta me voimme siirtää päiviä sivuun niin että oikea hetki avautuu kuin aukeama. Kas tässä ovat ne vuodet joina suurimmat väärinkäsitykset syntyivät, mutta me jatkamme eteenpäin.

Teoksen kieli on kaunista, hiottua, täydellistä, Pulkkinen on epäilemättä taitava kirjoittaja ja hyvä tunteiden ja yksityiskohtien kuvaaja. Tällä kertaa täydelliseksi hiottu kieli vieraannuttaa, lisää muutenkin pursuilevaan keitokseen vielä yhden lisämausteen.

Kirjassa on myös Pulkkisen edellisistä teoksista tunnistettavia elementtejä: nuoria naisia, joilla on traagisia kohtaloita, vähän paremman väen illanviettoja, illallisia, joiden ruokalajit ja kattaukset kuvataan tarkasti: on pähkinävoilla siveltyjä päärynäsiivuja, briejuustoa ja viikunahilloa, parmankinkkusuikaleisiin käärittyjä meloninpaloja. Perhesalaisuuksia, töölöläisyyttä, akateemisuutta, lentolippuja Pariisiin. Yliopistolla valumista, gradun kirjoittamista, mukanokkelia filosofisia keskusteluita. Temaattisesti Paras mahdollinen maailma sekä aikaisemmat teokset Raja ja Totta muodostavat jonkinlaisen porvarilliset perhetragediat -trilogian.

Paras mahdollinen maailma on kunnianhimoista ja huolellista kirjallisuutta, kertomus ihmisistä historian ja sattumien jaloissa. Minut se sai kuitenkin enimmäkseen miettimään, että miksi aina on ihan tyhmää eikä ikinä ole kivaa?

Harry Potter and the Cursed Child

Kaikenlaista maailmassa tapahtuukin. Leveälahkeiset farkut tulevat uudelleen muotiin. Ihmiset juoksevat Pokemonien perässä. Hallitus tekee älyttömiä päätöksiä. Minä leikkautan itselleni otsatukan. Ja uusi Harry Potter -kirja julkaistaan.

Harry Potter and the Cursed Child (J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne) on näytelmäkäsikirjoitus, joka jatkaa tarinaa parikymmentä vuotta pääsarjan tapahtumien jälkeen. Vauhdissa on tällä kertaa Harryn ja muiden jälkikasvu.

Koska Harry Potterit ovat olennainen osa lapsuuden ja nuoruuden lukukokemuksiani, tietenkin minun piti lukaista myös tämä uusin Potter, vaikka se painiikin eri sarjassa pääsarjan kirjojen kanssa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Olennainen Potter-rekvisiitta: huopa ja teemuki

Ensin pitää vähän fiilistellä vanhoilla lukukokemuksilla, koska niiden takia tartuin tähän uutukaiseen. Kultaisessa nuoruudessani uusinta Potteria odotettiin viikko- tai oikeastaan vuosikaupalla. Kun julkaisupäivä vihdoin oli ovella, kirja varattiin etukäteen kirjakaupasta, jotta sen varmasti saisi – pahin painajainen oli, että painos olisi myyty loppuun ja kirjaa olisi joutunut odottamaan vielä lisää. Kun kirjan vihdoin sai, alkoi kova kilpajuoksu kaikkia ja kaikkea vastaan: siskoja, luokkakavereita, aikaa. Potter piti saada päätökseen ensimmäisten joukossa, jotta välttyisi juonipaljastuksilta ja jotta pääsisi jälleen odottamaan sarjan seuraavaa osaa. (Ja jotta voisi lesoilla nopeudellaan).

Pottereita luettiin uudelleen ja uudelleen. Kavereiden kanssa kisattiin, kuka tietää eniten Potter-triviaa. Ihastuttiin vuorotellen Sirius Mustaan tai Remus Lupiniin, surtiin suosikkihahmojen kohtaloita.

Triviasta tulikin mieleen, että minulla, siskoillani ja serkuillani on  eräs tärkeä Potter-perinne: pelaamme porukalla Harry Potter ja viisasten kivi -tietokilpailupeliä, joka on täynnä käsittämättömiä knoppikysymyksiä sarjan ensimmäisestä osasta ja jonka pelaaminen vaatii muutaman lasillisen viiniä.

Näin paljon Harry Potterit ovat kokemusmaailmaani vaikuttaneet.

Mitä voi sanoa tästä uudesta Potterista ilman, että spoilaa merkittävästi? Ainakin voi hahmotella joitakin pääpiirteitä: Nelikymppisellä Harryllä on lastenkasvatuspulmia, kun välit keskimmäisen pojan Albuksen kanssa rakoilevat. Hermione on supermenestynyt uraohjus ja Ron lähinnä koominen taustaelementti.

Teoksen alussa Albus lähtee Tylypahkaan, ystävystyy junassa Scorpius Malfoyn kanssa ja kokee Tylypahkan kamalana paikkana, toisin kuin isänsä aikoinaan.

Ja sitten Albus ja Scorpius hankkiutuvat hankaluuksiin ja seikkailuihin.

Teoksessa onkin kourakaupalla tuttuja elementtejä: seikkailuihin joutuvat lapsoset (koska aikuiset eivät vaan tajuu), muutama annos monijuomalientä, murtautuminen vanhaan kunnon Taikaministeriöön, Murjottava Myrtti ja puhuvat muotokuvat, ajankääntäjät sekä muutama ennustus. Ja Kelmien kartta. Ja viisauksia muotokuvastaan heittelevä Dumbledore:

There is never a perfect answer in this messy, emotional world. Perfection is beyond the reach of humankind, beyond the reach of magic. In every shining moment of happiness is that drop of poison: the knowledge that pain will come again.

Ajankääntäjästä muutama sana: Aikaa käännellään huolettomasti ja löysin rantein verrattuna edellisiin osiin, joissa ajan peukaloimisen vakavuutta painotettiin. Tämä  tuntuu halvalta tempulta, jolla herätellään henkiin jo mennyttä pahaa.

Tekstin tasolla tarina juoksee ja hyppii, hahmot jäävät ohuiksi ja juonenkuljetuksessa on muutama halpa trikki. Silti kääntelin sivuja innoissani: oli pakko saada tietää, mitä seuraavalla sivulla tapahtuu. Kaikesta huolimatta tarina siis veti, ja pakonomainen sivujenkääntely oli toivottu toisinto entisaikojen Potter-kokemuksistani.

Teosta pitääkin lukea näytelmäkäsikirjoituksena romaanin sijaan. Näytelmässä on oltava toimintaa ja dialogia, kaikki taustoittaminen, selittäminen ja hahmojen syventäminen jäävät ohjaajan ja näyttelijöiden tehtäviksi.

Mitä sitten jäi käteen? Sain pienen palasen menneisyyden lukukokemusta, siitä olin kovin iloinen. En saanut uutta, mahtavaa osaa Harry Potter -saagaan, mutta sitä en odottanutkaan. Tämä oli tällainen, kurkistus taikamaailmaan, välähdys siitä, mihin hahmot ovat päätyneet, kalpea heijaste pääsarjan kirjoista. Mutta eipä Harry Potter and the Cursed Child tainnut edes yrittää olla mitään muuta.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Lukuhaasteen yhtenä kohtana on kirja, joka pelottaa sinua. Minua eivät pelota dekkarit tai Stephen Kingit, kauhu, inho tai pelko itsessään. Minua pelottaa rakkaus. Rakkaus ja ihmisten mielet, ne vasta hivuttautuvatkin ihon alle, keuhkojen taa ja kairautuvat sinne. Siksi Sadie Jonesin teos Ehkä rakkaus oli totta (The Fallout, 2014) pelotti minua niin pirusti. Takakansi kertoo sen olevan juovuttavan upottava, täyteläinen ja vangitseva, ja sitähän se on. Mutta hiton pelottava, sitäkin se on.

Helpot jutut ensin. Romaanissa kuvataan lontoolaista teatterimaailmaa 1970-luvulla. Kasassa on kaikki meikäläisen suosikkielementit: 70-luku, taiteilijaelämä, kirjoittaminen, rahapula ja siitä seuraava renttuglamour. Kaupunkikuvaus, vuokrahuoneet, halpa punaviini. Sähkökatkot, myöhäisiksi venyneet illanvietot.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teoksen keskiössä on työväenluokkaisessa perheessä varttunut Luke, joka kohtaa sattumalta teatterilaiset Paulin ja Leighin ja tuntee heti tulleensa kotiin. Taakse jäävät alkoholiongelmainen isä, mielisairaalassa oleva äiti, edessä on Lontoo, näytelmien kirjoittaminen, teatteriproduktiot ja hanttihommat.

Sairasta äitiään lapsuutensa hoivannut Luke ei kiinny helposti, vaan viettää keveää rakkauselämää. Tarkkailevan ja rationaalisen Leighin mukaan Lukessa on karismaa ja sokeaa ahneutta, Luke on vain yksi niistä miehistä, jotka tuottavat tuskaa ja käyttäytyvät ajattelemattomasti.

Mutta sitten Luke näkee näyttämöllä hauraan Ninan, johon rakastuu intohimoisesti. Nina on kasvanut itsekeskeisen ja epävakaan näyttelijä-äitinsä varjossa, oppinut siihen, että kaikkea hänessä tarkkaillaan ja arvostellaan. Päätynyt hyötyavioliittoon teatterituottajan, joka kontrolloi Ninan syömistä ja pukeutumista, kanssa. Mikä tässä maailmassa on helpompaa kuin jatkaa tutussa roolissa, toistaa aikaisempien kiintymyssuhteiden malleja?

Luken ja Ninan suhde on kivulias ja intohimoinen. Se on kahden tunteikkaan ja haavoittuneen suhde. Ja sitä kuvataan armottomasti.

Järjen äänenä teoksessa toimiva Leigh ei järjenkäytöstään huolimatta välty kolhuilta, vaikka hän miten olisi päättänyt luottaa älylliseen voimaansa.

Romanttinen rakkaus tuntui hänestä huvipuiston halpamaiselta huijaukselta: siltä, kun joutuu raahatuksi horjuvan sirkuspyörän selkään ja sitten putoaa naama edellä kermakakkuun kyynisen maailmankaikkeuden nauraessa taustalla. Hänen lapsuutensa oli täyttynyt äidin kyynelistä isän itsepintaisen uskottomuuden vuoksi. Hän oli nähnyt, miten rakkaus oli saanut fiksut tytöt muuttumaan määkiviksi lampaiksi ja järkevät pojat menettämään kaiken miehisyytensä; hän oli nähnyt omien vanhempiensa taantuvan lapsiksi.

Ehkä rakkaus oli totta:n keskiössä ovat kirjoittamisen, kertomisen ja näyttelemisen teemat. Ne toistuvat niin teoksen tapahtumissa kuin sen pohjavirroissa: Luke kirjoittaa näytelmiä, Nina näyttelee, Leigh ohjaa. Taustalla häilyvät suuret kysymykset siitä, millaista teatteria tai kulissia ihmissuhteemme ovat, kuka niitä käsikirjoittaa? Miten päädymme niihin, miksi päätämme jäädä? Miten teemme valintoja; uskommeko kylmänviileään järkeen vai tunteisiin ja kohtaloon, käsikirjoituksiin ja tarkoituksiin?

Uskoimmepa mihin vaan, turpaan tulee: ehkä eri syistä ja ehkä hieman eri tavalla, mutta kuitenkin.

Romaanissa on jonkin verran tyhjäkäyntiä, liiallista maalailua, ahdistavaa väistämättömien tapahtumien venyttämistä. Lukija kiemurtelee; tekee pahaa lukea niin riipivää ihmiskuvausta. Mutta siksihän kirjoja luetaan, jotta opittaisiin muista ja maailmasta, ihmisistä ja ihmisyydestä, tultaisiin empaattisemmiksi.

Siksi tarkkanäköinen, ahdistavakin ihmiskuvaus on välillä todella tarpeen. Yksi romaanin suurimpia ansioita onkin psykologisen kuvauksen tarkkuus ja selittelemättömyys. Ninan ja Luken taustat kirjoitetaan auki, mutta niitä ei analysoida. Motiivien ja reagointitapojen syyt jäävät lukijan pääteltäviksi. Siksi teosta voisi yhdellä sanalla kuvattuna sanoa vaikuttavaksi.

Loppukevennyksenä paljastettakoon, että U2:n huikea Love Is Blindness yhdistyy mielessäni tähän kirjaan, niiden välille on rakentunut nyt uusi linkki aivoissani.

Että eipä sit muuta ku Achtung Baby – sinä et välty rakkaudelta, en siltä välty minäkään.

Laura Lindstedt: Oneiron

Jos Murakamin 1Q84 oli vaikea purkaa osiin, ei Finlandia-palkittu Oneiron (Laura Lindstedt, 2015) ole yhtään helpompi tapaus. Oneiron on jopa hankalampi, koska siitä on jo kirjoitettu niin paljon. Voinko edes sanoa mitään tuoretta, mitään uutta, mitään sellaista, jota ei vielä olisi sanottu?

Ehkä voin aloittaa kuvailemalla omaa lukukokemustani. Olin tyhjentänyt mieleni huolellisesti ennakko-odotuksista, onnistunutkin siinä melko hyvin. Toki tiesin Oneironin olevan se kuuluisa ja palkittu fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista, olevan jotain täysin poikkeavaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja niinhän se olikin. Sehän oli hämmentävä, huikea, määritelmiä pakeneva – ja pakkohan teoksen on paeta määritelmiä, kun siinä kuvataan sellaista, jota ei ehkä ole tai josta ei voi tietää mitään, jossa ei ole aikaa tai tilaa, ei edes ruumista. Pelkkää valkoista, jossa ihmisistä tulee jonkinlaisia mentaalisia representaatioita. Jossa ruumiilliset tarpeet hiljalleen sammuvat. Jossa ei ole ylä- tai alapuolta, selkeää pintaa liikuttavaksi, aikaa, kieliä, tarvetta hengittää.

Tilaa, tai pitäisikö sanoa tilatonta tilaa, ja seitsemän naista siinä tilassa. Ja tältä se tuntuu Ulrikesta, viimeisestä:

Istut nyt mukavassa, upottavan pehmeässä penkissä, jossa painontunne lopullisesti katoaa. Elokuva on alkamassa, valkokangas on valoa täynnä jo ennen kuin filmi on lähtenyt pyörimään. Mutta tällä kertaa kangas ei täyty yksinomaan valosta, sillä projektorin filmiporttiin on tarttunut roskia. Säriseviä, tuulettimen puhurissa huojuvia haituvia. Lasket ne aikasi kuluksi. Niitä on kuusi kappaletta. Karvoja koneenhoitajan rystysistä? Kämmenkarvojako ne ovat? Älä kuitenkaan ajattele miehiä nyt. Katso herkeämättä kirkasta valkoista kangasta, ja kuutta haituvaa siellä. Ne ovat huojuneet riittävän lähelle, ja uskottava se on: naisia joka ainoa.

Niin, naiseus. Naisruumis, se on yksi teoksen kantavista teemoista. Ruumiintoiminnot sammuvat hiljalleen, ja ruumiin pettäminen, tapaturma tai sen kokema väkivalta ovat ajaneet naiset tuohon valkoiseen.

Valkoisessa ei ole mitään, mihin tarttua, mutta aina on saapumisjärjestys. Se on heille tärkeä. Ensin on anoreksian riuduttama amerikanjuutalainen performanssitaiteilija Shlomith, sitten hölösuinen alkoholiongelmainen Polina Moskovasta. On brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, marseillelainen hienostorouva Nina kaksoset vatsassaan. Sitten vielä syövän väsyttämä Wlbgis Hollannista, valokuvamallin urasta haaveileva nuori Maimuna Dakarista ja viimeisenä nuorin, kaunis Ulrike Mozartin syntymäkaupungista. Ulrike, vasta 17-vuotias. Juuri niin viaton kuin viimeksi tulleet tapaavat olla.

Miksi he ovat tuolla? Miksi juuri he? Ja miten he päätyivät valkoiseen?

Kun mikään ei ole varmaa, on vain tarinoita ja naisten teoria siitä, että ehkä he ovat kuolleita. He kertovat toisilleen elämästään, yrittävät muistaa ja ymmärtää, miten ja miksi ajautuivat valkoiseen.

Tarinallisuus onkin yksi teemoista: ihmisillä kun on tarve tarinallistaa elämäänsä, ymmärtää sitä narratiivien kautta. Ajattomuudessakin voi tarttua tarinoihin ja muistoihin, joiden avulla todellisuutta voi yrittää jäsentää, joita pitkin voi kurottaa kohti toisia. Ylipäätään on tärkeää tarttua johonkin ja luoda järjestystä; vaikka rakentaa valkoiseen koti, muodostaa kodille selkeät rajat vaatekappaleista.

Tarinat, ne ovat ydin. Ne jäävät kun ruumis lähtee. Oneironissa naisruumis on moninainen. Se on synnyttänyt, se on raskaana, sen voi nälkiinnyttää tahdonvoimalla tai se joutuu raiskauksen ja murhan uhriksi. Se on toimija ja kohde, subjekti ja objekti, ja lopulta kuitenkin vain kuori jollekin muulle. Mielelle. Sielulle. Kertomuksille.

Päähenkilöiden elämäntarinat, teoriat kuolemasta ja kuolemanjälkeisyydestä sekä tieteelliset katkelmat ruumiintoiminnoista nivoutuvat fragmentaariseksi ja huikeaksi kokonaisuudeksi. Proosatekstin seassa on lehtileikkeitä, Shlomithin luentokäsikirjoitus anoreksian ja juutalaisuuden suhteesta, kansansatua, pitkiä monologeja ja vaikka mitä muuta. Sekä teoksen muoto että merkitys ovat moninaisia ja vaikeasti tavoitettavia. Ensimmäinen lukukerta jättää haukkomaan henkeään, toisella kerralla teoksesta avautuisi varmasti vielä paljon uutta.

Mutta loppu koittaa kuitenkin, sekä Oneironille että ruumiille. Hiljalleen paljastuu, mitä kenellekin kävi. Kenen keho uupui sairauden takia, kuka kohtasi väkivaltaa, kuka joutui tapaturmaan, miten meille tuttu maailma päättyi kenenkin kohdalla.

Jos voisin sanoa, sanoisin: Rauhoittukaa. Olen kuollut.