Karl Ove Knausgård: Taisteluni II

Lähes vuosi sitten tartuin Karl Ove Knausgårdin kuuluisan Taisteluni-romaanisarjan ensimmäiseen osaan. Lukukokemus oli vaikuttava, mutta samalla raskas ja intensiivinen. Tarvitsin vähän taukoa sen jälkeen.

Loppuvuodesta tartuin kakkososaan, nyt sain sen päätökseen. Taisteluni II (Min kamp II, 2009) on nimensä mukaisesti Knausgårdin omaelämäkerrallisen romaanisarjan toinen osa. Osia on kokonaisuudessaan kuusi.taisteluni-iiToisessa osassa Knausgård keskittyy lähes täysin perheeseensä. Hän kuvaa muuttoaan Norjasta Ruotsiin, rakastumistaan nyt jo entiseen vaimoonsa Linda Boström Knausgårdiin, Vanja-tyttären syntymää ja lapsen ensimmäistä elinvuotta.

Lapsen pitkä musta tukka oli liimautunut päätä myöten. Iho oli harmahtava ja vahamainen. Hän huusi, en ollut koskaan ennen kuullut sellaista ääntä, se kuulosti minun tyttäreltäni, ja olin maailman keskipisteessä, en ollut koskaan ennen ollut siinä, mutta nyt olin siinä, me olimme siinä, maailman keskipisteessä. Kaikki oli hiljaista ympärillämme, mutta siinä missä me olimme, kätilö, harjoittelija, Linda, minä ja pieni lapsemme, siinä loisti.

Upeinta teoksessa on Vanja-tyttären odotusajan ja syntymän kuvaus. Lapsen syntymää kuvaileva kohtaus on yksi kirjan liikuttavimpia kohtia – niin intensiivisesti ja kauniisti se on kirjoitettu. Tällaisia kohtauksia lukiessa tuntee koko kehollaan, kuinka hienoa kirjallisuutta onkaan lukemassa.

Hienojen hetkien jälkeen tulevat ne raskaat hetket. Minulle ahdistavimpia kohtia olivat Karl Oven ja Lindan ailahtelut, tunteenpurkaukset ja riidat. Knausgård ei sensuroi tai kaunistele itseään. Se on harvinaista, ja se tekee romaanisarjasta niin merkittävän. Samalla se tekee teoksesta myös vaikean, ahdistavan ja raskaan.

Arkisten tapahtumien rinnalla Knausgård kuljettaa monisivuisia pohdiskeluja ympäristöstään, ajasta, uskonnosta ja yhteiskunnasta. Välillä teksti etenee kuin ajatus: poukkoilee ja karkaa sivuraiteille vaan palatakseen jälleen johonkin arkiseen tilanteeseen kuten kahvilaan tai ruokakauppaan. Poukkoilu tekee lukemisesta haastavaa, mutta samalla se tekee siitä teoksesta ainutlaatuisen: niin avoimesti Knausgård ajatuksiaan ja elämäänsä kuvaa, niin taitavasti hän kuljettaa tekstiä.

Knausgård on tarkka ihmiskuvaaja, joka nimeää itsensä monesti ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Yhdessä hetkessä hän kuvaa tarkasti ystäviään ja keskusteluja illanvietossa, seuraavaksi hän pakenee keittiöön tiskaamaan tai laittamaan ruokaa päästäkseen pois vuorovaikutustilanteesta, väistääkseen ihmisiä.

Taisteluni II on sekä tarkkailua että avautumista. Sekä väistämistä että kohtaamista. Sekä hyviä hetkiä että huonoja hetkiä. Kirjana se on helpommin lähestyttävä ja tunnelmaltaan ystävällisempi kuin sarjan ensimmäinen osa, jossa käydään muutaman sadan sivun verran läpi Knausgårdin isän alkoholismia. Lukukokemuksena se on kuitenkin niin vaativa, että pidän jälleen tauon ennen seuraavaan osaan tarttumista.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Oman elämänsä chick lit -sankaritar

Chick litissä on usein sekoileva sankaritar, joka kompuroi portaissa, hankkii itselleen mustan silmän, aiheuttaa katastrofin jos toisenkin ja valitsee ensin väärän miehen valitakseen lopulta sen oikean.

Viime aikoina olen jaksanut lukea vain kahta asiaa: toinen niistä on Google AdWordsin tukimateriaali, toinen Lindsey Kelkin romaani Ikuinen morsiusneito (Always the Bridesmaid: 2015), jossa oikeastaan tapahtuu kaikkea yllä mainittua. Tosin portaissa kompuroinnista ei taidettu erikseen kirjoittaa, sen sijaan mansikkamargaritasuihkulähteen (!!!) tuleen syttymisestä kylläkin.ikuinen_morsiusneitoAloin sitten miettiä, että on tässä tullut itsekin oltua melkoinen chick litin sankaritar viime aikoina. Olen esimerkiksi

  • Hukannut kurkun ja muitakin eväiksi tarkoitettuja hedelmiä ja vihanneksia. Jossakin kaupan, kodin, työpaikan ja joukkoliikennevälineiden välimaastossa ne vain katosivat, oletettavasti johonkin toiseen ulottuvuuteen.
  • Lähtenyt juhliin korvisparissa, tullut kotiin vain yhden kanssa. Kyseisestä korviksesta tuli nyt ainakin neljäs omistamani pariton hieno korvis.
  • Hukannut ranneketjuni, jonka onneksi löysin myöhemmin kirjan välistä.
  • Näyttänyt supertyylikkäältä ranskattarelta sotkuisessa nutturassa, huulipunassa ja valkoisessa silkkipuserossa siihen asti, kunnes puserosta lähti nappi irti. Supertyylikkyys kesti about 5 h 24 min.
  • Leikannut tukkani itse ja todennut, että se taipuu sen jälkeen jotenkin hassusti. Mutta TEIN ITSE JA SÄÄSTIN.
  • Miettinyt, miksi en jälleen lukisi jotain vähän älykkäämpää kirjallisuutta. Aloitin Knausgårdin Taisteluni-sarjan kakkososan. Uskon olevani valmis.

Mutta siitä kirjasta vielä: Ikuinen morsiusneito -nimestä voi päätellä jo aika paljon: 31-vuotiaan Maddien paras ystävä on menossa naimisiin, ja Maddie saa tasapainoilla hääjärjestelyiden, omien työpaineiden ja epämääräisten miesasioidensa kanssa. Seuraa kommelluksia, ristiriitoja ja noloja tilanteita, sitä tyypillistä.

En oikeastaan saanut kirjasta mitään uutta. Uusien ajatusten saaminen on yksi syy, miksi minä ylipäätään luen. Yleensä jokainen kirja, köykäinenkin, on tarjoillut minulle jonkin pienen murun uutta: erilaisen tavan katsoa maailmaa, uuden näkökulman, ajatuksen, jota en ole ennen ajatellut.

Mutta ei. Nyt en tainnut saada yhtään mitään uutta paitsi muutamat naurut. Ne liittyivät siihen absurdiin mansikkamargaritatulipaloon. Sellaista en ole vielä aiheuttanut.

*Kirja saatu kustantamolta.

Lisa Strømme: Mansikkatyttö

Miltä kuulostaa yhdistelmä pohjoismainen, lyhyt kesä, suuri taiteilija ja kielletty rakkaus? Hyvältä keitokselta? Ongelmilta? Kesän heräämiseltä ja hiipumiselta? Ainakin niiltä. Lisa Strømme pureutuu teoksessaan Mansikkatyttö (The Strawberry Girl, 2016) rakkaustarinaan Edvard Munchin maalausten takana. Taustalla on tositarina Munchin ja erään amiraalin tyttären kesäromanssista, mutta tietenkin kirjailija on käyttänyt runsaasti värikynää Mansikkatyttöä rakentaessaan.

mansikkatyttö

Tarina sijoittuu Norjan rannikolla sijaitsevaan kauniiseen Åsgårdstrandiin, jossa useat norjalaiset boheemit ja taiteilijat viettivät kesäänsä. Niin myös vuonna 1893. Tarinan keskiössä on paikallinen Johanne, joka tunnetaan myös nimellä Mansikkatyttö hänen poseerattuaan nuorempana samannimisen taulun mallina. Johanne tuntee paikallisen luonnon, hengittää heräävän kesän tahdissa ja kerää marjoja seudun kesävieraille. Taiteellisesti lahjakas Johanne tuntee myös paikkakuntalaisten kavahtaman Munchin, jopa maalaa tämän kanssa.

Kun Johanne pestataan varakkaaseen Ihlenin perheeseen piiaksi, hän ystävyystyy perheen oikukkaan Tullik-tyttären kanssa. Pian Johanne päätyy välikädeksi Tullikin ja Munchin intohimoiseen ja kiellettyyn romanssiin. Varmaan arvaatte, mitä siitä seuraa: luokkaeroja, riutumista, kotiaresteja, intohimoa, niitä tuttuja juttuja.

Yleensä vierastan historiallisista henkilöistä tehtyä fiktiota, koska faktan ja fiktion rajan hämärtyminen tuppaa ärsyttämään. Mansikkatyttö kuitenkin veti mukanaan, erityisesti sen takia, että pohjoismaisen kesäluonnon, arkisten askareiden ja maaseudun kuvaus viehättivät minua valtavasti. Kertojana ja havainnoijana toimiva Johanne sulautuu luontoon, ja tarina elää kesän vaiheiden mukaan.

Kesäkuu paiskasi kättä heinäkuun kanssa hiostavaa hellettä lupaavan sopimuksen merkeissä. Lämpötilat kipusivat taivaisiin ja toivat kuumimman kesän miesmuistiin. Kun suurin osa meistä nääntyi, Tullik säteili helteessä. Hänen hipiänsä päivettyi lämpimän pehmeäksi, ja hänen hiuksensa olivat upeammat kuin koskaan ja loistivat auringon vaalentamina kultaisina suortuvina. Hänen sielunsakin paahtui elämästä, jännnityksestä ja vaarasta.

Ylipäätään Mansikkatytössä oli paljon minua miellyttäviä juttuja. Sen todistaa laatimani äärimmäisen kirjallisuustieteellinen checkbox-lista Sailaa viihdekirjoissa miellyttävistä elementeistä:

[x] eloisa luonnon ja vuodenaikojen kuvailu

[x] historialliset puitteet

[x] arkisten askareiden kuvailu eli ns. maanläheisyys

[x] ei-myötähävettävät seksikohtaukset

[x] taiteilijat

[x] punapäät

Miellyttävistä jutuista huolimatta kirjassa oli miinuksiakin: Tullikin repivä ja leiskuva tunteellisuus alkoi loppua kohden käydä lukijalle tuskalliseksi ja lipsua pateettisuuden puolelle. Loppuratkaisukaan ei yllätä. Silti kokonaisuus jää vahvasti plussan puolelle, ja ahminkin kirjan muutamassa päivässä. Tietenkin siten, että suurimman osan lukuajasta vietin puistossa maaten. Mansikkatyttö, jos mikä, on kesäkirja.

* Teos on saatu kustantamolta

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Michael Zadoorian: Viimeinen loma

Joskus törmää sellaiseen kirjaan, joka on kepeä ja idealtaan simppeli mutta herättää silti ajatuksia ja jää resonoimaan mieleen. Michael Zadoorianin roadtrip-romaani Viimeinen loma (The Leisure Seeker, 2009) on sellainen. Teoksessa on kolme kolme hallitsevaa elementtiä: tie, asuntoauto sekä Ella ja John, vanha aviopari. Ella sairastaa syöpää, John Alzhaimeria; Ella on kehonsa vanki, John mielensä. Yhdessä he ovat tiimi.

Ella on sairauksista huolimatta tehnyt vakaan päätöksen. Vielä kun hänellä on voimia ja vielä kun John ei ole täysin järjiltään, he lähtevät vanhalla asuntoautollaan viimeiselle lomamatkalleen. Reitiksi Ella valitsee rapistuneen ja osittain käytöstä poistetun Route 66:n, joka kulkee Pohjois-Amerikan halki. Lääkärit kieltävät, aikuiset lapset soittelevat hädissään ja koittavat saada Ellan järkiinsä.

Ella ei taivu. He lähtevät ajamaan.

Michael Zadoorian Viimeinen loma

Ella ja John aloittavat matkansa Michiganista ja suuntaavat kohti Kaliforniaa. Matkallaan he ajavat läpi aavikoiden, tasankojen, rapistuneiden kaupunkien, läpi käytöstä poistettujen tieosuuksien. Iltaisin he katselevat dioilta kuvia menneistä perhelomistaan, ystävistään, kaikesta siitä elämästä, jota vuosikymmeniin on mahtunut.

Nykyisyys ja historia kulkevat rinnakkain sekä Ellan muistoissa että Route 66:lla konkreettisesti. Käytöstä poistetun tieosuuden varrella on aavekaupunkeja, hylättyjä liikekiinteistöjä, murtunutta pinnoitetta ja nostalgisia kuppiloita, jotka eivät tietenkään tavoita sitä 50-lukua, jonka Ella on elänyt:

Kuppilan sisätilojen on tarkoitus tuoda mieleen viisikymmentäluku, mutta ei siellä näytä yhtään sellaiselta kuin minä aikakauden muistan. Jossain vaiheessa ihmiset ovat alkaneet uskoa, että se vuosikymmen oli pelkkää sock hopia, kellohameita, rock’n’rollia, kiiltävänpunaisia Thunderbirdejä, James Deania, Marilyn Monroeta ja Elvistä. Hassua, miten kokonainen vuosikymmen typistetään muutamaan näennäisen sattumanvaraiseen kuvaan. Minulle se vuosikymmen oli vaipparallia ja apupyöriä ja keskenmenoja ja sitä, että yritti ylläpitää kotia ja ruokkia kolme ihmistä 47 dollarilla viikossa.

Zadoorian on rakentanut teoksen taitavasti: parhaat päivänsä nähnyt Route 66 toimii allegoriana Ellan ja Johnin elämänkululle. Teksti soljuu eteenpäin vaivattomasti ja on täynnä pientä, lempeää huumoria, joka keventää teoksen raskaita teemoja: vanhenemista, sairastumista ja luopumista.

Viimeinen loma on lämmin, liikuttava ja suhahtaa liian nopeasti ohi – aivan kuten elämäkin. Vahva tykkääminen!

* Teos on saatu kustantamolta

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Linn Ullmann: Siunattu lapsi

Juhannuskirjani oli Linn Ullmannin romaani Siunattu lapsi (Et velsignet barn, 2005). Teos on kuin pohjoismainen kesä: viileä ja kaunis, rehevä ja karu, täynnä julmia pohjavirtoja. Siunattu lapsi on romaani muistamisesta ja unohtamisesta, lapsuudesta ja varttumisesta. Samalla se piirtää muotokuvan eräästä isästä ja hänen tyttäristään.

Niin, ne tyttäret: Isak Lövenstadilla on niitä kolme. Erika, Laura ja Molly. Erikan hän sai norjalaisen Elisabetin kanssa, mutta erosi tästä, kun Rosan, joka myöhemmin synnytti Lauran, raskaus oli jo liian pitkällä peiteltäväksi. Myöhemmin syntyi vielä Molly, väärinkäsitys, sanoi Isak laukkujaan pakkaavalle Rosalle. Rosa jäi, ja niin kolme sisarpuolta viettivät lapsuudenkesänsä karunkauniilla Hammarsön saarella yhdessä Rosan ja Isakin kanssa. Talvet Erika ja Molly asuivat omien äitiensä kanssa.

siunattu lapsi
Siunattu lapsi

Romaanin 2000-luvulle sijoittuva kehyskertomus saa alkunsa, kun Erika päättää lähteä Hammarsölle tapaamaan vanhentunutta isäänsä. Mukaan lähtevät myös Laura ja Molly, ja niin sisarpuolet ovat matkalla Hammarsölle ensimmäistä kertaa sitten 70-luvun lapsuudenkesien.

Kun Laura oli pienempi, hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että hänellä olisi ollut sisaruksia, sen enempää puolikkaita kuin kokonaisiakaan, pieniä tai isoja, siskoja tai veljiä, mutta sitten Erika tuli Hammarsölle ja kutsui hänen isäänsä isäksi.

Ensin tuli Erika, sitten tuli Molly.

Hammarsö näyttäytyy tyttärille erilaisena: Erika varttuu kesien aikana teini-ikäiseksi ja solmii ystävyyssuhteita saaren muiden nuorten kanssa. Nuorten väliset suhteet ovat julmia ja ailahtelevaisia: aina joku jätetään ulos porukasta, aina jotakuta rangaistaan. Keskimmäinen Laura on välillä mukana isosiskon kanssa, välillä tarkkailijana ja pieni Molly hahmottaa saarta lähinnä meren, metsäpolkujen, pelottavien karhujen ja lintujen kautta.

Isän oleminen rytmittää sisarten kesiä: päivästä on oltava tietyt hetket ulkona, jotta isä saa työrauhan. Pelottavasta isästä läíkkyy välillä odottamatonta hellyyttä, välillä tämän jyrähdyksiä saa säikkyä. Isak on persoonaltaan vahva ja työssään arvostettu mies, joka kuitenkin tarvitsee läpi elämänsä naisen järjestelemään kotia, laittamaan ruokaa, hoitamaan käytännön asioita, jolle kuitenkin sattuu mitä erikoisimpia vahinkoja ja väärinkäsityksiä naisten kanssa.

Sinä olet rakkauslapsi, hän sanoi Lauralle, sinä olet erityinen, ja vähitellen sanat alkoivat kuulostaa Lauran korvissa syytökseltä. Hän ei halunnut olla kaikkein rakastetuin lapsi. Hän ei ollut pieni ja suloinen ja hellyyttävä kuin Molly eikä pitkä ja kaunis ja koulunero kuin Erika. Hän ei osannut sanoa mielenkiinteoisia asioita, kun he istuivat sillä tavalla kahdestaan, kuoleva lintu välissään, eikä hänellä ollut minkäänlaista visiota, siitä hän oli melko varma, ei ainakaan sellaista, jolle Isak nyökkäisi hyväksyvästi ja sanoisi avian, Laura! Niin! Juuri niin! Olet fiksu tyttö, Laura!

Romaanin rakenne on pirstaleinen: tytärten nykyhetki kietoutuu menneisyyteen, lapsuusmuistoihin sekä niihin asioihin ja ihmisiin, jotka on tarkoituksella unohdettu. Kukaan sisarista ei halua sanoittaa sitä, miksi he eivät enää yhden kesän jälkeen palanneet Hammarsölle. Mielen reunoille painetut asiat liikkuvat kuitenkin pohjavirtoina nykyhetkessä, ja lapsuuden kokemukset tulevat pintaan tytärten nykyisissä ihmissuhteissa.

Siunattu lapsi on kerronnaltaan tarkkanäköinen, episodimainen ja monikulmainen. Se ei päästä lukijaansa helpolla, koska sen havainnot ihmisistä ja ihmisyydestä, luonnosta ja tunteista ovat niin tarkkanäköisiä ja ihon alle meneviä. Teoksen juonikaan ei ole selväpiirteinen tai helposti lähestyttävä, eikä lukukokemusta voi millään tavalla kuvailla helpoksi. Vaikuttavaksi kyllä, karuksi ja kauniiksi.

Siunattu lapsi jääkin resonoimaan mieleen pitkäksi aikaa kirjan sulkemisen jälkeen.

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati

Ensimmäisenä kunnollisena kesäviikonloppuna minä sain pitkästä aikaa luettua romaanin loppuun. Mitä sitten tarkoitan kunnollisella kesäviikonlopulla? Sellaista, jona illat ovat pitkiä ja lempeitä, jona voi viettää illan puistossa pehmeässä valossa, jona voi syödä ensimmäisiä kotimaisia mansikoita.

Romaani, jonka luin lempeän viikonlopun ohessa loppuun, on Kerstin Ekmanin teos Huijareiden paraati (2011). Huijareiden paraati on romaani kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, se on autofiktiota, joka pilkkaa autofiktiota, se on dekkari, joka ei kuitenkaan ole dekkari. Teos on pitkän uran tehneen Ekmanin leikittely, jossa pelataan kirjailijan, identiteetin ja kirjallisuusinstituution käsitteillä varsin riemastuttavasti ja taitavasti, mutta välillä myös ärsyttävästi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Periaatteessa teoksen idea on yksinkertainen: vuosikymmeniä jatkuneen kirjailijanuran tehnyt viehättävä Lillemor Troj kutsutaan kustantamoon keskustelemaan uusimmasta käsikirjoituksestaan. Lillemor hämmentyy. Hän ei tiedä tekstistä mitään. Sen sijaan Babba Andersson, joka on kirjoittanut oikeasti jokaisen Lillemorin teoksen, tietää. Tällä kertaa Babba on naisten keskinäisestä sopimuksesta huolimatta päättänyt toimia yksin, paljastaa Lillemorin vuosia jatkuneen kirjallisen huijauksen.

Seuraa kujanjuoksu, jossa käydään läpi Lillemorin uraa 1950-luvusta lähtien, jolloin hän suostui Babban pyynnöstä tämän tekstien keulakuvaksi. Seuraa Babban kirjoittama teksti, jossa kuvataan hänen muistojaan ja Lillemorin uraa ulkoa päin. Seuraa teksti, jossa kuvataan Lillemorin nykyhetkeä, jossa hän lukee järkyttyneenä Babban kirjoittamaa kirjaa itsestään.

Naisen, ja naistaiteilijan, asema nousee yhdeksi teoksen teemoista: niin lahjakas kirjoittaja kuin Babba Andersson olikin, hän oli ajatellut, ettei ikinä voisi menestyä lihavana ja rumana. Niinpä hän valitsi itselleen sopivan keulakuvan: sievän ja säteilevän, koulutetun ja hyvästä perheestä olevan Lillemorin. Maanittelun jälkeen Lillemor suostui lähettämään Babban tekstin kirjoituskilpailuun omanaan. Voiton jälkeen naisten sopimus olis sinetöity. Lillemor Trojn tähti oli syttynyt.

Kontrasti kauniin Lillemorin ja ruman Babban välillä on vahva, välillä se tuntuu jopa ärsyttävältä. Mutta kuitenkin: Sillä on väliä, miltä näyttää. Sillä on väliä, mistä tulee. Sillä on väliä, kenen kanssa on naimisissa. Sillä on väliä, kenet tuntee. Siksi Lillemorista leivottiin median lemmikki, siksi Babba jäi kulisseihin kirjoittamaan.

Myös kirjallisuusinstituutio saa kyytiä. Kirjoittaminen prosessina, kustantamot, kriitikot ja toimittajat, julkaisujuhlat ja Ruotsin Akatemia saavat kaikki osansa Huijareiden paraadin näyttämöllä: palkintoraadit jakavat arvonimiä ja palkintoja poliittisin perustein, gaaloissa pidetään puheita, joita kukaan ei jaksa kuunnella ja imago on kaikki kaikessa. Kukaan kirjallisuusinstituution liepeillä pyörivä ei oikeastaan säästy Ekmanin keitokselta.

Kyllä sinä tiedät, että kirjailijat varastavat ja valehtelevat. Lainaavat, saavat vaikutteita, ilmaisevat saman toisin sanoin, parodioivat, alludoivat tai mitän helvatin hienoja sanoja siitä nyt voikaan käyttää. Tekevät kaikkea paitsi plagioivat, sillä plagiointihan on kielletty. Sitä ei ainakaan saa myöntää ääneen. Mutta he varastavat joka tapauksessa. Kirjallisuus elää kirjallisuudesta.

Mielenkiintoisinta ja samalla haastavinta teoksessa on kertojan asema ja autofiktiivisyyden määrä. Ekmanin omaa uraa muistuttelevat käänteet jättävät miettimään, mihin hän itse sijoittuu kertomuksessa: Onko hän Lillemor, Babba vai jotain heidän väliltään? Kuka huijasi ja ketä? Mutta sellaisiahan parhaat kirjat ovat: ajatuksia herättäviä, haastavia ja samalla leikkisiä.

Kirjahylly vastaa: 16 kysymystä

Bongasin La La Lilja -blogista hauskan kyselyn, jonka ideana on etsiä vastaukset kysymyksiin omasta kirjahyllystä. Välillä kirjahyllyni näytti puhuvan puolestani melko hyvinkin – joihinkin kohtiin oli jopa vaikea tehdä valinta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pidemmittä puheitta, täältä pesee:

  1. Oletko mies vai nainen? Sellainen tyttö
  2. Kuvaile itseäsi? Selviytyjätyyppi
  3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Paras mahdollinen maailma
  4. Kuinka voit? Mikä vasemmistoa vaivaa?
  5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi? Salainen puutarha
  6. Mihin haluaisit matkustaa? Kesämaa
  7. Kuvaile parasta ystävääsi? Tyttökerho
  8. Mikä on lempivärisi? Punainen erokirja
  9. Millainen sää on nyt? Miten niin valo
  10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Ennen päivänlaskua ei voi
  11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? The Marriage Plot
  12. Millainen on parisuhteesi? The Fault in Our Stars
  13. Mitä pelkäät? Muodonmuutos
  14. Päivän mietelause? Ennen kuin kaikki muuttuu
  15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Kerro minulle jotakin hyvää
  16. Miten haluaisit kuolla? Tekstien pyörityksessä

Jos innostut itsekin vastaamaan haasteeseen, huikkaa siitä vaikka kommenttiboksissa! 🙂

Karl Ove Knausgård: Taisteluni I

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni I:n (2009) takakannessa on katkelma Aamulehden arvostelusta, jossa sanotaan teoksen olevan suurinta, mitä pohjoismaalaiselle kirjallisuudelle on tapahtunut vuosiin. Itse en olisi sanonut aivan noin mahtipontisesti, mutta en voi sanoa olevani eri mieltäkään. Kuusiosainen Taisteluni-romaanisarja on kirjallinen tapaus ja monumentti, josta tulee oma lukunsa kirjallisuushistoriaan sitten, kun aika on historiankirjoitukselle sopiva.

Taisteluni I aloittaa kirjasarjan, jossa Knausgård pistää uusiksi yleisen ja yksityisen suhteen, kirjoittaa auki omat ja sukunsa haavat. Knausgård avaa omia mielenliikkeitään avoimesti ja tekee samalla itsestään ja läheisistään romaanihenkilöitä. (Ja aiheutti sen takia skandaalin.)

Karl Ove Knausgård Taisteluni

Teosta ei ole helppo kuvailla tai sanoittaa, se pitäisi oikeastaan kokea. Se ei ole pelkkä lukukokemus vaan laajemmin kokemus, hyvässä ja huonossa. Se on romaani ja muistelmateos, joka käsittelee Knausgårdin lapsuutta, nuoruutta ja vaikeaa isäsuhdetta. Romaani, joka käsittelee ensirakkautta, musiikkia, jalkapalloa ja lukiolaisuutta. Hieman nykyhetkeä, hieman muita välähdyksiä elämästä nuoren aikuisuuden jälkeen. Avioeroa, perhesuhteita ja alkoholismia, joista päästäänkin suvun kipeisiin salaisuuksiin: kirjailijan alkoholisti-isään ja hänen jälkiensä siivoamiseen.

Siivoustyössä ja sen auki kirjoittamisessa ei säästellä eritteitä tai tunteita.

Taisteluni on tapahtumia, oikeaa elämää, ja samalla se on tajunnanvirtaa ja oivalluksia, jotka kytketään vaivattomasti nykyhetken tai jonkin jo tapahtuneen elämänvaiheen kuvaukseen:

Tänään on 27. helmikuuta 2008. Kello on 23.43. Nimeni on Karl Ove Knausgård, olen syntynyt joulukuussa 1968 ja olen siis tätä kirjoittaessani 39-vuotias. Minulla on kolme lasta, Vanja, Heidi ja John, ja olen naimisissa toista kertaa, Linda Boström Knausgårdin kanssa. Kaikki neljä nukkuvat ympärilläni kotonamme Malmössä, olemme asuneet täällä puolitoista vuotta. Lukuun ottamatta joitakin Vanjan ja Heidin lastentarhakavereiden vanhempia emme tunne täältä ketään. Se ei harmita, ei ainakaan minua, en saa seuraelämästä kuitenkaan mitään irti. En koskaan sano mitä oikeasti ajattelen, en koskaan sano mitä mieltä oikeasti olen, myötäilen aina niitä joiden kanssa kulloinkin puhun, olen olevinani kiinnostunut siitä mitä he sanovat, paitsi silloin kun juon, silloin menen useimmiten toiseen ääripäähän ja vaivun ahdistukseen joka on vain kasvanut vuosien mittaan ja saattaa nyt kestää viikkoja.

Knausgårdin havainnoissa on aina jotain viiltävän todellista ja rehellistä. Rehellisyyden takia Karl Ovesta itsestäänkin tulee ristiriitainen henkilö: välillä hänestä pitää, välillä häntä inhoaa. Taisteluni ei päästä helpolla kirjailijaa itseään, ei myöskään hänen lähipiiriään. Se ei päästä helpolla lukijaa: välillä empatian määrä tuntuu kestämättömältä, välillä iskee voimakas ärsyyntyminen – kuten ihmissuhteissa kai yleensäkin.

Jos arvostelisin kirjaa puhtaasti fiktiivisenä romaanina, en pitäisi tätä keskivertoa kummallisempana. Sanoisin, että rakenteessa oli löysyyttä, tyhjäkäyntiä. Sanoisin olevani ärsyyntynyt. Kysyisin, missä se draaman kaari oli.

Mutta voiko elämää karsia, voiko tunteita jättää kokematta? Eikö tässä ole kyse jostakin muusta kuin pelkästä romaanista? Uudesta lajityypistä, tavasta uudistaa romaania ja kerrontaa, jostakin poikkeavasta. Sellaisesta, että myös tylsistä ja turhauttavista kohdista löytää jotain kiinnostavaa, jotain, jonka takia jatkaa.

Suurinta antia teoksessa onkin tunteiden tarkkanäköinen kuvaus ja se riipivä rehellisyys, jolla kipeitäkin asioita kuvataan. Se vetää vaisuksi, se rohkeus, tai tyhmänrohkeus, jolla Knausgård pistää itsensä ja läheisensä alttiiksi. Siitä rohkeudesta ja koko kirjasta on vaikea muodostaa yksiselitteinen mielipide, mutta hengästyttävän kokemuksen siitä saa.

Sen kokemuksen takia aion myös jatkaa seuraaviin osiin. Lontooksi sanotaan jotain sellaista että one down, five to go. Minä sanon sen lisäksi, että hiljaiseksi vetää. Hyvässä ja pahassa.

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

Mitä saadaan, kun laitetaan välirikossa olevat äiti ja poika samalle luksusristeilijälle, toisistaan tietämättöminä tietenkin? Keitoksen tuloksena on kaksi erilaista kertojaääntä, kaksi erilaista historiaa ja menneisyys, joka välttelemisestä huolimatta lopulta kävelee vastaan.

Stefan Mosterin esikoisromaanissa Nelikätisen soiton mahdottomuus (2011) viisikymppinen äiti ja parikymppinen poika kävelevät, tai oikeastaan soittavat, toistensa ohi. Äiti Almut on pestautunut psykologiksi luksusristeilijälle, samalle, jolla hänen poikansa Sebastian toimii pianistina. Toisistaan tietämättöminä äiti ja poika viettävät päivänsä samalla laivalla.

Välirikkoa surevan Almutin on löydettävä elämälleen uusi suunta, nuoruuden reunalla olevan Sebastianin on puolestaan kohdattava aikuisuus.

Jos Nelikätisen soiton mahdottomuutta kuvaisi yhdellä sanalla, sana voisi olla ristiaallokko. Teoksessa vastakohdat törmäilevät jatkuvasti: Almut kantaa mukanaan DDR:n historiaa, Sebastian on varttunut yhtenäisessä Saksassa. Luksusristeilijän yläkansilla varakkaat ihmiset kuluttavat liiallista vapaa-aikaansa, alakansilla duunarit majoittuvat ahtaasti, salakuljettavat jopa muutamia siirtolaisia. Toiset ovat vapaita, toiset kahlittuja joko taloudellisten tai yhteiskunnallisten olojen vuoksi.

DSC_0113

Ja sitten on vielä musiikki. Almut on soittaessaan nuottien vanki, Sebastian taitava improvisoija.

Ilman nuotteja istun neuvottomana koskettimien ääressä. Osaan muutaman kappaleen ulkoa kuten tiedät mutta kun soitan ne, luen partituuria ikään kuin sieluni silmin. Se ei poikkea paljoakaan siitä kuin jos partituuri olisi avoinna edessäni. En voi istuutua pianon ääreen, aloittaa tyhjästä ja antaa jonkin sellaisen syntyä jota ei aiemmin ole ollut niin kuin sinä voit.

Musiikki yhdistää ja erottaa. Se kytkee yhteen myös Almutin ja laivan henkilöstöpäällikkö Gausin, joka käy säännöllisesti soittamassa Almutin työhuoneen flyygelillä. Gaus on entinen Stasi-upseeri, jonka kautta menneisyys kurottaa odottamattomalla tavalla Almutin ja Sebastianin nykyisyyteen.

Nelikätisen soiton mahdottomuus on temaattisesti hieno ja kunnianhimoinen kokonaisuus. Teos on myös melko raskassoutuinen, koska siinä on paljon toisteisia elementtejä ja juonesta irrallisia virtauksia. Almutista piirtyi tarkka ja hieno henkilökuva, mutta Sebastianin kertojaosuudet jättivät kylmäksi. Yhtenä syynä oli varmasti Sebastianin osuuksissa käytetty puhekielimäinen ilmaisutapa, joka toimi huonosti kirjoitettuna.

Heikkouksistaan huolimatta Nelikätisen soiton mahdottomuus on kiehtova kuin valtameren kohiseva ja arvaamaton aallokko. Kyllähän sellaista tovin jos toisenkin tuijottaa ja etenkin kuuntelee.

Cheryl Strayed: Wild

Miten ratkaistaan elämäntilanne, joka on niin pahassa umpisolmussa, ettei ole enää yhtäkään langanpätkää seurattavaksi? Miten selvitään äidin kuolemasta, lapsuudenperheen hajoamisesta, keskenjääneistä opinnoista ja avioerosta? No lähtemällä tietenkin kolmeksi kuukaudeksi vaeltamaan. Ilman vaelluskokemusta. Liian pienissä kengissä. Yksin.

Cheryl Strayedin omaelämäkerrallinen teos Wild (2012) kuvaa 26-vuotiaan Cherylin vaellusta 1990-luvun puolivälissä Pacific Crest Traililla. PCT on vaellusreitti, joka kulkee halki Kalifornian, Oregonin ja Washingtonin osavaltioiden, Meksikon rajalta Kanadan rajalle asti. Kun Cheryl ensimmäisen kerran luki Pacific Crest Trailin olemassaolosta, siitä tuli hänelle kiintopiste. Tie pois. Mahdollisuus uuteen alkuun.

Each day I felt as if I were looking up from the bottom of a deep well. But from that well, I set about becoming a solo wilderness trekker. And why not? I’d been so many things already. A loving wife and an adulteress. A beloved daughter who now spent holidays alone. An ambitious overachiever and aspiring writer who hopped from one meaningless job to the next while dabbling dangerously with drugs and sleeping with too many men.

DSC_0016

Cheryl lähtee matkalleen kokemattomana ja yksin, ilman kunnollista kartanlukutaitoa tai muitakaan erätaitoja. Ainoa asia, johon hän voi luottaa, on oma päättäväisyys, vaikka erämaa haastaa fyysisesti ja henkisesti. Selvitäkseen Cherylin on kerrottava itselleen tarinaa. Tarinaa, jossa hän on rohkea, jossa hän selviää, vaikka vaellus syö mieltä ja kehoa: iho hiertyy rikki, varpaankynnet irtoavat. Puhtaasta vedestä, tuoreesta ruuasta, rahasta ja muiden ihmisten seurasta tulee luksusta.

Vaeltaessaan Cheryl käy läpi elämäänsä. Maaston ja vaellusmatkan kuvausten kanssa vuorottelevat takaumat, joissa hän kertaa tarinaansa, muistelee tapahtumia, jotka johdattivat hänet kolmen kuukauden yksinäiselle vaellukselle.

Wild on taitavasti rakennettu teos, jossa nykyhetki ja mennyt on punottu yhteen ja jossa jokainen luku päättyy koukkuun. Siitä huolimatta se on myös raskas lukukokemus. Cherylin fyysiset koettelemukset ja ajatukset ottavat koville. Lukiessani tutkailin kirjan alkusivuilla olevaa karttaa välillä epätoivoisesti: kuinka paljon on vielä jäljellä? Koska tämä loppuu? Koska ollaan perillä?

Yhtä varmasti kuin Cheryl pääsee määränpäähänsä, lukijakin saa kirjan päätökseen. Ja silloin tunne on huikea ja puhdistava: kannatti kulkea Cherylin mukana koko matka, kannatti sinnitellä viimeisille sivuille.

Jotain me tässä saavutimme ja löysimme. Jotain opimme ja pääsimme vähän perille. Ainakin vähän enemmän kuin ennen.

It was my life – like all lives, mysterious and irrevocable and sacred. So very close, so very present, so very belonging to me.

How wild it was, to let it be.