Hilla Hautajoki: Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä

Pikkuhiljaa, salakavalasti, elämänpiirini oli kutistunut. Minä taas olin pyöristynyt samaan tahtiin, ja leukani oli alkanut kukkia kuin puolukkamätäs. Aikuisiällä, ykskaks. Istuin työpöytäni ääressä niin pitkä aikoja, että olin alkanut juurtua siihen. Sisälläni kasvoi levää, rikkaruohoa, sammalta, jotakin mikä ei kuulunut sinne. Jokin vieras ja uraaninraskas oli vallannut minut, mutten voinut näyttää sitä ulospäin. Esitin iloista ja reipasta, koska sellaisena minut oli totuttu näkemään. En voinut yhtäkkiä muuttua toiseksi, se olisi ollut sama kuin jos hakee joka aamu lehden postilaatikosta ja yhtenä aamuna lehti vain lakkaa tulemasta.

Vuonna 2010 Hilla Hautajoki oli umpikujassa. Sellaisessa, jossa oli liikaa töitä ja liian vähän muuta. Sellaisessa, jossa ystävät ja yöunet jäivät. Sellaisessa, josta ei näyttänyt olevan poispääsyä, ellei sitten tosissaan lähde pois. Ja niin Hautajoki päätti lähteä. Ei ihan mihin tahansa, vaan Latinalaiseen Amerikkaan. Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä – Harharetkiä Latinalaisessa Amerikassa (2017) kertoo Hautajoen matkasta sekä harhailuista ja kohtaamisista sen varrella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ensimmäiseksi Hautajoki matkustaa Guatemalaan ja asettuu Antiguaan opiskelemaan espanjaa, salsaamaan ja tutustumaan uuteen arkeensa ja uusiin ihmisiin. Sosiaalinen elämä on vilkasta, kaikki on yhtä pyörrettä. Uusi kieli, luonto, eläimet, kohtaamiset paikallisten ja muiden reissaajien kanssa. Hautajoki kiertelee Keski-Amerikka kiihkeällä tahdilla, ja nähdyiksi tulevat Guatemala, El Salvador, Belize, Honduras, Costa Rica, Nicaragua ja Panama.

Lukija hengästyy – että noinkin voi elää. Että voi nähdä noin paljon, tavata uusia ihmisiä, nukkua hostellissa tai veneen alla. Yllättäviä asioita sattuu luonnonilmiöistä kummallisiin hallinnollisiin asioihin, mutta niiden yläpuolelle nousee kuitenkin kaikesta selviytyminen.

Keski-Amerikkaa seuraa Etelä-Amerikka: Argentiina, Chile, Paraguay, Bolivia, Peru, Ecuador ja Kolumbia. Etelä-Amerikassa myös oleminen on rauhallisempaa: etäisyydet ovat pidempiä, matkustaminen on tullut kertojalle tutummaksi ja muuttunut normaaliksi. Nyt Hautajoella on aikaa miettiä itseään, entisiä roolejaan: urheilijaa, juhlijaa ja suorittajaa. Sitä, kuinka hänellä oli tapana sukeltaa täysillä kaikkeen ja sitten väsyä. Niin uhkasi käydä matkustamisenkin kanssa, kunnes Hautajoki löysi tasapainon.

Vaikka umpisolmussa oleva elämäntilanne sysäsi Hautajoen matkalle, ei itsensä etsiminen ole pääroolissa kirjassa. Pääroolissa ovat kohtaamiset paikallisten kanssa ja ne kertomukset, joita näistä kohtaamisista syntyi. Yksi esimerkki on yhteisen huumorin sävyttämäksi kääntyvä keskustelu rajavartijan kanssa Paraguayn ja Bolivian rajalla:

Vastaillessani kysymyksiin hän selasi passiani ja jäi sitten tuijottamaan jotain sivua niin pitkäksi aikaa että vatsassani muljahti. Sitten hän nosti hymyyn levinneet kasvonsa passistani ja kysyi:

Pidätkö sinä vodkasta?”

Katsoin häntä ihmeissäni, sillä minulla ei ollut aavistustakaan miksi se häntä kiinnosti.

Finlandia! Minä olen juonut teidän vodkaanne! Onko teidän järvennekin tehty vodkasta?”

Ei sentään”, nauroin helpottuneena kun ymmärsin etten ollut jäänyt mistään sen vakavammasta kiinni, ”en kai minä muuten olisi malttanut lähteä tänne asti katsomaan teidän maailmankuulua järveänne!”. Tarkoitin sillä Bolivian ja Perun rajalla sijaitsevaa Titicacaa, Etelä-Amerikan suurinta järveä, jonne olin matkalla.

Koska Hautajoen kirja ei ole fiktiivinen teos vaan se kertoo hänen omista kokemuksistaan, en ala arvottaa sitä hyväksi tai huonoksi. Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä on lukijallekin ensisijaisesti kokemus. Samalla se on monella tapaa puhutteleva matka itseen ja matka uuteen. Se on myös matka ihmisyyteen ja ihmisten välisiin kohtaamisiin, jotka nousevat kaikkein arvokkaimmiksi Hautajoelle. Myös minua ne puhuttelivat teoksessa eniten. Jälkitautina voi saada myös matkakuumeen – ei liene kovin yllättävää.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Michael Zadoorian: Viimeinen loma

Joskus törmää sellaiseen kirjaan, joka on kepeä ja idealtaan simppeli mutta herättää silti ajatuksia ja jää resonoimaan mieleen. Michael Zadoorianin roadtrip-romaani Viimeinen loma (The Leisure Seeker, 2009) on sellainen. Teoksessa on kolme kolme hallitsevaa elementtiä: tie, asuntoauto sekä Ella ja John, vanha aviopari. Ella sairastaa syöpää, John Alzhaimeria; Ella on kehonsa vanki, John mielensä. Yhdessä he ovat tiimi.

Ella on sairauksista huolimatta tehnyt vakaan päätöksen. Vielä kun hänellä on voimia ja vielä kun John ei ole täysin järjiltään, he lähtevät vanhalla asuntoautollaan viimeiselle lomamatkalleen. Reitiksi Ella valitsee rapistuneen ja osittain käytöstä poistetun Route 66:n, joka kulkee Pohjois-Amerikan halki. Lääkärit kieltävät, aikuiset lapset soittelevat hädissään ja koittavat saada Ellan järkiinsä.

Ella ei taivu. He lähtevät ajamaan.

Michael Zadoorian Viimeinen loma

Ella ja John aloittavat matkansa Michiganista ja suuntaavat kohti Kaliforniaa. Matkallaan he ajavat läpi aavikoiden, tasankojen, rapistuneiden kaupunkien, läpi käytöstä poistettujen tieosuuksien. Iltaisin he katselevat dioilta kuvia menneistä perhelomistaan, ystävistään, kaikesta siitä elämästä, jota vuosikymmeniin on mahtunut.

Nykyisyys ja historia kulkevat rinnakkain sekä Ellan muistoissa että Route 66:lla konkreettisesti. Käytöstä poistetun tieosuuden varrella on aavekaupunkeja, hylättyjä liikekiinteistöjä, murtunutta pinnoitetta ja nostalgisia kuppiloita, jotka eivät tietenkään tavoita sitä 50-lukua, jonka Ella on elänyt:

Kuppilan sisätilojen on tarkoitus tuoda mieleen viisikymmentäluku, mutta ei siellä näytä yhtään sellaiselta kuin minä aikakauden muistan. Jossain vaiheessa ihmiset ovat alkaneet uskoa, että se vuosikymmen oli pelkkää sock hopia, kellohameita, rock’n’rollia, kiiltävänpunaisia Thunderbirdejä, James Deania, Marilyn Monroeta ja Elvistä. Hassua, miten kokonainen vuosikymmen typistetään muutamaan näennäisen sattumanvaraiseen kuvaan. Minulle se vuosikymmen oli vaipparallia ja apupyöriä ja keskenmenoja ja sitä, että yritti ylläpitää kotia ja ruokkia kolme ihmistä 47 dollarilla viikossa.

Zadoorian on rakentanut teoksen taitavasti: parhaat päivänsä nähnyt Route 66 toimii allegoriana Ellan ja Johnin elämänkululle. Teksti soljuu eteenpäin vaivattomasti ja on täynnä pientä, lempeää huumoria, joka keventää teoksen raskaita teemoja: vanhenemista, sairastumista ja luopumista.

Viimeinen loma on lämmin, liikuttava ja suhahtaa liian nopeasti ohi – aivan kuten elämäkin. Vahva tykkääminen!

* Teos on saatu kustantamolta

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Kirjahylly vastaa: 16 kysymystä

Bongasin La La Lilja -blogista hauskan kyselyn, jonka ideana on etsiä vastaukset kysymyksiin omasta kirjahyllystä. Välillä kirjahyllyni näytti puhuvan puolestani melko hyvinkin – joihinkin kohtiin oli jopa vaikea tehdä valinta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pidemmittä puheitta, täältä pesee:

  1. Oletko mies vai nainen? Sellainen tyttö
  2. Kuvaile itseäsi? Selviytyjätyyppi
  3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Paras mahdollinen maailma
  4. Kuinka voit? Mikä vasemmistoa vaivaa?
  5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi? Salainen puutarha
  6. Mihin haluaisit matkustaa? Kesämaa
  7. Kuvaile parasta ystävääsi? Tyttökerho
  8. Mikä on lempivärisi? Punainen erokirja
  9. Millainen sää on nyt? Miten niin valo
  10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Ennen päivänlaskua ei voi
  11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? The Marriage Plot
  12. Millainen on parisuhteesi? The Fault in Our Stars
  13. Mitä pelkäät? Muodonmuutos
  14. Päivän mietelause? Ennen kuin kaikki muuttuu
  15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Kerro minulle jotakin hyvää
  16. Miten haluaisit kuolla? Tekstien pyörityksessä

Jos innostut itsekin vastaamaan haasteeseen, huikkaa siitä vaikka kommenttiboksissa! 🙂

Karl Ove Knausgård: Taisteluni I

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni I:n (2009) takakannessa on katkelma Aamulehden arvostelusta, jossa sanotaan teoksen olevan suurinta, mitä pohjoismaalaiselle kirjallisuudelle on tapahtunut vuosiin. Itse en olisi sanonut aivan noin mahtipontisesti, mutta en voi sanoa olevani eri mieltäkään. Kuusiosainen Taisteluni-romaanisarja on kirjallinen tapaus ja monumentti, josta tulee oma lukunsa kirjallisuushistoriaan sitten, kun aika on historiankirjoitukselle sopiva.

Taisteluni I aloittaa kirjasarjan, jossa Knausgård pistää uusiksi yleisen ja yksityisen suhteen, kirjoittaa auki omat ja sukunsa haavat. Knausgård avaa omia mielenliikkeitään avoimesti ja tekee samalla itsestään ja läheisistään romaanihenkilöitä. (Ja aiheutti sen takia skandaalin.)

Karl Ove Knausgård Taisteluni

Teosta ei ole helppo kuvailla tai sanoittaa, se pitäisi oikeastaan kokea. Se ei ole pelkkä lukukokemus vaan laajemmin kokemus, hyvässä ja huonossa. Se on romaani ja muistelmateos, joka käsittelee Knausgårdin lapsuutta, nuoruutta ja vaikeaa isäsuhdetta. Romaani, joka käsittelee ensirakkautta, musiikkia, jalkapalloa ja lukiolaisuutta. Hieman nykyhetkeä, hieman muita välähdyksiä elämästä nuoren aikuisuuden jälkeen. Avioeroa, perhesuhteita ja alkoholismia, joista päästäänkin suvun kipeisiin salaisuuksiin: kirjailijan alkoholisti-isään ja hänen jälkiensä siivoamiseen.

Siivoustyössä ja sen auki kirjoittamisessa ei säästellä eritteitä tai tunteita.

Taisteluni on tapahtumia, oikeaa elämää, ja samalla se on tajunnanvirtaa ja oivalluksia, jotka kytketään vaivattomasti nykyhetken tai jonkin jo tapahtuneen elämänvaiheen kuvaukseen:

Tänään on 27. helmikuuta 2008. Kello on 23.43. Nimeni on Karl Ove Knausgård, olen syntynyt joulukuussa 1968 ja olen siis tätä kirjoittaessani 39-vuotias. Minulla on kolme lasta, Vanja, Heidi ja John, ja olen naimisissa toista kertaa, Linda Boström Knausgårdin kanssa. Kaikki neljä nukkuvat ympärilläni kotonamme Malmössä, olemme asuneet täällä puolitoista vuotta. Lukuun ottamatta joitakin Vanjan ja Heidin lastentarhakavereiden vanhempia emme tunne täältä ketään. Se ei harmita, ei ainakaan minua, en saa seuraelämästä kuitenkaan mitään irti. En koskaan sano mitä oikeasti ajattelen, en koskaan sano mitä mieltä oikeasti olen, myötäilen aina niitä joiden kanssa kulloinkin puhun, olen olevinani kiinnostunut siitä mitä he sanovat, paitsi silloin kun juon, silloin menen useimmiten toiseen ääripäähän ja vaivun ahdistukseen joka on vain kasvanut vuosien mittaan ja saattaa nyt kestää viikkoja.

Knausgårdin havainnoissa on aina jotain viiltävän todellista ja rehellistä. Rehellisyyden takia Karl Ovesta itsestäänkin tulee ristiriitainen henkilö: välillä hänestä pitää, välillä häntä inhoaa. Taisteluni ei päästä helpolla kirjailijaa itseään, ei myöskään hänen lähipiiriään. Se ei päästä helpolla lukijaa: välillä empatian määrä tuntuu kestämättömältä, välillä iskee voimakas ärsyyntyminen – kuten ihmissuhteissa kai yleensäkin.

Jos arvostelisin kirjaa puhtaasti fiktiivisenä romaanina, en pitäisi tätä keskivertoa kummallisempana. Sanoisin, että rakenteessa oli löysyyttä, tyhjäkäyntiä. Sanoisin olevani ärsyyntynyt. Kysyisin, missä se draaman kaari oli.

Mutta voiko elämää karsia, voiko tunteita jättää kokematta? Eikö tässä ole kyse jostakin muusta kuin pelkästä romaanista? Uudesta lajityypistä, tavasta uudistaa romaania ja kerrontaa, jostakin poikkeavasta. Sellaisesta, että myös tylsistä ja turhauttavista kohdista löytää jotain kiinnostavaa, jotain, jonka takia jatkaa.

Suurinta antia teoksessa onkin tunteiden tarkkanäköinen kuvaus ja se riipivä rehellisyys, jolla kipeitäkin asioita kuvataan. Se vetää vaisuksi, se rohkeus, tai tyhmänrohkeus, jolla Knausgård pistää itsensä ja läheisensä alttiiksi. Siitä rohkeudesta ja koko kirjasta on vaikea muodostaa yksiselitteinen mielipide, mutta hengästyttävän kokemuksen siitä saa.

Sen kokemuksen takia aion myös jatkaa seuraaviin osiin. Lontooksi sanotaan jotain sellaista että one down, five to go. Minä sanon sen lisäksi, että hiljaiseksi vetää. Hyvässä ja pahassa.

Henna Helmi: Miisan kaksoisaxel

Joskus luen kepeitä kirjoja välipalaksi, silloin kun en oikein jaksa muuta. Ne ovat kuin jakso lempisarjaa tai lasillinen kuohuvaa. Hulahtavat ohi nopeasti ja jättävät hyvän mielen. Siksi nappasin kirjastosta mukaani Henna Helmin nuortenromaanin Miisan kakoisaxel (2014). Olin halunnut lukea kirjan jo pitkään kahden asian vuoksi: taitoluistelun ja lajityypin.

Lasten- ja nuortenkirjallisuus on yksi suosikkilajityypeistäni, koska se tuo uusia lukijoita kirjallisuuden luo, koska se on niin monimuotoista. Runoa, lorua, satua, realismia. Minä opettelin aikoinaan lukijaksi lukemalla Viisikoita, Seikkailu-sarjaa, Mystery Clubeja, Annoja ja Runotyttöjä. Siksi nappaan aina silloin tällöin mukaani kirjastosta jonkin uuden nuortenkirjan. Haluan tietää, mitä lajityypille kuuluu. Haluan tietää, mitä uusi lukijasukupolvi lukee.

photo_2017-04-17_19-27-07

Miisan kaksoisaxel kertoo taitoluistelua harrastavasta teini-ikäisestä Miisasta. Miisa on taitekohdassa: yläaste on juuri alkanut ja koulunkäynti on muuttunut haastavammaksi. Myös luistelutreeneissä vaaditaan enemmän, ja yhdestä elementistä, kaksoisaxelista, tulee Miisalle ylitsepääsemätön ongelma.

Hyppy ei vain onnistu. Se jää vajaaksi.

Kaksoisaxelin takkuaminen vaikuttaa koko identiteettiin ja Miisa alkaa pohtia, onko hän sittenkään hyvä luistelija. Onko hän luistelija ollenkaan? Ja jos hän lopettaisi, mitä hän sitten olisi?

Entisenä urheilijana ja entisenä teini-ikäisenä Miisan tunnot osuivat maaliin todella hyvin. Monta vuotta jatkuneesta harrastuksesta tulee identiteetti, jonka ympärillä vapaa-aika ja kaverisuhteet pyörivät. Oma urheilijaidentiteetti alkaa rakoilla, jos kaverit kehittyvätkin lajissa paremmin, jos oma osaaminen ei tunnukaan riittävän. Miisakin joutuu kysymään itseltään, kuka hän on ja riittääkö hän alkuunkaan:

Miisa oli aina pitänyt lopettajia jollain lailla heikkoina. Olihan hän harmitellut ääneen, kun oli kuullut kaverien päätöksestä ja joskus itkenytkin, kun hyvä kaveri oli viimeistä kertaa jäällä. Mutta kyynelten kuivuttua hän oli katsonut peiliin ja tiennyt olevansa vahvempi kuin nuo muut, jotka eivät enää jaksaneet käydä harjoituksissa tai halusivat mieluummin keskittyä tanssiin.

Olikohan kukaan lopettanut siksi, ettei vaan ollut riittävän hyvä?

Tarvitaan hieman epäonnea ja muutama mutka matkaan ennen kuin Miisa on valmis tekemään päätöksen. Samalla hän ymmärtää olevansa sama ihminen, luisteli hän tai ei – siinä kelpo opetus myös identiteettikriisin parissa painiville aikuisille.

Miisan kaksoisaxel on kirjana sellainen kuin pitääkin. Se seuraa siististi kaavaa: siinä on alku, keskikohta ja loppu, konflikti ja sen ratkeaminen, kasvutarina. Se on raikas ja hyvä lajityyppinsä edustaja, kirja, josta jää hyvä mieli, mutta joka ei mullista maailmaa. Miisan kaksoisaxel ei ole uusi nuortenkirjallisuuden klassikko, eikä se kurota kohti rankempia teemoja kuten vaikka Kira Poutasen anoreksiaa käsitellyt nuortenromaani Ihana meri.

Kyllä tätä silti nuorison edustajille voi suositella. Eli arvoisat z-sukupolven edustajat: nenä irti niistä älypuhelimista ja mars mars vaan kirjastoon vanhojen ja hyvien viihdeformaattien pariin. Kiitätte tätiä sitten myöhemmin tästä neuvosta.

Sata rikki eli minä numeroina

Tulin viime viikolla kirjoittaneeksi sadannen postaukseni tänne. Sen kunniaksi ajattelin pyöritellä vähän lisää numeroita ja tehdä numerohaasteen, jota olen viime aikoina bongaillut blogeista, esimerkiksi täältä.

Homma on melkoisen simppeli; kerron hieman itsestäni numeroiden avulla:

  • Olen syntynyt lokakuussa 1988, ja olen nyt 28-vuotias.
  • Kuorossa laulan usein kakkossopraanoa.
  • Olen 177 cm pitkä.
  • Minulla on kaksi sisarusta ja aika monta serkkua.
  • Olen asunut kymmenessä eri osoitteessa.
  • Nykyisen asuntoni numero on 10, ja siinä on 24,5 neliötä.
  • Kuljen paljon bussilla 502.
IMG_20161225_102336_836
Kädessäni on x-määrä jotain pallohommeleita
  • Ennätysvuoden 2008 aikana luin 60 romaania, mutta nykyään muutamasta kymmenestä kirjasta selviytyminen on saavutus. Vuoden 2015 lukuhaastekin on vielä inasen kesken.
  • Valmistuin yliopistosta kolme vuotta sitten.
  • Kengännumeroni on 39 tai 40.
  • Minulla on ollut viisi eri tyyppiä kämppiksenä. Ja nyt ei yhtäkään.
  • Kun pelasin salibandyä, pelinumeroni oli ensimmäisessä joukkueessani 5, toisessa 84.
  • Viiden salibandykauden aikana minulle kertyi yhteensä kuusi jäähyminuuttia.
  • Luistimeni on kokoa 260.
  • Yöpöydälläni on tällä hetkellä kolme kirjaa, yksi kahvikuppi ja yksi päiväkirja.
  • Kotonani on kolme instrumenttia: piano, kitara ja nokkahuilu.

Cheryl Strayed: Wild

Miten ratkaistaan elämäntilanne, joka on niin pahassa umpisolmussa, ettei ole enää yhtäkään langanpätkää seurattavaksi? Miten selvitään äidin kuolemasta, lapsuudenperheen hajoamisesta, keskenjääneistä opinnoista ja avioerosta? No lähtemällä tietenkin kolmeksi kuukaudeksi vaeltamaan. Ilman vaelluskokemusta. Liian pienissä kengissä. Yksin.

Cheryl Strayedin omaelämäkerrallinen teos Wild (2012) kuvaa 26-vuotiaan Cherylin vaellusta 1990-luvun puolivälissä Pacific Crest Traililla. PCT on vaellusreitti, joka kulkee halki Kalifornian, Oregonin ja Washingtonin osavaltioiden, Meksikon rajalta Kanadan rajalle asti. Kun Cheryl ensimmäisen kerran luki Pacific Crest Trailin olemassaolosta, siitä tuli hänelle kiintopiste. Tie pois. Mahdollisuus uuteen alkuun.

Each day I felt as if I were looking up from the bottom of a deep well. But from that well, I set about becoming a solo wilderness trekker. And why not? I’d been so many things already. A loving wife and an adulteress. A beloved daughter who now spent holidays alone. An ambitious overachiever and aspiring writer who hopped from one meaningless job to the next while dabbling dangerously with drugs and sleeping with too many men.

DSC_0016

Cheryl lähtee matkalleen kokemattomana ja yksin, ilman kunnollista kartanlukutaitoa tai muitakaan erätaitoja. Ainoa asia, johon hän voi luottaa, on oma päättäväisyys, vaikka erämaa haastaa fyysisesti ja henkisesti. Selvitäkseen Cherylin on kerrottava itselleen tarinaa. Tarinaa, jossa hän on rohkea, jossa hän selviää, vaikka vaellus syö mieltä ja kehoa: iho hiertyy rikki, varpaankynnet irtoavat. Puhtaasta vedestä, tuoreesta ruuasta, rahasta ja muiden ihmisten seurasta tulee luksusta.

Vaeltaessaan Cheryl käy läpi elämäänsä. Maaston ja vaellusmatkan kuvausten kanssa vuorottelevat takaumat, joissa hän kertaa tarinaansa, muistelee tapahtumia, jotka johdattivat hänet kolmen kuukauden yksinäiselle vaellukselle.

Wild on taitavasti rakennettu teos, jossa nykyhetki ja mennyt on punottu yhteen ja jossa jokainen luku päättyy koukkuun. Siitä huolimatta se on myös raskas lukukokemus. Cherylin fyysiset koettelemukset ja ajatukset ottavat koville. Lukiessani tutkailin kirjan alkusivuilla olevaa karttaa välillä epätoivoisesti: kuinka paljon on vielä jäljellä? Koska tämä loppuu? Koska ollaan perillä?

Yhtä varmasti kuin Cheryl pääsee määränpäähänsä, lukijakin saa kirjan päätökseen. Ja silloin tunne on huikea ja puhdistava: kannatti kulkea Cherylin mukana koko matka, kannatti sinnitellä viimeisille sivuille.

Jotain me tässä saavutimme ja löysimme. Jotain opimme ja pääsimme vähän perille. Ainakin vähän enemmän kuin ennen.

It was my life – like all lives, mysterious and irrevocable and sacred. So very close, so very present, so very belonging to me.

How wild it was, to let it be.