Haruki Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa saa absurdit tapahtumat tuntumaan täysin järkeviltä

Maailmanloppu ja ihmemaa

Haruki Murakamin romaani Maailmanloppu ja ihmemaa sekoittaa arkiseen maailmaan absurdeja elementtejä ja liikkuu kahdessa tarinalinjassaan tietoisuuden ja identiteetin eri tasoilla. Keitos on erikoinen, mutta niin realistisesti ja yksityiskohtaisesti kuvattu, että sen melkein uskoo osaksi maailmaa, jossa elämme.

Yksi tarinalinja sijoittuu Maailmanloppuun – suljettuun, yksinkertaiseen kaupunkiin, jossa Untenlukija lukee illasta toiseen vanhoja unia; mistäpä muustakaan kuin yksisarvisten kalloista. Pysähtyneisyydestään ja viattomuudestaan huolimatta Maailmanloppu on myös paikka, jossa ensin menettää varjonsa, lopulta sielunsa ja muistonsa.

Toinen tarinalinja sijoittuu Tokioon, jossa liikenne, musiikki, ruokakaupat, kirjastot, kaikki arkinen kulkee meille tuttuja latuja. Tunnistettavassa ympäristössä kuitenkin tapahtuu kummia: Nimetön päähenkilö saa tehtäväkseen laskea ja käsitellä kummallisen vanhan tiedemiehen dataa, ja tempautuu samalla pyörteeseen, jossa Laskijat ja Merkitsijät taistelevat tiedosta, jossa maan alla kuhisee vaarallisia sysiäisiä ja jossa päähenkilön oma tietoisuus on kohtaamassa loppunsa.

Luvassa on jälleen sangen murakamimainen sekoitus, jossa realismi ja absurdit tapahtumat limittyvät yhteen siten, että niitä on vaikea erottaa toisistaan. Teoksen juonta on turha avata enempää, sillä se ei ole varsinaisessa mielessä juoniromaani. Sitä voisi ajatella enemmänkin tunnetilana, tai ehkä vain paikkana, jossa ajatukset ja aistimukset tapahtuvat.

Mitä tarkoitan tunnetilalla ja paikalla? Sitä, että kaaoksesta ja absurdiudesta huolimatta meille merkityksellisiä ovat teot ja perustarpeemme. Meille merkityksellistä on se, mitä syömme, se, missä nukumme. Puhtaus. Turvallisuus. Musiikki. Toiset ihmiset. Koemme ja tarvitsemme näitä asioita ajasta ja paikasta huolimatta, maailmanlopussa ja ihmemaassa, Helsingissä ja Tokiossa. Ehkä juuri siksi perustarpeita, kuten ruokaa ja ruuanvalmistusta, nukkumista, kylpemistä tai läheisyyttä kuvataan teoksessa niin tarkasti.

Eniten minuun vetosi teoksen äänimaailma. Ihmemaassa äänet katoavat välillä kokonaan, niin puheääni kuin ympäristön äänet. Välillä kuunnellaan rock-musiikkia taksissa tai ostetaan kasetteja. Maailmanlopussa puolestaan ei ole musiikkia, mutta Untenlukija yrittää tavoittaa sitä epätoivoisesti. Lopulta kaupungin voimalaitokselta löytyy vanhoja soittimia.

Suljin silmäni ja soitin eteenpäin. Laulun nimen muistettuani melodian jatko ja soinnut virtasivat luonnostaan sormistani. Melodian levitessä sieluuni saatoin selvästi tuntea, miten kehon joka kolkkaan pesiytynyt jännitys lievittyi. Kuultuani laulun pitkästä aikaa koin voimallisesti, kuinka olinkaan sitä sieluni pohjalla kaivannut. Olin menettänyt laulut aivan liian pitkäksi aikaa, ja siksi olin lakannut tuntemasta laulujen nälkää.

Nautin tämän teoksen lukemisesta todella paljon. Sillä oli hypnoottisen rauhoittava vaikutus, ja absurdit, mielettömät asiat tuntuivat yhtäkkiä täysin tavallisilta. Teksti vain soljui. Ruokaa valmistettiin. Taksissa istuttiin. Suljetussa kaupungissa kuljeskeltiin. Joki virtasi. Shakkia pelattiin. Arkisia asioita oli, vaikka todellisuus olisi kuinka kummallinen.

Annetaan myös yksi ”Suomi mainittu” -piste. Täällä on kuulemma rauhallista. Ja onhan täällä.

  • Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa, 1985
  • Suomennettu 2015, suomentaja: Raisa Porrasmaa
  • 552 s.
  • Tammi
  • Ostettu

Seuraa blogia:

BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati

Ensimmäisenä kunnollisena kesäviikonloppuna minä sain pitkästä aikaa luettua romaanin loppuun. Mitä sitten tarkoitan kunnollisella kesäviikonlopulla? Sellaista, jona illat ovat pitkiä ja lempeitä, jona voi viettää illan puistossa pehmeässä valossa, jona voi syödä ensimmäisiä kotimaisia mansikoita.

Romaani, jonka luin lempeän viikonlopun ohessa loppuun, on Kerstin Ekmanin teos Huijareiden paraati (2011). Huijareiden paraati on romaani kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, se on autofiktiota, joka pilkkaa autofiktiota, se on dekkari, joka ei kuitenkaan ole dekkari. Teos on pitkän uran tehneen Ekmanin leikittely, jossa pelataan kirjailijan, identiteetin ja kirjallisuusinstituution käsitteillä varsin riemastuttavasti ja taitavasti, mutta välillä myös ärsyttävästi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Periaatteessa teoksen idea on yksinkertainen: vuosikymmeniä jatkuneen kirjailijanuran tehnyt viehättävä Lillemor Troj kutsutaan kustantamoon keskustelemaan uusimmasta käsikirjoituksestaan. Lillemor hämmentyy. Hän ei tiedä tekstistä mitään. Sen sijaan Babba Andersson, joka on kirjoittanut oikeasti jokaisen Lillemorin teoksen, tietää. Tällä kertaa Babba on naisten keskinäisestä sopimuksesta huolimatta päättänyt toimia yksin, paljastaa Lillemorin vuosia jatkuneen kirjallisen huijauksen.

Seuraa kujanjuoksu, jossa käydään läpi Lillemorin uraa 1950-luvusta lähtien, jolloin hän suostui Babban pyynnöstä tämän tekstien keulakuvaksi. Seuraa Babban kirjoittama teksti, jossa kuvataan hänen muistojaan ja Lillemorin uraa ulkoa päin. Seuraa teksti, jossa kuvataan Lillemorin nykyhetkeä, jossa hän lukee järkyttyneenä Babban kirjoittamaa kirjaa itsestään.

Naisen, ja naistaiteilijan, asema nousee yhdeksi teoksen teemoista: niin lahjakas kirjoittaja kuin Babba Andersson olikin, hän oli ajatellut, ettei ikinä voisi menestyä lihavana ja rumana. Niinpä hän valitsi itselleen sopivan keulakuvan: sievän ja säteilevän, koulutetun ja hyvästä perheestä olevan Lillemorin. Maanittelun jälkeen Lillemor suostui lähettämään Babban tekstin kirjoituskilpailuun omanaan. Voiton jälkeen naisten sopimus olis sinetöity. Lillemor Trojn tähti oli syttynyt.

Kontrasti kauniin Lillemorin ja ruman Babban välillä on vahva, välillä se tuntuu jopa ärsyttävältä. Mutta kuitenkin: Sillä on väliä, miltä näyttää. Sillä on väliä, mistä tulee. Sillä on väliä, kenen kanssa on naimisissa. Sillä on väliä, kenet tuntee. Siksi Lillemorista leivottiin median lemmikki, siksi Babba jäi kulisseihin kirjoittamaan.

Myös kirjallisuusinstituutio saa kyytiä. Kirjoittaminen prosessina, kustantamot, kriitikot ja toimittajat, julkaisujuhlat ja Ruotsin Akatemia saavat kaikki osansa Huijareiden paraadin näyttämöllä: palkintoraadit jakavat arvonimiä ja palkintoja poliittisin perustein, gaaloissa pidetään puheita, joita kukaan ei jaksa kuunnella ja imago on kaikki kaikessa. Kukaan kirjallisuusinstituution liepeillä pyörivä ei oikeastaan säästy Ekmanin keitokselta.

Kyllä sinä tiedät, että kirjailijat varastavat ja valehtelevat. Lainaavat, saavat vaikutteita, ilmaisevat saman toisin sanoin, parodioivat, alludoivat tai mitän helvatin hienoja sanoja siitä nyt voikaan käyttää. Tekevät kaikkea paitsi plagioivat, sillä plagiointihan on kielletty. Sitä ei ainakaan saa myöntää ääneen. Mutta he varastavat joka tapauksessa. Kirjallisuus elää kirjallisuudesta.

Mielenkiintoisinta ja samalla haastavinta teoksessa on kertojan asema ja autofiktiivisyyden määrä. Ekmanin omaa uraa muistuttelevat käänteet jättävät miettimään, mihin hän itse sijoittuu kertomuksessa: Onko hän Lillemor, Babba vai jotain heidän väliltään? Kuka huijasi ja ketä? Mutta sellaisiahan parhaat kirjat ovat: ajatuksia herättäviä, haastavia ja samalla leikkisiä.