Samaan aikaan toisaalla

Aika usein törmään loistaviin ja teräviin kirjoituksiin, jotka kestävät monta luku- ja erityisesti jakokertaa. Siksi ajattelin jakaa teille neljä tutustumisen arvoista suosikkiani viime ajoilta.kehukukat

Juliaihmisen kirjoitus flirtin ja ahdistelun erosta

Me too -keskustelu on kirvoittanut kommentteja tyylillä eihän tässä sitten uskalla sanoa enää mitään koskaan kenellekään. Julia latelee kirjoituksessaan ohjenuoria siitä, missä flirtin ja ahdistelun rajat menevät ja käyttää esimerkkinä ns. mummotestiä: mieti, voisitko sanoa saman asian mummollesi.

Tässä muutama konkreettinen esimerkki ihan omasta elämästäni:

Älä tee näin: Höhhöh tyttö, paljonkos maksais tai hyvä perse, huora.

Tee näin: Lähtisitkö joskus kaljalle? Tai mitäs tykkäsit keikasta?

Lisää vinkkejä ja painavaa asiaa Julian kirjoituksessa.

Vihervaaran Annan pohdinta siitä, mistä voi tietää, haluaako lapsia

Annan kirjoitus muistuttaa, että lasten saaminen ei ole ihan yksinkertaista. Siihen voi liittyä pettymyksiä ja suruja, huonoja elämäntilanteita tai vaikeuksia tunnistaa, haluaako lapsia vai ei.

Parikymppisenä on helppo ajatella, että lapsia saa sitten joskus. Kunnes se sitten joskuskin koittaa, ja pitäisi osata tietää, miten päätös tehdään – vai voiko sen jättää tekemättä?

My Blueberry Morningsin Elinan kirjoitus oman kehon hyvyydestä

Omasta kehosta tulee aika usein ajateltua ja puhuttua rumasti. Elinan kirjoitus kehon hyvyydestä ja hyväksymisestä muistuttaa, että keho pystyy vallan ihmeellisiin asioihin ja toimii viisaasti. Siksi sitä kannattaa myös kohdella hyvin ja arvostavasti.

Se kannattaa pitää mielessä seuraavan kerran, kun vilkaisee itseään kriittisesti peiliin.

Pupulandian Jennin kirjoitus yksinäisyydestä

Jennin avoin ja koskettava kirjoitus yksinäisyydestä muistuttaa, että yksinäisyyttä voi kokea kuka tahansa. Yksinäisyys voi johtua esimerkiksi elämäntilanteesta, muutosta uudelle paikkakunnalle, sairaudesta tai siitä, että aikuisena ystävien löytäminen on monesti vaikeampaa kuin nuorempana.

Samalla kirjoitus on toiveikas. Uusia ystäviä voi löytää harrastuksista, netistä tai ystävätoiminnan kautta. Tekstissä on linkkejä Jennin muihin yksinäisyyttä ja ystävyyttä käsitteleviin kirjoituksiin. Suosittelen! ❤

Mitä vaikuttavaa sinä olet lukenut viime aikoina?

#vainkehojutut

Kuinka moni on katsonut itseään peilistä ja inhonnut peilikuvaansa tai vähintäänkin ollut siihen tyytymätön? Kuinka moni on ajatellut, että kaikki olisi hyvin, jos minulla vaan olisi pidemmät jalat-kapeampi vyötärö-vähemmän selluliittia-paremmat tissitsymmetrisemmät kulmakarvat. Tai vaikka paksummat hiukset, vähemmän säärikarvoja. Kunhan jokin asia olisi paremmin tai kunpa edes painaisin viisi kiloa vähemmän. Tai jos olisi uudet vaatteet tai edes joskus yhteensopivat alusvaatteet eikä jotkin onnettomat alusvaatelaatikon pohjalta ongitut ja rispaantuneet.

Olenko ainoa? Tiedän, että en.

Vietin vuosia vihaten kehoani. Ehkä sinäkin vietit, toivottavasti tietenkään et. Mutta mitä minun kehostani ja siihen kohdistuvasta vihasta? No, se oli liian pitkä, liian kulmikas, liian iso, vääristä paikoista leveä. Tuntui, että pistin aina silmään kaikkialla, luokkakuvissa, kaveriporukassa, joka paikassa. Se iso tyttö. Se pitkä, muita päätä pidempi. Se, joka ei kuulu joukkoon. Se, joka ei voi kontrolloida itseään, kasvuaan, mitään.

Ja koska pituuttaan ei voi vähentää, leveyttään voi. Niinpä minulle ei maistunut ruoka. Söin vähän, harkiten, juoksin paljon. Polveni kipeytyi, lonkkani kipeytyi. Joskus tuntuu, että tämä kurja keho on sen takia ikuisessa ylikunnossa, loppuun asti rääkätty ja rasitusvammainen.

Joskus tuntuu edelleen, että olen niin kummallisen suuri. Romuluinen, kömpelö, kompuroiva kirahvi.

382379_331934030218486_678482935_n

Mutta kuitenkin: tämä keho on pystynyt ja pystyy hienoihin juttuihin. Pitää kunnoittaa sen vammoja ja rajoitteita, pitää ihailla sitä, mihin kaikkeen se on venynyt. Että sen ulkonäöllä ja pituudella ei ole eikä saa olla mitään väliä, koska sen tärkein tehtävä on kantaa minua, olla kotini tässä maailmassa.

Että kehoni ulkonäkö ei tee tai saavuta mitään, minä teen ja saavutan tai olen saavuttamatta. Kehoni vain mahdollistaa sen.

Sen olen oppinut, että keholle pitää olla hyvä. Pitää syödä silloin kun on nälkä, ja pitää syödä tarpeeksi. Ei pidä pitää itseään nälässä, närppiä sieltä täältä tai saada ihmeellistä ahmimiskohtausta liiallisen närppimisen ja ahdistuksen seurauksena.

Pitää levätä, kun väsyttää. Ei pidä väkisin piiskata itseään aina vain parempiin suorituksiin, jos on jo aivan lopussa. Ei vääntää itseään notkeusasentoihin, joita ei arkielämässään tarvitse. Ei suuttua kipeälle polvelleen tai liikkuvuutensa menettäneelle selälleen.

Ei pitäisi pakottaa kehoaan mahdottomiin suorituksiin. Suoritukset ovat olemassa vain hetken, juuri sillä saavuttamisen hetkellä. Keho on olemassa koko loppuiän, ja siinä pitää pystyä elämään. Sen kanssa pitää päästä ylös sängystä vielä kymmeniä vuosia, sen pitää pystyä kuljettamaan minua pitkin arkea, pitkin päiviä, pitkin normaalia elämää.

Huh, että minä paljastelen tällä tavalla itseäni, kerron kaikkea kamalaa ja yksityistä. Myönnän teille julkisesti, mitä kaikkea kelailen. Kerron, että minun lonkkaani särkee välillä aivan vietävästi.

Vaikeuksiaan on turha hävetä. Niitä on kaikilla. Minä kerron omani teille, koska luotan hyvyyteenne. Minä kerron teille, koska se helpottaa ja koska siitä voi olla apua jollekulle toiselle. Se voi rohkaista, sysätä oikeaan suuntaan, osoittaa, että joku muukin on tuntenut ja kokenut näin. Että ei ole maailman ainoa ihminen, joka käy läpi jotakin tämänkaltaista.

Tämän kirjoittaminen on kädenojennus, rohkaisu.

Älä sinäkään vihaa kehoasi, koska se ei ole sinun vihollisesi. Sinä et ole itsesi vihollinen. Sinä olet hyvä. Sinä olet ihana.