Kun skeptikko kiropraktikon kohtasi

selkä
Kuva: Unsplash

Olen aiemmin kirjoitellut erilaisista kehollisista ongelmista, kuten ylikunnosta ja urheiluvammoista ja muusta sellaisesta, mitä urheilevan ja suorittavan ihmisen osaksi tässä maailmassa voi tulla. Eräänä viime viikon aamuna huomasin, että en pääse sängystä ylös ilman, että siitä kuuluu ääni. Ei siis mikään mukava sängynjousien narahdus tai rentouttava syvä uloshengitys, vaan sellainen ei jumalauta nyt mä olen mennyt lopullisesti mäsäksi ja olen vain kasa ihmistä muistuttavaa massaa -kiroiluääni. Samana aamuna en voinut jäädä pois bussissa oikealla pysäkillä, koska en selkäkivun vuoksi saanut kerättyä itseäni tarpeeksi nopeasti ylös penkistä.

Miten sitten sain itseni tällaiseen solmuun?

Liikuntahistoriani on monipuolinen ja poukkoileva.  Parhaiten sitä voisi kuvata termi ylivilkas, jolla jostain käsittämättömästä syystä myös minua lapsena kuvattiin. Muksuna harrastin telinevoimistelua, yleisurheilua, balettia ja hiihtoa. Niiden jäljiltä olen edelleen melko hyvä tekemään kuperkeikkoja, vaakoja ja kärrynpyöriä (vain toiseen suuntaan), mutta suksiin en ole koskenut sen jälkeen, kun lukion ykkösellä oli pakko hiihtää kerran liikuntatunnilla. Sillä tunnilla sluibasin toden teolla, koska siinä vaiheessa elämääni vähät välitin kansallisurheilulajeista ja olin enemmän kiinnostunut runoudesta, yhteiskunnallisista epäkohdista ja kaljanjuonnista.

Koululiikunta ei muutenkaan juuri napostellut, koska liikuntatunneilta on piirtynyt mieleeni neljä vallitsevaa asiaa:

  • cooperin testit (menivät ihan hyvin, mutta ällöä)
  • pesäpallo (täyttä paskaa, koska kukaan ei ymmärrä lajin sääntöjä, osu palloon, saa koppia tai muuten vaan välitä, ja samalla joukko poikia norkoilee kentän laidalla huutelemassa kommentteja lyöntivuorossa olevan raukkaparan rinnoista ja osumatarkkuudesta)
  • hiihto (jota piti tehdä verenmaku suussa kyntöpellolla, jossa oli enemmän peltoa kuin lunta)
  • ja joku ympäri liikuntasalia sipsuttelu tamburiinin tahdissa (uskokaa huviksenne).

Yläasteella aloin pelata salibandya, koska yhtäkkiä kaikki kaveritkin pelasivat sitä. Se oli aika hauskaa, ja lajin parista kertyi erinäisiä megaluokan saavutuksia kuten D-tyttöjen aluepronssi tai sijoitus C-tytöissä johonkin SM-sarjan kahdeksanneksi. Tätä huikean urheilumenestyksen viitekehystä vasten voitte sijoittaa minut pelaajana johonkin syöttää välillä myös omille ja laukoo kovaa viivalta, joskus jopa maaliin -kohtaan.

Salibandy jäi lukioiässä, koska silloin ihmisillä loppuvat urheiluharrastukset sosiaalisen elämän tai koulupaineiden, tai minun tapauksessani musiikkihommien, kouluasioiden, kaupan kassalla istumisen ja tulevaisuudesta murehtimisen, jalkoihin. Aika pikaisesti painelin kuitenkin takaisin tanssitunneille, joilla jatkoin yliopistoaikoina.

Yliopistoaika on muuten ihmisen kulta-aikaa, koska silloin ehtii harrastaa, juhlia, nukkua pitkään ja tehdä kaikkea sellaista, mitä työelämässä ei enää ehdi. Harrastin taitoluistelua, tanssia, ryhmäliikuntatunteja, joogaa, kuntosalilla käyntiä, ainejärjestösählyä ja juoksua. Vaikka se ehkä rivien välistä piirtyykin, väännettäköön nyt rautalangasta, että suoritin opinnoissa ja liikunnassa ihan kympillä, ja siitä se vanhojen vammojen pahenemiskierre sitten taisi alkaa.

Ylivilkkaiden vuosieni varrelle on mahtunut yhtä jos toista iskua. Nilkka on pyörähtänyt ympäri, polveen on sattunut, lonkkakin on ihan väärin ja sillä viisiin. Viimeisin niitti oli ylikunto, jonka jäljiltä makasin yöt valveilla ja hikisenä, kuuntelin sydämeni hakkaamista ja pelkäsin aamua. Mitään meheviä leikkauksia en joutunut käymään läpi, mutta kävin muutamallakin fysioterapeutilla saamassa ohjeita jalkajumpista ja venyttelyistä, ja vaikka jalkajumppasin ja venyttelin, nilkka tuntui olevan pysyvästi outo ja lonkka ikuisesti kipeä.

Työelämään siirtymisen myötä lajit vähenivät ja totuin kehoni rajoitteisiin. Kävelin, joogasin, kävin välillä salilla, välillä jopa juoksin. En palautunut kovin hyvin, ja siitä, että en voi tehdä asioita täysillä, tuli jotenkin arkipäiväistä. Aloin olla sellaisessa solmussa, että välttelin tiettyjä lajeja, koska pelkäsin kipua. Kävellessä mietin kävelemistä, koska tiesin astuvani väärin ja pahentavani kipua, mutta en enää tiennyt, miten astua oikein. Seistessä mietin seisomista, koska samat sanat. Yhtäkkiä ajatukseni eivät olleet sen kehittyneempiä kuin jollain eläinvauvalla, joka opettelee kävelemään – ja tekee sen sujuvammin kuin minä ja vielä näyttääkin söpöltä.

Moni huono asia elämässä etenee vähitellen, joten niihin tottuu ja niistä muodostuu uusia normaaleja. Vasta siinä vaiheessa, kun tilanne on todella paha, sitä havahtuu, että miten olen päätynyt tällaiseen tilanteeseen, ei kai kukaan terve ihminen tällaisessa ole, eihän tällainen jumankekka voi olla normaalia ja missä vaiheessa tästä isosta kasasta kipua ja epämukavuutta ja asioiden välttelyä ja no oikeastaan pelkkää scheisseä on tullut minun elämääni.

Sitten minulle mainittiin sana kiropraktikko. Luonnollisesti tyrmäsin aiheen melko kovin sanankääntein, koska olin jo alistunut kohtalooni ja muutenkin epäilytti. Kuitenkin muutaman päivän päästä olin jo googlaamassa, koska mitäpä muuta nykyihminen tekisi kuin googlaisi. Ei sillä muuten olisi omaa verbiä. Löysin Stellan Tarinoita kivusta -kirjoituksen ja sitä kautta ViaVitalin. Varasin ajan samantien.

Ja niinhän siinä kävi, että vastoin odotuksiani kiropraktiikasta oli apua. Siitä oli valtavasti apua. Puolessa tunnissa ryhti oli suorempi, hengitys kulki vapaammin ja nilkka oli paikoillaan. Kävelin ilman, että jouduin ajattelemaan, kävelenkö oikein. Pääsin liikkumaan ketterämmin ja joustavammin kuin ennen, ja pään kääntäminen nauratti, koska se oli niin helppoa. Olin niin tottunut jäykkään niskaani, että olin unohtanut, että pään kääntämisen pitäisi olla ihmiselle normaalia.

Ostin kuuden kerran kortin ja ajattelin, että en ole koskaan käyttänyt rahojani paremmin.

Askel on vieläkin kevyt, keväisillä kaduilla hymyilyttää.

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM

Samaan aikaan toisaalla

Aika usein törmään loistaviin ja teräviin kirjoituksiin, jotka kestävät monta luku- ja erityisesti jakokertaa. Siksi ajattelin jakaa teille neljä tutustumisen arvoista suosikkiani viime ajoilta.kehukukat

Juliaihmisen kirjoitus flirtin ja ahdistelun erosta

Me too -keskustelu on kirvoittanut kommentteja tyylillä eihän tässä sitten uskalla sanoa enää mitään koskaan kenellekään. Julia latelee kirjoituksessaan ohjenuoria siitä, missä flirtin ja ahdistelun rajat menevät ja käyttää esimerkkinä ns. mummotestiä: mieti, voisitko sanoa saman asian mummollesi.

Tässä muutama konkreettinen esimerkki ihan omasta elämästäni:

Älä tee näin: Höhhöh tyttö, paljonkos maksais tai hyvä perse, huora.

Tee näin: Lähtisitkö joskus kaljalle? Tai mitäs tykkäsit keikasta?

Lisää vinkkejä ja painavaa asiaa Julian kirjoituksessa.

Vihervaaran Annan pohdinta siitä, mistä voi tietää, haluaako lapsia

Annan kirjoitus muistuttaa, että lasten saaminen ei ole ihan yksinkertaista. Siihen voi liittyä pettymyksiä ja suruja, huonoja elämäntilanteita tai vaikeuksia tunnistaa, haluaako lapsia vai ei.

Parikymppisenä on helppo ajatella, että lapsia saa sitten joskus. Kunnes se sitten joskuskin koittaa, ja pitäisi osata tietää, miten päätös tehdään – vai voiko sen jättää tekemättä?

My Blueberry Morningsin Elinan kirjoitus oman kehon hyvyydestä

Omasta kehosta tulee aika usein ajateltua ja puhuttua rumasti. Elinan kirjoitus kehon hyvyydestä ja hyväksymisestä muistuttaa, että keho pystyy vallan ihmeellisiin asioihin ja toimii viisaasti. Siksi sitä kannattaa myös kohdella hyvin ja arvostavasti.

Se kannattaa pitää mielessä seuraavan kerran, kun vilkaisee itseään kriittisesti peiliin.

Pupulandian Jennin kirjoitus yksinäisyydestä

Jennin avoin ja koskettava kirjoitus yksinäisyydestä muistuttaa, että yksinäisyyttä voi kokea kuka tahansa. Yksinäisyys voi johtua esimerkiksi elämäntilanteesta, muutosta uudelle paikkakunnalle, sairaudesta tai siitä, että aikuisena ystävien löytäminen on monesti vaikeampaa kuin nuorempana.

Samalla kirjoitus on toiveikas. Uusia ystäviä voi löytää harrastuksista, netistä tai ystävätoiminnan kautta. Tekstissä on linkkejä Jennin muihin yksinäisyyttä ja ystävyyttä käsitteleviin kirjoituksiin. Suosittelen! ❤

Mitä vaikuttavaa sinä olet lukenut viime aikoina?

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

#vainkehojutut

Kuinka moni on katsonut itseään peilistä ja inhonnut peilikuvaansa tai vähintäänkin ollut siihen tyytymätön? Kuinka moni on ajatellut, että kaikki olisi hyvin, jos minulla vaan olisi pidemmät jalat-kapeampi vyötärö-vähemmän selluliittia-paremmat tissitsymmetrisemmät kulmakarvat. Tai vaikka paksummat hiukset, vähemmän säärikarvoja. Kunhan jokin asia olisi paremmin tai kunpa edes painaisin viisi kiloa vähemmän. Tai jos olisi uudet vaatteet tai edes joskus yhteensopivat alusvaatteet eikä jotkin onnettomat alusvaatelaatikon pohjalta ongitut ja rispaantuneet.

Olenko ainoa? Tiedän, että en.

Vietin vuosia vihaten kehoani. Ehkä sinäkin vietit, toivottavasti tietenkään et. Mutta mitä minun kehostani ja siihen kohdistuvasta vihasta? No, se oli liian pitkä, liian kulmikas, liian iso, vääristä paikoista leveä. Tuntui, että pistin aina silmään kaikkialla, luokkakuvissa, kaveriporukassa, joka paikassa. Se iso tyttö. Se pitkä, muita päätä pidempi. Se, joka ei kuulu joukkoon. Se, joka ei voi kontrolloida itseään, kasvuaan, mitään.

Ja koska pituuttaan ei voi vähentää, leveyttään voi. Niinpä minulle ei maistunut ruoka. Söin vähän, harkiten, juoksin paljon. Polveni kipeytyi, lonkkani kipeytyi. Joskus tuntuu, että tämä kurja keho on sen takia ikuisessa ylikunnossa, loppuun asti rääkätty ja rasitusvammainen.

Joskus tuntuu edelleen, että olen niin kummallisen suuri. Romuluinen, kömpelö, kompuroiva kirahvi.

382379_331934030218486_678482935_n

Mutta kuitenkin: tämä keho on pystynyt ja pystyy hienoihin juttuihin. Pitää kunnoittaa sen vammoja ja rajoitteita, pitää ihailla sitä, mihin kaikkeen se on venynyt. Että sen ulkonäöllä ja pituudella ei ole eikä saa olla mitään väliä, koska sen tärkein tehtävä on kantaa minua, olla kotini tässä maailmassa.

Että kehoni ulkonäkö ei tee tai saavuta mitään, minä teen ja saavutan tai olen saavuttamatta. Kehoni vain mahdollistaa sen.

Sen olen oppinut, että keholle pitää olla hyvä. Pitää syödä silloin kun on nälkä, ja pitää syödä tarpeeksi. Ei pidä pitää itseään nälässä, närppiä sieltä täältä tai saada ihmeellistä ahmimiskohtausta liiallisen närppimisen ja ahdistuksen seurauksena.

Pitää levätä, kun väsyttää. Ei pidä väkisin piiskata itseään aina vain parempiin suorituksiin, jos on jo aivan lopussa. Ei vääntää itseään notkeusasentoihin, joita ei arkielämässään tarvitse. Ei suuttua kipeälle polvelleen tai liikkuvuutensa menettäneelle selälleen.

Ei pitäisi pakottaa kehoaan mahdottomiin suorituksiin. Suoritukset ovat olemassa vain hetken, juuri sillä saavuttamisen hetkellä. Keho on olemassa koko loppuiän, ja siinä pitää pystyä elämään. Sen kanssa pitää päästä ylös sängystä vielä kymmeniä vuosia, sen pitää pystyä kuljettamaan minua pitkin arkea, pitkin päiviä, pitkin normaalia elämää.

Huh, että minä paljastelen tällä tavalla itseäni, kerron kaikkea kamalaa ja yksityistä. Myönnän teille julkisesti, mitä kaikkea kelailen. Kerron, että minun lonkkaani särkee välillä aivan vietävästi.

Vaikeuksiaan on turha hävetä. Niitä on kaikilla. Minä kerron omani teille, koska luotan hyvyyteenne. Minä kerron teille, koska se helpottaa ja koska siitä voi olla apua jollekulle toiselle. Se voi rohkaista, sysätä oikeaan suuntaan, osoittaa, että joku muukin on tuntenut ja kokenut näin. Että ei ole maailman ainoa ihminen, joka käy läpi jotakin tämänkaltaista.

Tämän kirjoittaminen on kädenojennus, rohkaisu.

Älä sinäkään vihaa kehoasi, koska se ei ole sinun vihollisesi. Sinä et ole itsesi vihollinen. Sinä olet hyvä. Sinä olet ihana.