Karl Ove Knausgård: Taisteluni II

Lähes vuosi sitten tartuin Karl Ove Knausgårdin kuuluisan Taisteluni-romaanisarjan ensimmäiseen osaan. Lukukokemus oli vaikuttava, mutta samalla raskas ja intensiivinen. Tarvitsin vähän taukoa sen jälkeen.

Loppuvuodesta tartuin kakkososaan, nyt sain sen päätökseen. Taisteluni II (Min kamp II, 2009) on nimensä mukaisesti Knausgårdin omaelämäkerrallisen romaanisarjan toinen osa. Osia on kokonaisuudessaan kuusi.taisteluni-iiToisessa osassa Knausgård keskittyy lähes täysin perheeseensä. Hän kuvaa muuttoaan Norjasta Ruotsiin, rakastumistaan nyt jo entiseen vaimoonsa Linda Boström Knausgårdiin, Vanja-tyttären syntymää ja lapsen ensimmäistä elinvuotta.

Lapsen pitkä musta tukka oli liimautunut päätä myöten. Iho oli harmahtava ja vahamainen. Hän huusi, en ollut koskaan ennen kuullut sellaista ääntä, se kuulosti minun tyttäreltäni, ja olin maailman keskipisteessä, en ollut koskaan ennen ollut siinä, mutta nyt olin siinä, me olimme siinä, maailman keskipisteessä. Kaikki oli hiljaista ympärillämme, mutta siinä missä me olimme, kätilö, harjoittelija, Linda, minä ja pieni lapsemme, siinä loisti.

Upeinta teoksessa on Vanja-tyttären odotusajan ja syntymän kuvaus. Lapsen syntymää kuvaileva kohtaus on yksi kirjan liikuttavimpia kohtia – niin intensiivisesti ja kauniisti se on kirjoitettu. Tällaisia kohtauksia lukiessa tuntee koko kehollaan, kuinka hienoa kirjallisuutta onkaan lukemassa.

Hienojen hetkien jälkeen tulevat ne raskaat hetket. Minulle ahdistavimpia kohtia olivat Karl Oven ja Lindan ailahtelut, tunteenpurkaukset ja riidat. Knausgård ei sensuroi tai kaunistele itseään. Se on harvinaista, ja se tekee romaanisarjasta niin merkittävän. Samalla se tekee teoksesta myös vaikean, ahdistavan ja raskaan.

Arkisten tapahtumien rinnalla Knausgård kuljettaa monisivuisia pohdiskeluja ympäristöstään, ajasta, uskonnosta ja yhteiskunnasta. Välillä teksti etenee kuin ajatus: poukkoilee ja karkaa sivuraiteille vaan palatakseen jälleen johonkin arkiseen tilanteeseen kuten kahvilaan tai ruokakauppaan. Poukkoilu tekee lukemisesta haastavaa, mutta samalla se tekee siitä teoksesta ainutlaatuisen: niin avoimesti Knausgård ajatuksiaan ja elämäänsä kuvaa, niin taitavasti hän kuljettaa tekstiä.

Knausgård on tarkka ihmiskuvaaja, joka nimeää itsensä monesti ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Yhdessä hetkessä hän kuvaa tarkasti ystäviään ja keskusteluja illanvietossa, seuraavaksi hän pakenee keittiöön tiskaamaan tai laittamaan ruokaa päästäkseen pois vuorovaikutustilanteesta, väistääkseen ihmisiä.

Taisteluni II on sekä tarkkailua että avautumista. Sekä väistämistä että kohtaamista. Sekä hyviä hetkiä että huonoja hetkiä. Kirjana se on helpommin lähestyttävä ja tunnelmaltaan ystävällisempi kuin sarjan ensimmäinen osa, jossa käydään muutaman sadan sivun verran läpi Knausgårdin isän alkoholismia. Lukukokemuksena se on kuitenkin niin vaativa, että pidän jälleen tauon ennen seuraavaan osaan tarttumista.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Oman elämänsä chick lit -sankaritar

Chick litissä on usein sekoileva sankaritar, joka kompuroi portaissa, hankkii itselleen mustan silmän, aiheuttaa katastrofin jos toisenkin ja valitsee ensin väärän miehen valitakseen lopulta sen oikean.

Viime aikoina olen jaksanut lukea vain kahta asiaa: toinen niistä on Google AdWordsin tukimateriaali, toinen Lindsey Kelkin romaani Ikuinen morsiusneito (Always the Bridesmaid: 2015), jossa oikeastaan tapahtuu kaikkea yllä mainittua. Tosin portaissa kompuroinnista ei taidettu erikseen kirjoittaa, sen sijaan mansikkamargaritasuihkulähteen (!!!) tuleen syttymisestä kylläkin.ikuinen_morsiusneitoAloin sitten miettiä, että on tässä tullut itsekin oltua melkoinen chick litin sankaritar viime aikoina. Olen esimerkiksi

  • Hukannut kurkun ja muitakin eväiksi tarkoitettuja hedelmiä ja vihanneksia. Jossakin kaupan, kodin, työpaikan ja joukkoliikennevälineiden välimaastossa ne vain katosivat, oletettavasti johonkin toiseen ulottuvuuteen.
  • Lähtenyt juhliin korvisparissa, tullut kotiin vain yhden kanssa. Kyseisestä korviksesta tuli nyt ainakin neljäs omistamani pariton hieno korvis.
  • Hukannut ranneketjuni, jonka onneksi löysin myöhemmin kirjan välistä.
  • Näyttänyt supertyylikkäältä ranskattarelta sotkuisessa nutturassa, huulipunassa ja valkoisessa silkkipuserossa siihen asti, kunnes puserosta lähti nappi irti. Supertyylikkyys kesti about 5 h 24 min.
  • Leikannut tukkani itse ja todennut, että se taipuu sen jälkeen jotenkin hassusti. Mutta TEIN ITSE JA SÄÄSTIN.
  • Miettinyt, miksi en jälleen lukisi jotain vähän älykkäämpää kirjallisuutta. Aloitin Knausgårdin Taisteluni-sarjan kakkososan. Uskon olevani valmis.

Mutta siitä kirjasta vielä: Ikuinen morsiusneito -nimestä voi päätellä jo aika paljon: 31-vuotiaan Maddien paras ystävä on menossa naimisiin, ja Maddie saa tasapainoilla hääjärjestelyiden, omien työpaineiden ja epämääräisten miesasioidensa kanssa. Seuraa kommelluksia, ristiriitoja ja noloja tilanteita, sitä tyypillistä.

En oikeastaan saanut kirjasta mitään uutta. Uusien ajatusten saaminen on yksi syy, miksi minä ylipäätään luen. Yleensä jokainen kirja, köykäinenkin, on tarjoillut minulle jonkin pienen murun uutta: erilaisen tavan katsoa maailmaa, uuden näkökulman, ajatuksen, jota en ole ennen ajatellut.

Mutta ei. Nyt en tainnut saada yhtään mitään uutta paitsi muutamat naurut. Ne liittyivät siihen absurdiin mansikkamargaritatulipaloon. Sellaista en ole vielä aiheuttanut.

*Kirja saatu kustantamolta.

Mikko Kalajoki: Miesmuisti

Pysähdyin kirjakaupassa Mikko Kalajoen Miesmuisti-romaanin (2017) äärelle ja muistelin hetken lukioaikojani. Kalajoen esikoisteos Taas mua pohjaan (2005) ravisteli aikoinaan lukioaikaista meikäläistä sekä kaveripiiriäni: se kun oli kipeä kasvutarina höystettynä sanaleikittelyllä ja taidelukiolaisviboilla – jotakin aika tunnistettavaa siinä silloin oli.

Niinpä tartuin innolla Miesmuistiin, jossa on hypätty lukiolaisista keski-ikäisiin perheenisiin. Päähenkilönä sankaroi 39-vuotias Arto, joka havahtuu tilanteesta, jossa kaikesta kivasta on kulunut 20 vuotta tai enemmän. Nyt pitäisi sitten kahlata kaiken maailman keski-iän kriiseissä, joihin liittyy perhe- ja työelämän lisäksi myös menneiden muistelua ja oman terveyden murehtimista.

kalajoki_miesmuisti

Arto yrittää remontoida taloa, selviytyä pomonsa ja vaimonsa oikuista sekä olla läsnäoleva isä kahdelle villille pojalleen. Mutta kun työtehtävät mainostoimistossa käyvät yhä mielikuvituksellisemmiksi, talo paljastuu koko ajan ongelmallisemmaksi ja paikalle purjehtivat sekä nuoruudenrakkaus Tuuli että lasten hyvännäköinen nuori hoitaja Janna, tarinasta kehkeytyy täysi farssi.

Pitää jaksaa sekä vanha luolamiehen rooli että pehmoisän tontti, täytyy käydä töissä, huoltaa autot, metsästää ruuat, kyntää pellot ja rakentaa talot, ja sen lisäksi vaihtaa vaipat, soseuttaa perunat, nukuttaa lapset, imuroida asunto, lukea ääneen kehittäviä kirjoja, antaa tilaa parisuhteessa ja hoitaa kaikki samat hommat kuin äidit ennen, paitsi paremmin, koska miesten pitää aina todistaa naisille jotain.

Kalajoki on taitava kuljettamaan tarinaa ja viemään sitä yhä överimpään suuntaan. Teoksen rakenne ja kerrontatavat, kuten mukana kulkevat tekaistut Wikipedia-artikkelit, tukevat Arton todellisuuden vääristymistä. Tarinan edetessä Arton mieli, talo ja todellisuus luhistuvat samaa tahtia. Toisaalta tarina on keski-ikäisen miehen kärsimysten kulminaatio, toisaalta havainnointia yhteiskuntarakenteen ja työelämän muutoksista, joita kerronnassa mukana kuljetetut lapsuus- ja nuoruusmuistot peilaavat.

Miesmuisti on ensisijaisesti miesromaani, ja ehkä juuri siksi naishahmot kutistuvat siinä varsin ohuiksi. Vaimo Pälvi jää nalkuttavaksi pirttihirmuksi, lastenhoitaja Janna seksiobjektiksi. Vaikka teos veti hyvin, ja ajoittain naurattikin, taisin olla liian naislukija vaikuttuakseni erityisemmin.

Miesmuisti sijoittuu jo ihan nimensäkin puolesta äijäromaanien genreen – siihen samaan, johon esimerkiksi Hotakaisen Juoksuhaudantie tai Tammisen Enon opetukset asettuvat. Omassa vertailussani Miesmuisti häviää Enon opetuksille, jossa Tamminen onnistui piirtämään tarkkanäköisesti surkuhupaisia henkilöhahmoja.

Melko lailla samoilla linjoilla kanssani on ollut myös Tuijata.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Kun Saila dekkarin luki

Murhaaja on tarjoilija oli pitkään ainoa asia, joka minulle dekkareista tuli mieleen. Joitain muitakin irrallisia mielikuvia niistä oli, kuten suurennuslasi, tweed, pimeät kujat ja ammuskelu. On siis melko iisiä päätellä, että genre on ollut minulle etäinen. Vuoden 2015 lukuhaasteessakin on edelleen roikkunut tyhjänä kohta dekkari. Eipähän roiku enää!

Dekkarimaaottelu-tapahtuman jälkimainingeissa tartuin Emelie Scheppin esikoisteokseen Ikuisesti merkitty (Märkta för Livet, 2013), ja yllätyin positiivisesti. Niin taisi yllättyä moni muukin ennen minua: jokainen kustantamo hylkäsi Scheppin käsikirjoituksen, joten hän julkaisi romaanin ensin omakustanteena. Muutamassa viikossa kirjaa myytiin tuhansia kappaleita, ja loppu on historiaa. Nyt Jana Berzeliuksen tarina on kasvanut sarjaksi.

emelie schepp ikuisesti merkitty

Niin, Jana Berzelius, teoksen päähenkilö. Jana on nuori ja älykäs syyttäjä, joka saa pöydälleen maahanmuuttoviraston johtajan murhatapauksen. Viileä Jana ei hätkähdä alkuasetelmaa eikä oikeastaan mitään muutakaan. Mutta seuraavaa uhria, tunnistamatonta nuorta poikaa, hän hätkähtää. Pojan ihoon kun on viilletty merkki, joka muistuttaa Janaa hänen omasta menneisyydestään. Alkaa kilpajuoksu, jossa Jana haluaa löytää murhaajan ennen poliisia varjellakseen itseään ja omia salaisuuksiaan.

Jana Berzelius heräsi viideltä aamulla. Hän oli nähnyt jälleen samaa unta, joka ei koskaan jättänyt häntä rauhaan. Hän nousi istumaan ja kuivasi hikeä otsaltaan. Hänen suutaan kuivasi, ja hän oletti sen johtuvan siitä, että hän oli kirkunut. Hän suoristi krampissa olevat sormensa. Kynnet olivat pureutuneet kämmeniin. Hän oli nähnyt samaa unta niin kauan kuin muisti. Siinä oli aina samat kuvat. Häntä ärsytti, ettei hän ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Hän oli käännellyt ja pyöritellyt ja analysoinut kaikkia symboleja aina joutuessaan unen uhriksi. Se ei kuitenkaan auttanut.

Paitsi että Jana on kiehtova ja monikerroksinen hahmo, myös tarina vetää hyvin. Siinä on sopivasti koukkuja, yllätyksiä ja toimintaa. Kirjaa ei malta laskea käsistään, ja se nousikin minulle teoksen tärkeimmäksi ansioksi: Ikuisesti merkitty on kirja, jota on helppo lukea ja johon jaksaa tarttua vaikka kuinka väsyttävän päivän jälkeen. Ikuisesti merkitty on myös kirja, jolla oli helppo aloittaa uusi genre.

Mutta kuka murhaaja on? Sen voin kertoa, että se ei ole tarjoilija.

Kirja saatu HarperCollinsNordicilta. Kiitos!

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

Elokuun loppupuoli huokuu päättymistä: kesä päättyy, Game of Thronesin tuotantokausi päättyy, hömppäkirjaputki päättyy. Elokuun viimeisinä lämpiminä päivinä notkuin puistonpenkillä ja luin loppuun Jojo Moyesin romaanin Parillisia ja parittomia (The One Plus One, 2014). Hömppäkirjojen asteikolla Moyesin tuotanto on pelkkää timanttia. Paitsi että Moyesillä on taito kuvata tavallista arkea mukaansatempaavasti, hänellä on myös ihastuttava tapa ottaa päähenkilöiksi tavallisia ihmisiä. Sellaisia, jotka taistelevat rahan riittämisen, yksinäisyyden, läheisen kuoleman tai yksinhuoltajuuden kanssa.

Parillisia ja parittomia kertoo yksinhuoltajaäiti Jessistä, jolla on kaksi lasta ja monta työtä ja jonka rahat eivät silti riitä. Se kertoo myös menestyneestä it-alan yrittäjästä Edistä, joka joutuu hyllytetyksi erinäisten kämmien takia. Samalla se tekee näkyväksi brittiläisen luokkayhteiskunnan: Jessille matemaattisesti lahjakkaan Tanzie-tyttären ilmoittautumismaksu yksityiskouluun on liian iso summa, kun taas Ed ei joudu ikinä laskemaan rahojaan.

jojo moyes parillisia ja parittomia

Vaikka Jess tyypillisesti nouseekin heti ylös kompastuttuaan, myös hänellä on vaikeita hetkiä:

Kun lasten isä otti ja lähti, siitä seurasi monenlaisia ongelmia: rahahuolia, tukahdutettua vihaa lasten puolesta ja ikävää suhtautumista naimisissa olevien ystävättärien taholta, jotka pitivät jätettyä vaimoa potentiaalisena aviomiesten jahtaajana. Mutta oli jotain vieläkin pahempaa kuin kaikki se loputon, hemmetin uuvuttava taloudellinen ja joka suhteessa voimille käyvä taistelu. Rankinta yksinhuoltajan elämässä oli se, että vaikeina hetkinä oli niin totaalisen yksin.

Kun Tanzien matematiikanopettaja kertoo matematiikkakilpailusta, jossa on rahapalkinto, päättää Jess perheineen tarttua oljenkorteen. Erinäisten kommellusten ja sattumien kautta Ed päätyy kuskaamaan Jessiä ja tämän perhettä Skotlantiin kohti kilpailua. Siitä seuraa hullunkurinen roadtrip ja tietenkin odottamaton rakkaustarina.

Mutta eihän rakkaustarina tietenkään helposti käynnisty tai etene. Jessillä ja hänen perheellään on omat ongelmansa. Ediä odottaa oikeudenkäynti sisäpiirikaupoista. Pariskunta on täysin eri maailmoista, mutta genretietoinen lukija osaa odottaa onnellista loppua ja kaikkien kommellusten selviämistä.

”Ai että haaveilinko jo pienenä siivoojan urasta?” Jess kohotti kulmiaan kuin tarkastaakseen, oliko Ed tosissaan.

”No en. Tahdoin ammattisukeltajaksi. Mutta sitten sain Tanzen enkä löytänyt mistään kelluvia lastenvaunuja.”

Parillisia ja parittomia on laatuviihdettä, joka antaa ajateltavaa ja jättää hyvän mielen. Sen myötä on hyvä jättää hyvästit kesälle, hömppäputkelle ja kaiken maailman lorvailulle. Tervetuloa syksy!

Lue myös:

Lisa Strømme: Mansikkatyttö

Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin

Muut somet ❤

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Lisa Strømme: Mansikkatyttö

Miltä kuulostaa yhdistelmä pohjoismainen, lyhyt kesä, suuri taiteilija ja kielletty rakkaus? Hyvältä keitokselta? Ongelmilta? Kesän heräämiseltä ja hiipumiselta? Ainakin niiltä. Lisa Strømme pureutuu teoksessaan Mansikkatyttö (The Strawberry Girl, 2016) rakkaustarinaan Edvard Munchin maalausten takana. Taustalla on tositarina Munchin ja erään amiraalin tyttären kesäromanssista, mutta tietenkin kirjailija on käyttänyt runsaasti värikynää Mansikkatyttöä rakentaessaan.

mansikkatyttö

Tarina sijoittuu Norjan rannikolla sijaitsevaan kauniiseen Åsgårdstrandiin, jossa useat norjalaiset boheemit ja taiteilijat viettivät kesäänsä. Niin myös vuonna 1893. Tarinan keskiössä on paikallinen Johanne, joka tunnetaan myös nimellä Mansikkatyttö hänen poseerattuaan nuorempana samannimisen taulun mallina. Johanne tuntee paikallisen luonnon, hengittää heräävän kesän tahdissa ja kerää marjoja seudun kesävieraille. Taiteellisesti lahjakas Johanne tuntee myös paikkakuntalaisten kavahtaman Munchin, jopa maalaa tämän kanssa.

Kun Johanne pestataan varakkaaseen Ihlenin perheeseen piiaksi, hän ystävyystyy perheen oikukkaan Tullik-tyttären kanssa. Pian Johanne päätyy välikädeksi Tullikin ja Munchin intohimoiseen ja kiellettyyn romanssiin. Varmaan arvaatte, mitä siitä seuraa: luokkaeroja, riutumista, kotiaresteja, intohimoa, niitä tuttuja juttuja.

Yleensä vierastan historiallisista henkilöistä tehtyä fiktiota, koska faktan ja fiktion rajan hämärtyminen tuppaa ärsyttämään. Mansikkatyttö kuitenkin veti mukanaan, erityisesti sen takia, että pohjoismaisen kesäluonnon, arkisten askareiden ja maaseudun kuvaus viehättivät minua valtavasti. Kertojana ja havainnoijana toimiva Johanne sulautuu luontoon, ja tarina elää kesän vaiheiden mukaan.

Kesäkuu paiskasi kättä heinäkuun kanssa hiostavaa hellettä lupaavan sopimuksen merkeissä. Lämpötilat kipusivat taivaisiin ja toivat kuumimman kesän miesmuistiin. Kun suurin osa meistä nääntyi, Tullik säteili helteessä. Hänen hipiänsä päivettyi lämpimän pehmeäksi, ja hänen hiuksensa olivat upeammat kuin koskaan ja loistivat auringon vaalentamina kultaisina suortuvina. Hänen sielunsakin paahtui elämästä, jännnityksestä ja vaarasta.

Ylipäätään Mansikkatytössä oli paljon minua miellyttäviä juttuja. Sen todistaa laatimani äärimmäisen kirjallisuustieteellinen checkbox-lista Sailaa viihdekirjoissa miellyttävistä elementeistä:

[x] eloisa luonnon ja vuodenaikojen kuvailu

[x] historialliset puitteet

[x] arkisten askareiden kuvailu eli ns. maanläheisyys

[x] ei-myötähävettävät seksikohtaukset

[x] taiteilijat

[x] punapäät

Miellyttävistä jutuista huolimatta kirjassa oli miinuksiakin: Tullikin repivä ja leiskuva tunteellisuus alkoi loppua kohden käydä lukijalle tuskalliseksi ja lipsua pateettisuuden puolelle. Loppuratkaisukaan ei yllätä. Silti kokonaisuus jää vahvasti plussan puolelle, ja ahminkin kirjan muutamassa päivässä. Tietenkin siten, että suurimman osan lukuajasta vietin puistossa maaten. Mansikkatyttö, jos mikä, on kesäkirja.

* Teos on saatu kustantamolta

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Michael Zadoorian: Viimeinen loma

Joskus törmää sellaiseen kirjaan, joka on kepeä ja idealtaan simppeli mutta herättää silti ajatuksia ja jää resonoimaan mieleen. Michael Zadoorianin roadtrip-romaani Viimeinen loma (The Leisure Seeker, 2009) on sellainen. Teoksessa on kolme kolme hallitsevaa elementtiä: tie, asuntoauto sekä Ella ja John, vanha aviopari. Ella sairastaa syöpää, John Alzhaimeria; Ella on kehonsa vanki, John mielensä. Yhdessä he ovat tiimi.

Ella on sairauksista huolimatta tehnyt vakaan päätöksen. Vielä kun hänellä on voimia ja vielä kun John ei ole täysin järjiltään, he lähtevät vanhalla asuntoautollaan viimeiselle lomamatkalleen. Reitiksi Ella valitsee rapistuneen ja osittain käytöstä poistetun Route 66:n, joka kulkee Pohjois-Amerikan halki. Lääkärit kieltävät, aikuiset lapset soittelevat hädissään ja koittavat saada Ellan järkiinsä.

Ella ei taivu. He lähtevät ajamaan.

Michael Zadoorian Viimeinen loma

Ella ja John aloittavat matkansa Michiganista ja suuntaavat kohti Kaliforniaa. Matkallaan he ajavat läpi aavikoiden, tasankojen, rapistuneiden kaupunkien, läpi käytöstä poistettujen tieosuuksien. Iltaisin he katselevat dioilta kuvia menneistä perhelomistaan, ystävistään, kaikesta siitä elämästä, jota vuosikymmeniin on mahtunut.

Nykyisyys ja historia kulkevat rinnakkain sekä Ellan muistoissa että Route 66:lla konkreettisesti. Käytöstä poistetun tieosuuden varrella on aavekaupunkeja, hylättyjä liikekiinteistöjä, murtunutta pinnoitetta ja nostalgisia kuppiloita, jotka eivät tietenkään tavoita sitä 50-lukua, jonka Ella on elänyt:

Kuppilan sisätilojen on tarkoitus tuoda mieleen viisikymmentäluku, mutta ei siellä näytä yhtään sellaiselta kuin minä aikakauden muistan. Jossain vaiheessa ihmiset ovat alkaneet uskoa, että se vuosikymmen oli pelkkää sock hopia, kellohameita, rock’n’rollia, kiiltävänpunaisia Thunderbirdejä, James Deania, Marilyn Monroeta ja Elvistä. Hassua, miten kokonainen vuosikymmen typistetään muutamaan näennäisen sattumanvaraiseen kuvaan. Minulle se vuosikymmen oli vaipparallia ja apupyöriä ja keskenmenoja ja sitä, että yritti ylläpitää kotia ja ruokkia kolme ihmistä 47 dollarilla viikossa.

Zadoorian on rakentanut teoksen taitavasti: parhaat päivänsä nähnyt Route 66 toimii allegoriana Ellan ja Johnin elämänkululle. Teksti soljuu eteenpäin vaivattomasti ja on täynnä pientä, lempeää huumoria, joka keventää teoksen raskaita teemoja: vanhenemista, sairastumista ja luopumista.

Viimeinen loma on lämmin, liikuttava ja suhahtaa liian nopeasti ohi – aivan kuten elämäkin. Vahva tykkääminen!

* Teos on saatu kustantamolta

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM