Kerstin Ekman: Huijareiden paraati

Ensimmäisenä kunnollisena kesäviikonloppuna minä sain pitkästä aikaa luettua romaanin loppuun. Mitä sitten tarkoitan kunnollisella kesäviikonlopulla? Sellaista, jona illat ovat pitkiä ja lempeitä, jona voi viettää illan puistossa pehmeässä valossa, jona voi syödä ensimmäisiä kotimaisia mansikoita.

Romaani, jonka luin lempeän viikonlopun ohessa loppuun, on Kerstin Ekmanin teos Huijareiden paraati (2011). Huijareiden paraati on romaani kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, se on autofiktiota, joka pilkkaa autofiktiota, se on dekkari, joka ei kuitenkaan ole dekkari. Teos on pitkän uran tehneen Ekmanin leikittely, jossa pelataan kirjailijan, identiteetin ja kirjallisuusinstituution käsitteillä varsin riemastuttavasti ja taitavasti, mutta välillä myös ärsyttävästi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Periaatteessa teoksen idea on yksinkertainen: vuosikymmeniä jatkuneen kirjailijanuran tehnyt viehättävä Lillemor Troj kutsutaan kustantamoon keskustelemaan uusimmasta käsikirjoituksestaan. Lillemor hämmentyy. Hän ei tiedä tekstistä mitään. Sen sijaan Babba Andersson, joka on kirjoittanut oikeasti jokaisen Lillemorin teoksen, tietää. Tällä kertaa Babba on naisten keskinäisestä sopimuksesta huolimatta päättänyt toimia yksin, paljastaa Lillemorin vuosia jatkuneen kirjallisen huijauksen.

Seuraa kujanjuoksu, jossa käydään läpi Lillemorin uraa 1950-luvusta lähtien, jolloin hän suostui Babban pyynnöstä tämän tekstien keulakuvaksi. Seuraa Babban kirjoittama teksti, jossa kuvataan hänen muistojaan ja Lillemorin uraa ulkoa päin. Seuraa teksti, jossa kuvataan Lillemorin nykyhetkeä, jossa hän lukee järkyttyneenä Babban kirjoittamaa kirjaa itsestään.

Naisen, ja naistaiteilijan, asema nousee yhdeksi teoksen teemoista: niin lahjakas kirjoittaja kuin Babba Andersson olikin, hän oli ajatellut, ettei ikinä voisi menestyä lihavana ja rumana. Niinpä hän valitsi itselleen sopivan keulakuvan: sievän ja säteilevän, koulutetun ja hyvästä perheestä olevan Lillemorin. Maanittelun jälkeen Lillemor suostui lähettämään Babban tekstin kirjoituskilpailuun omanaan. Voiton jälkeen naisten sopimus olis sinetöity. Lillemor Trojn tähti oli syttynyt.

Kontrasti kauniin Lillemorin ja ruman Babban välillä on vahva, välillä se tuntuu jopa ärsyttävältä. Mutta kuitenkin: Sillä on väliä, miltä näyttää. Sillä on väliä, mistä tulee. Sillä on väliä, kenen kanssa on naimisissa. Sillä on väliä, kenet tuntee. Siksi Lillemorista leivottiin median lemmikki, siksi Babba jäi kulisseihin kirjoittamaan.

Myös kirjallisuusinstituutio saa kyytiä. Kirjoittaminen prosessina, kustantamot, kriitikot ja toimittajat, julkaisujuhlat ja Ruotsin Akatemia saavat kaikki osansa Huijareiden paraadin näyttämöllä: palkintoraadit jakavat arvonimiä ja palkintoja poliittisin perustein, gaaloissa pidetään puheita, joita kukaan ei jaksa kuunnella ja imago on kaikki kaikessa. Kukaan kirjallisuusinstituution liepeillä pyörivä ei oikeastaan säästy Ekmanin keitokselta.

Kyllä sinä tiedät, että kirjailijat varastavat ja valehtelevat. Lainaavat, saavat vaikutteita, ilmaisevat saman toisin sanoin, parodioivat, alludoivat tai mitän helvatin hienoja sanoja siitä nyt voikaan käyttää. Tekevät kaikkea paitsi plagioivat, sillä plagiointihan on kielletty. Sitä ei ainakaan saa myöntää ääneen. Mutta he varastavat joka tapauksessa. Kirjallisuus elää kirjallisuudesta.

Mielenkiintoisinta ja samalla haastavinta teoksessa on kertojan asema ja autofiktiivisyyden määrä. Ekmanin omaa uraa muistuttelevat käänteet jättävät miettimään, mihin hän itse sijoittuu kertomuksessa: Onko hän Lillemor, Babba vai jotain heidän väliltään? Kuka huijasi ja ketä? Mutta sellaisiahan parhaat kirjat ovat: ajatuksia herättäviä, haastavia ja samalla leikkisiä.

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

Mitä saadaan, kun laitetaan välirikossa olevat äiti ja poika samalle luksusristeilijälle, toisistaan tietämättöminä tietenkin? Keitoksen tuloksena on kaksi erilaista kertojaääntä, kaksi erilaista historiaa ja menneisyys, joka välttelemisestä huolimatta lopulta kävelee vastaan.

Stefan Mosterin esikoisromaanissa Nelikätisen soiton mahdottomuus (2011) viisikymppinen äiti ja parikymppinen poika kävelevät, tai oikeastaan soittavat, toistensa ohi. Äiti Almut on pestautunut psykologiksi luksusristeilijälle, samalle, jolla hänen poikansa Sebastian toimii pianistina. Toisistaan tietämättöminä äiti ja poika viettävät päivänsä samalla laivalla.

Välirikkoa surevan Almutin on löydettävä elämälleen uusi suunta, nuoruuden reunalla olevan Sebastianin on puolestaan kohdattava aikuisuus.

Jos Nelikätisen soiton mahdottomuutta kuvaisi yhdellä sanalla, sana voisi olla ristiaallokko. Teoksessa vastakohdat törmäilevät jatkuvasti: Almut kantaa mukanaan DDR:n historiaa, Sebastian on varttunut yhtenäisessä Saksassa. Luksusristeilijän yläkansilla varakkaat ihmiset kuluttavat liiallista vapaa-aikaansa, alakansilla duunarit majoittuvat ahtaasti, salakuljettavat jopa muutamia siirtolaisia. Toiset ovat vapaita, toiset kahlittuja joko taloudellisten tai yhteiskunnallisten olojen vuoksi.

DSC_0113

Ja sitten on vielä musiikki. Almut on soittaessaan nuottien vanki, Sebastian taitava improvisoija.

Ilman nuotteja istun neuvottomana koskettimien ääressä. Osaan muutaman kappaleen ulkoa kuten tiedät mutta kun soitan ne, luen partituuria ikään kuin sieluni silmin. Se ei poikkea paljoakaan siitä kuin jos partituuri olisi avoinna edessäni. En voi istuutua pianon ääreen, aloittaa tyhjästä ja antaa jonkin sellaisen syntyä jota ei aiemmin ole ollut niin kuin sinä voit.

Musiikki yhdistää ja erottaa. Se kytkee yhteen myös Almutin ja laivan henkilöstöpäällikkö Gausin, joka käy säännöllisesti soittamassa Almutin työhuoneen flyygelillä. Gaus on entinen Stasi-upseeri, jonka kautta menneisyys kurottaa odottamattomalla tavalla Almutin ja Sebastianin nykyisyyteen.

Nelikätisen soiton mahdottomuus on temaattisesti hieno ja kunnianhimoinen kokonaisuus. Teos on myös melko raskassoutuinen, koska siinä on paljon toisteisia elementtejä ja juonesta irrallisia virtauksia. Almutista piirtyi tarkka ja hieno henkilökuva, mutta Sebastianin kertojaosuudet jättivät kylmäksi. Yhtenä syynä oli varmasti Sebastianin osuuksissa käytetty puhekielimäinen ilmaisutapa, joka toimi huonosti kirjoitettuna.

Heikkouksistaan huolimatta Nelikätisen soiton mahdottomuus on kiehtova kuin valtameren kohiseva ja arvaamaton aallokko. Kyllähän sellaista tovin jos toisenkin tuijottaa ja etenkin kuuntelee.

Peter Høeg: Hiljainen tyttö

Minä olen opetellut jättämään huonot tai raivostuttavat kirjat kesken, koska elämä on liian lyhyt. Peter Høegin Hiljaista tyttöä (2006) en tästä huolimatta jättänyt kesken. Se oli taistelu, työvoitto. Minä tuskailin Hiljaisen tytön kanssa yli puoli vuotta, uusin lainaa, uusin uudestaan. Pakotin itseni aina välillä lukemaan parikymmentä sivua, sitten luovutin jälleen.

En jättänyt kesken, koska kävin lainaamassa tämän elokuussa ystäväni kanssa, ja hän käski lukea sen, koska se on huikea.

Minä lupasin lukea.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja minä luin, tuskailin, luovutin. Aloitin uudelleen. Kahlasin läpi 566 sivua, pääsin jotenkuten kärryille kirjan puolivälin jälkeen. Siinä vaiheessa aloin jonkin verran pitää teoksesta, mutta pitikö minun todella kärsiä ensin kolmesataa sivua rikkonaista rakennetta, pomppivaa juonta ja raivostuttavaa päähenkilöä?

Ehkä minun piti, muuten en varmaan olisi saanut kokea tällaista tunnetta työvoitosta.

Hiljaisessa tytössä on mahtavia elementtejä ja hieman nyrjähtänyt todellisuus. Päähenkilö on lain ja yhteiskunnan reunalla elävä sirkustaiteilija Kasper, joka kuulee ympärillä olevat ihmiset. Kuulee sävellajit, teemat, hahmottaa maailman eri tavoin kuin tavalliset ihmiset. Se viehättää. Aluksi luin hitaasti vain siksi, että jäin tunnustelemaan, miltä minkäkin hahmon sointi kuulostaa.

Musiikin ja soinnin kuvaaminen ahmaisee suuren osan. Ihmisten lisäksi kuvataan tarkasti ympäristöä, Kööpenhaminan kaupunkia, sen äänimaisemaa, maantiedettä.

Salaisuus oli tragiikkaa, c-mollissa, jotain lapsiin liittyvää, nainen oli lapseton. A-duuriperfektionismi ei ollut pehmennyt. Iän karttuessa ihminen integroi kvinttiympyrässä vastapäisen sävellajin, prosessi on akustinen vastine sille, mitä me kutsumme kypsymiseksi.

Mutta on yksi tyttö, joka on täysin hiljainen. Josta Kasper ei kuule mitään. Jossa on selkeästi jotakin outoa voimaa. Tytöllä ei ole ominaissointia, ei mitään. Sitten tyttö katoaa. Se ehkä liittyy outoihin maanjäristyksiin ja tulviin, hämäriin kiinteistökauppoihin. Tytöllä on voima, josta jotkut haluavat hyötyä.

Kasper alkaa jäljittää tyttöä.

Seuraa teema ja variaatioita. Murtautumisia, kilpajuoksuja, tappelukohtauksia. Dekkarimaisia elementtejä. Sairaalasta heräämistä, putkasta heräämistä, jäljille pääsemistä, jälkien kadottamista. Täpäriä pakoja, palasten kokoamista.

Kertomus etenee kuin klassinen musiikki, mutta lähes kuusisataasivuisessa romaanissa teema ja sen variaatiot turhauttavat: minä kuuntelen Bachin Chaconnen paljon nopeammin kuin luen tämän kirjan. Rakenne ei kanna, ja päähenkilö, hänhän on sietämätön. Suuri egoisti, sanoo Sininen Rouva kirjassa. Oman erityisyytensä pauloissa, elää omilla säännöillään. Rinnastaa itsensä kepeästi historian suurmiehiin:

Kyse on siitä, että todella suuret kuten Grock, Beethoven ja Schubert ovat kaikki tarvinneet naisen, joka on pannut likoon koko hoivaamisen lahjansa. Bach samaten. Hän tarvitsi kaksi naista. Ja Jeesus: Neitsyt Marian ja Maria Magdaleenan. Kun miehellä on taiteellinen tai hengellinen missio, hän tarvitsee naisen ehdotonta, uhrautuvaa rakkautta.

Omat teot on helppo oikeuttaa, oma todellisuus yksinkertaisempi, kun pystyy liittämään itsensä osaksi suurten ja poikkeavien jatkumoa. Taitavasti rakennettu antisankari, se Kasper Krone on.

Hiljaisessa tytössä hienointa on äänen, maiseman ja uskonnollisen mystiikan kietominen yhteen. Sekavuuden, turhauttavan rakenteen ja raivostuttavan päähenkilön vuoksi en jää kaipaamaan kirjaa yöpöydälläni.

Oikeastaan käyn tipauttamassa sen kirjaston palautusluukusta jo tänään. Vihdoinkin.

Petri Tamminen: Enon opetukset

Petri Tammisen romaani Enon opetukset (2006) on surullisenhauska tutkielma eräästä suvusta, periytyvistä käytösmalleista ja ihan tavallisista aikuisen miehen kohtauksista. Enon opetuksissa seurataan päähenkilö Jussin ja tämän kymmenisen vuotta vanhemman Enon edesottamuksia kolmella vuosikymmenellä: 80-, 90- ja 2000 -luvuilla.

Enon opetuksissa ei tapahdu järisyttäviä asioita tai puhuta liikoja, mutta kuitenkin siinä tapahtuu koko elämä. Suvun kesäpaikan ympärille kietoutuvat syntymät ja kuolemat, kalareissut ja viinanjuonnit. Kirjan ensisivuilla seurataan Dianan ja Charlesin häitä, viimeisillä sivuilla Charlesin toista avioliittoa Camillan kanssa. Samoin ensisivuilla päädytään Enon kanssa koomisia piirteitä saavalle arkunhakureissulle, viimeisillä sivuilla arkkua kannetaan toisenlaisissa tunnelmissa.

Täysiä ympyröitä siis, sekä Charlesin ihmissuhteissa että Jussin, täysiä ympyröitä elämän alkutaipaleissa ja lopuissa, täysiä ympyröitä suvun miesten välisessä keskinäisessä vuorovaikutuksessa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jussinkin olisi vain pitänyt ostaa vaimolleen kukkia 😦

Jussi näyttäytyy ujona ja estyneenä miehenä, joka kelluu ajopuuna elämäntilanteesta toiseen. Ei oikein pääse alkuun tai uskalla tarttua toimeen. Jussi päätyy Enon ja Enon parhaan kaverin Myrskyn kanssa sekalaisille retkille, hiekkakuopille, huoltoasemille ja ryyppyreissuille. Päätyy naimisiin, omakotitaloon, ikuisen väitöskirjaprojektin pariin. Isäksi, aviomiehen elämysmatkoille (Enon käyttämä termi Jussin ihan vahingossa hankkimasta sivusuhteesta), ja lopulta päätyy ihmettelemään poismuuttaneen vaimon jäljiltä tyhjää taloa.

Eno kulkee rinnalla kaikessa, on Jussille idoli, elämäntaitoguru ja tukipilari.

Eno pyysi minua ajattelemaan Kolumbusta ja Vasco da Gamaa ja kysyi olinko koskaan miettinyt, miksi aikuiset miehet olivat lähteneet niin kauas, minkä takia? Sanoin etten ollut tullut sitä miettineeksi. Eno katsoi minua murheellisen näköisenä ja ihmetteli, kuinka minä en tätäkään ymmärtänyt, eikö jokainen avioliitossa elävä mies arvannut, mitä Kolumbuksilla oli kotona huudettu. ”Että sinäkin saatanan paska aina vaan sohvalla makoilet etkä koskaan kuuntele kun sulle puhutaan. Ja Kolumbus siihen että vittu nyt lähti.”

Ja minä nauroin ääneen lukiessani, useita kertoja. Kuoppaiset ihmissuhteet, masentuneisuuteen taipuvainen perheenisä ja suvussa periytyvä alkoholismi onnistutaan kietomaan hellästi humoristiselta näyttävään käärepaperiin. Huumorin välistä pilkahtelee suru: jo teoksen ensisivuilla nuoren Jussin päässä on ajatus, joka kiteyttää hänen aikuisuutensa ja koko loppuromaanin:

Niin paljon minä pelkäsin, etten ymmärtänyt, että se mitä meille nyt tapahtui, tapahtui, tapahtui kaikkialla, että mitään niin surkeaa me emme keksisi, etteivät toiset olisi sitä jo keksineet.

Hellyys, se oli päällimmäinen tunteeni näiden miesten kohellusta seuratessani. Jussiin voisi ärsyyntyä, hänelle voisi raivota että ota nyt hitto vie vastuu teoistasi, mutta niin vähän Tamminen antaa hahmoilleen tilaa varsinaisesti märehtiä, että ärsytyskin ehtyy. Sellaisia toheloita nuo vain ovat, ja niiden kohellusta seurataan leikkisällä ja surumielisellä otteella, kirkkaalla ja koristelemattomalla lauseella ja hauskalla dialogilla.

Tarinan jännite hiipuu teoksen keskivaiheilla hieman, mieskuva ei ole mairitteleva, ja pieniä asioita paisutellaan suuriin mittakaavoihin. Kuitenkin, hellyys ja lempeys jäävät viimeisiksi tunteiksi kirjan päätyttyä: eivät ne miesparat vaan parempaan pystyneet.

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi

Vuoden viimeisenä päivänä minä marssin kirjakauppaan. Oli leutoa, lenkkarit upposivat pehmeään maahan ja linnut lauloivat. Kotiutin sieltä Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsin (2016), koska en vain voinut vastustaa kiusausta. En, vaikka olin aiemmin ajatellut, ettei blogimaailmasta kertova romaani sijoittuisi mitenkään ykköseksi lukulistallani. Silti se houkutteli ja imaisi mukaansa. (Ja blogimaailmassahan minä tässä pyörin, turha sitä on kieltääkään.)

Joten ei kai sitten muuta kuin asiaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

On Dora, joka pitää suosittua lifestyle-blogia nimeltä Dora G:n muotokuva (virittäkääpä intertekstuaalisuustutkanne käyntiin). On Pauliina, joka seuraa Doraa kuin varjo. On tutkija, joka alkaa tehdä tutkimusta bloggauskulttuurista ja sen estetiikasta. Ja sitten on Oscar 1800-luvun lopun Lontoon kaduilla (piip, sanoi intertekstuaalisuustutka – ovathan kaikki lukeneet koulussa Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan?)

Dora kirjoittaa vaatteista, kynsilakoista, kukista. Arjen pienistä iloista ja armollisuudesta. Asuu kauniissa asunnossa, matkustelee. Odottaa tykkäyksiä ja kommentteja, ostelee uusia tavaroita ja samalla inspiroituu Marie Kondon siivousmetodista. Silti tarkistelee neuroottisesti, että on sulkenut sähkölaitteet ja lukinnut ovet. Pinnan alla on erilaista kuin pinnalla.

Mutta niin sitä vaan Doran blogissa kuvaillaan täydellistä arkea:

Onni on paljaat sääret, valkoinen lyhyt helma ja kimppu tuoreita pioneja. Ja tieto siitä, että on täyttänyt yhden uuden vuoden lupauksistaan. Minähän lupasin: Juosta joka päivä. Opetella murehtimaan vähemmän ja rakastamaan enemmän. Ostaa täydellisen bikernahkatakin, maksoi mitä maksoi.

Samalla Pauliina tuskailee nukkavierujen vaatteidensa kanssa, ja tutkija pureutuu identiteetteihin, bloggaamiseen, kaiken maailman myytteihin. Narkissoksia ja teorioita juoksentelee sisään ovista ja ikkunoista. Ja Oscar vaeltelee kaupungissa, luo minuuttaan. Kristallipalatsia rakennetaan, on kasveja, kasvihuoneita, pyristeleviä lintuja, peilitalomaisuutta. Pioneja, kuohuviiniä, silkkimekkoja. Photoshoppia, instagramia. Rakennelmia, rinnakkaistodellisuuksia.

Identiteetit ovat rakennelmia, jotka eivät valmistu koskaan. Bloggaaminen mahdollistaa reflektiivisen suhteen omaan identiteettiin. Bloggaaja pystyy jatkuvasti tutkimaan itseään ikään kuin ulkopuolelta, kuvajaisen kautta, ja samaan palautetta identiteettityön tuloksista suoraan lukijoiltaan, kirjoittelee tutkija.

Kristallipalatsin rakenne on pirstaleinen ja kertojia on useita. Samalla kertojien luotettavuus rakoilee. Dora kirjoittaa ihanasta arjesta, vaikka lukija voi päätellä, että se ei ole kovin ihanaa. Pauliina ei ole kuka kertoo olevansa. Tutkija tutkii, ja onnistuu samalla tutkimuksillaan sekä ärsyttämään että rikkomaan muuten melko hyvin vetävää tarinaa. Koska kyllä, tarina vetää aika hyvin, ja se on kirjoitettu kiehtovalla kielellä. Lopulta pirstaleisuus, tutkijan pitkät analysointijaksot ja kokonaiskuvan hahmottamisen vaikeus alkavat turhauttaa. Kuka puhui totta? Kuka eksytti lukijan kristallipalatsiin?

Kuka identiteetin, minän ja sinän määrittää? – Ei huonoja kysymyksiä.

Mutta sit niinku äh!

Antakaa minulle joskus nykyromaani, jossa on yksi kertoja ja joka etenee lineaarisesti eikä siinä olisi ihan hirveän paljon kaikkea kikkailua ja metahommailua. Olis ihan kivaa vaihtelua.

Joten, kehyskertomukseen: vuoden vaihtuessa minä korkkasin shampanjan Daruden Sandstormin soidessa taustalla, ja yöllä kävelin keskuspuiston läpi kotiin. Linnut lauloivat, kaikki oli epätodellisen keväistä, keväistä ilman oikeaa kevättä.

Mutta eihän mikään olekaan sitä, miltä näyttää.

Ja seuraavana päivänä minä luin Kristallipalatsin loppuun.

Ps. Kristallipalatsista ovat kirjoittaneet ainakin Laura, Omppu ja Helmi.

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Kun kirjan nimi on Seksistä ja matematiikasta (2015), ei voi tehdä muuta kuin tarttua siihen. Onhan siinä kaksi potentiaalisesti mahtavaa juttua: formaali tiede ja yksikäsitteinen ilmaisutapa yhdistettynä niin sanottuun ruumiilliseen dialogiin, eli panemiseen. Mikään ei kuitenkaan ole niin simppeliä. On asioita, joita on helppo käsittää ja käsitteellistää ja sitten on asioita, joiden kohdalla sanat ja logiikka loppuvat.

Tähän vastakkainasetteluun Seksistä ja matematiikasta pureutuu useista näkökulmista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lahjakas suomalaismatemaatikko Erika luo uraa Berliinissä, kunnes kohtaa sellaista väkivaltaa, että ei voi muuta kuin paeta takaisin kotimaahansa. Samana talvena Suomenlahdella tapahtuu onnettomuus, joka saa öljyn varastoitumaan merijäähän ja laittaa odottamaan kevättä pelonsekaisin tuntein. Kaikki on hetken pysähtynyttä, mutta pinnan alla odottaa katastrofi.

Suomessa Erikan arki ei meinaa asettua uomiinsa. Paniikki ja huonosti integroidut muistot väijyvät olan takana. Teoksen nykyhetken rinnalla kulkee kasvutarina, jossa käydään läpi Erikan lapsuutta ja nuoruutta. Sosiaaliset suhteet ja koulu näyttäytyvät täysin absurdeina poikkeuksellisen lahjakkaalle tytölle.

Jos Erika ei sopeudu kouluun ja ikätovereidensa joukkoon, hänen kehitysvammainen sisarensa Emilia ei sopeudu yhteiskuntaan eikä yliopiston kirjaston transsukupuolinen kirjastonhoitaja Tuovi sovi sukupuolistereotypioihin.

Seksistä ja matematiikasta nostaakin esille isoja kysymyksiä. Kuka asettaa rajat, määritelmät ja normaalin? Kuka käyttää valtaa toisen yli, määrittelee käsitteet ja käytettävän kielen, normittaa sukupuolen ja käyttää luontoa hyväkseen?

Sanat lisääntyvät kontrolloimattomasti kuin ihmiset ja kerääntyvät lakitauluiksi, matemaattisiksi todistuksiksi, tieteellisiksi tutkimuksiksi ja romaaneiksi. Se joka päättää, mitä puhutaan, päättää kaiken muunkin. Kieli on valtaapitävien kieltä ja pahimmat epäoikeudenmukaisuudet niitä, joille ei löydy sanoja.

Vain se, joka on kerran ollut puhekyvytön, voi ymmärtää sanoja vaille jäämisen totaalisen avuttomuuden.

Teos kertoo ennen kaikkea vallankäytöstä: ihmisen vallankäytöstä luonnon yli, seksistä vallankäytön välineenä, matematiikasta, kielistä ja uskonnoista ilmiöiden kuvaajina ja selittäjinä. Siitä, kun sanat, käsitteet ja kieli loppuvat, siitä, kun kokija jää yksin ja keinottomaksi. Seksuaalisen väkivallan uhri jää sanattomaksi, vaikenee ja pakenee.

Niin, se seksi. Sitä on paljon, ja usein se on huonoa, kömpelöä ja epätyydyttävää. Lisäksi se on myös pakotettua, väkivaltaista ja no, juuri sitä vallankäyttöä. Sellaista vallankäyttöä, että niinkin älykäs ja kykenevä ihminen kuin Erika jää täysin aseettomaksi.

Unihalvaukset, kummitukset ja yliluonnolliset kokemukset syventävät käsitteiden ja logiikan yli menemisen teemoja, luovat teokseen unenomaista ja epätodellista tunnelmaa.

Seksistä ja matematiikasta on hieno kokonaisuus. Kunnianhimoinen teema kantaa ajoittaisesta tyhjäkäynnistä huolimatta ja teksti vetää niin, että lähes viisisataasivuisen kirjan lukaisee nopeasti. Nimestään huolimatta teosta ei voi suositella runkkumatskuksi, mutta muuten kyllä.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Töölössä tapahtuu jälleen! Tuo akateemisten ja säädyllisten kaupunginosa on toiminut näyttämönä niin Helvi Hämäläisen klassikossa Säädyllinen murhenäytelmä kuin vaikkapa Riikka Pulkkisenkin romaaneissa. Parkkisen teoksessa Säädyllinen ainesosa (2016) liikutaan 50-luvun porvarillisessa Töölössä, jonne päähenkilö Saara muuttaa maalta miehensä Juhanin ja poikansa Eliaksen kanssa.

Opintonsa keskeyttänyt Saara hoitaa lastaan ja kotiaan, ympärillä velloo sodasta toipuvan Euroopan uusi alku. Juhlia pidetään, töissä käydään, arkea pyöritetään, mutta silti pinnan alla on jotakin muuta. Skandaaleja, vakoojia, kiellettyjä rakkaussuhteita. Rooleja, joita on vaikea pitää yllä. Saara tärkkää, puunaa, siivoaa ja kokkaa, lukee naistenlehdistä vinkkejä vaimouteen ja tuntee itsensä silti huijariksi. Naapurissa asuva kirjallisuudenkääntäjä Elisabet järjestää hienoja juhlia ja näyttää tuntevan kaikki, mutta silti kukaan ei tunnu tuntevan Elisabetiä:

Jotkut sanovat, että hän on ranskalainen perijätär, joka on joutunut palaamaan skandaalin takia Suomeen. Toiset että hän rikastui mustassa pörssissä ja pistää nyt rahoja sileäksi. Titta väittää että hänellä on suhde Kekkosen kanssa ja tämä elättää häntä. – – Itse veikkaan että hän on neuvostovakooja. Tai sitten Stasin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Saara ystävystyy Elisabetin kanssa, ja naisten välinen suhde syvenee. Teoksen nykyhetken rinnalla kulkee Elisabetin lähettämistä kirjeistä koostuva kertomus ja takaumien kautta Saaran oma menneisyys, hänen opiskeluaikainen rakkaussuhteensa naiseen. Saaran seksuaalisuutta ja rakkaussuhteita kuvataan hienovaraisesti, naisten välinen rakkaus väreilee pinnan alla, piilossa normatiivisen ja ydinperhekeskeisen arjen alla.

Oli ollut aikoja, jolloin Saaran oli pelastanut vain se että hän näytti mahdollisimman normaalilta. Käyttäytyi niin kuin hänen odotettiin käyttäytyvän. Vastasi kysymyksiin niin kuin hänen odotettiin vastaavan. Ilman sitä taitoa Saara ei olisi tässä, ei nuori vaimo ja äiti. Ilman kykyä heittäytyä suloiseksi ja harmittomaksi hänellä ei olisi edes likaista patjaa.

Perheet ja ihmiset eivät aina ole sitä, miltä näyttävät, mutta myös ruoka ja kirjallisuus kantavat mukanaan salattuja viestejä. Kirjallisuus näyttäytyy mielipiteenmuokkauksen osana ja kustannusmaailmassa muhii yhtä jos toista: teos alkaa kustantamon järjestämien juhlien kuvauksella, ja sekä Elisabet että lopulta Saarakin työskentelevät kirjallisuuden parissa. Ruoka ja sen raaka-aineet näyttelevät tärkeää osaa niin juhlissa kuin viesteissäkin.

Hienojen raaka-aineiden, säädyllisten perheiden ja huolella toimitetun kirjallisuuden alapuolella kuplii salaisuuksia ja säädyttömyyksiä. Kuka lopulta oli kukin ja kuka rakasti ketä?

Säädyllinen ainesosa on huikeimpia tänä vuonna lukemiani kirjoja! Se on tarkkanäköinen, vivahteikas ja hienopiirteinen kuvatessaan naisia sukupuoliroolien puristuksessa ja sodan jälkeen rakentuvaa Eurooppaa poliittisessa ristiaallokossa. Parkkinen kuvailee oivaltavasti niin ruokien, vaatteiden kuin tunteidenkin yksityiskohtia ja koostaa näistä raaka-aineista oikein säädyllisen keitoksen, jota ei malta laskea käsistään.

Vahva suositus!

Ps. toisenlainen mielipide löytyy Lauran blogista täältä!