Sally Rooneyn Kaunis maailma, missä olet sulatti jopa minun sydämeni

kaunis maailma, missä olet

En ole aiemmin ollut Sally Rooneyn suurin ihailija – en, vaikka koko maailma ympärilläni lukee haltioituneena Rooneytä, en, vaikka hänet on nimetty yhdeksi sukupolvensa (tai kai minä kuulun samaan sukupolveen) ääneksi, en, vaikka hänen teksteissään sanotaan olevan jotain erityistä.

Aiemmin Rooneytä lukiessani olen ajatellut olevani liian vanha tai liian kyyninen, kun en jaksa viehättyä ihmissuhdekiemuroista, siitä soutamisesta ja huopaamisesta, mitä Rooneyn romaaneissa monesti on.

Ja sitten yhtäkkiä huomaan viehättyväni. En tiedä, johtuuko se keväästä vai toiveesta siitä, että maailmassa olisi joskus jotain muutakin kuin katastrofeja, mutta uusimmasta Rooneyn teoksesta minäkin pidin. Ajattelin, että nyt minä tavoitan nämä ajatukset, ja nyt tämä teksti tavoittaa minut ja ympäröivän todellisuuteni, sen hataruuden, jossa sukupolveni kahlaa.

Sortuvia rakenteita, haparoivia aikuisia

Kaunis maailma, missä olet esittelee lukijalle nuoria aikuisia eri sosiaaliluokista. On menestynyt kirjailija Alice, joka löytää Tinderistä varastossa työskentelevän Felixin. On Alicen paras ystävä Eileen, joka kituuttaa kirjallisuuslehden toimituksessa, ja Eileenin lapsuudenystävä, menestynyt Simon, joka työskentelee politiikan parissa.

Heidän ympärillään on maailma, jossa on vaikea löytää paikkaansa tai sitoutua, jossa ihmissuhteet tulevat ja menevät, jossa vanhoihin rakenteisiin ei ole enää luottamista. Maailma, jossa he kulkevat toistensa ohi, ristiin ja käsikkäin.

Meidän ikäisemme ihmiset menivät ennen naimisiin ja saivat lapsia ja pitivät yllä rakkaussuhteita, kun taas nykyään kaikki ovat vielä kolmekymmentävuotiaina sinkkuja ja asuvat kimppakämpissä ihmisten kanssa, joita eivät koskaan näe. Perinteinen avioliitto ei selvästikään ollut tarkoitukseensa sopiva ja päättyi melkein poikkeuksetta jonkinlaiseen epäonnistumiseen, mutta ainakin se oli pyrkimys johonkin eikä vain mahdollisen elämän surullista ja steriiliä ulosmittausta.

Rooney onnistuu kuvaamaan uskottavasti, lempeästi ja kipeästi sen ristiaallokon, jossa moni nuori aikuinen seilaa: Halun vapauteen ja uusiin mahdollisuuksiin, ja samalla tarpeen jollekin pysyvälle, johon kiinnittyä. Epätoivon raadollisista työmarkkinoista ja kalliista asumisesta, haaveet jostakin suuremmasta. Halun rakastaa ja saada vastarakkautta, pelon sitoutua ja haavoittua.

Kipeää ja kirkasta vuorovaikutusta

Rakenteellisen epävarmuuden kuvaamisen lisäksi Rooneyn valtti on vuorovaikutuksen kuvaaminen. Hän tavoittaa haparoinnin, pelon ja rakastamisen, juuri ne soutamiset ja huopaamiset, joita olen aiemmissa Rooneyn teoksissa moittinut.

Ehkä Kaunis maailma, missä olet on edeltäjiään kypsempi ja pystyy tavoittamaan paremmin todellisuutemme haurauden. Ehkä juuri siksi Eileenin ja Simonin pitkä tuttavuus ja vuosia kestävä aaltoilu ystävyyden ja suhteen välimaastossa tuntuikin ärsyttävyyden sijaan ymmärrettävältä.

Sillä tässä maailmassa meitä vievät työt, toiset maat, opiskelut, erilaiset intohimot, ja ne repivät meitä eri suuntiin sen sijaan, että osaisimme asettua paikoilleen ja mennä naimisiin naapurinpojan kanssa.

Tiedätkö, siitä on melkein kymmenen vuotta, kun menin ensimmäistä kertaa sänkyyn Simonin kanssa? Joskus minä ajattelen, että elämästäni olisi voinut tulla oikein mukavaa, jos hän olisi silloin käyttäytynyt kuin kunnon kristitty ja pyytänyt minua vaimokseen. Meillä voisi olla jo monta lasta, ja he varmaan istuisivat nyt junassa meidän kanssamme kuuntelemassa isänsä keskustelua lintuharrastajan kanssa.

Kaunis maailma, missä olet ei ole mikään juonivetoinen romaani. Se vain kuvaa terävästi neljän nuoren aikuisen rimpuilua maailmassa, joka väistää heidän perustuksiaan. Samalla teksti on niin tuoretta, että se ehtii kuvata myös maailmanlaajuista pandemiaa ja sen lineaarisuuden sekoittavaa vaikutusta meihin. Suhtauduin kuvaukseen hellyydellä ja tuttuudella.

Tällaista se on ollut, tällaista se on. Tällaiseksi meidän elämämme on nyt tullut.

En minäkään kuvitellut itselleni tällaista elämää. Mutta tämä on minun elämäni, ainut.

  • Sally Rooney: Kaunis maailma, missä olet, 2021 (Beautiful World, Where Are You)
  • Suomentanut: Cristina Sandu
  • 319 sivua
  • Otava
  • Ostin, kun houkutteli

Haruki Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa saa absurdit tapahtumat tuntumaan täysin järkeviltä

Maailmanloppu ja ihmemaa

Haruki Murakamin romaani Maailmanloppu ja ihmemaa sekoittaa arkiseen maailmaan absurdeja elementtejä ja liikkuu kahdessa tarinalinjassaan tietoisuuden ja identiteetin eri tasoilla. Keitos on erikoinen, mutta niin realistisesti ja yksityiskohtaisesti kuvattu, että sen melkein uskoo osaksi maailmaa, jossa elämme.

Yksi tarinalinja sijoittuu Maailmanloppuun – suljettuun, yksinkertaiseen kaupunkiin, jossa Untenlukija lukee illasta toiseen vanhoja unia; mistäpä muustakaan kuin yksisarvisten kalloista. Pysähtyneisyydestään ja viattomuudestaan huolimatta Maailmanloppu on myös paikka, jossa ensin menettää varjonsa, lopulta sielunsa ja muistonsa.

Toinen tarinalinja sijoittuu Tokioon, jossa liikenne, musiikki, ruokakaupat, kirjastot, kaikki arkinen kulkee meille tuttuja latuja. Tunnistettavassa ympäristössä kuitenkin tapahtuu kummia: Nimetön päähenkilö saa tehtäväkseen laskea ja käsitellä kummallisen vanhan tiedemiehen dataa, ja tempautuu samalla pyörteeseen, jossa Laskijat ja Merkitsijät taistelevat tiedosta, jossa maan alla kuhisee vaarallisia sysiäisiä ja jossa päähenkilön oma tietoisuus on kohtaamassa loppunsa.

Luvassa on jälleen sangen murakamimainen sekoitus, jossa realismi ja absurdit tapahtumat limittyvät yhteen siten, että niitä on vaikea erottaa toisistaan. Teoksen juonta on turha avata enempää, sillä se ei ole varsinaisessa mielessä juoniromaani. Sitä voisi ajatella enemmänkin tunnetilana, tai ehkä vain paikkana, jossa ajatukset ja aistimukset tapahtuvat.

Mitä tarkoitan tunnetilalla ja paikalla? Sitä, että kaaoksesta ja absurdiudesta huolimatta meille merkityksellisiä ovat teot ja perustarpeemme. Meille merkityksellistä on se, mitä syömme, se, missä nukumme. Puhtaus. Turvallisuus. Musiikki. Toiset ihmiset. Koemme ja tarvitsemme näitä asioita ajasta ja paikasta huolimatta, maailmanlopussa ja ihmemaassa, Helsingissä ja Tokiossa. Ehkä juuri siksi perustarpeita, kuten ruokaa ja ruuanvalmistusta, nukkumista, kylpemistä tai läheisyyttä kuvataan teoksessa niin tarkasti.

Eniten minuun vetosi teoksen äänimaailma. Ihmemaassa äänet katoavat välillä kokonaan, niin puheääni kuin ympäristön äänet. Välillä kuunnellaan rock-musiikkia taksissa tai ostetaan kasetteja. Maailmanlopussa puolestaan ei ole musiikkia, mutta Untenlukija yrittää tavoittaa sitä epätoivoisesti. Lopulta kaupungin voimalaitokselta löytyy vanhoja soittimia.

Suljin silmäni ja soitin eteenpäin. Laulun nimen muistettuani melodian jatko ja soinnut virtasivat luonnostaan sormistani. Melodian levitessä sieluuni saatoin selvästi tuntea, miten kehon joka kolkkaan pesiytynyt jännitys lievittyi. Kuultuani laulun pitkästä aikaa koin voimallisesti, kuinka olinkaan sitä sieluni pohjalla kaivannut. Olin menettänyt laulut aivan liian pitkäksi aikaa, ja siksi olin lakannut tuntemasta laulujen nälkää.

Nautin tämän teoksen lukemisesta todella paljon. Sillä oli hypnoottisen rauhoittava vaikutus, ja absurdit, mielettömät asiat tuntuivat yhtäkkiä täysin tavallisilta. Teksti vain soljui. Ruokaa valmistettiin. Taksissa istuttiin. Suljetussa kaupungissa kuljeskeltiin. Joki virtasi. Shakkia pelattiin. Arkisia asioita oli, vaikka todellisuus olisi kuinka kummallinen.

Annetaan myös yksi ”Suomi mainittu” -piste. Täällä on kuulemma rauhallista. Ja onhan täällä.

  • Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa, 1985
  • Suomennettu 2015, suomentaja: Raisa Porrasmaa
  • 552 s.
  • Tammi
  • Ostettu

Seuraa blogia:

BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Maa ja taivas on upea romaani tieteestä, rakkaudesta ja kärsimyksen ongelmasta

maa-ja-taivas

Yaa Gyasin romaani Maa ja taivas on sanalla sanoen upea.

Upea.

Se on nuoren naisen kasvukertomus, maahanmuuttajaperheen tarina, riippuvuuskertomus sekä eksistentiaalinen pohdiskelu tieteestä, uskosta ja kärsimyksestä. Teos onnistuu tavoittamaan monta ulottuvuutta vaivattomasti ja samalla tunteikkaasti.

Rakastan kirjoja, jotka käsittelevät olemassaolon ja maailman mysteereitä monilta kanteilta. Löysin teoksesta yhtymäkohtia Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia (The Marriage Plot) -romaaniin, jossa kolme yliopiston päättänyttä nuorta etsii tarkoitusta elämälle ja rakkaudelle: yksi biologiasta, yksi uskonnosta, yksi kirjallisuudesta.

Samoin yhtymäkohtia on aiemmin kehumaani Ghana, ikuisesti -romaaniin, jossa maahanmuuttajaperheen lapset kipuilevat etsiessään paikkaansa amerikkalaisessa yhteiskunnassa.

Ulkopuolisena kaikkialla

Romaanin päähenkilö Gifty on nuori neurotieteen tohtorikoulutettava, joka tekee tiliä nuoruutensa, perheensä ja maailmankatsomuksensa kanssa. Hänen vanhempansa muuttivat aikoinaan Ghanasta Alabamaan, eikä elämä uudessa maassa ollutkaan niin ruusuista kuin olisi voinut kuvitella.

Rahasta on tiukkaa. Ihmisten tavat ja lähtökohdat ovat erilaisia. Kirkonmenot ovat erilaisia.

Giftyn ulkonäkö muistuttaa aina siitä, että hän ei sovi joukkoon Alabamassa – mutta toisaalta Gifty ei koe kuuluvansa joukkoon Ghanassakaan, jossa vajaa kielitaito ja amerikkalainen kasvuympäristö muistuttavat ulkopuolisuudesta.

Perheen selviytymiskeinot juurettomuuden käsittelyyn ovat erilaisia. Giftyn keinona on ylisuorittaminen. Hänen äidillään se on uskonto. Hänen isälleen se on kotimaa, johon hän lähtee eikä enää palaa. Giftyn veljelle Nanalle se on huumeet, jotka lopulta vievät veljen hengen.

Giftystä tuntuu, että kaikki ovat pettäneet hänet.

Perhe on pettänyt.

Maa on pettänyt.

Jumala on pettänyt.

Tiedekin pettää.

Yksin yhteisöjen keskellä

Lapsuudessa ja nuoruudessa Gifty ja Nana erottuivat aina joukosta. Nana koki nousun ja tuhon urheilulahjakkuutena, joka sortui huumeisiin. Gifty etsi lohtua paitsi Jumalasta, myös akateemisesta ylivertaisuudesta.

Kahdeksannen syntymäpäiväni jälkeisenä kesänä luin Raamatun kannesta kanteen, ja jopa äiti tunnusti jättäneensä moisen uroteon tekemättä. Halusin ennen kaikkea olla hyvä. Ja halusin selvän polun hyvyyteen. Taisin olla niin etevä matematiikassa ja luonnontieteissä juuri siksi, että niissä säännöt ladotaan pöytään yksitellen, ja jos tekee jotain juuri sillä tavalla kuin se kuuluu tehdä, tulos on täsmälleen odotetunlainen.

Säntillisestä rukoilusta ja aktiivisesta hyvään pyrkimisestä huolimatta Gifty ei löydä rauhaa. Ei hänen äitinsäkään löydä, vaan sairastuu lopulta vakavaan masennukseen.

Nanan kuoleman ja äidin masennuksen hetkellä tuntuu, että kirkko ja yhteisökin pettävät. Että lähimmäisenrakkauteen ja hyvyyteen on helppo uskoa ja että niitä saa osakseen silloin, kun kaikki on hyvin.

Sitten, kun ei ole, ne katoavat. Yhteisö kääntää selän.

Uskonnon lisäksi Gifty etsii vastauksia tieteestä, joka on ennakoitavaa ja eksaktia. Mutta myös tieteen ympärillä on yhteisö, joka jättää ulkopuoliseksi.

Opiskelutoverit Harvardissa ovat keskiluokkaisia ja rentoja, heille on helppoa olla olemassa. Heille uskonto on vitsi ja itsensä ilmaiseminen vaivatonta. Heille ihmissuhteisiin ja seksuaalisuuteen ei liity kieltojen ja häpeän kerroksia, jotka Giftyyn ovat iskostuneet.

En ollut tarpeeksi cool, tarpeeksi valkoinen, tarpeeksi. Collegessa olin ollut ujo ja kömpelö, koska nahanluontini oli vielä kesken ja halusin eroon sellaisesta kristillisyydestä, jonka mukaan minun tuli säästää itseäni avioliittoon ja joka sai minut pelkäämään miehiä ja omaa kehoani.

Maa vai taivas vai molemmat?

Aikuinen Gifty on valinnut tieteen, ja tutkii sitä, mikä on vaikeinta: aivoja ja palkintohakuiseen käyttäytymiseen liittyviä hermoratoja. Sitä, miten riippuvuus kehittyy hiirien aivoissa. Sitä, miten voisi ratkaista kärsimyksen.

Ja vaikka Gifty on nähnyt useat aivot, tutkinut ja tutkinut, eivät aivot koskaan paljasta kaikkea. Niitä ei voi koskaan täysin ymmärtää. Vaikka aivoalueen aktivoitumisen näkisi, ajatusta tai tunnetta ei tavoita.

Tiedekään ei pysty kertomaan, mitä Nana ajatteli tai tunsi. Se ei kerro, miksi juuri Nana kuoli heroiiniin, eikä se ratkaise äidin masennusta.

En tiedä, miksi Jeesus herätti Lasaruksen kuolleista, mutta en tiedä sitäkään, miksi jotkut hiiret lakkaavat painamasta vipua ja toiset eivät. Voi olla, että nämä kaksi kysymystä eivät ole yhteismitallisia, mutta koska ne ovat nousseet omaan ainutlaatuiseen mieleeni jossain kohtaa elämääni, niillä on arvoa minulle.

Tematiikan lisäksi hienointa teoksessa on se hienovireinen tarkkuus, jolla Gyasi kuvaa ajattelua, elämää ja perhesuhteita. Sitä, millaisia kehiä mieli kiertää kun se yrittää jäsentää elettyä ja löytää ratkaisuja. Sitä, millaista on varttua aikuiseksi juurettomana, ristiriitojen keskellä.

Eikä teos ole niin synkkä, miltä se voisi kuulostaa. Vaikka pelastus tuntuu olevan kaukana, rivien väleistä loistaa valo.

  • Yaa Gyasi: Maa ja taivas (Transcendent Kingdom), 2020
  • Suomentanut Arto Schroderus
  • Kustannusosakeyhtiö Otava
  • Kuunneltu äänikirjana

Candice Carty-Williamsin Queenie on ilahduttavan hyvä romaani

queenieKorona-ajan olen elänyt some- ja uutistyhjiössä, koska viestejä ja digitaalisia ärsykkeitä tulee etätöissä niin sanotusti riittävä määrä. Siksi olen ollut autuaassa pimennossa kaiken suhteen – sen, mistä puhutaan, sen, mitä luetaan ja sen, millaisissa maljakoissa tulppaanit tänä vuonna kuvataan Instagramiin.

Siksi olen ilahtunut, että tulin törmänneeksi Candice Carty-Williamsin esikoisteokseen Queenieen (2019). Ilmeisesti Queenie on ollut jonkinlainen tapaus, jonka olen vain, no, missanut. Mutta sitten se tuijotti minua St. Georgen Bakeryssä, ja minä tuijotin takaisin. Ostin kirjan hetken mielijohteesta ja luin siitä saman tien hotellihuoneessani ensimmäiset sata sivua.

Mitä Queenie sitten on? Se on tarkkanäköinen ja raastava parikymppisen naisen kasvukertomus, joka saa alkusysäyksensä ongelmien kasautumisesta: poikaystävä Tom haluaa pitää taukoa (eli erota), Queenien pitäisi löytää uusi asunto, jonka vuokra on lähes mahdoton maksaa aloittelevan toimittajan tuloilla, perhe ja ystäväpiiri ovat enemmän tai vähemmän sekaisin eivätkä työtkään suju kuten ennen.

Karibialaistaustaisella Queeniella ei ole tukenaan keskiluokkaista brittiläistä perhettä, jolla olisi kontakteja, ylimääräistä asunnon käsirahaa varten tai rennon itsevarmaa otetta elämään. Sen sijaan Queenie on kasvatettu pärjäämään, tekemään aina enemmän kuin muut, olemaan saattamatta perhettään häpeään.

”Jos olisin antanut itseni surra silloin kun aloin odottaa Maggieta neljäntoista vanhana niin mitä siitäkin olisi tullut?” Kaikki isoäidin vastaukset sovitettiin aina karibialaiseen kontekstiin, mikä pakotti minut hyväksymään sen, että omat ongelmani olivat yhdentekeviä (s. 34).

Queenien arki on täynnä tilanteita, joissa hän tulee joko sivuutetuksi tai rodullistetuksi. Hänen argumenttejaan ei kuunnella, vaikka hän yrittää ja yrittää. Hänelle Black Lives Matter on todellisuutta, muille hashtag. Miehille hän on seksiobjekti, iso takapuoli tai hiukset, poikaystävän sukulaisille vitsailun aihe, työpaikalla poikkeus.

Kun espanjalainen henkilöstösihteeri sanoi minulle ihan oikeasti töihin perehdyttämisen yhteydessä: ”Sinulla on käynyt onni, kun olet päässyt tänne töihin! On täällä muitakin sinunlaisia, mutta ei samanvärisiä”, en ollut varma, kuulinko oikein, joten pyysin häntä toistamaan. ”Tiedäthän sinä! Tummaihoisempiakin on, mutta ne ovat IT-puolella.”

Olin avannut suuni vastatakseni (en tosin vieläkään tiedä, mitä olin aikeissa sanoa), mutta hän keskeytti toteamalla: ”Älä huoli, mieheni on musta, joten minä tunnen teidät kyllä.” (S. 218.)

Romaanin maailma on tarkkanäköinen ja uskottava parikymppisen maailma. Carty-Williams piirtää sivuille epävarmuuden, harhailun ja pahan olon. Itseään etsivä ja itsearvostuksensa kadottanut Queenie ajautuu huonoihin ja alistaviin seksisuhteisiin, ei jaksa keskittyä töissä, alkaa kärsiä paniikkikohtauksista ja joutuu lopulta kerimään ongelmansa auki terapiassa pohjia myöten.

Queenieta markkinoidaan hauskana, mutta minusta se oli pikemminkin raastava kuin hauska. Ei ole ensimmäinen kerta, kun en pidä nuoren naisen ongelmista kertovaa kirjaa hauskana – sama fiilis jäi aikoinaan Eleanorille kuuluu ihan hyvää -romaanista. Queenien takakanteen on nostettu katkelma, jossa hänen gynekologinsa epäilee hänen olevan parituksen uhri. Ehkä sen pitäisi olla hauskaa, mutta ei se ole. Se on surullista, ja kirjan edetessä Queenie joutuu kohtaaman sen, miksi arvostaa itseään niin vähän.

Kuten Sally Rooneyn romaanissa Keskusteluja ystävien kanssa, myös Queeniessa keskeisessä osassa on ruumiillisuus. Se, että gynekologikäynnit, keskenmenot, kivuliaat kuukautiset ja naiseus ylipäätään kirjoitetaan nykyään niin taitavasti näkyväksi, ilahduttaa. Se on toista kuin nuoruudessani, jolloin kuukautissuojia mainostettiin kliinisellä sinisellä nesteellä.

Tarkkanäköinen teos lässähtää hieman loppua kohti: lankoja keritään liiankin nätisti yhteen ja moni asia selviää tavalla, jolla se ei oikeassa elämässä selviäisi. Siitä huolimatta Queenie on koukuttava romaani, jota en halunnut laskea käsistäni.

  • Candice Carty-Williams: Queenie (2019)
  • Suomentanut Natasha Vilokkinen (2020)
  • 462 s.
  • WSOY

Seuraa blogia:

BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Endometrioosi on kiinnostavin asia Keskusteluja ystävien kanssa -romaanissa

keskusteluja-ystävien-kanssa

Tartuin Sally Rooneyn esikoisteokseen Keskusteluja ystävien kanssa innoissani. Innostukseen oli kolme syytä:

  1. Kansi on tosi freesi (yksityiskohta Alex Katzin maalauksesta)
  2. Se on 1990-luvulla syntyneen kirjoittajan teos, ja kerännyt paljon ylisanoja
  3. Kirja oli ensimmäinen, johon tartuin kesälomallani.

Innostukseni vaihtui nopeasti mitä ihmettä minä nyt olen lukemassa -hämmennykseksi, joka sai minut miettimään, pidänkö teoksesta lainkaan. Kirjan nimen ja ennakko-olettamieni perusteella odotin hauskaa akateemista sanailua ja terävää ympäröivän maailman kuvaamista, mutta sen sijaan eksyin chick litin ja korkeamman kulttuurin välillä tasapainoilevaan ihmissuhdesoppaan.

Tarinan keskiössä ovat parikymppiset entiset rakastavaiset ja nykyiset ystävykset Frances ja Bobbi, jotka pyörivät paikallisissa yliopisto- ja kirjallisuuspiireissä. Siellä he tutustuvat lähempänä neljääkymppiä olevaan taiteilijapariskuntaan, ja niin sitä kolistellaan kohti maailman tutuimpia kolmio- ja neliödraamoja, joita koitetaan hoidella liberaalin analyyttis-teoreettisesti.

21-vuotiaan Francesin ja kypsän mutta ah-niin-epäkypsän näyttelijän Nickin suhde on tietenkin tuomittu epäonnistumaan, ja joskus ainoastaan akateeminen viitekehys ja sivistyssanojen viljely erottavat teoksen kevyemmän lajityypin edustajista. Tavallaan vatvominen on sympaattista. Tuollaista se elämä taisi parikymppisenä humanistina olla, kun maailman jokainen asia piti pyöräyttää viiden teoreettisen viitekehyksen läpi.

Tunkkaisesta ihmissuhdeasetelmastaan huolimatta kirjalla on kaksi vahvuutta: toinen on nuoruusiän jatkuvan hämmennyksen ja häilymisen kuvaus, toinen on endometrioosi.  Francesin rajuja kuukautiskipuja, niistä seuraavaa sairaalareissua ja menkkavaivojen kanssa selviämistä kuvataan realistisesti, terävästi ja välillä sotkuisesti. En ole ennen lukenut kirjaa, jossa kuukautisista kirjoitetaan noin totuudenmukaisesti, ja tervehdin tätä kuvausta ilolla.

Kipu ei ollut poissa aamullakaan, mutta päätin silti lähteä luennoille. Otin pienen yliannoksen parasetamolia ja kietouduin takkiin ennen kuin lähdin liikkeelle. Koko matkan yliopistolle satoi. Istuin luentosalin perällä täristen ja asetin läppärin kelloon ajastuksen ilmoittamaan, milloin voisin ottaa seuraavan lääkkeen. Moni kurssikaveri kysyi, olinko sairas, ja luennon jälkeen luennoitsijakin kysyi.

Ilmeisesti aika vihdoinkin on kypsä sille, että kuukautisia käsitellään avoimesti. Tätä samaa virtausta ovat pitkään kaipaamani julkinen keskustelu tamponiveron poistamisesta sekä kuukautisille omistettu oma emoji. Ne ovat huimaa kehitystä verrattuna vaikka omaan nuoruuteeni, jolloin pääviesti kuukautisiin liittyen oli se, että ne ovat nolot ja että niiden olemassaolo pitää kaikin tavoin piilottaa – koska kyllähän kohdullisten ruumiintoiminnot ovat niin kovin häpeällisiä, meille viestittiin mediassa, mainoksissa ja hajustettujen kuukautissuojien avulla.

Keskusteluja ystävien kanssa on Rooneyn esikoisteos, ja odotan, että tulevat teokset nousevat vielä korkealle tasolle.

  • Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kanssa (Conversations with Friends), 2017
  • Suomentanut Kaijamari Sivill
  • 298 s.
  • Otava

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Sisko Savonlahden esikoisromaani kätkee kepeään kuoreen kipakkaa aikalaiskuvausta

ehkä tänä kesänä kaikki muuttuuSisko Savonlahden esikoisteoksen Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu elementit ovat suoraan kaupunkilaisten, y-sukupolvea edustavien naisten arjesta: viherkasveja, ehostautumista, tinderöintiä, ulkona syömistä ja New Yorkiin matkustamista. Siinä missä Instagramissa kaikilla menee täysin putkeen, teoksen päähenkilöllä ei mene. Hän on työtön, rahaton ja poikaystävätön, mikä tuo somen tyypillisten menestystarinoiden rinnalle narratiivin siitä, kun ihminen ei ympäröivästä menestyskuvastosta ja motivaatiopuheesta huolimatta menesty.

Instagramista ja Facebookista sain seurata, kuinka ihmiset ympäri Suomen olivat nauttineet aamiaiseksi smoothieita kulhoista. Marjoja ja mysliä oli aseteltu smoothieiden päälle näteiksi riveiksi. ”Kulhoruuat” olivat muodissa. Minua kummastutti, miksi ihmeessä kukaan halusi nousta ylös sängystä ja tehdä itselleen niin viimeistellyn aamiaisen. Miksi ihmeessä kukaan halusi tehdä mitään?

Epäonnistumisessa piilee teoksen resepti: some- ja naistenlehtikuvastolla, kuten huolettomalla nutturalla ja tyylikkäällä mustalla haalarilla, ei mennäkään bossladyilemään ja onnistumaan vaan ryhmähaastatteluun taistelemaan kirjakaupan myyjän pestistä itseä 10 vuotta nuorempien hakijoiden kanssa.

Romaani on ennemminkin arki- kuin juonivetoinen kuvatessaan päähenkilön edesottamuksia päivittäisessä elämässään: meikkaamista tai sipsien syöntiä saatetaan kuvailla useita sivuja ja lukujen otsikot ovat ironisen banaaleja, kuten tapasin terapeuttini tai spekuloin ensimmäisiä treffejä.

Tyylilajiltaan Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on sekoitus kepeää chick litiä ja vakavampaa aikalaiskuvausta. Se nostaa esiin pariutumisen haasteet ja työelämän rakennemuutoksen, sen, kuinka kolmekymppiset kituuttavat pätkätyöputkissaan, työuupumuksissaan tai tekevät töitä, joita ei ollut keksittykään siinä vaiheessa, kun heitä peruskoulussa opinto-ohjattiin. Tällä tematiikalla Savonlahti osuu samaan kaanoniin kuin Ulla Donner mainiossa, apaattisuutta ja y-sukupolven ahdistusta käsitelleessä Spleenish-sarjakuvaromaanissaan. Samoin löydän sisaruutta Lena Dunhamin esseekokoelman ja Girls-sarjan kanssa, joissa molemmissa haetaan paikkaa elämässä.

Minulle Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu oli hauska, ja ajoittain puhuttelevakin lukukokemus: tunnistin itseäni, tuttujani ja ajan ilmiöitä. Vaikka nauroin muutamia kertoja ääneen, teos ei silti nouse sellaiseksi klassikoksi, jossa käsiteltäisiin poikkeuksellista aihepiiriä tai tuotaisiin näyttämölle jotakin uutta kielen tai ilmaisun osalta.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on hyvin sidonnainen aikaansa. Toivon, että seuraava sukupolvi on meitä edeltäjiään sen verran viisaampi, että nauraa itsensä tärviölle kirjassa kuvattujen ilmiöiden vuoksi. Itse niille piti välillä nauraa vähän häpeillen, koska ne osuivat liian lähelle.

  • Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (2018)
  • 304 s.
  • Gummerus

Pieni elämä on säkenöivä kirja järkyttävästä aiheesta

pieni elämäJoskus kohtaa kirjoja, jotka hengästyttävät. Hanya Yanagiharan romaani Pieni elämä on sellainen. Se on kirja, joka vangitsee jo ensiriveillä. Kirja, joka kuvaa ihmiskohtaloita niin terävänäköisesti, että sen pauloihin jää huomaamattaan sadoiksi sivuiksi. Kirja, jossa tunteiden ääripäät vaihtelevat taidokkaasti, mutta vailla melodramaattisuutta, kirja, joka pistää pohtimaan elämää ja oikeutta.

Pieni elämä alkaa ihastuttavana kehitysromaanina, jossa neljä ystävystä aloittelee elämäänsä New Yorkissa: näyttelijän urasta haaveileva Willem, kuvataitelija JB, arkkitehti Malcolm ja lakimies Jude. Ystävysten elämää raotetaan vuorotellen, ja pian käy ilmi, että Juden tarina on kiintoisin ja tarkimmin varjeltu, täynnä kauhuja, jotka saavat hänet viiltelemään, paiskimaan töitä ja salaamaan menneisyytensä. Ahkerasta välttelystä huolimatta mennyt tihkuu nykyisyyteen, toistuu kehinä läpi elämän.

Teos on yksi järkyttävimpiä ja taidokkaimpia lukemiani kuvauksia traumasta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä.  Siitä, kuinka uhri alkaa uskoa omaan pahuuteensa. Siitä, kuinka syvälle väkivalta menee, kuinka se muovaa uhrin maailmankuvaa niin, että kaltoinkohtelusta tulee uusi normaali, jonka pariin hakeutuu yhä uudestaan. Siitä, kuinka lapsuuden kokemukset vaikuttavat läpi elämän, muokkaavat valintoja ja vääristävät minäkuvaa, saavat sulkeutumaan ja kieltäytymään avusta, sietämään.

Hän suhtautui päiviinsä niin kuin suhtautui askelten ottamiseen silloin, kun kipu ja tunnottomuus vaivasivat jalkoja: ensin otetaan yksi, sitten toinen, sitten sitä seuraava, kunnes lopulta helpottaa. Lopulta hän oppisi viikkaamaan nämäkin kuukaudet siististi elämänsä osaksi ja hyväksymään ne ja jatkamaan eteenpäin. Niin hän oli aina tehnyt.

Järkyttävästä aihepiiristä huolimatta Yanagihara välttää vellomisen. Kokonaisuus rakentuu hiljalleen vailla paatosta, sekoittuu rumasta ja kauniista, raskaasta ja kevyestä. Vaikka Pientä elämää lukee helposti kamalien tapahtumien kimarana, se on myös kaunis tarina vuosikymmeniä kestävästä ystävyydestä, ihmisen kasvusta ja menestyksestä.

Ironisesti sekä Jude että hänen lähipiirinsä ovat poikkeuksellisen kyvykkäitä ihmisiä, sellaisia, joille elämän uskotaan olevan helppoa; professoreita, arkkitehtejä, lääkäreitä, lakimiehiä. Kyvykkyydestään ja kontakteistaan huolimatta Jude ei osaa hakea itselleen oikeutta tai vastaanottaa apua. Oikeuden käsite ja filosofiset pohdinnat elämästä sulautuvat luontevasti korkeasti koulutettujen hahmojen kokemusmaailmaan ja dialogiin, mutta eivät helpota Juden taakkaa lainkaan.

Reiluuden ja elämän ristiriitaisuuden tematiikka kulkee läpi teoksen samoin kuin se kulkee mukanamme läpi elämän. Pieni elämä on suuri kirja elämästä, joka on vastakohtaista ja ohimenevää. Jos aiot lukea vain yhden kirjan, lue tämä – ja varaudu pyyhimään kyyneleitä.

  • Hanya Yanagihara: Pieni elämä (A Little Life), 2015
  • Suomentanut Arto Schroderus, 2017
  • 939 s.
  • Tammi

Taiye Selasin romaani Ghana ikuisesti kuvaa särkynyttä perhettä eheästi

ghana ikuisestiTaiye Selasin hengästyttävä romaani Ghana ikuisesti kertoo tarinan perheestä, joka kurottaa kohti amerikkalaista unelmaa. Lahjakas Kweku Sai ponnistaa Ghanasta kirurgiksi, nai nigerialaisen Folan ja perustaa tämän kanssa nelilapsisen perheen Bostoniin. Kun Kweku epäonnistuu leikkauksessa, hän hylkää häpeissään perheensä ja palaa yksin Ghanaan. Fola tekee parhaansa saadakseen kahdelle pojalleen ja kahdelle tyttärelleen hyvän koulutuksen. Kaikesta yrittämisestä huolimatta perhe särkyy, levittäytyy ympäri maailmaa, kunnes tragedia pakottaa heidät jälleen yhteen.

Heidän tukenaan ei ole mitään niin painavaa kuin raha; he kiskoutuvat alaspäin pystysuoraa akselia pitkin, kohti samaa maapalaa. Heidän allaan ei leviä edes juuria: heillä ei ole elossa olevia isovanhempia, ei historiaa, vaakasuoraa akselia – he ovat leijailleet, hajaantuneet ja ajautuneet poispäin, tai sisäänpäin, ja tuskin huomanneet, kun joku on pudonnut kelkasta pois.

Romaanin pirstaleinen rakenne korostaa perheen rikkonaisuutta. Teksti hyppii aikatasosta ja näkökulmasta toiseen ennakoimattomasti, mutta silti niin taitavasti, että lukija ei putoa kyydistä. Lopulta ympyrä sulkeutuu niin hyvin kuin se vain voi, ja lukijalle piirtyy kokonaiskuva perheen lasten kohtaloista sekä Kwekun ja Folan menneisyydestä.

Juurettomuus ja toiseus ovat teoksen keskeisiä teemoja. Kun toinen vanhempi on lähtöisin Ghanasta, toinen Nigeriasta, ei kummallakaan ole suurta länsimaista sukuhistoriaa kerrottavakseen. Ei perittyjä kiinteistöjä, vaikuttavia sukupuita, takanreunuksia täynnä valokuvia suvun merkkihenkilöistä. On vain ponnistelu, jotta pysyisi mukana yhteiskunnassa, jatkuva putoamisen pelko ja kokemus siitä, että pitää olla vähän enemmän kelvatakseen.

Parhaiten kelpaamisessa onnistuu esikoispoika Olu, joka suorittaa mallimaahanmuuttajan elämää vaimonsa Lingin kanssa; tahraton koti, lääkärin ammatti, hyväntekeväisyystyö ja yleinen steriiliys. Kaikessa kliinisyydessään Olu jää hahmona etäiseksi, kuten myös toinen poika Kehinde, kuvataiteilija.

Selasi pääsee perheen naishahmojen kuvaamisessa miehiä syvemmälle, ja naiset ovat hyvin ruumiillisia, kuin oikeaa lihaa ja verta. Folalla on kehossaan oma paikka jokaiselle lapselleen, ja hän kuulostelee tuntemuksiaan niiden kautta. Nuorempi tytär Sadie lääkitsee tyhjyyttään ja ahdistustaan ahmimalla ja oksentamalla, kadehtii kaunista sisartaan ja valkoisia ystäviään, joilla on sukuhistoria, jotka näyttävät kuuluvan balettitunneille ja huippuyliopistoihin. Taiwo puolestaan ei ole kotonaan hätkähdyttävän kauniissa ulkomuodossaan, ei ole tiedostanut viehätysvoimaansa, eikä osaa hyödyntää lahjakkuuttaan tai kiinnittyä muuhun kuin toivottomaan suhteeseen naimisissa olevan miehen kanssa.

Vasen yläsektori, lähellä Sadieta mutta lähempänä sydäntä, ei tempomista eikä kireyttä eikä jyskyttävää kauhua, vaan kaiku: tyhjyyttä, tyhjenemistä. Tuttu tunne. Ei se, jota hän etsi ja pelkäsi (joka olisi ennakoinut lapsen vahingoittumista) vaan sellainen jonka hän muisti, vailla epäilystäkään, neljän vuosikymmenen takaa: muisto, jonka olemassaolon hän oli unohtanut.

Vaikka teos sortuu ajoittain ylitunteellisuuteen, sellaiseen, jossa kaikki on pelkkää synkkyyttä, se on hieno kokonaisuus, jossa muoto ja merkitys vahvistavat toisiaan. Selasin kerronta on runollista, yksityiskohtien kuvaaminen ja niiden taju hätkähdyttävää. Lopulta pirstaleista muodostuu kokonaisuus, jonka voi ainakin kuvitella eheäksi.

  • Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (Ghana must go), 2013
  • Suomentanut Marianna Kurtto
  • 400 s.
  • Otava

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Tuhat loistavaa aurinkoa antaa äänen Afganistanin naisille

tuhat loistavaa aurinkoaKhaled Hosseinin teos Tuhat loistavaa aurinkoa on vaikuttava, mutta ajoittaiseen melodramaattisuuteen sortuva, romaani naisen asemasta, ystävyydestä ja Afganistanin lähihistoriasta. Kirja kietoo yhteen kahden eri-ikäisen ja erilaisista taustoista tulevan naisen kohtalot ja peilaa niiden kautta afganistanilaista yhteiskuntaa ja sen kohtalonhetkiä.

Toinen naisista on Mariam, vaikutusvaltaisen miehen avioton lapsi, joka kasvaa maaseudulla äitinsä kanssa hyljeksittynä. Äidin hirttäydyttyä Mariam naitetaan 15-vuotiaana itseään 30 vuotta vanhemmalle Rashidille. Väkivalta ja hiipuvat toiveet lapsesta varjostavat Mariamin avioliittoa, tekevät siitä alistunutta ja burqan peittämää sietämistä vuodesta toiseen.

Toinen on nuori ja viehättävä Laila, joka varttuu Kabulissa liberaalien vanhempien kanssa. Hän saa käydä koulua, hänen ei tarvitse peittää itseään ja tulevaisuus näyttää olevan hänelle avoinna. Vallankaappaus ja raketti-iskut kuitenkin muuttavat Lailan elämän suunnan, ja hänestä tulee Rashidin toinen vaimo.

Hiljalleen Mariamin ja Lailan välille kasvaa ystävyys, joka loistaa kirkkaasti kuin aurinko.

Teos vetää vastustamattomasti eteenpäin, se on täynnä hallittua tarinankerrontaa ja koukuttavaa draaman kaarta. Hosseini on parhaimmillaan juuri tarinankertojana, ja luin kirjan yhdeltä istumalta.

Vaikka Mariam ja Laila ovat toistensa kontrasteja, he kokevat silti samankaltaisen kohtalon ja joutuvat vaimoiksi väkivaltaiselle ja konservatiiviselle miehelle. Yhtäkkiä koulutuksella, kasvatuksella tai perhetaustalla ei ole mitään väliä. Ainoastaan sillä, että he sattuvat olemaan naisia, on.

”Paina tämä mieleesi, tyttöseni, ja painakin kunnolla: niin kuin kompassin neula hakeutuu pohjoiseen, miehen syyttävä sormi löytää aina naisen. Aina. Muista se, Mariam.”

Hosseini tekee taitavasti henkilökohtaisesta poliittista. 30 vuotta Afganistanin veristä ja epävakaata lähihistoriaa kuvataan vaikuttavasti kahden eri-ikäisen naisen kautta. Romaani muistuttaa, että jokaisen uutisen takana on oikeita, tuntevia ihmisiä. Samalla teos nostaa esiin sen, kuinka vaarallista ja väkivaltaista naisten elämä voi olla: kadulla kulkeminen on vaarallista. Kotona on vaarallista. Synnyttäminen voi olla kuolemaksi.

Kun Talibanit pääsivät vauhtiin, Laila oli iloinen, ettei babi ollut näkemässä sitä. Se olisi musertanut hänet. Hakkuja heiluttavat miehet tunkeutuivat vaurioituneeseen Kabulin museoon ja murskasivat kaikki islamia edeltäneeltä ajalta olevat patsaat – siis ne, joita mujahidinit eivät olleet ehtineet ryöstää. Yliopisto suljettiin ja opiskelijat passitettiin koteihinsa. Taulut raastettiin alas seiniltä ja viilleltiin hajalle. Televisioruudut potkittiin rikki.

Mikään täydellinen suoritus Tuhat loistavaa aurinkoa ei ole. Se sortuu ajoittain melodramaattisuuteen ja mustavalkoisuuteen, jossa hyvän ja pahan raja on ärsyttävän yksinkertainen: Rashid on paitsi aviomiehenä vastenmielinen, myös ulkonäöltään ja tavoiltaan ruma ja ällöttävä. Naishahmoja kuvataan paljon lempeämmin niin luonteen kuin ulkonäön kannalta. Loppuratkaisu on jopa liian saippuasarjamainen ja helppo. Lopun viesti on siirapista huolimatta vahva: toivoahan täällä aina tarvitaan. Toivoa ja uskoa parempaan.

  • Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa (A Thousand Splendid Suns), 2007
  • Suomentanut Kristiina Savikurki
  • 399 s.
  • Otava

Muriel Barberyn romaani Siilin eleganssi esittelee yhteiskuntaluokkansa vankeja

siilin eleganssiMuriel Barberyn menestysromaani Siilin eleganssi esittelee meille lajitelman yhteiskuntaluokkansa vankeja. Teoksen näyttämönä on yläluokkainen pariisilainen kerrostalo, jossa osansa näyttelevät äkäinen ovivahtirouva Reneé, 12-vuotias hienostoelämään turhautunut Paloma sekä sekalainen seurue muita talon asukkeja.

Reneé tarkkailee halveksuen kerrostalon elämää, esittää rooliaan äkäisenä, tyhmänä ja epäviehättävänä ovivahtina päivästä ja vuodesta toiseen. Omassa rauhassaan hän lukee filosofiaa ja harrastaa kulttuuria, mutta peittelee sitä muilta. Reneé on rakentanut itselleen suojamuurin, jonka turvin hän voi halveksua toisia ja samalla vältellä paremman elämän tavoittelua.

Tarinan edetessä kuva kirkastuu: elämä on tehnyt Reneéstä Reneén, ja lapsuudesta alkanut osattomuuden kokemus on osoittanut, että liian korkealle ei kannata kurkottaa. Ei, vaikka lahjoja riittäisikin.

Voiko itselleen määräämäänsä rangaistusta murtaa?

– Paloma

Myös 12-vuotias Paloma tarkkailee ympäristöään halveksuen. Häntä ei innosta kultainen häkki, jonka muodostavat yläluokkainen perhe, eliittikoulu, oikeastaan hänen koko kasvuympäristönsä. Älykäs Paloma turhautuu ja päättää tehdä itsemurhan 13-vuotiaana. Jälkipolville hän haluaa jättää tekstinsä, joihin hän kirjaa havaintojaan maailmasta. Paloma on Reneén tavoin ympäristönsä muovaama.

Kun taloon muuttaa japanilainen herrasmies Kakuro Ozu, hän näkee pian molempien siilien, Paloman ja Reneén, piikkien alle ja osoittaa, että kummallakin on paljon opittavaa elämästä.

Onko muka kuultu, että siivooja ja ovenvartija pohdiskelisivat lepohetkenään yhdessä kodinsisustuksen kulttuurillisia ulottuvuuksia? Saattaisitte hämmästyä, millaisia keskusteluja tavalliset vaatimattomat ihmiset käyvät. He asettavat tarinat teorioiden edelle, konkreettisen abstraktin edelle, kuvat ajatuskehitelmien edelle, mutta se ei estä heitä filosofoimasta.

– Reneé

Nokkela sanailu ja terävät havainnot ihmisten asemasta ja luokkaeroista ovat teoksen parasta antia, ja parhaimmillaan se on hellä ja älykäs kuvaus ihmisyydestä. Vaikka kirjassa on paljon hyvää, jokin särö häiritsi kokonaisuutta; ehkä Reneén pitkät ja ärsyttävät monologit filosofiasta, ehkä hahmojen stereotyyppisyys, ehkä satiirin paikoittainen laimeus – ja kun satiiri laimenee, jäljelle jäävät vain stereotypiat ja ennalta-arvattava loppu.

Jos pariisilaisuus ja helposti kääntyvät sivut kiehtovat, tähän kuitenkin kannattaa tutustua.

  • Muriel Barbery: Siilin eleganssi (L’Èlegance du hérisson), 2006
  • Suomentanut Anna-Maija Viitanen
  • 374 s.
  • Gummerus