Endometrioosi on kiinnostavin asia Keskusteluja ystävien kanssa -romaanissa

keskusteluja-ystävien-kanssa

Tartuin Sally Rooneyn esikoisteokseen Keskusteluja ystävien kanssa innoissani. Innostukseen oli kolme syytä:

  1. Kansi on tosi freesi (yksityiskohta Alex Katzin maalauksesta)
  2. Se on 1990-luvulla syntyneen kirjoittajan teos, ja kerännyt paljon ylisanoja
  3. Kirja oli ensimmäinen, johon tartuin kesälomallani.

Innostukseni vaihtui nopeasti mitä ihmettä minä nyt olen lukemassa -hämmennykseksi, joka sai minut miettimään, pidänkö teoksesta lainkaan. Kirjan nimen ja ennakko-olettamieni perusteella odotin hauskaa akateemista sanailua ja terävää ympäröivän maailman kuvaamista, mutta sen sijaan eksyin chick litin ja korkeamman kulttuurin välillä tasapainoilevaan ihmissuhdesoppaan.

Tarinan keskiössä ovat parikymppiset entiset rakastavaiset ja nykyiset ystävykset Frances ja Bobbi, jotka pyörivät paikallisissa yliopisto- ja kirjallisuuspiireissä. Siellä he tutustuvat lähempänä neljääkymppiä olevaan taiteilijapariskuntaan, ja niin sitä kolistellaan kohti maailman tutuimpia kolmio- ja neliödraamoja, joita koitetaan hoidella liberaalin analyyttis-teoreettisesti.

21-vuotiaan Francesin ja kypsän mutta ah-niin-epäkypsän näyttelijän Nickin suhde on tietenkin tuomittu epäonnistumaan, ja joskus ainoastaan akateeminen viitekehys ja sivistyssanojen viljely erottavat teoksen kevyemmän lajityypin edustajista. Tavallaan vatvominen on sympaattista. Tuollaista se elämä taisi parikymppisenä humanistina olla, kun maailman jokainen asia piti pyöräyttää viiden teoreettisen viitekehyksen läpi.

Tunkkaisesta ihmissuhdeasetelmastaan huolimatta kirjalla on kaksi vahvuutta: toinen on nuoruusiän jatkuvan hämmennyksen ja häilymisen kuvaus, toinen on endometrioosi.  Francesin rajuja kuukautiskipuja, niistä seuraavaa sairaalareissua ja menkkavaivojen kanssa selviämistä kuvataan realistisesti, terävästi ja välillä sotkuisesti. En ole ennen lukenut kirjaa, jossa kuukautisista kirjoitetaan noin totuudenmukaisesti, ja tervehdin tätä kuvausta ilolla.

Kipu ei ollut poissa aamullakaan, mutta päätin silti lähteä luennoille. Otin pienen yliannoksen parasetamolia ja kietouduin takkiin ennen kuin lähdin liikkeelle. Koko matkan yliopistolle satoi. Istuin luentosalin perällä täristen ja asetin läppärin kelloon ajastuksen ilmoittamaan, milloin voisin ottaa seuraavan lääkkeen. Moni kurssikaveri kysyi, olinko sairas, ja luennon jälkeen luennoitsijakin kysyi.

Ilmeisesti aika vihdoinkin on kypsä sille, että kuukautisia käsitellään avoimesti. Tätä samaa virtausta ovat pitkään kaipaamani julkinen keskustelu tamponiveron poistamisesta sekä kuukautisille omistettu oma emoji. Ne ovat huimaa kehitystä verrattuna vaikka omaan nuoruuteeni, jolloin pääviesti kuukautisiin liittyen oli se, että ne ovat nolot ja että niiden olemassaolo pitää kaikin tavoin piilottaa – koska kyllähän kohdullisten ruumiintoiminnot ovat niin kovin häpeällisiä, meille viestittiin mediassa, mainoksissa ja hajustettujen kuukautissuojien avulla.

Keskusteluja ystävien kanssa on Rooneyn esikoisteos, ja odotan, että tulevat teokset nousevat vielä korkealle tasolle.

  • Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kanssa (Conversations with Friends), 2017
  • Suomentanut Kaijamari Sivill
  • 298 s.
  • Otava

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Sisko Savonlahden esikoisromaani kätkee kepeään kuoreen kipakkaa aikalaiskuvausta

ehkä tänä kesänä kaikki muuttuuSisko Savonlahden esikoisteoksen Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu elementit ovat suoraan kaupunkilaisten, y-sukupolvea edustavien naisten arjesta: viherkasveja, ehostautumista, tinderöintiä, ulkona syömistä ja New Yorkiin matkustamista. Siinä missä Instagramissa kaikilla menee täysin putkeen, teoksen päähenkilöllä ei mene. Hän on työtön, rahaton ja poikaystävätön, mikä tuo somen tyypillisten menestystarinoiden rinnalle narratiivin siitä, kun ihminen ei ympäröivästä menestyskuvastosta ja motivaatiopuheesta huolimatta menesty.

Instagramista ja Facebookista sain seurata, kuinka ihmiset ympäri Suomen olivat nauttineet aamiaiseksi smoothieita kulhoista. Marjoja ja mysliä oli aseteltu smoothieiden päälle näteiksi riveiksi. ”Kulhoruuat” olivat muodissa. Minua kummastutti, miksi ihmeessä kukaan halusi nousta ylös sängystä ja tehdä itselleen niin viimeistellyn aamiaisen. Miksi ihmeessä kukaan halusi tehdä mitään?

Epäonnistumisessa piilee teoksen resepti: some- ja naistenlehtikuvastolla, kuten huolettomalla nutturalla ja tyylikkäällä mustalla haalarilla, ei mennäkään bossladyilemään ja onnistumaan vaan ryhmähaastatteluun taistelemaan kirjakaupan myyjän pestistä itseä 10 vuotta nuorempien hakijoiden kanssa.

Romaani on ennemminkin arki- kuin juonivetoinen kuvatessaan päähenkilön edesottamuksia päivittäisessä elämässään: meikkaamista tai sipsien syöntiä saatetaan kuvailla useita sivuja ja lukujen otsikot ovat ironisen banaaleja, kuten tapasin terapeuttini tai spekuloin ensimmäisiä treffejä.

Tyylilajiltaan Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on sekoitus kepeää chick litiä ja vakavampaa aikalaiskuvausta. Se nostaa esiin pariutumisen haasteet ja työelämän rakennemuutoksen, sen, kuinka kolmekymppiset kituuttavat pätkätyöputkissaan, työuupumuksissaan tai tekevät töitä, joita ei ollut keksittykään siinä vaiheessa, kun heitä peruskoulussa opinto-ohjattiin. Tällä tematiikalla Savonlahti osuu samaan kaanoniin kuin Ulla Donner mainiossa, apaattisuutta ja y-sukupolven ahdistusta käsitelleessä Spleenish-sarjakuvaromaanissaan. Samoin löydän sisaruutta Lena Dunhamin esseekokoelman ja Girls-sarjan kanssa, joissa molemmissa haetaan paikkaa elämässä.

Minulle Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu oli hauska, ja ajoittain puhuttelevakin lukukokemus: tunnistin itseäni, tuttujani ja ajan ilmiöitä. Vaikka nauroin muutamia kertoja ääneen, teos ei silti nouse sellaiseksi klassikoksi, jossa käsiteltäisiin poikkeuksellista aihepiiriä tai tuotaisiin näyttämölle jotakin uutta kielen tai ilmaisun osalta.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on hyvin sidonnainen aikaansa. Toivon, että seuraava sukupolvi on meitä edeltäjiään sen verran viisaampi, että nauraa itsensä tärviölle kirjassa kuvattujen ilmiöiden vuoksi. Itse niille piti välillä nauraa vähän häpeillen, koska ne osuivat liian lähelle.

  • Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (2018)
  • 304 s.
  • Gummerus

Pieni elämä on säkenöivä kirja järkyttävästä aiheesta

pieni elämäJoskus kohtaa kirjoja, jotka hengästyttävät. Hanya Yanagiharan romaani Pieni elämä on sellainen. Se on kirja, joka vangitsee jo ensiriveillä. Kirja, joka kuvaa ihmiskohtaloita niin terävänäköisesti, että sen pauloihin jää huomaamattaan sadoiksi sivuiksi. Kirja, jossa tunteiden ääripäät vaihtelevat taidokkaasti, mutta vailla melodramaattisuutta, kirja, joka pistää pohtimaan elämää ja oikeutta.

Pieni elämä alkaa ihastuttavana kehitysromaanina, jossa neljä ystävystä aloittelee elämäänsä New Yorkissa: näyttelijän urasta haaveileva Willem, kuvataitelija JB, arkkitehti Malcolm ja lakimies Jude. Ystävysten elämää raotetaan vuorotellen, ja pian käy ilmi, että Juden tarina on kiintoisin ja tarkimmin varjeltu, täynnä kauhuja, jotka saavat hänet viiltelemään, paiskimaan töitä ja salaamaan menneisyytensä. Ahkerasta välttelystä huolimatta mennyt tihkuu nykyisyyteen, toistuu kehinä läpi elämän.

Teos on yksi järkyttävimpiä ja taidokkaimpia lukemiani kuvauksia traumasta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä.  Siitä, kuinka uhri alkaa uskoa omaan pahuuteensa. Siitä, kuinka syvälle väkivalta menee, kuinka se muovaa uhrin maailmankuvaa niin, että kaltoinkohtelusta tulee uusi normaali, jonka pariin hakeutuu yhä uudestaan. Siitä, kuinka lapsuuden kokemukset vaikuttavat läpi elämän, muokkaavat valintoja ja vääristävät minäkuvaa, saavat sulkeutumaan ja kieltäytymään avusta, sietämään.

Hän suhtautui päiviinsä niin kuin suhtautui askelten ottamiseen silloin, kun kipu ja tunnottomuus vaivasivat jalkoja: ensin otetaan yksi, sitten toinen, sitten sitä seuraava, kunnes lopulta helpottaa. Lopulta hän oppisi viikkaamaan nämäkin kuukaudet siististi elämänsä osaksi ja hyväksymään ne ja jatkamaan eteenpäin. Niin hän oli aina tehnyt.

Järkyttävästä aihepiiristä huolimatta Yanagihara välttää vellomisen. Kokonaisuus rakentuu hiljalleen vailla paatosta, sekoittuu rumasta ja kauniista, raskaasta ja kevyestä. Vaikka Pientä elämää lukee helposti kamalien tapahtumien kimarana, se on myös kaunis tarina vuosikymmeniä kestävästä ystävyydestä, ihmisen kasvusta ja menestyksestä.

Ironisesti sekä Jude että hänen lähipiirinsä ovat poikkeuksellisen kyvykkäitä ihmisiä, sellaisia, joille elämän uskotaan olevan helppoa; professoreita, arkkitehtejä, lääkäreitä, lakimiehiä. Kyvykkyydestään ja kontakteistaan huolimatta Jude ei osaa hakea itselleen oikeutta tai vastaanottaa apua. Oikeuden käsite ja filosofiset pohdinnat elämästä sulautuvat luontevasti korkeasti koulutettujen hahmojen kokemusmaailmaan ja dialogiin, mutta eivät helpota Juden taakkaa lainkaan.

Reiluuden ja elämän ristiriitaisuuden tematiikka kulkee läpi teoksen samoin kuin se kulkee mukanamme läpi elämän. Pieni elämä on suuri kirja elämästä, joka on vastakohtaista ja ohimenevää. Jos aiot lukea vain yhden kirjan, lue tämä – ja varaudu pyyhimään kyyneleitä.

  • Hanya Yanagihara: Pieni elämä (A Little Life), 2015
  • Suomentanut Arto Schroderus, 2017
  • 939 s.
  • Tammi

Taiye Selasin romaani Ghana ikuisesti kuvaa särkynyttä perhettä eheästi

ghana ikuisestiTaiye Selasin hengästyttävä romaani Ghana ikuisesti kertoo tarinan perheestä, joka kurottaa kohti amerikkalaista unelmaa. Lahjakas Kweku Sai ponnistaa Ghanasta kirurgiksi, nai nigerialaisen Folan ja perustaa tämän kanssa nelilapsisen perheen Bostoniin. Kun Kweku epäonnistuu leikkauksessa, hän hylkää häpeissään perheensä ja palaa yksin Ghanaan. Fola tekee parhaansa saadakseen kahdelle pojalleen ja kahdelle tyttärelleen hyvän koulutuksen. Kaikesta yrittämisestä huolimatta perhe särkyy, levittäytyy ympäri maailmaa, kunnes tragedia pakottaa heidät jälleen yhteen.

Heidän tukenaan ei ole mitään niin painavaa kuin raha; he kiskoutuvat alaspäin pystysuoraa akselia pitkin, kohti samaa maapalaa. Heidän allaan ei leviä edes juuria: heillä ei ole elossa olevia isovanhempia, ei historiaa, vaakasuoraa akselia – he ovat leijailleet, hajaantuneet ja ajautuneet poispäin, tai sisäänpäin, ja tuskin huomanneet, kun joku on pudonnut kelkasta pois.

Romaanin pirstaleinen rakenne korostaa perheen rikkonaisuutta. Teksti hyppii aikatasosta ja näkökulmasta toiseen ennakoimattomasti, mutta silti niin taitavasti, että lukija ei putoa kyydistä. Lopulta ympyrä sulkeutuu niin hyvin kuin se vain voi, ja lukijalle piirtyy kokonaiskuva perheen lasten kohtaloista sekä Kwekun ja Folan menneisyydestä.

Juurettomuus ja toiseus ovat teoksen keskeisiä teemoja. Kun toinen vanhempi on lähtöisin Ghanasta, toinen Nigeriasta, ei kummallakaan ole suurta länsimaista sukuhistoriaa kerrottavakseen. Ei perittyjä kiinteistöjä, vaikuttavia sukupuita, takanreunuksia täynnä valokuvia suvun merkkihenkilöistä. On vain ponnistelu, jotta pysyisi mukana yhteiskunnassa, jatkuva putoamisen pelko ja kokemus siitä, että pitää olla vähän enemmän kelvatakseen.

Parhaiten kelpaamisessa onnistuu esikoispoika Olu, joka suorittaa mallimaahanmuuttajan elämää vaimonsa Lingin kanssa; tahraton koti, lääkärin ammatti, hyväntekeväisyystyö ja yleinen steriiliys. Kaikessa kliinisyydessään Olu jää hahmona etäiseksi, kuten myös toinen poika Kehinde, kuvataiteilija.

Selasi pääsee perheen naishahmojen kuvaamisessa miehiä syvemmälle, ja naiset ovat hyvin ruumiillisia, kuin oikeaa lihaa ja verta. Folalla on kehossaan oma paikka jokaiselle lapselleen, ja hän kuulostelee tuntemuksiaan niiden kautta. Nuorempi tytär Sadie lääkitsee tyhjyyttään ja ahdistustaan ahmimalla ja oksentamalla, kadehtii kaunista sisartaan ja valkoisia ystäviään, joilla on sukuhistoria, jotka näyttävät kuuluvan balettitunneille ja huippuyliopistoihin. Taiwo puolestaan ei ole kotonaan hätkähdyttävän kauniissa ulkomuodossaan, ei ole tiedostanut viehätysvoimaansa, eikä osaa hyödyntää lahjakkuuttaan tai kiinnittyä muuhun kuin toivottomaan suhteeseen naimisissa olevan miehen kanssa.

Vasen yläsektori, lähellä Sadieta mutta lähempänä sydäntä, ei tempomista eikä kireyttä eikä jyskyttävää kauhua, vaan kaiku: tyhjyyttä, tyhjenemistä. Tuttu tunne. Ei se, jota hän etsi ja pelkäsi (joka olisi ennakoinut lapsen vahingoittumista) vaan sellainen jonka hän muisti, vailla epäilystäkään, neljän vuosikymmenen takaa: muisto, jonka olemassaolon hän oli unohtanut.

Vaikka teos sortuu ajoittain ylitunteellisuuteen, sellaiseen, jossa kaikki on pelkkää synkkyyttä, se on hieno kokonaisuus, jossa muoto ja merkitys vahvistavat toisiaan. Selasin kerronta on runollista, yksityiskohtien kuvaaminen ja niiden taju hätkähdyttävää. Lopulta pirstaleista muodostuu kokonaisuus, jonka voi ainakin kuvitella eheäksi.

  • Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (Ghana must go), 2013
  • Suomentanut Marianna Kurtto
  • 400 s.
  • Otava

Tuhat loistavaa aurinkoa antaa äänen Afganistanin naisille

tuhat loistavaa aurinkoaKhaled Hosseinin teos Tuhat loistavaa aurinkoa on vaikuttava, mutta ajoittaiseen melodramaattisuuteen sortuva, romaani naisen asemasta, ystävyydestä ja Afganistanin lähihistoriasta. Kirja kietoo yhteen kahden eri-ikäisen ja erilaisista taustoista tulevan naisen kohtalot ja peilaa niiden kautta afganistanilaista yhteiskuntaa ja sen kohtalonhetkiä.

Toinen naisista on Mariam, vaikutusvaltaisen miehen avioton lapsi, joka kasvaa maaseudulla äitinsä kanssa hyljeksittynä. Äidin hirttäydyttyä Mariam naitetaan 15-vuotiaana itseään 30 vuotta vanhemmalle Rashidille. Väkivalta ja hiipuvat toiveet lapsesta varjostavat Mariamin avioliittoa, tekevät siitä alistunutta ja burqan peittämää sietämistä vuodesta toiseen.

Toinen on nuori ja viehättävä Laila, joka varttuu Kabulissa liberaalien vanhempien kanssa. Hän saa käydä koulua, hänen ei tarvitse peittää itseään ja tulevaisuus näyttää olevan hänelle avoinna. Vallankaappaus ja raketti-iskut kuitenkin muuttavat Lailan elämän suunnan, ja hänestä tulee Rashidin toinen vaimo.

Hiljalleen Mariamin ja Lailan välille kasvaa ystävyys, joka loistaa kirkkaasti kuin aurinko.

Teos vetää vastustamattomasti eteenpäin, se on täynnä hallittua tarinankerrontaa ja koukuttavaa draaman kaarta. Hosseini on parhaimmillaan juuri tarinankertojana, ja luin kirjan yhdeltä istumalta.

Vaikka Mariam ja Laila ovat toistensa kontrasteja, he kokevat silti samankaltaisen kohtalon ja joutuvat vaimoiksi väkivaltaiselle ja konservatiiviselle miehelle. Yhtäkkiä koulutuksella, kasvatuksella tai perhetaustalla ei ole mitään väliä. Ainoastaan sillä, että he sattuvat olemaan naisia, on.

”Paina tämä mieleesi, tyttöseni, ja painakin kunnolla: niin kuin kompassin neula hakeutuu pohjoiseen, miehen syyttävä sormi löytää aina naisen. Aina. Muista se, Mariam.”

Hosseini tekee taitavasti henkilökohtaisesta poliittista. 30 vuotta Afganistanin veristä ja epävakaata lähihistoriaa kuvataan vaikuttavasti kahden eri-ikäisen naisen kautta. Romaani muistuttaa, että jokaisen uutisen takana on oikeita, tuntevia ihmisiä. Samalla teos nostaa esiin sen, kuinka vaarallista ja väkivaltaista naisten elämä voi olla: kadulla kulkeminen on vaarallista. Kotona on vaarallista. Synnyttäminen voi olla kuolemaksi.

Kun Talibanit pääsivät vauhtiin, Laila oli iloinen, ettei babi ollut näkemässä sitä. Se olisi musertanut hänet. Hakkuja heiluttavat miehet tunkeutuivat vaurioituneeseen Kabulin museoon ja murskasivat kaikki islamia edeltäneeltä ajalta olevat patsaat – siis ne, joita mujahidinit eivät olleet ehtineet ryöstää. Yliopisto suljettiin ja opiskelijat passitettiin koteihinsa. Taulut raastettiin alas seiniltä ja viilleltiin hajalle. Televisioruudut potkittiin rikki.

Mikään täydellinen suoritus Tuhat loistavaa aurinkoa ei ole. Se sortuu ajoittain melodramaattisuuteen ja mustavalkoisuuteen, jossa hyvän ja pahan raja on ärsyttävän yksinkertainen: Rashid on paitsi aviomiehenä vastenmielinen, myös ulkonäöltään ja tavoiltaan ruma ja ällöttävä. Naishahmoja kuvataan paljon lempeämmin niin luonteen kuin ulkonäön kannalta. Loppuratkaisu on jopa liian saippuasarjamainen ja helppo. Lopun viesti on siirapista huolimatta vahva: toivoahan täällä aina tarvitaan. Toivoa ja uskoa parempaan.

  • Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa (A Thousand Splendid Suns), 2007
  • Suomentanut Kristiina Savikurki
  • 399 s.
  • Otava

Muriel Barberyn romaani Siilin eleganssi esittelee yhteiskuntaluokkansa vankeja

siilin eleganssiMuriel Barberyn menestysromaani Siilin eleganssi esittelee meille lajitelman yhteiskuntaluokkansa vankeja. Teoksen näyttämönä on yläluokkainen pariisilainen kerrostalo, jossa osansa näyttelevät äkäinen ovivahtirouva Reneé, 12-vuotias hienostoelämään turhautunut Paloma sekä sekalainen seurue muita talon asukkeja.

Reneé tarkkailee halveksuen kerrostalon elämää, esittää rooliaan äkäisenä, tyhmänä ja epäviehättävänä ovivahtina päivästä ja vuodesta toiseen. Omassa rauhassaan hän lukee filosofiaa ja harrastaa kulttuuria, mutta peittelee sitä muilta. Reneé on rakentanut itselleen suojamuurin, jonka turvin hän voi halveksua toisia ja samalla vältellä paremman elämän tavoittelua.

Tarinan edetessä kuva kirkastuu: elämä on tehnyt Reneéstä Reneén, ja lapsuudesta alkanut osattomuuden kokemus on osoittanut, että liian korkealle ei kannata kurkottaa. Ei, vaikka lahjoja riittäisikin.

Voiko itselleen määräämäänsä rangaistusta murtaa?

– Paloma

Myös 12-vuotias Paloma tarkkailee ympäristöään halveksuen. Häntä ei innosta kultainen häkki, jonka muodostavat yläluokkainen perhe, eliittikoulu, oikeastaan hänen koko kasvuympäristönsä. Älykäs Paloma turhautuu ja päättää tehdä itsemurhan 13-vuotiaana. Jälkipolville hän haluaa jättää tekstinsä, joihin hän kirjaa havaintojaan maailmasta. Paloma on Reneén tavoin ympäristönsä muovaama.

Kun taloon muuttaa japanilainen herrasmies Kakuro Ozu, hän näkee pian molempien siilien, Paloman ja Reneén, piikkien alle ja osoittaa, että kummallakin on paljon opittavaa elämästä.

Onko muka kuultu, että siivooja ja ovenvartija pohdiskelisivat lepohetkenään yhdessä kodinsisustuksen kulttuurillisia ulottuvuuksia? Saattaisitte hämmästyä, millaisia keskusteluja tavalliset vaatimattomat ihmiset käyvät. He asettavat tarinat teorioiden edelle, konkreettisen abstraktin edelle, kuvat ajatuskehitelmien edelle, mutta se ei estä heitä filosofoimasta.

– Reneé

Nokkela sanailu ja terävät havainnot ihmisten asemasta ja luokkaeroista ovat teoksen parasta antia, ja parhaimmillaan se on hellä ja älykäs kuvaus ihmisyydestä. Vaikka kirjassa on paljon hyvää, jokin särö häiritsi kokonaisuutta; ehkä Reneén pitkät ja ärsyttävät monologit filosofiasta, ehkä hahmojen stereotyyppisyys, ehkä satiirin paikoittainen laimeus – ja kun satiiri laimenee, jäljelle jäävät vain stereotypiat ja ennalta-arvattava loppu.

Jos pariisilaisuus ja helposti kääntyvät sivut kiehtovat, tähän kuitenkin kannattaa tutustua.

  • Muriel Barbery: Siilin eleganssi (L’Èlegance du hérisson), 2006
  • Suomentanut Anna-Maija Viitanen
  • 374 s.
  • Gummerus

J. K. Rowling: Paikka vapaana

paikka-vapaanaHarry Pottereiden kanssa varttuneena lykkäsin J. K. Rowlingin ensimmäiseen aikustenkirjaan tarttumista – etenkin, kun se oli saanut ristiriitaisia, ja melko huonojakin, arvioita. Muutamien vuosien tauko auttoi, ja nyt pystyin tarttumaan kirjaan ilman pottermaisia ennakko-odotuksia tai muita vaatimuksia. Lukukokemuksesta tuli silti ristiriitainen.

Paikka vapaana kuvaa perienglantilaisen Pagfordin pikkukaupungin valtataisteluita, jotka saavat alkunsa, kun kaupunginvaltuutettu Barry Fairbrother kuolee golfklubin pihalle. Taistelua yhtäkkiä avautuneesta valtuustopaikasta käyvät monenlaiset tyypit: konservatiiviset, uudistusmieliset, nuoret ja vanhat. Teos marssittaa näyttämölle koko yhteiskunnan kirjon kaupungin vuokra-asunnoissa asuvista huumeidenkäyttäjistä arvotaloissa asuviin perinteisten, paikallisten sukujen edustajiin.

Hahmoja teokseen mahtuu vaikka muille jakaa, ja kirjava hahmokavalkadi on teoksen selkein heikkous. Henkilöitä ja näkökulmia on niin paljon, että ne eivät yhteen blogitekstiin mahdu. On nuorista miehistä haaveileva, turhautunut perheenäiti Samantha, pakko-oireisesta häiriöstä kärsivä apulaisrehtori Colin ja huonomaineisella vuokra-asuntoalueella varttunut teinityttö Krystal sekä suuri kasa muita. Yksikään hahmoista ei tiheään vaihtuvien näkökulmien vuoksi nouse päähenkilöksi, ja vaikka politiikan valtapelit pelataan pääsääntöisesti aikuisten pöydissä, ovat kirjan teini-ikäiset hahmot kaikkein vahvimpia ja onnistuneimpia.

Sakealla hahmopuurolla on yksi etu: se todellakin kuvaa yhteiskuntaa pienoiskoossa. Hahmot edustavat eri ammattiryhmiä ja yhteiskuntaluokkia, ja välillä Rowling onnistuu loihtimaan mainiota satiiria valtataisteluista ja nostamaan esille sen, kuinka (kunnallis)politiikassa on yllättävän paljon väliä sillä, kuka tuntee kenetkin ja kuka mitkäkin maat osti. Nautin tästä pikkukaupungin ylle rakennetusta teatterista paljon, ja ajattelin itse miljöön olevan teoksen varsinainen päähenkilö – hahmojoukosta kun sellaista ei nouse.

Shirley kuului niihin pagfordilaisiin, jotka surivat itsekseen sitä, että vanhassa pappilassa, joka oli kauan sitten rakennettu poskipartaisen kokeakirkollisen papin ja hänen tärkätyissä esiliinoissa hääräävän palveluskuntansa kortteeriksi, asui nyt hinduperhe. (Shirley ei ollut koskaan oikein päässyt selville siitä, mitä uskontoa Jawandat edustivat.) Hän otaksui, että jos hän ja Howard menisivät temppeliin tai moskeijaan tai missä lie Jawandat kävivätkin jumalanpalveluksessa, heidän edellytettäisiin peittävän päänsä ja riisuvan kenkänsä ja ties mitä, sillä muuten nousisi äläkkä.

Teoksen keskeisenä jännitteenä on kuilu hyvä- ja huono-osaisten välillä. Se korostuu valtuuston riidellessä huumevieroitusklinikan tarpeellisuudesta, ja vieroitusklinikan ja monen hahmon kohtalot kietoutuvat lopulta vahvasti yhteen.

Parhaimmillaan Paikka vapaana on terävä ja hauska yhteiskunnallinen satiiri. Huonoimmillaan se on pinnallista hahmopuuroa, josta jää irrallinen vaikutelma. Siksi teos on lukukokemuksena korkeintaan keskiverto.

  • J. K. Rowling: Paikka vapaana (The Casual Vacancy), 2012
  • suomentanut Ilkka Rekiaro
  • 543 s.
  • Otava

Kati Tervo: Iltalaulaja

Kati Tervon romaani Iltalaulaja kuvaa taiteilija Ellen Thesleffin viimeistä kesää Casa Bianca -kesähuvilalla Muroleessa. Vanheneva taiteilija palaa nuoruutensa huvilalle, muistelee, maalaa ja kokee kaikin voimin kesää. Avukseen hän saa nuoren maalaistytön Taimin, joka haaveilee taiteilijanurasta ja ihailee Elleniä, oman tien kulkijaa ja maailmannaista. kati-tervo-iltalaulajaNaiset ovat toistensa kontrasteja. Rohkea ja itsenäinen Ellen on viettänyt taiteilijaelämää Suomessa ja ulkomailla, arka Taimi varttunut hämäläisellä maaseudulla pelokkaan äidin ja sodasta palanneen, viinaanmenevän isän kanssa. Naisten elämänpiirit ja mahdollisuudet ovat erilaiset, mutta kesän aikana heidän polkunsa punoutuvat hetkeksi yhteen.

Teoksen kerronta on ilmavaa, ja sen lyhyet kohtaukset välittävät aina jonkin tunteen, muiston tai tapahtuman. Kokonaiskuva Ellenin vaiheista muodostuu hiljalleen palojen loksahdellessa kohdalleen. Teksti virtaa kuin ihmisen mieli, asiasta toiseen, menneestä nykyhetkeen, mutta ei kovinkaan usein tulevaan.

Ellen tarttui leveämpään vahvaharjaksiseen siankarvasiveltimeen ja pyöritti, sekoitti vanamoa paletilla. Keltaisenoranssia hän raapi veitsellä maalauspohjan pintaan. Siihen syntyi juonenkäänne, josta hän ei tiennyt, mihin se tulisi johtamaan. Hän oli tien päällä.

Ihan jokainen pala ei loksahda kohdalleen, ja Taimi varastaa fokuksen Elleniltä. Vaikka Taimi toimii oivana vastinparina Ellenille, osoittaa yhteiskuntaluokkien eron ja sen, että mahdollisuudet eivät ole kaikille samoja, olisi Ellenistä lukenut mieluusti enemmän – etenkin, kun Taimin kohtalosta kehkeytyy se melko tavallinen tarina.

Teoksen teksti on lumoavaa ja maalauksellista, välillä yhtä ekspressionistista kuin Thesleffin maalaukset. Romaanin kohtaukset haipuvat ja katoavat ilmaan kuin syksyksi vaihtuva kesä tai laimennettu värisävy. Ränsistyvä kesähuvila ja kohti päätöstään etenevä kesä kulkevat kuin käsi kädessä vanhenevan Ellenin kanssa ja säestävät tyylikkäästi tarinaa viimeistä huvilakesäänsä viettävästä taiteilijasta.

Päämäärää tärkeämpi on matka. Sitä nuori ei oivalla. Vanha sen ymmärtää. Ellen tiesi matkanneensa koko ikänsä ja tiesi saapuvansa kohta perille. Ei vielä, mutta kohta.

  • Kati Tervo: Iltalaulaja, 2017
  • 204 s.
  • Otava

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Gail Honeymanin palkittu ja monen rakastama esikoisromaani Eleanorille kuuluu ihan hyvää jätti minulle ristiriitaisen fiiliksen: se on kirja, joka ahdistaa silloin kun sen pitäisi naurattaa, kirja, joka vetää nopeasti mukanaan ja kirja, jota ei mukaansatempaavuudestaan huolimatta aina haluaisi jatkaa.eleanorille-kuuluu-ihan-hyvääTeoksen sankaritar, 29-vuotias Eleanor, elää säntillistä elämää. Hän on ollut samassa toimistossa töissä lähes vuosikymmenen. Lounastauolla hän täyttää ristikon, syö kotona yksinkertaista ruokaa ja hakee joka perjantai lähikaupastaan vodkaa koko viikonlopun tarpeisiin. Työnsä Eleanor hoitaa hyvin, mutta ystäviä, sosiaalista elämää tai harrastuksia hänellä ei ole.

By Designin omistaja Bob palkkasi minut pian sen jälkeen kun oli perustanut yrityksensä. Kaipa hänen kävi minua sääliksi. Olin valmistunut klassillisen filologian laitokselta eikä minulla ollut mainitsemisen arvoista työkokemusta, ja tullessani haastatteluun minulla oli musta silmä, murtuma käsivarressa ja pari aukkoa hammasrivissä. Kenties Bob vaistosi silloin, etten pyrkisi milloinkaan pois huonosti palkatuista toimistotehtävistä vaan jäisin suosiolla By Designiin ja säästäisin hänet siltä vaivalta, että hän joutuisi värväämään jossakin vaiheessa minulle seuraajan. Kenties hän myös näki, etten tarvitsisi koskaan lomaa häämatkaa varten enkä jäisi äitiyslomalle.

Teoksen asetelman pitäisi olla huvittava; nuori nainen, joka ei osaa irrotella tai tunnistaa sosiaalisia normeja, opettelee elämään erinäisten kommellusten saattelemana. Opettelun  ohessa Eleanorin surullinen menneisyys keritään auki vähä vähältä – ja tämä jännite on rakennettu sangen taitavasti: liikaa ei kerrota liian aikaisin.

Huvittavaa teoksen asetelmassa on se, kun eristäytynyttä elämää viettänyt Eleanor tekee ihmisten välisestä kanssakäymisestä ja ympäröivästä kulttuurista teräviä ja sangen kirjaimellisia havaintoja. Vähemmän huvittavaa on Eleanorin surullinen menneisyys ja pohjaton yksinäisyys, asiat, jotka ovat ajaneet Eleanorin viettämään niin eristäytynyttä elämää.

Kirjan edetessä Eleanor rakastuu, ystävystyy, ostaa ensimmäistä kertaa muodikkaita vaatteita ja käy baarissa. Monet näistä aiheuttavat sattumuksia, jotka välillä viihdyttävät mutta usein saavat olon epämukavaksi. Tulee olo, että ei voi nauraa Eleanorille, eikä voi oikein nauraa hänen kanssaankaan. En vain osannut nauraa kolmekymppiselle ihmiselle, joka ensimmäistä kertaa sallii itsensä ostaa kauniin vaatekappaleen ja käyttäytyy hassusti sitä ostaessaan, ihmiselle, joka on tottunut siihen, että ansaitsee niin vähän.

Olen aiemmin kiitellyt Jojo Moyesia (esim. 1, esim. 2) siitä, kuinka hän käsittelee chick lit -kirjoissa myös rankkoja aiheita, kuten kuolemaa tai köyhyyttä. Erona tähän Moyesin hahmot pystyvät kantamaan taakkansa eri lailla kuin Eleanor pystyy. Lukija tietää Moyesin elämäniloisen Louisan selviävän, mutta jo tarpeeksi kovia kokeneelle Eleanorille kolhuja ja kommelluksia ei toivoisi yhtään lisää.

Siksi teos jätti minut ihmeelliseen, genrerajojen välissä olevaan limboon: siinä oli chick litille tyypillisiä elementtejä, kuten onnellinen loppuratkaisu, kliseisiä ihmissuhdekuvioita sekä koheltava ja rakastettava sankaritar. Sankaritar vain sattui koheltamaan tavalla, joka ei naurattanut minua, tavalla, joka sisälsi elementtejä jostakin ahdistavammasta kuin siitä, mikä huulipunansävy on imartelevin.

Että mitä tästä voisi sanoa loppukaneettina? Hyvin rakennettu ja vetävä, ajoittain hauska, mutta liian vakava chick litiksi ja liian kepeä ja kaavamainen muuksi. Onneksi loppu sentään antoi toivoa, koska sitä tässä tarinassa todella tarvittiin.

  • Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Eleanor Oliphant is completely fine), 2017
  • 431 s.
  • Suomentanut Sari Karhulahti
  • WSOY

Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen haastatteli Suomen historia -romaania varten yli viittäsataa ihmistä ja rakensi tarinoista kokonaisuuden, joka on samalla sekä absurdi että järkeenkäypä läpileikkaus Suomen historiasta. Kerronta alkaa itsenäistymisvuodesta ja päättyy vuoteen 2016, ja matkan varrelle mahtuvat niin sodat, Armi Kuusela, maaltamuutto kuin matkapuhelimetkin.petri-tamminen-suomen-historiaParhaimmillaan tarinoissa onnistutaan kiteyttämään yhteen virkkeeseen koko maailma, ja tiivis ilmaisu osuu suoraan ytimeen, kuten näissä vuoden 1941 kertomuksissa:

Isä käveli maantiellä kirkolle päin, kääntyi vielä mutkassa ja heilautti kättään. Heitä jäi kotiin Savitaipaleen Monolan kylään äiti ja isoäiti ja neljä lasta. Ennen lähtöään aamuyön tunteina isä oli ajanut heinät alaniityn saarekkeilta aina maantienvieren pelloille asti.

Kamala sotia, kun on talvi ja kylmä, mutta oli sekin, että sotahommiin vaikka oli heinänkorjuuaika.

Siitä huolimatta, että tarinat eivät liity toisiinsa, teos on eheä; se on kansakunnan historia, jolla on yhtä monta kokijaa kuin kansalaistakin. Vuosikymmenten kuluessa Suomi jälleenrakentuu ja vaurastuu. Pinnalle pulpahtelee sellaisia asioita kuin kouluterveydenhuolto, lastenkasvatus, urheilumenestys, Kekkonen ja Mobira Talkman. 1990-luvulla kärsitään lamasta mutta myös eurooppalaistutaan kovaa vauhtia.

Osallistuin vaalivalvojaisiin, joissa maisteltiin samalla viinejä. Tuntui että yhdessä yössä Suomesta tuli osa Eurooppaa. Minä sitten innostuin siitä niin, että rupesin pitämään oikein viinipäiväkirjaa, ostin aina viikonlopuksi uuden jännittävän viinin. Aika pian se harrastus kyllä lopahti. Kun myöhemmin selailin sitä viinipäiväkirjaa, ne minun muistiinpanot oli hirmu lyhyitä ja joka toinen päättyi: ”Yllättävän hyvä valkkari.”

Vaikka kertomuksista hyvä kokonaisuus muodostuukin, ovat ne keskenään epätasaisia. Osa liikuttaa syvästi ja kestää monta lukukertaa, osasta ei jää sen kummempaa muistijälkeä. Silti jokin pienin yhteinen jaettava säilyy läpi teoksen, ja Tammisen vähäeleinen ja suoraan ytimeen osuva ilmaisutapa tukee eheän vaikutelman muodostumista.

Kaikesta hauskasta ja liikuttavasta huolimatta itselleni eniten ajattelemisen aihetta antoi 1950-luvun näkövinkkelistä sanottu kommentti, joka muistuttaa siitä, että elämä on pohjimmiltaan aika simppeliä – huolimatta siitä, että nykyään on aikaa kelailla kaiken maailman tasoja.

Se näin jälkeen päin tuntuu kaikkein köyhimmältä ja kummalliseltakin, että ei ollut erikseen sisäistä ja ulkoista todellisuutta. Maailma oli justiin se, mitä ikkunasta näkyy. Ei puhuttu läsnäolon voimasta tai henkisyyteen heräämisestä, ainakaan meidän kylällä. Herättiin navettaan ja mennä pöhkötettiin. Tavallaan sitä on ikäväkin. Nyt kun kaikessa on tasoja.

Toisten muistojen lukemisessa, ja vuorovaikutuksessa yleisestikin, parasta onkin se, että niistä saa aina jotakin ajattelemisen aihetta.

  • Petri Tamminen: Suomen historia (2017)
  • 157 sivua
  • Kustannusosakeyhtiö Otava