Kati Tervo: Iltalaulaja

Kati Tervon romaani Iltalaulaja kuvaa taiteilija Ellen Thesleffin viimeistä kesää Casa Bianca -kesähuvilalla Muroleessa. Vanheneva taiteilija palaa nuoruutensa huvilalle, muistelee, maalaa ja kokee kaikin voimin kesää. Avukseen hän saa nuoren maalaistytön Taimin, joka haaveilee taiteilijanurasta ja ihailee Elleniä, oman tien kulkijaa ja maailmannaista. kati-tervo-iltalaulajaNaiset ovat toistensa kontrasteja. Rohkea ja itsenäinen Ellen on viettänyt taiteilijaelämää Suomessa ja ulkomailla, arka Taimi varttunut hämäläisellä maaseudulla pelokkaan äidin ja sodasta palanneen, viinaanmenevän isän kanssa. Naisten elämänpiirit ja mahdollisuudet ovat erilaiset, mutta kesän aikana heidän polkunsa punoutuvat hetkeksi yhteen.

Teoksen kerronta on ilmavaa, ja sen lyhyet kohtaukset välittävät aina jonkin tunteen, muiston tai tapahtuman. Kokonaiskuva Ellenin vaiheista muodostuu hiljalleen palojen loksahdellessa kohdalleen. Teksti virtaa kuin ihmisen mieli, asiasta toiseen, menneestä nykyhetkeen, mutta ei kovinkaan usein tulevaan.

Ellen tarttui leveämpään vahvaharjaksiseen siankarvasiveltimeen ja pyöritti, sekoitti vanamoa paletilla. Keltaisenoranssia hän raapi veitsellä maalauspohjan pintaan. Siihen syntyi juonenkäänne, josta hän ei tiennyt, mihin se tulisi johtamaan. Hän oli tien päällä.

Ihan jokainen pala ei loksahda kohdalleen, ja Taimi varastaa fokuksen Elleniltä. Vaikka Taimi toimii oivana vastinparina Ellenille, osoittaa yhteiskuntaluokkien eron ja sen, että mahdollisuudet eivät ole kaikille samoja, olisi Ellenistä lukenut mieluusti enemmän – etenkin, kun Taimin kohtalosta kehkeytyy se melko tavallinen tarina.

Teoksen teksti on lumoavaa ja maalauksellista, välillä yhtä ekspressionistista kuin Thesleffin maalaukset. Romaanin kohtaukset haipuvat ja katoavat ilmaan kuin syksyksi vaihtuva kesä tai laimennettu värisävy. Ränsistyvä kesähuvila ja kohti päätöstään etenevä kesä kulkevat kuin käsi kädessä vanhenevan Ellenin kanssa ja säestävät tyylikkäästi tarinaa viimeistä huvilakesäänsä viettävästä taiteilijasta.

Päämäärää tärkeämpi on matka. Sitä nuori ei oivalla. Vanha sen ymmärtää. Ellen tiesi matkanneensa koko ikänsä ja tiesi saapuvansa kohta perille. Ei vielä, mutta kohta.

  • Kati Tervo: Iltalaulaja, 2017
  • 204 s.
  • Otava

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Gail Honeymanin palkittu ja monen rakastama esikoisromaani Eleanorille kuuluu ihan hyvää jätti minulle ristiriitaisen fiiliksen: se on kirja, joka ahdistaa silloin kun sen pitäisi naurattaa, kirja, joka vetää nopeasti mukanaan ja kirja, jota ei mukaansatempaavuudestaan huolimatta aina haluaisi jatkaa.eleanorille-kuuluu-ihan-hyvääTeoksen sankaritar, 29-vuotias Eleanor, elää säntillistä elämää. Hän on ollut samassa toimistossa töissä lähes vuosikymmenen. Lounastauolla hän täyttää ristikon, syö kotona yksinkertaista ruokaa ja hakee joka perjantai lähikaupastaan vodkaa koko viikonlopun tarpeisiin. Työnsä Eleanor hoitaa hyvin, mutta ystäviä, sosiaalista elämää tai harrastuksia hänellä ei ole.

By Designin omistaja Bob palkkasi minut pian sen jälkeen kun oli perustanut yrityksensä. Kaipa hänen kävi minua sääliksi. Olin valmistunut klassillisen filologian laitokselta eikä minulla ollut mainitsemisen arvoista työkokemusta, ja tullessani haastatteluun minulla oli musta silmä, murtuma käsivarressa ja pari aukkoa hammasrivissä. Kenties Bob vaistosi silloin, etten pyrkisi milloinkaan pois huonosti palkatuista toimistotehtävistä vaan jäisin suosiolla By Designiin ja säästäisin hänet siltä vaivalta, että hän joutuisi värväämään jossakin vaiheessa minulle seuraajan. Kenties hän myös näki, etten tarvitsisi koskaan lomaa häämatkaa varten enkä jäisi äitiyslomalle.

Teoksen asetelman pitäisi olla huvittava; nuori nainen, joka ei osaa irrotella tai tunnistaa sosiaalisia normeja, opettelee elämään erinäisten kommellusten saattelemana. Opettelun  ohessa Eleanorin surullinen menneisyys keritään auki vähä vähältä – ja tämä jännite on rakennettu sangen taitavasti: liikaa ei kerrota liian aikaisin.

Huvittavaa teoksen asetelmassa on se, kun eristäytynyttä elämää viettänyt Eleanor tekee ihmisten välisestä kanssakäymisestä ja ympäröivästä kulttuurista teräviä ja sangen kirjaimellisia havaintoja. Vähemmän huvittavaa on Eleanorin surullinen menneisyys ja pohjaton yksinäisyys, asiat, jotka ovat ajaneet Eleanorin viettämään niin eristäytynyttä elämää.

Kirjan edetessä Eleanor rakastuu, ystävystyy, ostaa ensimmäistä kertaa muodikkaita vaatteita ja käy baarissa. Monet näistä aiheuttavat sattumuksia, jotka välillä viihdyttävät mutta usein saavat olon epämukavaksi. Tulee olo, että ei voi nauraa Eleanorille, eikä voi oikein nauraa hänen kanssaankaan. En vain osannut nauraa kolmekymppiselle ihmiselle, joka ensimmäistä kertaa sallii itsensä ostaa kauniin vaatekappaleen ja käyttäytyy hassusti sitä ostaessaan, ihmiselle, joka on tottunut siihen, että ansaitsee niin vähän.

Olen aiemmin kiitellyt Jojo Moyesia (esim. 1, esim. 2) siitä, kuinka hän käsittelee chick lit -kirjoissa myös rankkoja aiheita, kuten kuolemaa tai köyhyyttä. Erona tähän Moyesin hahmot pystyvät kantamaan taakkansa eri lailla kuin Eleanor pystyy. Lukija tietää Moyesin elämäniloisen Louisan selviävän, mutta jo tarpeeksi kovia kokeneelle Eleanorille kolhuja ja kommelluksia ei toivoisi yhtään lisää.

Siksi teos jätti minut ihmeelliseen, genrerajojen välissä olevaan limboon: siinä oli chick litille tyypillisiä elementtejä, kuten onnellinen loppuratkaisu, kliseisiä ihmissuhdekuvioita sekä koheltava ja rakastettava sankaritar. Sankaritar vain sattui koheltamaan tavalla, joka ei naurattanut minua, tavalla, joka sisälsi elementtejä jostakin ahdistavammasta kuin siitä, mikä huulipunansävy on imartelevin.

Että mitä tästä voisi sanoa loppukaneettina? Hyvin rakennettu ja vetävä, ajoittain hauska, mutta liian vakava chick litiksi ja liian kepeä ja kaavamainen muuksi. Onneksi loppu sentään antoi toivoa, koska sitä tässä tarinassa todella tarvittiin.

  • Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Eleanor Oliphant is completely fine), 2017
  • 431 s.
  • Suomentanut Sari Karhulahti
  • WSOY

Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen haastatteli Suomen historia -romaania varten yli viittäsataa ihmistä ja rakensi tarinoista kokonaisuuden, joka on samalla sekä absurdi että järkeenkäypä läpileikkaus Suomen historiasta. Kerronta alkaa itsenäistymisvuodesta ja päättyy vuoteen 2016, ja matkan varrelle mahtuvat niin sodat, Armi Kuusela, maaltamuutto kuin matkapuhelimetkin.petri-tamminen-suomen-historiaParhaimmillaan tarinoissa onnistutaan kiteyttämään yhteen virkkeeseen koko maailma, ja tiivis ilmaisu osuu suoraan ytimeen, kuten näissä vuoden 1941 kertomuksissa:

Isä käveli maantiellä kirkolle päin, kääntyi vielä mutkassa ja heilautti kättään. Heitä jäi kotiin Savitaipaleen Monolan kylään äiti ja isoäiti ja neljä lasta. Ennen lähtöään aamuyön tunteina isä oli ajanut heinät alaniityn saarekkeilta aina maantienvieren pelloille asti.

Kamala sotia, kun on talvi ja kylmä, mutta oli sekin, että sotahommiin vaikka oli heinänkorjuuaika.

Siitä huolimatta, että tarinat eivät liity toisiinsa, teos on eheä; se on kansakunnan historia, jolla on yhtä monta kokijaa kuin kansalaistakin. Vuosikymmenten kuluessa Suomi jälleenrakentuu ja vaurastuu. Pinnalle pulpahtelee sellaisia asioita kuin kouluterveydenhuolto, lastenkasvatus, urheilumenestys, Kekkonen ja Mobira Talkman. 1990-luvulla kärsitään lamasta mutta myös eurooppalaistutaan kovaa vauhtia.

Osallistuin vaalivalvojaisiin, joissa maisteltiin samalla viinejä. Tuntui että yhdessä yössä Suomesta tuli osa Eurooppaa. Minä sitten innostuin siitä niin, että rupesin pitämään oikein viinipäiväkirjaa, ostin aina viikonlopuksi uuden jännittävän viinin. Aika pian se harrastus kyllä lopahti. Kun myöhemmin selailin sitä viinipäiväkirjaa, ne minun muistiinpanot oli hirmu lyhyitä ja joka toinen päättyi: ”Yllättävän hyvä valkkari.”

Vaikka kertomuksista hyvä kokonaisuus muodostuukin, ovat ne keskenään epätasaisia. Osa liikuttaa syvästi ja kestää monta lukukertaa, osasta ei jää sen kummempaa muistijälkeä. Silti jokin pienin yhteinen jaettava säilyy läpi teoksen, ja Tammisen vähäeleinen ja suoraan ytimeen osuva ilmaisutapa tukee eheän vaikutelman muodostumista.

Kaikesta hauskasta ja liikuttavasta huolimatta itselleni eniten ajattelemisen aihetta antoi 1950-luvun näkövinkkelistä sanottu kommentti, joka muistuttaa siitä, että elämä on pohjimmiltaan aika simppeliä – huolimatta siitä, että nykyään on aikaa kelailla kaiken maailman tasoja.

Se näin jälkeen päin tuntuu kaikkein köyhimmältä ja kummalliseltakin, että ei ollut erikseen sisäistä ja ulkoista todellisuutta. Maailma oli justiin se, mitä ikkunasta näkyy. Ei puhuttu läsnäolon voimasta tai henkisyyteen heräämisestä, ainakaan meidän kylällä. Herättiin navettaan ja mennä pöhkötettiin. Tavallaan sitä on ikäväkin. Nyt kun kaikessa on tasoja.

Toisten muistojen lukemisessa, ja vuorovaikutuksessa yleisestikin, parasta onkin se, että niistä saa aina jotakin ajattelemisen aihetta.

  • Petri Tamminen: Suomen historia (2017)
  • 157 sivua
  • Kustannusosakeyhtiö Otava

Karl Ove Knausgård: Taisteluni II

Lähes vuosi sitten tartuin Karl Ove Knausgårdin kuuluisan Taisteluni-romaanisarjan ensimmäiseen osaan. Lukukokemus oli vaikuttava, mutta samalla raskas ja intensiivinen. Tarvitsin vähän taukoa sen jälkeen.

Loppuvuodesta tartuin kakkososaan, nyt sain sen päätökseen. Taisteluni II (Min kamp II, 2009) on nimensä mukaisesti Knausgårdin omaelämäkerrallisen romaanisarjan toinen osa. Osia on kokonaisuudessaan kuusi.taisteluni-iiToisessa osassa Knausgård keskittyy lähes täysin perheeseensä. Hän kuvaa muuttoaan Norjasta Ruotsiin, rakastumistaan nyt jo entiseen vaimoonsa Linda Boström Knausgårdiin, Vanja-tyttären syntymää ja lapsen ensimmäistä elinvuotta.

Lapsen pitkä musta tukka oli liimautunut päätä myöten. Iho oli harmahtava ja vahamainen. Hän huusi, en ollut koskaan ennen kuullut sellaista ääntä, se kuulosti minun tyttäreltäni, ja olin maailman keskipisteessä, en ollut koskaan ennen ollut siinä, mutta nyt olin siinä, me olimme siinä, maailman keskipisteessä. Kaikki oli hiljaista ympärillämme, mutta siinä missä me olimme, kätilö, harjoittelija, Linda, minä ja pieni lapsemme, siinä loisti.

Upeinta teoksessa on Vanja-tyttären odotusajan ja syntymän kuvaus. Lapsen syntymää kuvaileva kohtaus on yksi kirjan liikuttavimpia kohtia – niin intensiivisesti ja kauniisti se on kirjoitettu. Tällaisia kohtauksia lukiessa tuntee koko kehollaan, kuinka hienoa kirjallisuutta onkaan lukemassa.

Hienojen hetkien jälkeen tulevat ne raskaat hetket. Minulle ahdistavimpia kohtia olivat Karl Oven ja Lindan ailahtelut, tunteenpurkaukset ja riidat. Knausgård ei sensuroi tai kaunistele itseään. Se on harvinaista, ja se tekee romaanisarjasta niin merkittävän. Samalla se tekee teoksesta myös vaikean, ahdistavan ja raskaan.

Arkisten tapahtumien rinnalla Knausgård kuljettaa monisivuisia pohdiskeluja ympäristöstään, ajasta, uskonnosta ja yhteiskunnasta. Välillä teksti etenee kuin ajatus: poukkoilee ja karkaa sivuraiteille vaan palatakseen jälleen johonkin arkiseen tilanteeseen kuten kahvilaan tai ruokakauppaan. Poukkoilu tekee lukemisesta haastavaa, mutta samalla se tekee siitä teoksesta ainutlaatuisen: niin avoimesti Knausgård ajatuksiaan ja elämäänsä kuvaa, niin taitavasti hän kuljettaa tekstiä.

Knausgård on tarkka ihmiskuvaaja, joka nimeää itsensä monesti ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Yhdessä hetkessä hän kuvaa tarkasti ystäviään ja keskusteluja illanvietossa, seuraavaksi hän pakenee keittiöön tiskaamaan tai laittamaan ruokaa päästäkseen pois vuorovaikutustilanteesta, väistääkseen ihmisiä.

Taisteluni II on sekä tarkkailua että avautumista. Sekä väistämistä että kohtaamista. Sekä hyviä hetkiä että huonoja hetkiä. Kirjana se on helpommin lähestyttävä ja tunnelmaltaan ystävällisempi kuin sarjan ensimmäinen osa, jossa käydään muutaman sadan sivun verran läpi Knausgårdin isän alkoholismia. Lukukokemuksena se on kuitenkin niin vaativa, että pidän jälleen tauon ennen seuraavaan osaan tarttumista.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Oman elämänsä chick lit -sankaritar

Chick litissä on usein sekoileva sankaritar, joka kompuroi portaissa, hankkii itselleen mustan silmän, aiheuttaa katastrofin jos toisenkin ja valitsee ensin väärän miehen valitakseen lopulta sen oikean.

Viime aikoina olen jaksanut lukea vain kahta asiaa: toinen niistä on Google AdWordsin tukimateriaali, toinen Lindsey Kelkin romaani Ikuinen morsiusneito (Always the Bridesmaid: 2015), jossa oikeastaan tapahtuu kaikkea yllä mainittua. Tosin portaissa kompuroinnista ei taidettu erikseen kirjoittaa, sen sijaan mansikkamargaritasuihkulähteen (!!!) tuleen syttymisestä kylläkin.ikuinen_morsiusneitoAloin sitten miettiä, että on tässä tullut itsekin oltua melkoinen chick litin sankaritar viime aikoina. Olen esimerkiksi

  • Hukannut kurkun ja muitakin eväiksi tarkoitettuja hedelmiä ja vihanneksia. Jossakin kaupan, kodin, työpaikan ja joukkoliikennevälineiden välimaastossa ne vain katosivat, oletettavasti johonkin toiseen ulottuvuuteen.
  • Lähtenyt juhliin korvisparissa, tullut kotiin vain yhden kanssa. Kyseisestä korviksesta tuli nyt ainakin neljäs omistamani pariton hieno korvis.
  • Hukannut ranneketjuni, jonka onneksi löysin myöhemmin kirjan välistä.
  • Näyttänyt supertyylikkäältä ranskattarelta sotkuisessa nutturassa, huulipunassa ja valkoisessa silkkipuserossa siihen asti, kunnes puserosta lähti nappi irti. Supertyylikkyys kesti about 5 h 24 min.
  • Leikannut tukkani itse ja todennut, että se taipuu sen jälkeen jotenkin hassusti. Mutta TEIN ITSE JA SÄÄSTIN.
  • Miettinyt, miksi en jälleen lukisi jotain vähän älykkäämpää kirjallisuutta. Aloitin Knausgårdin Taisteluni-sarjan kakkososan. Uskon olevani valmis.

Mutta siitä kirjasta vielä: Ikuinen morsiusneito -nimestä voi päätellä jo aika paljon: 31-vuotiaan Maddien paras ystävä on menossa naimisiin, ja Maddie saa tasapainoilla hääjärjestelyiden, omien työpaineiden ja epämääräisten miesasioidensa kanssa. Seuraa kommelluksia, ristiriitoja ja noloja tilanteita, sitä tyypillistä.

En oikeastaan saanut kirjasta mitään uutta. Uusien ajatusten saaminen on yksi syy, miksi minä ylipäätään luen. Yleensä jokainen kirja, köykäinenkin, on tarjoillut minulle jonkin pienen murun uutta: erilaisen tavan katsoa maailmaa, uuden näkökulman, ajatuksen, jota en ole ennen ajatellut.

Mutta ei. Nyt en tainnut saada yhtään mitään uutta paitsi muutamat naurut. Ne liittyivät siihen absurdiin mansikkamargaritatulipaloon. Sellaista en ole vielä aiheuttanut.

*Kirja saatu kustantamolta.

Mikko Kalajoki: Miesmuisti

Pysähdyin kirjakaupassa Mikko Kalajoen Miesmuisti-romaanin (2017) äärelle ja muistelin hetken lukioaikojani. Kalajoen esikoisteos Taas mua pohjaan (2005) ravisteli aikoinaan lukioaikaista meikäläistä sekä kaveripiiriäni: se kun oli kipeä kasvutarina höystettynä sanaleikittelyllä ja taidelukiolaisviboilla – jotakin aika tunnistettavaa siinä silloin oli.

Niinpä tartuin innolla Miesmuistiin, jossa on hypätty lukiolaisista keski-ikäisiin perheenisiin. Päähenkilönä sankaroi 39-vuotias Arto, joka havahtuu tilanteesta, jossa kaikesta kivasta on kulunut 20 vuotta tai enemmän. Nyt pitäisi sitten kahlata kaiken maailman keski-iän kriiseissä, joihin liittyy perhe- ja työelämän lisäksi myös menneiden muistelua ja oman terveyden murehtimista.

kalajoki_miesmuisti

Arto yrittää remontoida taloa, selviytyä pomonsa ja vaimonsa oikuista sekä olla läsnäoleva isä kahdelle villille pojalleen. Mutta kun työtehtävät mainostoimistossa käyvät yhä mielikuvituksellisemmiksi, talo paljastuu koko ajan ongelmallisemmaksi ja paikalle purjehtivat sekä nuoruudenrakkaus Tuuli että lasten hyvännäköinen nuori hoitaja Janna, tarinasta kehkeytyy täysi farssi.

Pitää jaksaa sekä vanha luolamiehen rooli että pehmoisän tontti, täytyy käydä töissä, huoltaa autot, metsästää ruuat, kyntää pellot ja rakentaa talot, ja sen lisäksi vaihtaa vaipat, soseuttaa perunat, nukuttaa lapset, imuroida asunto, lukea ääneen kehittäviä kirjoja, antaa tilaa parisuhteessa ja hoitaa kaikki samat hommat kuin äidit ennen, paitsi paremmin, koska miesten pitää aina todistaa naisille jotain.

Kalajoki on taitava kuljettamaan tarinaa ja viemään sitä yhä överimpään suuntaan. Teoksen rakenne ja kerrontatavat, kuten mukana kulkevat tekaistut Wikipedia-artikkelit, tukevat Arton todellisuuden vääristymistä. Tarinan edetessä Arton mieli, talo ja todellisuus luhistuvat samaa tahtia. Toisaalta tarina on keski-ikäisen miehen kärsimysten kulminaatio, toisaalta havainnointia yhteiskuntarakenteen ja työelämän muutoksista, joita kerronnassa mukana kuljetetut lapsuus- ja nuoruusmuistot peilaavat.

Miesmuisti on ensisijaisesti miesromaani, ja ehkä juuri siksi naishahmot kutistuvat siinä varsin ohuiksi. Vaimo Pälvi jää nalkuttavaksi pirttihirmuksi, lastenhoitaja Janna seksiobjektiksi. Vaikka teos veti hyvin, ja ajoittain naurattikin, taisin olla liian naislukija vaikuttuakseni erityisemmin.

Miesmuisti sijoittuu jo ihan nimensäkin puolesta äijäromaanien genreen – siihen samaan, johon esimerkiksi Hotakaisen Juoksuhaudantie tai Tammisen Enon opetukset asettuvat. Omassa vertailussani Miesmuisti häviää Enon opetuksille, jossa Tamminen onnistui piirtämään tarkkanäköisesti surkuhupaisia henkilöhahmoja.

Melko lailla samoilla linjoilla kanssani on ollut myös Tuijata.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Kun Saila dekkarin luki

Murhaaja on tarjoilija oli pitkään ainoa asia, joka minulle dekkareista tuli mieleen. Joitain muitakin irrallisia mielikuvia niistä oli, kuten suurennuslasi, tweed, pimeät kujat ja ammuskelu. On siis melko iisiä päätellä, että genre on ollut minulle etäinen. Vuoden 2015 lukuhaasteessakin on edelleen roikkunut tyhjänä kohta dekkari. Eipähän roiku enää!

Dekkarimaaottelu-tapahtuman jälkimainingeissa tartuin Emelie Scheppin esikoisteokseen Ikuisesti merkitty (Märkta för Livet, 2013), ja yllätyin positiivisesti. Niin taisi yllättyä moni muukin ennen minua: jokainen kustantamo hylkäsi Scheppin käsikirjoituksen, joten hän julkaisi romaanin ensin omakustanteena. Muutamassa viikossa kirjaa myytiin tuhansia kappaleita, ja loppu on historiaa. Nyt Jana Berzeliuksen tarina on kasvanut sarjaksi.

emelie schepp ikuisesti merkitty

Niin, Jana Berzelius, teoksen päähenkilö. Jana on nuori ja älykäs syyttäjä, joka saa pöydälleen maahanmuuttoviraston johtajan murhatapauksen. Viileä Jana ei hätkähdä alkuasetelmaa eikä oikeastaan mitään muutakaan. Mutta seuraavaa uhria, tunnistamatonta nuorta poikaa, hän hätkähtää. Pojan ihoon kun on viilletty merkki, joka muistuttaa Janaa hänen omasta menneisyydestään. Alkaa kilpajuoksu, jossa Jana haluaa löytää murhaajan ennen poliisia varjellakseen itseään ja omia salaisuuksiaan.

Jana Berzelius heräsi viideltä aamulla. Hän oli nähnyt jälleen samaa unta, joka ei koskaan jättänyt häntä rauhaan. Hän nousi istumaan ja kuivasi hikeä otsaltaan. Hänen suutaan kuivasi, ja hän oletti sen johtuvan siitä, että hän oli kirkunut. Hän suoristi krampissa olevat sormensa. Kynnet olivat pureutuneet kämmeniin. Hän oli nähnyt samaa unta niin kauan kuin muisti. Siinä oli aina samat kuvat. Häntä ärsytti, ettei hän ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Hän oli käännellyt ja pyöritellyt ja analysoinut kaikkia symboleja aina joutuessaan unen uhriksi. Se ei kuitenkaan auttanut.

Paitsi että Jana on kiehtova ja monikerroksinen hahmo, myös tarina vetää hyvin. Siinä on sopivasti koukkuja, yllätyksiä ja toimintaa. Kirjaa ei malta laskea käsistään, ja se nousikin minulle teoksen tärkeimmäksi ansioksi: Ikuisesti merkitty on kirja, jota on helppo lukea ja johon jaksaa tarttua vaikka kuinka väsyttävän päivän jälkeen. Ikuisesti merkitty on myös kirja, jolla oli helppo aloittaa uusi genre.

Mutta kuka murhaaja on? Sen voin kertoa, että se ei ole tarjoilija.

Kirja saatu HarperCollinsNordicilta. Kiitos!

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM