Juha Itkonen: Seitsemäntoista

Ensilumi sisäpihan nurmikolla on vakava vihje siitä, että nyt olisi aika 1. kuopata mennyt kesä lopullisesti, 2. viedä polkupyörä johonkin sisälle säilöön, 3. lykätä suosiolla ikkunoiden peseminen keväälle ja 4. kirjoittaa vihdoinkin Juha Itkosen Seitsemästätoista, jonka luin kesälomalla.

Taidokkaasti minä viivyttelin, mutta nyt en voi muuta kuin paketoida kesän lopullisesti. Joten: Seitsemäntoista (2010) on romaani kertomisesta, kertomisen oikeutuksesta ja totuuden subjektiivisuudesta. Se on myös romaani nuoruudesta, rakkaudesta, kasvusta ja ystävyydestä. Muutamasta hajonneesta avioliitosta ja lamasta. Kirjoittamisesta.

dsc_1406Päähenkilö Julius Ilonen on pienestä kaupungista ponnistanut kirjailija, jonka uusin teos saa samaisessa kaupungissa kirjoituskurssilla istuvan Päivin suuttumaan: hän muistaa Juliuksen nuorena, ja hän muistaa kaiken eri tavalla. Teoksen keskeisenä temaattisena kysymyksenä onkin se, kenellä on oikeus kertoa ja mikä ylipäätään on totuus.

Yhdellä tasolla kerrotaan 90-luvusta, lukioikäisen pojan kasvusta, kesätöistä, ystävyyksistä. Sitten on myös tarina Päivistä, kivisen tien kulkeneesta yksinhuoltajasta, tarina Juliuksen ja Päivin yhteisestä työkaverista Veskusta sekä tarina pienessä kaupungissa kirjoituskurssia vetävästä Matti Nielikäisestä.

Juliuksen ja Päivin kasvukertomukset kulkevat lomittain, leikkaavat toisiaan. Välillä pompitaan nykyhetkeen, jossa kirjailija-Julius sotii kriitikoita ja toimittajia vastaan, tilittää avioeroaan. Nykyhetkeen, jossa Päivi saa hermoromahduksen, tilittää mennyttä. Ja Nielikäinen, hänkin tilittää: kirjoittamisesta, avioliitosta.

Kirjat eivät ole ainoastaan tarpeettomia, ne ovat vaarallisia. Vaarallisia lukea, vielä vaarallisempia kirjoittaa.

Teoksessa viehättivät eniten 90-luvun ja lama-ajan kuvaukset (vanha yhteiskuntakriitikko tässä hei!) sekä nuoruuden ja varttumisen kuvaukset. Ne ovat tarkkanäköisiä, tavoittavat vivahteita ja niitä pieniä asioita, jotka tekevät nuoruudesta nuoruuden tai lamasta laman.

He ovat kaikki jumissa täällä. Kaikki, samassa kusessa joka ainoa. On perjantai, elokuun alku, hädin tuskin lämmin, ja kohta tulee syksy eikä kukaan pääse pakoon, markka lasketaan kellumaan, loputkin firmat laitetaan vasaran alle, pankkineidit vapautetaan viroistaan, televisiossa missi pyörittää onnenpyörää mutta muuten on onnetonta. Nelikirjaiminen sana, mittaamaton onnettomuus.

Mutta muuten minä pyörittelin aika usein silmiäni, ihmettelin. Kirjassa oli paljon Itkoselle tyypillistä tavaraa, esimerkiksi avioeroaan tilittävä keski-ikäinen mies (miksi taas), pikkukaupunki, lastenkasvatustaan tilittävä keski-ikäinen nainen ja 90-luku.

Teoksen ironia ei osunut minuun, vaan jäi puolivillaiseksi ja myötähävettäväksi – jos ironisista, keskiluokkaisista avioliittokuvauksista puhutaan, Revolutionary Road vetää pidemmän korren. Sen sijaan ironisen taiteilijuuden ja kirjailijuuden kuvauksen suostuin ostamaan, vaikka no, kirjalijan nimenä oli Julius Ilonen (hei kamoon nyt).

Niin paljon aineksia ja kerrontatasoja, niin paljon tuttuja elementtejä, niin paljon sotkuja ja tilityksiä.

Siksi haluankin loppuun sanoa, että Juha, meidän täytyy vähän jutella. Olit yksi lemppareistani Myöhempien aikojen pyhien ja Anna minun rakastaa enemmänin aikaan. Et ole enää. Ehkä me olemme kasvaneet erillemme, elämä on vienyt meitä eri suuntiin tai ehkä tämä ei johdu sinusta vaan minusta: joskus taloja ja avioliittoja rakennellessa alkaa vaan vituttaa, jotenkin tuolla tavalla kirjassasi luki tästä erilleen kasvamisesta ja semmoisesta.

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

Mitä tehdään, kun maailma ei riitä? Kaivataan, ollaan haikeita, podetaan, pohditaan. Kuunnellaan musiikkia. Ollaan irrallisia, ajelehditaan, kirjoitetaan.

Tai luetaan kirjoja.

Palatkaa perhoset ilmestyi keväällä 2016, ja minä kipitin tietenkin kirjakauppaan heti ostamaan sen. Onhan Palatkaa perhoset jatkoa mainiolle Anna minun rakastaa enemmän -romaanille (2005).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jotta voi kirjoittaa Perhosista, pitää kirjoittaa hieman myös AMREsta. AMRE kertoo Summer Maple -taiteilijanimeä käyttävästä Suvi Vaahterasta, pikkukaupungin tytöstä, josta kasvoi kansainvälinen rocktähti. Suvin katoaminen sysää liikkeelle tapahtumaketjun, jossa sekä Suvin entinen rakastettu Antti että äiti Leena käyvät läpi mennyttä ja tulevaa.

Antti kirjoittaa siinä sivussa vihkokaupalla tekstiä itsestään ja Suvista, siitä mitä olisi voinut olla. Kirjoittaa itsensä Suvin Rosa-tyttären isäksi, mukaan kiertueille, vaikka elää samalla arkea Elisa-vaimonsa kanssa. Kaipaa.

Missä he ovat kymmenen vuotta myöhemmin?

Vuodessa 2014, mutta eivät juuri edenneet. Suvi kiertää edelleen maailmaa Rosan ja tätä hoitavan Leenan kanssa. He asuvat Lontoossa, Kaliforniassa, siellä, täällä. Ovat irrallisia, juurettomia.

Antti on (vihdoin) avioeronnut. Matkustanut Kaliforniaan kirjoittamaan romaania. Koska kyllä, hänen Suvista kirjoittamansa tarina lopulta julkaistiin, ja espoolaisesta historianopettajasta tuli kirjailija. Tai eronnut, neljääkymmentä lähestyvä mies, joka valittaa välillä perheensä hajoamisesta, välillä perhe-elämästä:

Saatana. Saatanan saatana. Miksi perheitä oli? Miksi niitä perustettiin? Miten kukaan saattoi kestää sitä, kulkea sivuilleen katsomatta valitsemallaan tiellä? Tekikö kukaan edes niin? Mistä minä tiesin mitä muut ihmiset tekivät.

Teoksen aikarakenne on pirstoutunut, kuten koko sukupolvi (huom. x, ei y!). Teosta on kutsuttu sukupolviromaaniksi ja aikalaiskuvaukseksi, eikä suotta. Paitsi että Itkonen kuvailee tarkasti täydellisen, mutta ah, niin ahdistavan kestovaippa-luomuruoka-imetys-vauvamyönteinen kahvila-itsejauhetut kahvipavut-kipulääkkeetön synnytys-Bo Kaspers Orkester -arjen, hän myös eksplisiittisesti asettaa sukupolvet vastakkain.

Kirjoittaa, kuinka hänen vanhempiensa sukupolvella oli kaikki, maailmanhistorian onnekkain sukupolvi, jatkuvasti vaurastuva, vakituisissa töissä. Kuinka hänen sukupolveltaan, tai Antin ja Suvin sukupolvelta (miten vaan), vedetään matto jalkojen alta, eikä mikään ole pysyvää: nelikymppisenä, kun kaiken pitäisi olla kasassa, mikään ei olekaan. Vakityöt katoavat, avioliitot hajoavat.

Kuinka x-sukupolven jälkeen tulevat ovat onnekkaampia, instagram-twitter-snapchat-sukupolvea, Joanna Newsomeja, Florence Welchejä, Lordeja, nenäkkäitä toimittajatyttösiä, joita ei kiinnosta 70-lukulaisten ihmissuhdesolmut, jotka tekevät niistä lähinnä pilaa.

Dekonstruktio tehdään näkyväksi sekä muodossa että merkityksessä. Yhdessä katkelmassa jopa kaivataan Derridaa avuksi, luoja auta! Luvuissa hypitään eri vuosissa, käydään läpi kulunut 10 vuotta hajanaisesti. Kertojaääninä vaihtelevat Antti ja Leena, lopulta myös Suvi saa äänen.

Vuoden 2014 Antti käy läpi päättynyttä avioliittoaan Elisan kanssa. Vihaa Suvia, rakastaa Suvia. Kertaa Niilo-pojan syntymän. Kertaa, miten rakensi kotia, maalasi seinät, tapetoi, kokosi rivin kaappeja. Asetteli lakanat pinnasänkyyn. Kärsi espoolaisuudesta, pohti, mikä vika hänessä on. Vihasi paritaloasuntoa, Länsiväylää, Isoa Omenaa. Tuskaili, kuinka Elisa ei ikinä näkisi häntä sellaisena kuin hän on. Kuinka Elisan kanssa hän olisi yksin loppuelämänsä.

Sitten oli kuitenkin joku, joka näki. Joku, joka kiertää maailmaa äitinsä ja tyttärensä kanssa, elää hahmotonta arkea, johon Leena epätoivoisesti yrittää rakentaa järkeä, rutiinia, merkitystä.

Niin Antti alkoi jälleen kirjoitella Suvin kanssa, tietenkin alkoi. Merkityksettömyys oli liikaa, asuntolainan maksaminen, kotityöt Elisan kanssa olivat liikaa. Mutta aina oli Suvi, pitkät viestit toiselle puolelle maailmaa.

Totta kai itseään voi huijata. Huijaakin. Sanoo itselleen että tässä sitä ihan vain viattomasti pitää yhteyttä kanssaihmiseen, vaihtaa ajatuksia, ihmettelee maailmaa, mutta niin ei ole, sisimmässään sitä tietää kyllä totuuden. Molemmat tietävät mistä on kyse. Alusta alkaen. Ja alusta alkaen, loppuun asti, molemmat kieltävät sen.

Niin, niin.

Niin se oli käynnissä, mitä ikinä se olikin. Niin se jatkui. Sitä jatkui pitkään niin, yli vuoden, siihen tottui ja samalla unohti sen vaarallisuuden, sen mitä se oikeasti oli. Esileikkiä. Rakastelua sanoilla.

Niin, niin x 2. Soutamista, huopaamista. Uskottelua, kuinka ei ole mitään syytä hajottaa perhettä, johon ei kuitenkaan osaa asettua, ja jonka lopulta kuitenkin hajottaa.

Perhekipuilut ovat näyttämönä jollekin suuremmalle. Kaipuulle, musiikille, rakkaudelle. Sukupolvien väliselle kuilulle, rakenteeltaan hajonneelle maailmalle, suhteelle omiin vanhempiin, vanhemmuudelle. Onnistumiselle, epäonnistumiselle, inhimillisyydelle.

Ehkä ydinteema paljastetaan jo ensimmäisen luvun ensimmäisellä sivulla: olen niitä ihmisiä, joille maailma ei riitä. Todellisuus on liian laimeaa, jotta voisin sen hyväksyä, tarvitsen jotain sen tueksi, jotain vahvempaa, kauniimpaa, täydellisempää – hetken, jonka joku toinen on puolestani kuvitellut.

Plussia siis näistä: kaunis, runollinen kieli, joka soljuu sujuvasti ja välittää kaiken sen kaipuun ja haikeuden. Rock-musiikki, sen kuvaus, Itkosen kirjastaan tekemä Spotify-playlist (kyllä, olen kuunnellut sitä paljon). Muodon ja merkityksen yhdessä muodostama kokonaisuus, terävät havainnot ihmissuhteista, rakkaudesta, nykyaikuisten arjesta.

Miinuksia näistä: välillä jopa banaali ja pateettinen avautuminen lapsiperhearjesta, liiallinen alleviivaaminen, Spotifyn ja kaiken muun nykyteknologian hienoinen dissaaminen. Karsimisenkin varaa olisi ollut.

Erittäin kelvollista käyttöproosaa Palatkaa perhoset on, sitä ei käy kieltäminen. Kaunista, haikeaa, lopulta kovin lohdullistakin. Antti ja Suvi ovat epäonnistuneet kerran perheiden ja vanhemmuuden kanssa, mutta toinen mahdollisuus näyttää toiveikkaalta.

Mutta kun kerran sukupolvista puhutaan, laitan tähän loppuun terveiset y-sukupolven edustajalta: onko onnekasta kasvaa siihen, että mitään pysyvää ei edes ole? Vai onko se rankempaa? Mitä instagram-snapchat-twitter meille antaa, filttereiden ja hashtagien lisäksi? Ehkä pysymättömyys on onnekasta; kun ei odota mitään, ei petykään. Idoliani Heikki Kuulaa lainaten: kahlaan merkityksettömyyden suossa. Ette te äxät saa siihen yksinoikeutta!

Suuresti arvostamassani naistenlehdessä Trendissä oli muinoin yleispätevä ja merkittävän tieteellinen esitys äxien ja yiden eroista, jonka haluan nyt jakaa tässä:

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
X vai Y, siinä vasta pulma!

Mitä jäi käteen?! No se, että jos te äxät ette vielä ole sitä oppineet, niin tässä ilmainen vinkki: #yolo!