Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Gail Honeymanin palkittu ja monen rakastama esikoisromaani Eleanorille kuuluu ihan hyvää jätti minulle ristiriitaisen fiiliksen: se on kirja, joka ahdistaa silloin kun sen pitäisi naurattaa, kirja, joka vetää nopeasti mukanaan ja kirja, jota ei mukaansatempaavuudestaan huolimatta aina haluaisi jatkaa.eleanorille-kuuluu-ihan-hyvääTeoksen sankaritar, 29-vuotias Eleanor, elää säntillistä elämää. Hän on ollut samassa toimistossa töissä lähes vuosikymmenen. Lounastauolla hän täyttää ristikon, syö kotona yksinkertaista ruokaa ja hakee joka perjantai lähikaupastaan vodkaa koko viikonlopun tarpeisiin. Työnsä Eleanor hoitaa hyvin, mutta ystäviä, sosiaalista elämää tai harrastuksia hänellä ei ole.

By Designin omistaja Bob palkkasi minut pian sen jälkeen kun oli perustanut yrityksensä. Kaipa hänen kävi minua sääliksi. Olin valmistunut klassillisen filologian laitokselta eikä minulla ollut mainitsemisen arvoista työkokemusta, ja tullessani haastatteluun minulla oli musta silmä, murtuma käsivarressa ja pari aukkoa hammasrivissä. Kenties Bob vaistosi silloin, etten pyrkisi milloinkaan pois huonosti palkatuista toimistotehtävistä vaan jäisin suosiolla By Designiin ja säästäisin hänet siltä vaivalta, että hän joutuisi värväämään jossakin vaiheessa minulle seuraajan. Kenties hän myös näki, etten tarvitsisi koskaan lomaa häämatkaa varten enkä jäisi äitiyslomalle.

Teoksen asetelman pitäisi olla huvittava; nuori nainen, joka ei osaa irrotella tai tunnistaa sosiaalisia normeja, opettelee elämään erinäisten kommellusten saattelemana. Opettelun  ohessa Eleanorin surullinen menneisyys keritään auki vähä vähältä – ja tämä jännite on rakennettu sangen taitavasti: liikaa ei kerrota liian aikaisin.

Huvittavaa teoksen asetelmassa on se, kun eristäytynyttä elämää viettänyt Eleanor tekee ihmisten välisestä kanssakäymisestä ja ympäröivästä kulttuurista teräviä ja sangen kirjaimellisia havaintoja. Vähemmän huvittavaa on Eleanorin surullinen menneisyys ja pohjaton yksinäisyys, asiat, jotka ovat ajaneet Eleanorin viettämään niin eristäytynyttä elämää.

Kirjan edetessä Eleanor rakastuu, ystävystyy, ostaa ensimmäistä kertaa muodikkaita vaatteita ja käy baarissa. Monet näistä aiheuttavat sattumuksia, jotka välillä viihdyttävät mutta usein saavat olon epämukavaksi. Tulee olo, että ei voi nauraa Eleanorille, eikä voi oikein nauraa hänen kanssaankaan. En vain osannut nauraa kolmekymppiselle ihmiselle, joka ensimmäistä kertaa sallii itsensä ostaa kauniin vaatekappaleen ja käyttäytyy hassusti sitä ostaessaan, ihmiselle, joka on tottunut siihen, että ansaitsee niin vähän.

Olen aiemmin kiitellyt Jojo Moyesia (esim. 1, esim. 2) siitä, kuinka hän käsittelee chick lit -kirjoissa myös rankkoja aiheita, kuten kuolemaa tai köyhyyttä. Erona tähän Moyesin hahmot pystyvät kantamaan taakkansa eri lailla kuin Eleanor pystyy. Lukija tietää Moyesin elämäniloisen Louisan selviävän, mutta jo tarpeeksi kovia kokeneelle Eleanorille kolhuja ja kommelluksia ei toivoisi yhtään lisää.

Siksi teos jätti minut ihmeelliseen, genrerajojen välissä olevaan limboon: siinä oli chick litille tyypillisiä elementtejä, kuten onnellinen loppuratkaisu, kliseisiä ihmissuhdekuvioita sekä koheltava ja rakastettava sankaritar. Sankaritar vain sattui koheltamaan tavalla, joka ei naurattanut minua, tavalla, joka sisälsi elementtejä jostakin ahdistavammasta kuin siitä, mikä huulipunansävy on imartelevin.

Että mitä tästä voisi sanoa loppukaneettina? Hyvin rakennettu ja vetävä, ajoittain hauska, mutta liian vakava chick litiksi ja liian kepeä ja kaavamainen muuksi. Onneksi loppu sentään antoi toivoa, koska sitä tässä tarinassa todella tarvittiin.

  • Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Eleanor Oliphant is completely fine), 2017
  • 431 s.
  • Suomentanut Sari Karhulahti
  • WSOY

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

Elokuun loppupuoli huokuu päättymistä: kesä päättyy, Game of Thronesin tuotantokausi päättyy, hömppäkirjaputki päättyy. Elokuun viimeisinä lämpiminä päivinä notkuin puistonpenkillä ja luin loppuun Jojo Moyesin romaanin Parillisia ja parittomia (The One Plus One, 2014). Hömppäkirjojen asteikolla Moyesin tuotanto on pelkkää timanttia. Paitsi että Moyesillä on taito kuvata tavallista arkea mukaansatempaavasti, hänellä on myös ihastuttava tapa ottaa päähenkilöiksi tavallisia ihmisiä. Sellaisia, jotka taistelevat rahan riittämisen, yksinäisyyden, läheisen kuoleman tai yksinhuoltajuuden kanssa.

Parillisia ja parittomia kertoo yksinhuoltajaäiti Jessistä, jolla on kaksi lasta ja monta työtä ja jonka rahat eivät silti riitä. Se kertoo myös menestyneestä it-alan yrittäjästä Edistä, joka joutuu hyllytetyksi erinäisten kämmien takia. Samalla se tekee näkyväksi brittiläisen luokkayhteiskunnan: Jessille matemaattisesti lahjakkaan Tanzie-tyttären ilmoittautumismaksu yksityiskouluun on liian iso summa, kun taas Ed ei joudu ikinä laskemaan rahojaan.

jojo moyes parillisia ja parittomia

Vaikka Jess tyypillisesti nouseekin heti ylös kompastuttuaan, myös hänellä on vaikeita hetkiä:

Kun lasten isä otti ja lähti, siitä seurasi monenlaisia ongelmia: rahahuolia, tukahdutettua vihaa lasten puolesta ja ikävää suhtautumista naimisissa olevien ystävättärien taholta, jotka pitivät jätettyä vaimoa potentiaalisena aviomiesten jahtaajana. Mutta oli jotain vieläkin pahempaa kuin kaikki se loputon, hemmetin uuvuttava taloudellinen ja joka suhteessa voimille käyvä taistelu. Rankinta yksinhuoltajan elämässä oli se, että vaikeina hetkinä oli niin totaalisen yksin.

Kun Tanzien matematiikanopettaja kertoo matematiikkakilpailusta, jossa on rahapalkinto, päättää Jess perheineen tarttua oljenkorteen. Erinäisten kommellusten ja sattumien kautta Ed päätyy kuskaamaan Jessiä ja tämän perhettä Skotlantiin kohti kilpailua. Siitä seuraa hullunkurinen roadtrip ja tietenkin odottamaton rakkaustarina.

Mutta eihän rakkaustarina tietenkään helposti käynnisty tai etene. Jessillä ja hänen perheellään on omat ongelmansa. Ediä odottaa oikeudenkäynti sisäpiirikaupoista. Pariskunta on täysin eri maailmoista, mutta genretietoinen lukija osaa odottaa onnellista loppua ja kaikkien kommellusten selviämistä.

”Ai että haaveilinko jo pienenä siivoojan urasta?” Jess kohotti kulmiaan kuin tarkastaakseen, oliko Ed tosissaan.

”No en. Tahdoin ammattisukeltajaksi. Mutta sitten sain Tanzen enkä löytänyt mistään kelluvia lastenvaunuja.”

Parillisia ja parittomia on laatuviihdettä, joka antaa ajateltavaa ja jättää hyvän mielen. Sen myötä on hyvä jättää hyvästit kesälle, hömppäputkelle ja kaiken maailman lorvailulle. Tervetuloa syksy!

Lue myös:

Lisa Strømme: Mansikkatyttö

Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin

Muut somet ❤

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

Jostain syystä kesät ovat minulle aina hömppäkirjallisuuden aikaa. Ehkä kepeämpi kirjallisuus istuu hyvin viimeisiin työviikkoihin tai aurinkoisiin iltapäiviin puistoissa. Lajityypillä on sitä paitsi paljon hyviä edustajia, ja parhaimmillaan viihdekirjallisuus viihdyttää ja koskettaa. Huonoimmillaan viihdekirjallisuus on kuin sivukaupalla jatkuva mainos – yhdessä lajityypin edustajassa mainittiin jopa päähenkilön käyttämän meikkivoiteen tuotemerkki. (En lukenut sitä loppuun.)

Nyt painitaan kuitenkin hieman eri sarjassa, nimittäin Jojo Moyes -sarjassa. Moyes ihastutti massoja Kerro minulle jotain hyvää -romaanilla (Me Before You, 2012), jossa pikkukaupungin tyttö Louisa palkataan rikkaan, neliraajahalvaantuneen Willin avustajaksi. Rakkaus roihahtaa, mutta loppu on onneton. Jos olisit tässä (After you, 2015) jatkaa Louisan tarinaa.

jos olisit tässä

Willin kuoleman jälkeen Louisa on asettunut Lontooseen, ja hän työskentelee lentokentän baarissa. Pomo on ikävä, asunto ei tunnu kodilta ja päivittäin Lou saa seurata, kuinka muut ihmiset lentävät pois, kohti jotain uutta. Ja sitten on vielä suru Willin kuolemasta, joka vaikuttaa arkeen, uusien ihmissuhteiden solmimiseen, kaikkeen.

Ajan mittaan suru ei ole enää samaa musertavaa tuskaa, jota tuntee aluksi, sellaista jonka vyöryessä päälle tahtoisi itkeä väärissä paikoissa ja tuntee järjetöntä raivoa kaikkia idiootteja kohtaan, jotka ovat yhä elossa, kun oma rakas on kuollut. Siihen vain mukautuu. Ikään kuin kiertyy kerälle sen tyhjän aukon ympärille.

Pelkkää surua Jos olisit tässä ei kuitenkaan ole, vaan tarinaan marssitetaan mukaan Louisan omalaatuinen perhe, muutamia yllätyksellisiä henkilöitä ja lopulta orastava uusi ihmissuhdekin. Ihmissuhde- ja työkuvioiden lisäksi yhdeksi juonteeksi nousee hieman yllättävästikin naisen asema, jota käsitellään kahdesta näkökulmasta. Vakavampana tarinalinjana on seksuaalinen hyväksikäyttö, kepeämpänä linjana Loun äidin feministinen herääminen ja siitä seuraava vanhempien parisuhdekriisi.

Tiesitkö, että siskosi on lukenut kirjaa nimeltä Haluan olla nainen? Ja jotain vanhaa soopaa nimeltä Naisten makuuhuone tai jotain. Treena väittää, että äitisi on klassinen esimerkki alistetusta naiseudesta. Äitisi kieltää sen, mutta se kuulemma vain osoittaa, kuinka alistettu hän on. Treena hokee äidillesi, että minun pitäisi hoitaa ruuanlaitto ja siivous, ja antaa ymmärtää, että minä olen joku perhanan luolamies. Jos uskallan sanoa jotain vastaan, hän käskee minun ’miettiä etuoikeuksiani’. Miettiä etuoikeuksiani! Sanoin hänelle, että miettisin niitä ilomielin, jos vain tietäisin, mihin hittoon äitisi on piilottanut ne.

Jos olisit tässä on tarinavetoinen ja nopealukuinen, ja sen lähes 500 sivua kääntyvät nopeasti. Lajityypille uskollisesti päähenkilö on hieman hölmö ja taipuvainen sähläämään, mutta kuitenkin kovin rakastettava ja hyväntahtoinen.

Moyesillä on taito käsitellä arkea lempeän humorisesti ja lämminsydämisesti ja upottaa viihdekirjaan myös vakavia aiheita ja ahdistavia ongelmia. Tietenkin ongelmat ratkeavat helpohkosti ja loput ovat onnellisia, mutta juuri sitähän minä kesäkirjalta toivoinkin.

Maailmankirjallisuuden klassikko? Ei. Laatuviihdettä? Todellakin.