Kuukauden uutiskooste: kansantalous: pilalla, ilmasto: pilalla, Aalto-yliopisto: sekin on pilalla

uutiskooste
Kuva: Unsplash

Olen ollut syyskuussa enemmän kiireinen kuin joutilas, mikä on näkynyt tämän blogin päivitystahdissa. Onneksenne olen kaiken kiireen keskellä ehtinyt seurata varsin tarkasti ajankohtaista yhteiskunnallista kuohuntaa. Koska olen ratkaisukeskeinen yksilö ja oman elämäni ohjeistamispäällikkö, päätin lisätä syväluotaavaan uutiskatsaukseeni myös äärimmäisen huolellisesti harkitut toimenpide-ehdotukset, jotka ratkaisevat ilmenneet yhteiskunta-, ympäristö- ja koulutuspoliittiset kriisit.

Tässä kriisit ratkaisuehdotuksineen:

1. Nyt niitä resursseja

Yhteiskuntajärjestelmämme on jälleen kaatumassa, koska naiset tekevät kaikkea itsekästä paskaa kuten opintoja, bodypumppeja ja töitä sen sijaan, että synnyttäisivät viikoittain ja nypläisivät pitsiä kotona. Olisi tärkeää muistaa, että ihmiset ovat ensisijaisesti resursseja ja vasta toissijaisesti ihmisiä, ja jos niitä resursseja ei kohta synny, niin sitten ovat eläkejärjestelmä ja kansantalous kriisissä

Ehdotetut toimenpiteet: jokainen nainen synnyttää vuodessa 52 kertaa.

2. Maailman johtava setämies suuttui

16-vuotias, joka käski kuuntelemaan tiedeyhteisöä, suututti mm. maailman johtavan sedän, jonka mielestä tiede on epäilyttävien vasemmistokukkahattufeministitätien hörhöilyä ja muutenkin pelkkää fake newsiä. Se, että ilmasto on menossa lopullisesti pilalle, ei ole enää uutinen. Sen tietävät kaikki, jopa ne, jotka sen kieltävät.

Ehdotetut toimenpiteet: kielletään tiede.

3. Tulkintaeroja muodin huipulla

Long Play kertoi Aalto-yliopiston lehtorin kiusanneen opiskelijoitaan. Sen jälkeen käytiin eipäs-juupas -väittelyä siitä, onko se nyt ihan väärin, että julkisessa virassa oleva ihminen toimii epäoikeudenmukaisesti vai onko se vaan semmoista hyväksyttävää käytöstä taiteilijalta. Syömme popcorneja ja odotamme Aalto-yliopiston virallista selvitystä asiasta.

Ehdotetut toimenpiteet: mahdollisuus lopettaa verojen maksu Aalto-yliopiston kassaan.

4. VR:n junaverkko toimi

Hahhah, FAKE NEWS! Reissutyöläisellä meinasi ratketa muutamakin verisuoni päästä, kun se yritti viimeistellä kampanjasivua junassa.

Ehdotetut toimenpiteet: räjäytetään internet, siitä on vain harmia.

 

Semmonen syyskuu. Oliko se teillä kiva?

Tykkäystoiminto muokkaa käytöstämme – millainen olisi some ilman sitä?

tykkäys
Kuva: Unsplash

Ihmiskunta on tehnyt huikeita asioita: käynyt kuussa, keksinyt antibiootit ja kehittänyt robotti-imurin. Sitten ihminen keksi älypuhelimen, läjän sovelluksia ja tykkäystoiminnon. Niiden vaikutukset ovat järisyttäviä: sovellukset ja niiden toiminnot muokkaavat uutisvirtaamme, kulttuuriamme ja käytöstämme enemmän kuin osaamme arjen keskellä ajatellakaan.

Tämän kulttuurisen mullistuksen vuoksi moni 2000-luvun ihminen on edes kerran elämässään suorittanut rituaalin, jolle 1980-luvulla olisi naurettu epäuskoisena: ottanut monta selfietä, etsinyt niistä parhaimman, käsitellyt ja julkaissut sen ja sitten kytännyt kuvan tykkääjämääriä ja vertaillut niitä muiden saamiin sydämiin.

Omakuvat ovat olleet osa ihmisyyttä niin kauan kuin ihminen on ollut ihminen: niitä on tuherreltu kallioihin ja kankaalle, niitä on otettu itselaukaisimen avulla ja niitä on kirjoitettu kirjoiksi. Omakuvassa ja oman itsen määrittelyssä on jotakin hyvin inhimillistä, ja kyky itsereflektioon on yksi niistä piirteistä, jotka tekevät ihmisistä ihmisiä.

Älypuhelinaika on kuitenkin tuonut omakuvaamiseen ja itsen määrittelyyn uuden piirteen: tykkäykset ja algoritmit, jotka suodattavat todellisuuttamme sen mukaan, mistä olemme itse tykänneet. Tällaisesta todellisuudesta tulee siiloutunut kupla, jossa vastakkaiset mielipiteet katoavat omista syötteistä, jossa eniten sydämiä keränneet kuvat hautaavat alleen vähemmän tykätyt ja jossa tykkäysmääristä tulee vertailun kohde ja itsetunnon mittari.

Jopa tykkäystoiminnon keksijä on katunut keksintöään. Siitä on kehkeytynyt  Frankensteinin hirviö, joka vaeltelee diginatiivien tajuntojen rajamailla saaden heidät vahtaamaan jatkuvasti saavuttamiaan reaktioita, suosiotaan ja ennen kaikkea muovaamaan julkaisemaansa sisältöä sellaiseksi, että se saavuttaisi mahdollisimman paljon tykkäyksiä. Tykkäys on kuin pavlovin koiran saama välitön palaute, ja niitä me nykyään odotamme älylaitteen ääressä kuola valuen. Samalla kärsimme someahdistuksesta ja jopa masennumme sen äärellä.

Tykkäysten metsästäminen on kaukana sosiaalisen median alkuperäisestä ideasta, joka ehkä oli kuulumisten jakaminen tai helpompi yhteydenpito (tai ehkä rahan tekeminen ihmisten itsestään jakamalla datalla, kuka tämän todellisuudessa tietää?). Tykkäyksistä on tullut koukuttava virtuaalinen suosittuuskilpailu, ja äärimmilleen vietynä niin somevaikuttajat kuin tavalliset tallaajat ostavat tykkäyksiä. Joskus ne ovat pelkkiä botteja, mutta joskus ihan oikeita ihmisiä, jotka klikkailevat hikipajamaisissa tykkäystehtaissa.

Kuka olisi arvannut, että tykkäysten tehtailu on uusi paskaduunin muoto? Kuka olisi arvannut, kuinka paljon kuvia ja todellisuutta nykyään suodattuu pois siksi, että sisällöstä halutaan tykättävää? Kuka olisi arvannut, että avoimuuden ja vapaan tiedonkulun sijasta sosiaalinen media vain vahvistaa siiloja ja samanmielisten kuplia?

Siksi tykkäyksetön some on radikaaliudessaan virkistävä ja tervetullut ajatus. Instagram on paraikaa kokeilemassa tykkäysten piilottamista muutamissa maissa. Odotan mielenkiinnolla kokeilun tuloksia. Esimerkiksi sitä, vaikuttaako se julkaistavaan sisältöön? Vaikuttaako se sisällön näkymiseen muiden syötteissä? Vaikuttaako se mielialaan? Vaikuttaako se ajankäyttöön? Vaikuttaako se mihinkään? Onko millään mitään väliä? Mikä on elämän tarkoitus?

Mitä mieltä sinä olet? Tykkäyksiä vai ei?

Lue myös:

Iso seuraajamäärä on turha mittari – miksi sillä on meille väliä?

eukalyptus
Kuva: Tim Wright / Unsplash

Netta kirjoitti joulukuussa hyvän tekstin eräästä somen lieveilmiöstä: ostetuista seuraajista. Siitä, että somettaja ostaa rahalla feikkikavereita, tykkääjiä tai seuraajia. Ajatus tuntuu absurdilta, mutta se on yhtä totta kuin se, että Teuvo Hakkarainen on kansanedustaja.

Tykkäysten ja seuraajien haaliminen on aika inhimillistä. Me ajattelemme ehkä, että mitä enemmän seuraajia tai tykkäyksiä on, sen pidetympiä, arvokkaampia ja parempia ihmisiä me olemme. Tykkääjä- ja seuraajamäärästä on tullut valheellinen tapa mitata omaa sosiaalista arvoaan, vaikka mittarina se kumisee tyhjyyttään. Somesta saadut reaktiot näkyvät myös vahvasti aivoissa. Siksi ostetut seuraajat saattavat houkutella.

Sisällöntuottajia ostetut seuraajat voivat houkutella taloudellisen hyödyn vuoksi, koska suuri seuraajamäärä poikii mukanaan kaupallisia yhteistöitä. Tilaajan kannalta niiden todellinen hyöty jää laihaksi, kun viesti ei tavoita oikeaa kohderyhmää. Koska kohderyhmä ei ole aito.

Seuraajien ostaminen voi tuntua viattomalta ja helpolta: kuka tahansa voi hankkia vain muutamalla klikkauksella ja vain muutamalla kympillä satoja tai tuhansia seuraajia lisää. Feikkiseuraajia ei oikeasti kiinnosta mikään, mitä teet, feikkiseuraajat eivät ole ystäviäsi. Yksinkertaisimmillaan ostetut tykkääjät ovat botteja.

Somealustojen havaitessa botit yhä paremmin, on ostettujen tykkäysten liiketoimintalogiikkaa ollut pakko muuttaa. Nyt tykkäyksiä tehtailevat oikeat ihmiset, jotka klikkailevat länsimaisia someprofiileita nälkäpalkalla ja huonoissa työoloissa.

Kyllä, aiemmin me nautimme halvoista Bangladeshissa tehdyistä t-paidoista, nykyään halvoista samassa paikassa tehtailluista tykkäyksistä. On uskomaton ajatus, että yksi paskatyön muoto on klikkailla tykkäyksiä Instagramiin.

Jokaisen vaikuttajamarkkinointia tekevän yrityksen on hyvä tietää, että sometykkääjien määrää kutsutaan myös vanity metricsiksi – turhamaiseksi mittariksi, joka näyttää hyvältä paperilla, mutta ei kerro markkinointiponnisteluiden onnistumisesta, viestin tavoitettavuudesta tai yleisön sitoutumisesta yhtään mitään.

Jokaisen ihmisen on hyvä tietää, että merkittävät ihmissuhteet ovat oikeassa maailmassa ja että merkityksellinen vuorovaikutus vaihtaa ajatuksia pelkkien tykkäysklikkien sijasta. Isolla seuraajamäärällä ei ole mitään muuta merkitystä kuin valheellinen egoboosti.

Juuh, tämä oli jälleen kerran sarjastamme Saila valittaa somesta somessa. Muut sarjan osat:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Kaipuun kaljakori kilisee

roman-kraft-60298-unsplash
Kuva: Roman Kraft / Unsplash

Marraskuu on kuukausi, johon on sisäänrakennettuna kaipaus. Siitä on tehty laulujakin, sellaisia, joissa lauletaan että voi yksinäisen miehen viedä marraskuu. (Viime marraskuu vei muuten meikäläiseltä kurkun). Ajattelin kantaa korteni kekoon ja yhtyä valitusvirsien kansanperinteeseen, koska ilman perinteiden ylläpitoa maailma menee kohti perikatoa, eikä kukaan kohta osaa sellaisia hyödyllisiä taitoja kuin tappeleminen naapurikyläläisten kanssa, kaskiviljely tai sananlaskujen hokeminen.

Aloin kansanperinteen hengessä pohtia, mitä kaipaan. Aluksi mieleen tuli ihan hassuja asioita, kuten modeemin ääni, levykeaseman raksutus tai tekstiviestin piippaus.

Menneisyyden ääniin liittyivät pianotunneilla hinkatut etydit, kikatus välitunnilla ja kaljatölkin sihahdus kesäisellä uimarannalla, sellaisella, jossa on vielä vähän viileää ja kosteaa, jossa tuoksuu alkukesä ja odotus.

Sitten aloin kaivata niitä hetkiä, kun yritin ensimmäisiä kertoja meikata tai nyppiä kulmakarvojani, kun mietin, mitä laitan päälleni ensimmäisenä koulupäivänä uudessa koulussa tai kun hain postilaatikosta hyväksymiskirjeen yliopistoon, aikaa, jolloin teki monta asiaa ensimmäistä kertaa: allekirjoitti vuokrasopimuksen, merkitsi kotikunnakseen Helsingin, meni ensimmäiseen baariin Kalliossa (Cafe Mascot, 2008), piti ensimmäistä kertaa ystävien vastasyntyneitä sylissään ja pudotti älypuhelimensa ensimmäistä kertaa asfalttiin.

Hetken kaipasin hetkiä soluhuoneessani, jossa olin aikuinen, mutta silti niin kovin nuori, josta lähdin festareille enkä jaksanut purkaa rinkkaani sen jälkeen viikkoon, koska menin suoraan leirintäalueelta iltavuoroon ja sen jälkeen aamuvuoroihin, sitä kevättä, jona istuin Vallilanlaaksossa kertomassa ystävälleni, mihin ja miksi muuttaisin ja kaikki oli niin vaaleanvihreää että se melkein sattui ja sitä hetkeä, kun kiipesin Saanatunturille enkä ajatellut huipulla mitään.

Viime aikoina kaipaus on muuttanut muotoaan sellaiseksi, että joskus se hymyilyttää. En kaipaa harhailevia vuosia tai epävarmaa nuoruutta, ainoastaan hetkiä tai ihmisiä sieltä ja täältä, mutta siten, että tiedän olevani nyt juuri oikeassa kohdassa aikaa.

Ei kuitenkaan haittaisi, jos menneisyyden talvet tulisivat takaisin, koska silloin aivan varmasti aamut olivat valoisia, hanget korkeita, lämpötilat sopivia ja öisin taivas tähtiä täynnä. Kyllä minä muistan. Ennen oli kaikki paremmin.

Puhelin hajosi, mielenrauha palasi

älypuhelin
Kuva: Chad Madden / Unsplash

Puhelimeni oli jo pitkään vedellyt viimeisiään: akunkesto oli vähentynyt, käyttöjärjestelmä hidastunut, näyttöön ilmestynyt kolhuja ja säröjä. Uutta en silti kiirehtinyt ostamaan: en siksi, että minua ärsyttää hajoileva elektroniikka, en siksi, että haluan käyttää laitteet loppuun.

Sitten kävi juuri niin, että laite veti viimeisen henkäyksensä hieman hankalalla hetkellä: perjantai-iltana Tampereella, kaupungissa, jossa en asu, paikassa, jossa oli vielä paljon sovittavaa aikataulujen suhteen. Taustalla oli ilotulitus, minua nauratti.

Onneksi työpuhelimella hoituivat kriittisimmät asioiden selvittelyt, mutta ilman kaikkia tyypillisiä sovelluksia jäin suunnittelemattomalle, mutta yllättävän helpottavalle hetkelliselle somepaastolle. Se tuntui vapauttavalta.

Kun otin uuden puhelimeni käyttöön, huomasin, että ainoat pimennon aikana todella kaipaamani sovellukset olivat Telegram ja Whatsapp. Asensin ne. Puhelin tuntui ihanan tyhjältä. Mietin, mitä teen kaikilla laitteen ominaisuuksilla. Parantavatko ne elämänlaatuani vai tekevätkö ne minusta keskittymiskyvyttömän ja addiktoituneen? Mietin, haluanko Facebookin, Snapchatin, Jodelin, Twitterin ja Niilon kaljat takaisin puhelimeeni.

En halunnut.

Instagramin taidan lopulta haluta, vaikka algoritmit ja botit ovat hyvää vauhtia pilaamassa senkin.

Julkisen somen hylkääminen tai sen käytön vähentäminen sekä pikaviestimien suosiminen ovat osa laajempaa trendiä – enkä tarkoita tässä nyt trendien perässä juoksemista vaan sitä, että tästä ilmiöstä keskustellaan nyt paljon: puhutaan puhelinten ja sosiaalisen median addiktoivuudesta, algoritmien vaikutuksesta käytökseemme ja keskittymiskykymme katoamisesta. Markkinoijat puhuvat yhä enemmän dark socialin, eli esimerkiksi pikaviestinten ja emailin, merkityksestä julkisen somen sijaan. Hesarissa julkaistu Addiktion algoritmi puolestaan valotti sosiaalisen median ongelmia – suosittelen lämpimästi lukemaan sen.

Minulle puhelimen hajoaminen oli luonteva paikka karsia lopultakin appeja, joita olin ajatellut karsia jo pitkään. Mikä on sinun suhteesi puhelimeesi, someen ja appeihin?

5 syytä, miksi some pilaa elämäsi

david-calderon-973728-unsplash
Kuva: David Calderón / Unsplash

Someton syyskuu on saanut monet pohtimaan suhdettaan sosiaaliseen mediaan. Kirjoitin aiemmin paitsijäämisen pelosta, ja postaukseen tulleiden reaktioiden perusteella some ansaitsee lisää kriittistä tarkastelua.

Moni tiedostaa, että sosiaalinen media on usein vain huippuhetkiä ja siloteltuja kuvia. Vaikka järjellä ymmärtää, että kuvien, blogipostausten ja statuspäivitysten takana ei ole koko totuus, saattaa silti tuntua toiselta. Sellaiselta, että muiden elämä on onnellisempaa ja upeampaa kuin oma. Sellaiselta, että jää itse paitsi jostakin merkittävästä.

Ärsyketulva vaikuttaa mieleen ja muokkaa maailmankuvaa. Kun todellisuuden näkee jatkuvasti tietynlaisena, voi alkaa tuntua, että elämän pitäisi olla pelkkiä luksuslaukkuja, kaukomatkoja ja laajoja ystäväpiirejä. Samalla unohtuu, että jokaista ihanaa hääpostausta kohden on joku, joka on juuri eronnut ja tuntee, että ei enää ikinä löydä ketään tai saa rakkautta osakseen. Jokaista vastasyntynyttä ihmettä kohden on joku, joka on juuri lopettanut lapsettomuushoidot tuloksettomina. Jokaista terveyttä hehkuvaa salikuvaa kohden on joku, jonka kotona kärsitään yhtä aikaa täistä, kihomadoista ja noroviruksesta.

On inhimillistä, että hyviä hetkiä halutaan jakaa. Teen niin itsekin. Minulle tulee omasta Instagram-feedistäni hyviä muistoja mieleen. Silti feedi muokkaa todellisuutta, esittää siitä vain yhden puolen. Pahimmillaan se vaikuttaa mieleen, ihan oikeasti. Kerron seuraavaksi, miten:

Some voi aiheuttaa masennusta

Pittsburghin yliopiston tutkimuksessa on löydetty yhteys nuorten aikuisten masennuksen ja sosiaalisen median käytön välillä. Mitä enemmän somessa viettää aikaa, sitä todennäköisempiä masennusoireet ovat. Syyn ja seurauksen suhde ei tutkimuksessa selvinnyt, mutta näyttäisi siltä, että toisten ihmisten menestyksen seuraaminen aiheuttaa kateutta, joka voi johtaa masennusoireisiin.

Some aiheuttaa riippuvuutta

Monet sovellukset on tarkoituksella tehty sellaisiksi, että niihin syntyy riippuvuus. Oletko joskus halunnut saavuttaa pelissä vielä yhden tason? Oletko kytännyt lukukuittauksia, keskustelukumppanin paikallaolotietoa tai tykkäys- ja reaktiomääriä? Juuri niin sinun on suunniteltukin tekevän, ja aivojesi mielihyväjärjestelmä aktivoituu tällaisista nopeista palkinnoista. Someriippuvuus aiheuttaa pahimmillaan ahdistusta, masennusta ja pakko-oireista puhelimen vilkuilun tarvetta.

Some vie aikaa ja tuhoaa keskittymiskyvyn

Sosiaalisessa mediassa voidaan viettää jopa tunteja päivässä. Se aika on poissa mielelle hyvää tekevistä asioista: liikunnasta, ulkoilusta, ihmisten näkemisestä kasvokkain. Aivojen tottuessa ärsykkeisiin ne myös janoavat niitä lisää. Kirjojen lukemiseen on vaikea keskittyä. Bussin odottaminen tuntuu tylsältä ilman puhelimen räpläystä. Tämä kaikki kuormittaa aivoja ja heikentää keskittymiskykyä: aivomme ovat kuitenkin vielä melko kivikautiset.

Some saa vertailemaan itseään muihin

Jokainen meistä on joskus vertaillut omaa elämää muiden elämään: matkustanko tarpeeksi? Onko minulla yhtä paljon hienoja vaatteita? Onko minulla vähemmän seuraajia ja tykkäyksiä kuin kaverillani? Olenko minä huonompi? Ja sellaisista ajatuksista tulee aika kurja fiilis: on tutkittu, että tunti somea päivässä tekee lapsista tyytymättömämpiä itseensä ja elämäänsä.

Some eristää kupliin

Algoritmit ohjaavat vahvasti sitä, mitä näemme sosiaalisessa mediassa. Sen sijaan, että some tarjoaisi alustan dialogille ja toisten ymmärtämiselle, se saattaakin vain vahvistaa vastakkainasetteluita. Pahimmillaan ihmiset elävät omissa kuplissaan, ja saavat niissä vain tietoa, joka vahvistaa omia käsityksiä entisestään. Se siitä tiedon valtatiestä.

Pelkkää paskaa tilalla?

Tästä kaikesta huolimatta minä pidän somesta. Se auttaa pitämään yhteyttä ystäviin eri aikavyöhykkeillä. Se tarjoaa mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin, itsensä ilmaisuun ja muistojen tallettamiseen. Hyvistä puolista huolimatta olen usein huomannut somen myös ahdistavan minua – luetelluista syistä. Siksi olen tietoisesti vähentänyt sen käyttöä ja keskittynyt olennaiseen; testasin esimerkiksi sometonta sunnuntaita, luovuin Jodelista ja olen vaientanut lähes kaikki notifikaatiot – suosittelen kokeilemaan viimeistä.

Mikä on sinun suhteesi someen?

Muiden elämä, miten se on niin paljon coolimpaa?

flow-1Moni somenselaaja kärsii fomosta eli paitsijäämisen pelosta. Fomo saa muiden elämän näyttämään paljon omaa coolimmalta ja aiheuttaa ahdistusta siitä, että jää jotakin siistiä kokemusta vaille tai näkee hauskan viestin liian myöhään. Olen kunnon sosiaaliantropologina ja itseoppineena psykologina todennut, että fomo ei ole pelkkä fomo, vaan fomoja on useita erilaisia. Seuraavaksi jaan äärimmäisen tieteellisten tutkimusteni tulokset ja esittelen fomot tarkasti määriteltyinä:

Matkailu-fomo

kaikki muut reissaavat paratiisirannoilla ja kaupunkikohteissa, jotka ovat trendikkäitä, mutta eivät vielä liian suosittuja, eivät missaa lentojaan tai jonota turvatarkastuksissa, saavat nukuttua missä tahansa ja ystävystyvät kaikkien paikallisten kanssa

kun itse käyt Tallinnassa laivalla etkä puhu kenellekään.

Liikunta-fomo

kaikki muut kokeilevat ennakkoluulottomasti uusia lajeja, tekevät yhtäaikaisesti kahvakuula-, jooga- ja barretreenin, löytävät täydellisesti istuvia urheiluvaatteita, näyttävät superhyviltä somessa julkaistuissa treenikuvissaan ja venyvät spagaattiin

kun itse punoitat rankasti työmatkakävelyn jäljiltä.

Ruoka-fomo

kaikki muut juovat aamuapalaksi sirkkasmoothieta, osaavat nyhtis- ja härkisreseptejä, tekevät raakakakun käden käänteessä, kasvattavat itse omat sirkkansa, papunsa, yrttinsä, tomaattinsa, juustonsa ja pizzansa,

kun itse syöt banaaneja ja pakastepizzaa.

Festari-fomo

kaikki muut näkevät keikat alusta loppuun eturivistä, löytävät puhtaan bajamajan, saavat viinilasin kouraansa ilman jonottamista, tapaavat kaikki tutut ja saavat sen mukavimman säkkituolin istuttavakseen, näyttävät tyylikkäiltä, vaikka vettä sataisi 20 milliä tunnissa, ottavat laadukkaita valokuvia sekä päätyvät niille mielenkiintoisimmille jatkoille

kun itse juokset keikalta toiselle, jäät niin kauas päälavasta, että musiikki kuulostaa puurolta, jonotat kaikkialle, kävelet tuttujen ohi ja saat muistoksi huonoja kuvia. Joskus et saa edes lippua.

Kirja-fomo

kaikki muut ehtivät lukea koti- ja ulkomaiset uutuuskirjat, Tammen keltaisen kirjaston kokonaan, muut maailmankirjallisuuden klassikot, ja monet niistä vielä alkuperäiskielellä,

kun itse luet aika usein naistenlehtiä ja Hesarin kommenttipalstaa.

Ulkonäkö-fomo

kaikilla muilla on ekologisia, kotimaisten designereiden tekemiä, kestäviä vaatteita, tyylikäs kampaus, juuri oikeat, laadukkaat luonnonkosmetiikkatuotteet, jotka jättävät ihon kirkkaaksi ja pehmeäksi ja täydellinen niche-tuoksu,

kun itse tuskailet vaatekaappisi halpamuoti-laatukama -suhteen kanssa, leikkaat itse tukkasi, läiskit naamaasi mitä sattuu ja haiset pahalta.

Viikonloppu-fomo

kaikki muut käyvät minilomalla Berliinissä, valmistavat viikon ateriat valmiiksi pakkaseen, tapaavat ystäviään, järjestävät illalliskutsut, treenaavat, heräävät sunnuntaiaamuna joogaan ja brunssille, tekevät manikyyrin, siivoavat asunnon, viettävät kiireetöntä aikaa puolison ja lasten kanssa, rakentavat talon ja kirjoittavat sivutoimisesti kirjan,

kun itse vietit viikonlopun.

Kärsitkö sinä fomosta?