Kun skeptikko kiropraktikon kohtasi

selkä
Kuva: Unsplash

Olen aiemmin kirjoitellut erilaisista kehollisista ongelmista, kuten ylikunnosta ja urheiluvammoista ja muusta sellaisesta, mitä urheilevan ja suorittavan ihmisen osaksi tässä maailmassa voi tulla. Eräänä viime viikon aamuna huomasin, että en pääse sängystä ylös ilman, että siitä kuuluu ääni. Ei siis mikään mukava sängynjousien narahdus tai rentouttava syvä uloshengitys, vaan sellainen ei jumalauta nyt mä olen mennyt lopullisesti mäsäksi ja olen vain kasa ihmistä muistuttavaa massaa -kiroiluääni. Samana aamuna en voinut jäädä pois bussissa oikealla pysäkillä, koska en selkäkivun vuoksi saanut kerättyä itseäni tarpeeksi nopeasti ylös penkistä.

Miten sitten sain itseni tällaiseen solmuun?

Liikuntahistoriani on monipuolinen ja poukkoileva.  Parhaiten sitä voisi kuvata termi ylivilkas, jolla jostain käsittämättömästä syystä myös minua lapsena kuvattiin. Muksuna harrastin telinevoimistelua, yleisurheilua, balettia ja hiihtoa. Niiden jäljiltä olen edelleen melko hyvä tekemään kuperkeikkoja, vaakoja ja kärrynpyöriä (vain toiseen suuntaan), mutta suksiin en ole koskenut sen jälkeen, kun lukion ykkösellä oli pakko hiihtää kerran liikuntatunnilla. Sillä tunnilla sluibasin toden teolla, koska siinä vaiheessa elämääni vähät välitin kansallisurheilulajeista ja olin enemmän kiinnostunut runoudesta, yhteiskunnallisista epäkohdista ja kaljanjuonnista.

Koululiikunta ei muutenkaan juuri napostellut, koska liikuntatunneilta on piirtynyt mieleeni neljä vallitsevaa asiaa:

  • cooperin testit (menivät ihan hyvin, mutta ällöä)
  • pesäpallo (täyttä paskaa, koska kukaan ei ymmärrä lajin sääntöjä, osu palloon, saa koppia tai muuten vaan välitä, ja samalla joukko poikia norkoilee kentän laidalla huutelemassa kommentteja lyöntivuorossa olevan raukkaparan rinnoista ja osumatarkkuudesta)
  • hiihto (jota piti tehdä verenmaku suussa kyntöpellolla, jossa oli enemmän peltoa kuin lunta)
  • ja joku ympäri liikuntasalia sipsuttelu tamburiinin tahdissa (uskokaa huviksenne).

Yläasteella aloin pelata salibandya, koska yhtäkkiä kaikki kaveritkin pelasivat sitä. Se oli aika hauskaa, ja lajin parista kertyi erinäisiä megaluokan saavutuksia kuten D-tyttöjen aluepronssi tai sijoitus C-tytöissä johonkin SM-sarjan kahdeksanneksi. Tätä huikean urheilumenestyksen viitekehystä vasten voitte sijoittaa minut pelaajana johonkin syöttää välillä myös omille ja laukoo kovaa viivalta, joskus jopa maaliin -kohtaan.

Salibandy jäi lukioiässä, koska silloin ihmisillä loppuvat urheiluharrastukset sosiaalisen elämän tai koulupaineiden, tai minun tapauksessani musiikkihommien, kouluasioiden, kaupan kassalla istumisen ja tulevaisuudesta murehtimisen, jalkoihin. Aika pikaisesti painelin kuitenkin takaisin tanssitunneille, joilla jatkoin yliopistoaikoina.

Yliopistoaika on muuten ihmisen kulta-aikaa, koska silloin ehtii harrastaa, juhlia, nukkua pitkään ja tehdä kaikkea sellaista, mitä työelämässä ei enää ehdi. Harrastin taitoluistelua, tanssia, ryhmäliikuntatunteja, joogaa, kuntosalilla käyntiä, ainejärjestösählyä ja juoksua. Vaikka se ehkä rivien välistä piirtyykin, väännettäköön nyt rautalangasta, että suoritin opinnoissa ja liikunnassa ihan kympillä, ja siitä se vanhojen vammojen pahenemiskierre sitten taisi alkaa.

Ylivilkkaiden vuosieni varrelle on mahtunut yhtä jos toista iskua. Nilkka on pyörähtänyt ympäri, polveen on sattunut, lonkkakin on ihan väärin ja sillä viisiin. Viimeisin niitti oli ylikunto, jonka jäljiltä makasin yöt valveilla ja hikisenä, kuuntelin sydämeni hakkaamista ja pelkäsin aamua. Mitään meheviä leikkauksia en joutunut käymään läpi, mutta kävin muutamallakin fysioterapeutilla saamassa ohjeita jalkajumpista ja venyttelyistä, ja vaikka jalkajumppasin ja venyttelin, nilkka tuntui olevan pysyvästi outo ja lonkka ikuisesti kipeä.

Työelämään siirtymisen myötä lajit vähenivät ja totuin kehoni rajoitteisiin. Kävelin, joogasin, kävin välillä salilla, välillä jopa juoksin. En palautunut kovin hyvin, ja siitä, että en voi tehdä asioita täysillä, tuli jotenkin arkipäiväistä. Aloin olla sellaisessa solmussa, että välttelin tiettyjä lajeja, koska pelkäsin kipua. Kävellessä mietin kävelemistä, koska tiesin astuvani väärin ja pahentavani kipua, mutta en enää tiennyt, miten astua oikein. Seistessä mietin seisomista, koska samat sanat. Yhtäkkiä ajatukseni eivät olleet sen kehittyneempiä kuin jollain eläinvauvalla, joka opettelee kävelemään – ja tekee sen sujuvammin kuin minä ja vielä näyttääkin söpöltä.

Moni huono asia elämässä etenee vähitellen, joten niihin tottuu ja niistä muodostuu uusia normaaleja. Vasta siinä vaiheessa, kun tilanne on todella paha, sitä havahtuu, että miten olen päätynyt tällaiseen tilanteeseen, ei kai kukaan terve ihminen tällaisessa ole, eihän tällainen jumankekka voi olla normaalia ja missä vaiheessa tästä isosta kasasta kipua ja epämukavuutta ja asioiden välttelyä ja no oikeastaan pelkkää scheisseä on tullut minun elämääni.

Sitten minulle mainittiin sana kiropraktikko. Luonnollisesti tyrmäsin aiheen melko kovin sanankääntein, koska olin jo alistunut kohtalooni ja muutenkin epäilytti. Kuitenkin muutaman päivän päästä olin jo googlaamassa, koska mitäpä muuta nykyihminen tekisi kuin googlaisi. Ei sillä muuten olisi omaa verbiä. Löysin Stellan Tarinoita kivusta -kirjoituksen ja sitä kautta ViaVitalin. Varasin ajan samantien.

Ja niinhän siinä kävi, että vastoin odotuksiani kiropraktiikasta oli apua. Siitä oli valtavasti apua. Puolessa tunnissa ryhti oli suorempi, hengitys kulki vapaammin ja nilkka oli paikoillaan. Kävelin ilman, että jouduin ajattelemaan, kävelenkö oikein. Pääsin liikkumaan ketterämmin ja joustavammin kuin ennen, ja pään kääntäminen nauratti, koska se oli niin helppoa. Olin niin tottunut jäykkään niskaani, että olin unohtanut, että pään kääntämisen pitäisi olla ihmiselle normaalia.

Ostin kuuden kerran kortin ja ajattelin, että en ole koskaan käyttänyt rahojani paremmin.

Askel on vieläkin kevyt, keväisillä kaduilla hymyilyttää.

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM

Kokeilin tipatonta tammikuuta – miten meni noin niinku omasta mielestä?

tipaton-tammikuu
Kuva: Scott Warman / Unsplash

Sain loppuvuodesta villin idean, että voisin kokeilla tipatonta tammikuuta. Nyt 75 % lukijoista ajattelee, että olen eeppinen ongelmakäyttäjä, joka kiertää Kallion baareja monta kertaa viikossa, kusee keskelle katua, könyää taksilla himaan ja kiskoo muutaman loiventavan ennen töihin menoa odottaakseen siellä koko päivän iltaa, jolloin pääsee vetämään uudestaan.

Sellaisesta ongelmakäytöstä ei ollut kyse. Kyse oli havainnosta, että tissuttelusta on tullut hyvin luontainen osa sosiaalista kanssakäymistä: Kun mennään afterworkeille, juodaan yhdet. Kun käydään keikalla, juodaan yhdet. Kun mennään syömään, juodaan yhdet. Kun juhlitaan jotain, juodaan yhdet. Kun tavataan ystäviä, juodaan yhdet. Kun on ollut rankka työviikko, juodaan yhdet.

Yksien juominen ei ole paljon, mutta se on tarpeetonta. Alkoholi on alkoholia, oli se sitten rajoitettu erä ybercoolia pienpanimo-olutta tai lasillinen laadukasta viiniä. Se on samaa alkoholia kuin Magyar, Gambina tai Valdemar, ja niitä kukaan ei pidä cooleina juomina. Paitsi ehkä ironisesti. (On minustakin Ilosaarirockissa otettu valokuva, jossa halaan Magyar-hanapakkausta, mutta se on kyllä aivan toinen tarina se.)

Siksi päätin altistaa itseni kuukauden kestävälle ihmiskokeelle. Miten se sitten meni?

Heti tammikuun alussa jouduin tiukkaan tilanteeseen: afterworkeille. Muut joivat olutta, minä join teetä. Sanoin, että en oo raskaana vaan tipattomalla. Tuntui vähän tylsältä ja tuntui siltä, että pitää perustella, miksi en juo sitä yhtä.

Joten minä perustelin, ja perusteleminen tuntui määrittelevän koko kuukautta. Vaikka sehän oli aivan hassua. Ongelma ja tarve perustelulle olivat täysin oman pääni sisällä.

Tammikuun aikana olin myös kahdesti syömässä siten, että muu pöytäseurue kiskoi alkudrinkit, ruokaviinin ja ehkä jotain jälkkäriksi. Minä, jälleen, en ole raskaana, mutta. Sitten kävin yhdellä keikalla, jolla join limsaa. Sitten olin perjantai-iltana ystävälläni, hän joi olutta, minä teetä.

Join tammikuussa enemmän teetä kuin koko viime vuonna yhteensä. Sen avulla selvisin tipattomasta, jonka ainoa vaikea asia oli, että koin tarpeelliseksi selittää valintaani. Yksien juomisesta on tullut niin luontainen osa kulttuuria, että kun sen yhden skippaa, tuntee itsensä heti selitysvelvolliseksi, vaikka eihän se niin ole. Ketään ei oikeasti kiinnosta, paitsi ehkä silloin, jos vedät niin pahat kännit, että oksennat ystäväsi merkkilaukkuun.

Sen yhden, sen voi joko juoda tai jättää väliin. Valinta on aina oma. Tänään minä ajattelin juoda ensimmäisen yhden tänä vuonna.

Mikä on sinun ja kaveripiirisi suhde alkoholiin?

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Nainen ja ihminen

ashton-mullins-138190-unsplash
Kuva: Ashton Mullins / Unsplash

Kun minä täytin 30, kohtasin ajatuksen siitä, että parhaat vuoteni olisivat jo menneet. Se tuli minulle monesta lähteestä. Omasta päästäni, kulttuurista, otsikoista, jotka tarttuvat naisen ulkonäköön saavutusten sijaan.

Ajatukseni olivat jotain sen kaltaisia, että tämänikäiset naiset harrastaisivat lähinnä rapistumista, että heillä olisi kiire ryppy- ja selluliittivoideosastolle ja että heidän pitäisi kiinnittää huomiota laskevaan hedelmällisyyteensä, harmaantuviin hiuksiinsa, raskausarpiinsa, veltostuviin kudoksiinsa, siihen, että eivät ole haluttuja sinkkumarkkinoilla sekä siihen, että ovat työnantajille riski, koska hedelmällisyys (joka loppui oikeastaan eilen, mutta silti se on riski).

Tarkkailin noita ajatuksia aika huolella ja mietin, mistä ne kertovat. Nehän ovat ihan pimeitä eivätkä ne tule minulta itseltäni.

Jos vertaan itseäni 20- ja 30 -vuotiaana, ero on kuin yöllä ja päivällä, siten, että 30 on päivä. Olen rohkeampi, viisaampi, empaattisempi ja avarakatseisempi. Olen paremmassa kunnossa, iloisempi ja elän elämää, jota en olisi 20-vuotiaana uskaltanut elää. Ikä on tuonut viisautta ja rauhaa, jotka molemmat auttavat kyseenalaistamaan ulkonäkökeskeisiä ajatuksia ja viestejä, koska niitä täällä riittää.

Kulttuurissamme arvostetaan nuoruutta ja kauneutta niin paljon, että se muokkaa todellisuutta ja ajatuksiamme aivan nurinkurisiksi. Kun Viveca Lindfors voitti taitoluistelun EM-pronssia, teki Seiska artikkelin kärjellä tällaisia kuvia taitoluistelijakaunotar julkaisee somessa. (Ei, en linkkaa juttua, koska en halua sille klikkejä). Kun ranskalaiskirjailija Yann Moix markkinoi uutta kirjaansa, hän päätti herättää huomiota kertomalla, että ei pidä yli 50-vuotiaista naisista.

Kulttuurissamme nainen typistetään päivittäin pelkäksi ulkonäöksi. Objektiksi, jonka luonteella, lahjakkuudella tai saavutuksilla ei ole mitään väliä, koska huomio kiinnittyy kuitenkin pelkkään kuoreen. Siksi ei ole ihme, että minunkin päähäni välillä pälkähtää niitä turhia ajatuksia omasta rapistumisestani.

Olen miettinyt, kuinka olla sekä ihminen että nainen. Koska nainen kutistuu arvostelun ja katseen kohteeksi, jota ei arvoteta saavutusten tai älyn perusteella, nainen jää jotenkin puolikkaaksi. Joskus en sen vuoksi halunnut olla nainen ollenkaan. Nyt haluan, mutta samalla haluan olla ihminen, jolla on ajatuksia, tunteita, saavutuksia, kipuja ja suruja, ihminen, joka on osa muiden ihmisten verkkoa ja joka tulee nähdyksi ihmisenä ja lähimmäisenä, ei hyvänä perseenä tai naisena, joka alkoi juuri rapistua.

Lue myös:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

5 uudenvuodenlupausta, jotka parantavat elämänlaatuasi

debby-hudson-616998-unsplash
Kuva: Debby Hudson / Unsplash

Moni lupaa uuden vuoden kunniaksi alkaa paremmaksi versioksi itsestään: hoikemmaksi, tehokkaammaksi ja huolitellummaksi. Sellaiseksi tyypiksi, jolla on aina täydellinen manikyyri, hoidetut nahkakengät eikä yhtäkään kaksihaaraista hiuksissaan. Usein kuitenkin käy niin, että tammikuun toisella viikolla löytää itsensä hotkimasta sormin kylmää noutoruokaa katsellen, kuinka kynsilakka rapisee hiutaleina nuudeleiden joukkoon.

Tämän kokemuksen välttämiseksi voi tehdä myös lempeitä ja helppoja lupauksia. Tässä viisi esimerkkiä niistä.

Pidä kiitollisuuspäiväkirjaa

Kiitollisuuspäiväkirjan idea on simppeli: kirjoita joka päivä ylös asiat, joista olet kiitollinen. Kiitollisuus lisää kiitollisuutta, ja päivä päivältä opit näkemään enemmän hyviä asioita ympärilläsi. Se parantaa mielialaasi, elämänlaatuasi ja voi jopa auttaa elämään pidempään. Aika iisi lifehack.

Muista palauttava liikunta

Joskus haemme liikunnalla nopeita pikavoittoja. Aloitamme saliharrastuksen isoilla painoilla ja intoa puhkuen vain todetaksemme, että flunssa ja urheiluvammat pakottavat pitkälle, ja ehkä päättymättömälle, harjoitustauolle. Siksi kannattaa muistaa, että kävely, jooga ja pyöräily ovat hyviä liikuntamuotoja. Joogan kanssa pääset alkuun vaikka täällä.

Näe ystäviäsi säännöllisesti

Opiskelua, työtä tai muuta suorittamista merkityksellisempiä ovat läheiset ihmiset. Arjen kiireen takia heidän näkemisestään tulee karsittua, mutta rutiinit ja ennalta sovitut tapaamiset auttavat. Hyvissä ajoin kalenteriin sijoitettu tapaaminen pitää, ja väljä aika kalenterissa mahdollistaa spontaanit kahvittelut. Jos spontaaneille kahvitteluille ei liikene koskaan aikaa, kannattaa kalenteriaan tutkia kriittisesti.

Nuku hyvin

Hyvä uni on yksinkertainen, mutta välillä vaikeasti saavutettava lääke palautumiseen. Omaa unenlaatuani on kohentanut suunnattomasti magnesium, ja levitän sen ilosanomaa mielelläni. Muita keinoja hyvään uneen ovat säännöllinen vuorokausirytmi, liikunta päivän aikana, mobiililaitteiden käytön rajoittaminen iltaa kohden (tai sinivalosuodattimen käyttö, jolloin unirytmiä häiritsevä sininen valo näytöllä vähenee) ja tarpeeksi viileä ja pimeä makuuhuone.

Jeesaa toisia

Muiden auttaminen on monella tapaa hyvä juttu. Sillä tekee maailmasta ja jonkun toisen päivästä hieman paremman ja samalla saa vahingossa mielekästä sisältöä ja hyvää fiilistä itselleenkin. Vapaaehtoistyötä voi tehdä kansalaisjärjestöjen ja seurakuntien kautta, ja sen en tarvitse olla jättimäinen ponnistus. Muutamakin tunti riittää. Sopivia puuhia voit etsiä vaikka täältä.

Ja mitä itse lupasin vuodelle 2019? Sen, että kalenterini on tyhjempi. Tykkään tyhjästä kalenterista yhtä paljon kuin puhtaista lakanoista. Oletko sinä luvannut jotain?

Seuraa somessa, pysy kärryillä ❤

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Joulusiivoukset, jotka räjäyttävät tajuntasi

joulusiivous
Kuva: Annie Spratt / Unsplash

Tänä vuonna rullannut joulukuu on ollut minulle elämäni kiireisin töiden, harrastusten ja elämäni ihmisten vuoksi. Tänään olen viettänyt paitsi talvipäivänseisausta myös ensimmäistä bookkaamatonta päivää ja tyhjää koti-iltaa aikoihin. Luonnollisesti siinä vaiheessa mieleeni hiipi tuo joulumurheiden klassikko, siivous. Koska liputan enemmän relaamisen kuin sykkimisen puolesta, päätin siivoamisen sijasta analysoida siivoustyyppejä äärimmäisen akateemisesti.

Tässä siis siivousten tieteellinen luokittelu, olkaa niin hyvät:

”Minä hinkkaan kylpyhuoneen saumat hammasharjalla ja siivoan pattereiden takaa, koska siellä on ällöä” -siivous

Tätä tehosiivousta kutsutaan myös joulusiivousten kruununjalokiveksi. Se alkaa tomerasti, kun ajattelet, mitä törkypesäkkeitä asunnossasi on. Kartoitat likaisia paikkoja ja huomaat asiat eri tavalla kuin ennen. Keksit, että lampunvarjostimet ovat pölyisiä, että lämmityspattereiden takaa ei ole siivottu koskaan, että hattuhylly pitäisi jynssätä ja että pölyt pitäisi pyyhkiä myös kiuaskivistä.

Hiljalleen siivous muuttuu kohti hikistä epätoivoa ja tunnetta siitä, että et saa mitään valmiiksi. Mutta kynsinauhat, ne menevät rikki. Ja ehkä perhesuhteet.

”Minä laitan nämä jutut pois näkyvistä” -siivous

Juttujen ja asioiden siirtäminen johonkin muualle on helppo tapa siivota kaaosta väliaikaisesti ja samalla aiheuttaa sitä lisää tulevaisuuteen. Nimensä mukaisesti tässä siivouksen alatyypissä tunget asiat pois näkyviltä esimerkiksi muovikasseihin, jotka viet vintille. Johtoajatuksena on ”kyllä minä muistan, että laitoin siihen yhteen kassiin puukon, talvitakin, hajuvesipakkauksen ja ylimääräisen juustohöylän”.

Voin kertoa, että et varmasti muista.

”Minä heitän turhat tavarat roskiin, koska sitten on raikasta ja avaraa” -siivous

Konmari-tyyppinen karsimissiivous saa alkunsa siitä, että olet tuntenut olosi tunkkaiseksi ja sellaiseksi, että jokin muutos pitäisi tehdä. Lopulta valaistut ja ymmärrät, että vanhat, rikkinäiset ja tarpeettomat tavarat häiritsevät oloasi ja ajatuksiasi ja estävät sinua tulemasta ihmiseksi, joka sinusta pitäisi tulla.

Valaistumisen johdosta aloitat vimmaisen karsimisen ja heivaat farkut, t-paidat, juustohöylät, muovikipot ja kosteusvoiteet. Ihailet tyhjää ja avaraa asuntoasi ja annat mielesi levätä. Mielenrauhasi loppuu siinä vaiheessa, kun tajuat heittäneesi viinipullonavaajasi pois, koska se ei ilmennä uutta, terveellistä sinua. Lähdet kauppaan ja ostat kaikki tarvitsemasi tavarat uudelleen.

Digiklassikko eli Facebook-kaverilistan siivous

Siivous ei aina ole tavaroiden raivaamista ja tahrojen jynssäämistä, vaan nykyään voit tehdä kaikenlaisia digisiivouksia, kuten appien tai kaverilistan siivouksia. Ainoa oikea tapa siivota Faceook-kaverilistaa on ilmoittaa siitä dramaattisella statuspäivityksellä, jossa uhkaat poistaa kavereista jokaisen, joka ei viiden minuutin sisällä kommentoi päivitystäsi.

Kun lista on tällä metodilla siivottu täysin, voitkin aloittaa uuden vuoden lähettämällä ihmisille kaveripyyntöjä.

Puhelimen yhteystietolistan siivous

Digiaikana myös puhelimen yhteystiedoissa saattaa roikkua kaikenlaisia menneisyyden haamuja. Exiä, ikäviä Tinderistä tarttuneita viestittelykumppaneita tai vanhoja pomoja, joille haluat antaa välitöntä palautetta aamuyöllä taksijonossa. Ongelmaan on onneksi yksinkertainen ratkaisu: ei yhteystietoja, ei huolia.

Yksittäisen deletoimisen lisäksi yhteystietojen hävittäminen onnistuu tosi hyvin myös niin, että tuhoat puhelimesi etkä ole muistanut synkata yhteystietoja pilveen. Koska et synkkaa mitään pilveen. Koska tietoturva.

Elämäntapojen siivous ja uutena, parempana sinänä eläminen

Kaikkien siivouksien klassikko on vanha kunnon elämäntaparemontti. Sen seurauksena juot kolmen päivän ajan pelkkää vihermehua ja joogaat samalla kun kuuntelet meditointiappia, hoet voimalauseita, visioit tulevaisuuttasi ja heräät joka aamu viideltä aloittamaan uutta, parempaa elämääsi.

Sitten alatkin olla niin heikko ja pahoinvoiva, että tilaat Woltista pizzan, nepalilaista ja puolentoista litran pullon Pepsiä ja jatkat elämääsi kuten ennenkin.

Rauhallista joulua ❤ Se saapuu, vaikka et siivoaisi tai pingottaisi yhtään, ja sen aikana on täysin ok maata sohvalla ja juoda viiniä. Niin aion tehdä itse.

Someton sunnuntai

Kirjoitin aiemmin tulevan vuoden visioinnista ja sanan valitsemisesta. Tämän vuoden sanani on rauha. Se on iso sana, jota voi soveltaa moniin asioihin. Rauhan voi tehdä itsensä ja muiden kanssa, mutta sitä voi pilkkoa pienempiinkin palasiin. Aloitan yksinkertaisesta: teen rauhan puhelimeni kanssa.

Hankin älypuhelimen myöhään, vasta vuoden 2014 lopussa. Yksi syy oli se, että minulla on tapana käyttää tavarat loppuun. Vanha Nokiani ei suostunut hajoamaan, joten eihän sitä voinut vaihtaa. Missasin samalla kaikki jännittävät WhatsApp-ryhmät ja Instagramin kuvafeedin. Toinen syy oli se, että en halunnut muuttua puhelinriippuvaiseksi ja keskittymiskyvyttömäksi, ihmiseksi, joka räplää puhelintaan aamupalapöydässä, vessassa ja bussissa.

someton-sunnuntai
Eräs sunnuntai Töölönlahdella

Älypuhelimesta tuli pian minulle tärkeä, enkä halua vähätellä sen merkitystä. Kirjoitan sinne talteen ideat, äänitän stemmat ja pidän sen avulla yhteyttä ystäviin eri puolella Suomea ja maailmaa. Tykkään Instagramista, rakastan Spotifyä, olen se nolo täti, joka snäppää.

Mutta samalla minusta on tullut aika riippuvainen. Puhelimen notifikaatiot katkaisevat tekemisen helposti, ja samalla ne ruokkivat aivojen palkitsemisjärjestelmää. Viestejä, reaktioita, kaikkea nopeatempoista ja hauskaa haluaa koko ajan enemmän.

Kun aivot tottuvat jatkuvaan ärsyketulvaan, on vaikea keskittyä hidastempoisempaan tekemiseen, kuten kirjan lukemiseen. Sitten alkaa käydä perinteisiä, niitä, että ottaa puhelimen käteensä katsoakseen kelloa, huomaa notifikaatiot, jää perkaamaan niitä, laittaa puhelimen pois ja tajuaa, ettei tiedä, mitä kello on.

Siinä ei ole järkeä.

Siksi olen alkanut tehdä pieniä muutoksia. Sunnuntaisin en avaa Facebookia, Instagramia tai Snapchattia. Bussissa luen kirjaa puhelimen selaamisen sijasta. En enää käytä puhelinta herätyskellona, joten sillä ei ole syytä olla sängyn vieressä.

Tuntuu hassulta, että sometonta päivää pitää erikseen viettää. Tuntuu hassulta, että se on ajatuksena vallankumouksellinen ja sellainen, että siitä pitää erikseen kirjoittaa. Someton päivä antaa minulle tilaa palautua, se tekee minusta fiksumman. Siksi siitä on hyvä kirjoittaa.

Rauhallista tiistaita ❤

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Pelotta

Mietin tuossa yhtenä päivänä pelkoa ja pelkoja. Olen pelännyt elämässäni montaa asiaa, kuten varmasti moni muukin on. Pelko on välillä ihan hyödyllistä. Se esimerkiksi estää paijaamasta vastaan luikertelevaa myrkkykäärmettä tai hyppäämästä liian korkealta.

Välillä pelosta on vain haittaa. Sen takia moni uusi juttu jää kokeilematta, moni riski ottamatta – kuten vaikka ulkomaille muuttaminen tai työpaikan vaihtaminen.sans peurOlen viime aikoina tajunnut, että pelon kanssa voi opetella tasapainoilemaan. Kun ei pysty ihan täysin ilman pelkoa elämään, niin ainakin sitä voi sietää, sen kanssa voi olla. Eihän rohkeuskaan ole sitä, että ei pelkää mitään, vaan sitä, että tekee asioita peloista huolimatta.

Ajattelin pelkoa myös viimeisenä työpäivänäni, kun kävelin töihin sitä samaa, tuttua metsäreittiä,

oli kaunis ja aurinkoinen syyspäivä, sade oli tauonnut ensimmäistä kertaa moneen päivään ja maisema oli tyyni

minä ajattelin ainakin, että apua mitä olen tekemässä kiitos anteeksi onpa täällä kuitenkin seesteistä ja kaunista

ja kuinka kaikki on kuitenkin jotenkin oudosti kohdallaan.

Sinä päivänäkin vähän pelotti, mutta siitä huolimatta minä kävelin eteenpäin.pelottaKollegoilta sain läksijäislahjaksi korun, jossa lukee sans peur – se tarkoittaa, että ilman pelkoa. Se on minulla ranteessa lähes joka päivä muistuttamassa sekä rakkaista ihmisistä että pelottomuudesta ja pelon sietämisestä.

Koska niin täällä pitää olla, pelotta – tai ainakin melko lailla pelotta ja aika rohkeasti.

Ainiin, mitä minä sitten olen pelännyt? Ainakin pimeää, korkeita paikkoja, ja silmien laserleikkauksessa sitä hetkeä, kun sarveiskalvoon leikattiin läppä.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM