Someton sunnuntai

Kirjoitin aiemmin tulevan vuoden visioinnista ja sanan valitsemisesta. Tämän vuoden sanani on rauha. Se on iso sana, jota voi soveltaa moniin asioihin. Rauhan voi tehdä itsensä ja muiden kanssa, mutta sitä voi pilkkoa pienempiinkin palasiin. Aloitan yksinkertaisesta: teen rauhan puhelimeni kanssa.

Hankin älypuhelimen myöhään, vasta vuoden 2014 lopussa. Yksi syy oli se, että minulla on tapana käyttää tavarat loppuun. Vanha Nokiani ei suostunut hajoamaan, joten eihän sitä voinut vaihtaa. Missasin samalla kaikki jännittävät WhatsApp-ryhmät ja Instagramin kuvafeedin. Toinen syy oli se, että en halunnut muuttua puhelinriippuvaiseksi ja keskittymiskyvyttömäksi, ihmiseksi, joka räplää puhelintaan aamupalapöydässä, vessassa ja bussissa.

someton-sunnuntai
Eräs sunnuntai Töölönlahdella

Älypuhelimesta tuli pian minulle tärkeä, enkä halua vähätellä sen merkitystä. Kirjoitan sinne talteen ideat, äänitän stemmat ja pidän sen avulla yhteyttä ystäviin eri puolella Suomea ja maailmaa. Tykkään Instagramista, rakastan Spotifyä, olen se nolo täti, joka snäppää.

Mutta samalla minusta on tullut aika riippuvainen. Puhelimen notifikaatiot katkaisevat tekemisen helposti, ja samalla ne ruokkivat aivojen palkitsemisjärjestelmää. Viestejä, reaktioita, kaikkea nopeatempoista ja hauskaa haluaa koko ajan enemmän.

Kun aivot tottuvat jatkuvaan ärsyketulvaan, on vaikea keskittyä hidastempoisempaan tekemiseen, kuten kirjan lukemiseen. Sitten alkaa käydä perinteisiä, niitä, että ottaa puhelimen käteensä katsoakseen kelloa, huomaa notifikaatiot, jää perkaamaan niitä, laittaa puhelimen pois ja tajuaa, ettei tiedä, mitä kello on.

Siinä ei ole järkeä.

Siksi olen alkanut tehdä pieniä muutoksia. Sunnuntaisin en avaa Facebookia, Instagramia tai Snapchattia. Bussissa luen kirjaa puhelimen selaamisen sijasta. En enää käytä puhelinta herätyskellona, joten sillä ei ole syytä olla sängyn vieressä.

Tuntuu hassulta, että sometonta päivää pitää erikseen viettää. Tuntuu hassulta, että se on ajatuksena vallankumouksellinen ja sellainen, että siitä pitää erikseen kirjoittaa. Someton päivä antaa minulle tilaa palautua, se tekee minusta fiksumman. Siksi siitä on hyvä kirjoittaa.

Rauhallista tiistaita ❤

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Pelotta

Mietin tuossa yhtenä päivänä pelkoa ja pelkoja. Olen pelännyt elämässäni montaa asiaa, kuten varmasti moni muukin on. Pelko on välillä ihan hyödyllistä. Se esimerkiksi estää paijaamasta vastaan luikertelevaa myrkkykäärmettä tai hyppäämästä liian korkealta.

Välillä pelosta on vain haittaa. Sen takia moni uusi juttu jää kokeilematta, moni riski ottamatta – kuten vaikka ulkomaille muuttaminen tai työpaikan vaihtaminen.sans peurOlen viime aikoina tajunnut, että pelon kanssa voi opetella tasapainoilemaan. Kun ei pysty ihan täysin ilman pelkoa elämään, niin ainakin sitä voi sietää, sen kanssa voi olla. Eihän rohkeuskaan ole sitä, että ei pelkää mitään, vaan sitä, että tekee asioita peloista huolimatta.

Ajattelin pelkoa myös viimeisenä työpäivänäni, kun kävelin töihin sitä samaa, tuttua metsäreittiä,

oli kaunis ja aurinkoinen syyspäivä, sade oli tauonnut ensimmäistä kertaa moneen päivään ja maisema oli tyyni

minä ajattelin ainakin, että apua mitä olen tekemässä kiitos anteeksi onpa täällä kuitenkin seesteistä ja kaunista

ja kuinka kaikki on kuitenkin jotenkin oudosti kohdallaan.

Sinä päivänäkin vähän pelotti, mutta siitä huolimatta minä kävelin eteenpäin.pelottaKollegoilta sain läksijäislahjaksi korun, jossa lukee sans peur – se tarkoittaa, että ilman pelkoa. Se on minulla ranteessa lähes joka päivä muistuttamassa sekä rakkaista ihmisistä että pelottomuudesta ja pelon sietämisestä.

Koska niin täällä pitää olla, pelotta – tai ainakin melko lailla pelotta ja aika rohkeasti.

Ainiin, mitä minä sitten olen pelännyt? Ainakin pimeää, korkeita paikkoja, ja silmien laserleikkauksessa sitä hetkeä, kun sarveiskalvoon leikattiin läppä.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Onko pakko olla aina onnellinen?

Kuulin eilen sellaisen ajatuksen, että heikkous vaatii melkoisesti vahvuutta. Hetken pyörittelin ja totesin, että niinhän se vaatii. Pitää olla vahva pystyäkseen käsittelemään heikkouttaan ja surujaan, etenkin, kun suruja näkyy harvoin vaikkapa täällä somessa. Etenkin, kun kaiken onnellisuuden tavoittelun keskellä voi tuntua, että surullisuus olisi jotenkin virheellinen olotila.

Ei se ole. Se on osa ihmisyyttä.

onnellisuus2
Ei zen

Olen kuullut sellaisenkin, että onnellisuuteensa voi vaikuttaa itse – ja ihan tottahan sekin on. Onhan minullakin luontokävelyt, joogat, kiitollisuuslistat ja illanvietot näin esimerkiksi, ja ne ovat hyviä juttuja ne. Voimavaroja, valontuojia.

Mutta vaikka aina tekisi vain hyviä valintoja, välillä niitä kuitenkin tulee, suruja. Odottamattomuuksia. Heikkoja hetkiä. Koska sellaista elämä on, kokonaista, ei vain puolikasta. Myötä- ja vastamäkiä. Suruja ja iloja.

onnellisuus1
Ihan zen

Onneksi suruissa ja huonoissa hetkissä on sellainenkin ominaisuus, että ne lopulta väistyvät, vaikka sitä ennen ne vaativatkin meiltä vahvuutta, sopeutumista ja kasvamista.

Niiden jälkeen onnenhetket tuntuvat entistä onnellisemmilta, paremmilta. Ihan kuin silloin, kun pystyy talven jälkeen ensimmäistä kertaa nukkumaan niin, että ikkuna on auki.

Ihan kuin silloin, kun linnut laulavat läpi kokonaisen yön.

Seuraa blogia ❤

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

 

Korkealta näkee enemmän

Olen kävellyt samaa työmatkaa 1,5 vuotta. Silti vasta muutamia päiviä sitten oivalsin vaihtaa hieman reittiä, kulkea sellaista polkua, jota pitkin pääsee korkealle ja näkee kauas.

Sieltä katsottuna kaikki ne arkiset asiat, kuten moottoritie, katuvalot tai toimistotalot jäävät pienemmiksi, osaksi kokonaisuutta, jossa on paljon muutakin. Puita, taivaanranta, maailma.

Joskus etäisyys auttaa näkemään itsensä ja muut paremmin. Asiat asettuvat mittakaavaan. Mäen kiipeäminen väsyttää, mutta huipulla ymmärtää, miksi kannatti ponnistella. Huipulla ymmärtää oman voimansa.

polut

Kipuamiselta ei voi välttyä opinnoissa, työelämässä, unelmien tavoittelussa, minkä tahansa uuden edessä. Joskus se on raskasta, joskus tuntuu siltä, että haluaisi kääntyä takaisin.

Silloin auttaa, jos on hyvät kengät, tiheä tukiverkko, uskoa omiin voimiinsa tai vaikka kiire sinne töihin.

Kiivetessä se sitten kirkastuu. Meissä on yllättävän paljon voimia ja rohkeutta. Pystymme aika hienoihin juttuihin. Olemme elämämme aikana kiivenneet jo paljon mäkiä. Jälkikäteen ne näyttävät pieniltä, koska niille kiipeäminen vaati kasvamista.

Ja jokaisen mäen laelta on nähnyt asiat hieman uudella tavalla, hivenen kauempaa. Jokaisen mäen laella sitä on ollut hieman voimakkaampi, tai ainakin hieman lähempänä töihin ehtimistä.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

 

Kritiikkiraita vai kehuraita?

Siis miten voi olla noin ihana tukka, huuhdahti tuntematon nainen minulle baarin vessassa. Häkellyin. Puhuiko hän todella minulle? Puhui! Kiittelin hämmentyneenä ja hymyillen.

Hyvältähän se tuntui, spontaani kehu tuntemattomalta.

Kehu kaiken lisäksi osui maaliin: olen aina ollut epävarma hiuksistani tai ylipäätään laittautumistaidoistani (lue: Minusta tuntuu usein siltä, että olen homssuinen). Hiukseni ovat luonnonkiharat ja pörröiset, mahdottomat laittaa kauniisti. Ainakin omasta mielestäni.

Ja sitten joku tuntematon tulee ja kiljaisee tukkani olevan ihana.

Samalla aloin miettiä, mitä muita virheellisiä käsityksiä meillä on itsestämme. Tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat älykkäitä, lahjakkaita ja ahkeria. Silti he eivät luota itseensä. Ajattelevat, että asiat ovat tapahtuneet tuurilla tai vahingossa. Että he eivät oikeasti osaa mitään erityistä tai pysty mihinkään ihmeelliseen.

Sehän on ihan väärin.

kritiikkiraita vai kehuraita

Monesti käsityksemme itsestämme ovat hieman vinoutuneita. Sellaisia, jotka vähättelevät itseä ja omia taitoja. Sellaisia, joita parhaalla ystävälläsi ei ikinä sinusta olisi. Joskus päässä on jatkuva kritiikkiraita, joka vähättelee kaikkea sitä, mitä olet tehnyt, kaikkea sitä, mitä olet.

Välillä tekee hyvää yrittää katsoa itseään ulkoa päin. Jonkun mielestä minulla onkin ihana tukka sen sijaan, että se on kamala. Toisen mielestä olen ahkera ja fiksu vaikka omasta mielestäni vain räpiköin. Yksi ihailee sitä, että luen kirjoja, vaikka minusta tuntuu, että en lue niitä tarpeeksi. Ja niin edelleen.

Usein oma tunne ja muiden näkemys poikkeavat toisistaan, ja siksi kannattaa yrittää katsoa itseään ulkoa päin. Puhua itselleen siten kuin ystävät sinulle puhuisivat. Vaimentaa kritiikkiraita ja tehdä siitä kehuraita. Ja kehua myös muita, koska positiivisella palautteella voi olla odottamattoman suuri merkitys. Kuten tukkakehulla minulle oli.

Eli hei sinä tuntematon nainen baarin vessassa: ihanaa, että olit niin rohkea ja välitön, että kehuit sinulle tuntematonta ihmistä. Sillä oli paljon väliä.

Minä ja jooga

Voi olla, että monelle ei tule yllätyksenä se, että olen kympin tyttö. Perfektionisti. Suorittaja. Olen ollut sitä myös liikunnan suhteen, kunnes siinä on tullut vastaan erinäisiä seiniä, kuten ylikunto, urheiluvammat, ajanpuute tai nyt mulle todellakin riitti -kohtaus, joka on tietenkin johtunut edellä mainittujen yhdistelmästä. Aina olen kuitenkin palannut liikunnan luo.

Viime vuosina lajit ovat vaihtuneet, mutta yksi on pysynyt: jooga.

Alkuun joogaamiseni oli sellaista kuin muukin harrastamiseni. Täydellisyyteen pakottamista, ääriasentoihin väkisin venyttämistä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sehän on ihan väärin. Ei joogatunnille mennä pakottamaan itseään tai soimaamaan kehoa siitä, mihin se ei nyt pysty. Sinne mennään kommunikoimaan kehon kanssa, antamaan sille tilaa. Sinne mennään kasvamaan, hengittämään ja hyväksymään. Sinne mennään olemaan kuin tuossa kuvassa: vanhana ja uutena, sammalena ja versona.

Jossain vaiheessa minäkin sitten opin kuuntelemaan kehoani, tuota viisasta raatajaa.

Opin siltä, että minun arvoani ei määritä se, mihin asentoon kulloinkin taivun. Kehoni kertoo minulle notkeudellaan tai tukkoisuudellaan, missä nyt mennään. Jos vanhat urheiluvammat alkavat vaivata, suunta on huono. Jos vasemman puolen lihakset kiristyvät, stressi on pääsemässä niskan päälle. Jos keho on joustava ja rauhallinen, mielikin on.

Keho kertoo, mistä kiikastaa. Ja se kertoo sen voimakkaammin, lopulta kivuliaasti, jos en sitä ennen suostu sitä kuuntelemaan. Jos en ota sen viestejä vakavasti, saan huomata sen sameana mielenä ja kireinä lihaksina, kipuina siellä ja täällä. Onneksi viimeistään joogamatolle asettuminen on paikka juuri kuuntelemista varten.

Kun keho virtaa, mielikin virtaa. Silloin oleminen on helppoa ja ajatus tyyni, silloin jaksaa kiinnittää huomiota ympäristöön, luontoon ja muihin ihmisiin. Silloin jaksaa olla.

Ps. joogan kanssa pääsee alkuun vaikka Adrienen avulla.

#vainkehojutut2

Joskus kehonsa rajoitteet on vaikea hyväksyä. Ainakin, jos on tottunut liikkumaan suorittamalla, jos on tottunut siihen, että hyvä suoritus ei riitä. Että vain paras suoritus riittää, ja sekin vain pienen hetken.

Koska aina voi vähän parantaa.

Parhautta metsästävälle käy melko helposti niin, että kehosta tulee jäykkä ja väsynyt. Että uupumus kertautuu. Että liikunnasta tuleekin velvoite, juttu, jota tekee pakosta eikä siksi, että siitä tulisi hyvä olo tai että olisi kiva oppia jotain uutta.

Sen jälkeen keho lopulta tilttaa. Treenit jäävät. Keho ja mieli jumittuvat, pysähtyvät negatiiviseen asentoon.

DSC_0064 (2)Välillä tarvitaan ystäviä. Sellaisia, jotka näyttävät, että toisellakin tavalla voi liikkua. Rennosti kuin jokin eläin. Katsoa, kuinka ne liikkuvat ja venyttelevät. Todeta, kuinka niitä ei kiinnosta pätkääkään, miltä ne näyttävät tai miten ne ovat.

Koska ne vain ovat, ja se riittää. Tekevät vain sen, mikä hyvältä tuntuu.

Kun olin näillä ohjeilla viettänyt hetken tekemällä kuperkeikkoja ja hölmöjä liikkeitä, minä olin uusi. Rento ja paikallani.

Ajatukset olivat järjestyksessä vielä kotonakin, ja minä olin pehmeä kuin panda tai notkea kuin kissa.

Ei se sen vaikeampaa ollutkaan, liikkuminen.

IMG_20150623_095216
Ja maastot, joissa liikun, niiden pitäisi olla aina tällaisia

Ps. alkuperäinen #vainkehojutut-postaus löytyy täältä.