Jos et osaa suojatiesääntöjä, älä aja autoa

suojatie
Kuva: Unsplash

Arkeani värittää kevyen liikenteen harjoittaminen Helsingin kantakaupungissa. Välillä se on suorastaan liian jännittävää, koska kadun ylittäminen tuntuu vaarallisemmalta kuin zombieinvaasion, asteroidin ja manipuloidun influenssaviruksen yhteisvaikutus.

Miksi? Siksi, että autoja suhahtelee suojatien yli täydellä vauhdilla, vaikka viereisellä kaistalla olisi pysähdytty suojatien eteen. Joskus näitä oman elämänsä tähtikuskeja ajaa peräkkäin monta putkeen, mikä saa päättelemään, että sanonta joukossa tyhmyys tiivistyy on keksitty juuri tällaisten autoilijoiden vuoksi.

Itse kohtasin tähtikuskeja viimeksi muutama päivä sitten lähtiessäni ylittämään suojatietä, kun jalkakäytävän puoleisella kaistalla ollut autoilija pysähtyi sen eteen. Suojatiellä tuijotin, kuinka viereisellä kaistalla ensin yksi autoilija paineli hidastamatta suojatien yli. Perään toinen. Sitten kolmas. Vasta neljäs pysähtyi.

Jokainen noista kolmesta rikkoi liikennesääntöjä törkeästi ja osoitti, että ei joko osaa niitä tai välitä niistä. Tässä siis säännöt kahdella erilaisella rautalangalla:

Et saa ohittaa suojatien eteen pysähtynyttä autoa pysähtymättä, koska laki sanoo niin.

Jos suojatien eteen pysähtyneen auton ohittaa pysähtymättä, kyse on liikenneturvallisuuden vaarantamisesta ja vakavasta piittaamattomuudesta. Asia voidaan tutkia myös törkeänä liikenneturvallisuuden vaarantamisena, jos suojatiellä on jo ollut joku kävelemässä. Poliisin mukaan tällainen teko johtaa ajokortin menettämiseen eli ajokieltoon. Lisäksi seurauksena on useimmiten sakot.Lähde (klik).

Jos luetun ymmärtäminen ei sangen kattavasta ja palkitusta peruskoulustamme huolimatta ole hallussa, tässä poliisin tekemä audiovisuaalisessa muodossa oleva havainnollistus soveliaasta suojatiekäytöksestä.

En ole niinkään huolissani omasta hengestäni. Olen huolissani muiden. Homma on nimittäin niin, että tuon samaisen kadun varrella on peruskoulu. Peruskoululaiset ovat pieniä ihmisiä, joita meidän aikuisten pitää erityisesti varoa liikenteessä.

Liikenteessä on myös hyvä muistaa, että sinun kiireesi tai typeryytesi ei ole koskaan arvokkaampaa kuin toisen ihmisen henki. Jos mielestäsi kuitenkin on, voit ottaa menolipun jollekin asumattomalle saarelle ja kaivella siellä napaasi uniikin ja mielenkiintoisen elämäsi loppuun asti.

Ei mulla muuta tänään.

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Lasten planeetta on ärsyttävä eroromaani mutta hyvä identiteettiromaani

lasten-planeettaRiikka Pulkkisen uutuusromaanin ensimmäiset sivut eivät lupaa hyvää. Niillä Henrik ja Frederika päättävät erota. Eroa hoidetaan porvarillisen sivistyneesti, yhdessä keskustellen, vailla draamaa. Haetaan joulukuusi, koristellaan se lapsen kanssa, laitetaan bataattilaatikko uuniin. Juodaan rieslingiä, juodaan kahvia, syödään konvehteja, katsellaan ikkunasta, ostetaan kukkia, leivotaan taatelikakkua.

Kukaan ei syö sipsejä sohvalla, juo kaljaa aamuyöllä tai valu holtittomasti räkää. Se olisi liian työväenluokkaista.

Taas yksi Säädyllinen murhenäytelmä, ehdin ajatella. Meinaan jättää kirjan kesken. Ajattelen, että en jaksa porvarillisia avioliittotarinoita, jos niissä ei ole mitään uutta, jos niissä ei ole Säädyllisen ainesosan kekseliäisyyttä tai Revolutionary Roadin pisteliästä yhteiskuntakritiikkiä.

Jatkan silti, ja saan onnekseni huomata, että Lasten planeetta on muutakin kuin porvarillinen eroromaani. Se on myös identiteettiromaani, ja sellaisena varsin hyvä.

Frederikan identiteetti, joka on pitkään ollut äitiyttä, menee uusiksi eron vuoksi. Vuorovanhemmuus tuo mukaan ne tyttöyden, naiseuden ja sinkkuuden rippeet, jotka olivat hautautuneet johonkin äitiyden, arjen rutiinien ja puolisouden alle. Yhtäkkiä Frederika on taas tyttö, jolla on aikaa olla mitä haluaa, aikaa käydä treffeillä, aikaa olla nainen.

Mutta eihän nainenkaan halua olla pelkkä äiti. Hän haluaa olla monta. Hän haluaa olla kaikkea mitä ikinä hänen mieleensä juolahtaa. Mutta hän on pökertynyt työmääränsä alle, sillä arki on äkkiarvaamatta muuttunut valtavaksi asialistaksi ja tukahduttanut kaikki ne kauniit mahdollisuuksiennuput jotka vielä äsken naisessa odottivat.

Tyttö, äiti, tyttö, äiti. Ei koskaan naista, ei, ei.

Sitten on lapsen identiteetti, kun Frederikan ja Henrikin lapsi elää elämäänsä eron keskellä, tutustuu uusiin koteihinsa, touhuaa omia touhujaan, uhmaa, rakastaa, oppii uutta, leikkii lapsen leikkejä.

Sitten on  Frederikan isosiskon Julian identiteetti, joka katosi kymmenen vuotta sitten psykoosin syövereihin. Frederikan nykyhetken rinnalla kulkee muisto ajasta, jolloin isosisko Julia, Julia uljas, Julia mahtava, romahti ja joutui rakentamaan itsensä uusiksi pienistä paloista, jotka olivat niin hajallaan, että niitä ei aina voi edes sanoittaa.

Identiteettiä ja sen hajoamista Pulkkinen kuvaa hyvin. Naiseutta hän kuvaa hyvin. Ihmisten rooleja hän kuvaa hyvin, niitä on meillä kaikilla monta. Frederikalla niitä ovat ainakin tytär, huolestunut sisar, tyttö, nainen ja äiti. Syvällä sisimmässään Frederika on yhä lapsi ja tyttö, kuten me kaikki olemme lapsia, yhtä hukassa ja neuvottomia. Siitä romaanin nimikin, Lasten planeetta, koska siltä Maan täytyy avaruudesta käsin näyttää.

Kirkkaista hetkistä ja ansioista huolimatta moni asia teoksessa ärsyttää: esimerkiksi yletön akateemisuus ja hyväosaisuus, se, että käydään asumassa Töölössä mutta palataan Kallioon, jossa voidaan ihmetellä piritorin päihdeongelmaisia.

Ehkä Frederikan elämänpiirin on tarkoitus olla ironiaa, mutta en tavoittanut sitä. Minulle loputtomat viittaukset Proustiin ja maailmankaikkeuteen, sivistyssanat ja neuroottiset keskustelut tuntuvat epäaidoilta ja uuvuttavilta, sellaisilta, että jossain tuolla kiillotetun dialogin ja kuohuviinin alla olisi vielä hahmon paljas tunne, joka ei pääse läpi. Keskustelut saavat miettimään, että olisin itsekin uupunut, jos kävisin ystävieni kanssa tällaisia keskusteluita, jos tuntisin pakkoa puhua Frederikan tavoin:

En. Pitkän kontemplaation jälkeen mä olen tullut siihen johtopäätökseen, että tarvitsen mitä oletettavimmin myös tulevaisuudessa peniksen elämääni. Ehkä koko miesvartalon. Mahdollisesti myös jonkun tietyn, ei-vielä-henkilöityneen miehen hauskuuden ja älyn ja herkkyyden. Mutta en tarvitse miestä turvaksi. En tarvitse itseni omistajaa enkä omistajuutta yhteenkään mieheen. Mutta rinnakkaista subjektiutta jonkun kanssa voisin toivoa.

Voi luoja, ota minut jo pois täältä, ehdin ajatella lukiessani.

Lasten planeetta on vahva tyttöyden ja naiseuden kuvaus, se siinä on eittämättä upeaa. Kokonaisuutena siinä on liikaa elementtejä, liikaa kaikkea, ja heikoimpina hetkinään se upottaa hahmot pinnallisten tunteiden, kauniiden kattausten ja epäaitojen dialogien syvyyteen, jossa sivistyssanat hyökkäävät lukijan kimppuun kuin ärhäkät ampiaiset elokuisella terassilla.

  • Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (2018)
  • Otava
  • 382 s.
  • Ostin kännissä perjantai-iltana

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Näin otat kesäpäivistä kaiken irti

kallvikKesä vyöryi päälle niin nopeasti, että suurin osa ei ehtinyt pikajärjestää itselleen kesälomaa tai millään tavalla varautua vuodenajan äkilliseen vaihtumiseen. Moni tuijottelee nyt päivät pitkät kaihoisasti toimiston ikkunasta ulkona olevaa kesää ja miettii, miten siitä saisi edes murusen itselleen.

Minulle Suomen kesässä on läsnä aina pieni kauhu siitä, että se menee pois. Koska tahansa voi sataa rakeita tai tulla viileämpi jakso, jonka jälkeen ei enää lämpenekään. Siksi yritän repiä kauniista päivistä aivan kaiken irti, vaikka en olisi vielä kesälomallakaan.  Tähän tapaan:

Kävele työmatkat tai osa matkasta

Päivään tulee heti lisää tunteja, kun ulkoilemaan pääsee ensimmäiseksi aamulla tai suoraan töistä. Siksi kävelen usein työmatkani ja kuljen töissä repun kanssa. Se on paljon laukkua kätevämpi, ja sinne saa tungettua lenkkarit, vaihtopaidan ja kaikkea muutakin sälää, kuten meikäläisen tapauksessa vanhoja kuitteja ja jätskipapereita (eivät liity ulkoiluun). Minkä tyylikkyydessä häviää, sen ulkoilun määrässä voittaa.

Syö lounas ulkona

Heti kun aurinko vähän näyttäytyy, jokaisen lounaspaikan terassi on aivan varmasti täynnä sinua nopeammin paikalle ehtineitä lounastajia. Onneksi eväät ja niiden syöminen läheisessä puistossa on täysin pätevä, ja yleensä myös melko rentouttava, vaihtoehto.

Pidä etäpäivä puistossa tai parvekkeella

Läppäri, puhelin hotspotiksi ja hyvä puistonpenkki. Johan syntyy tekstiä tai juttuja ja asioita.

Ota vapaalla kaikki irti uimarannoista, puistoista, parvekkeestasi tai kaverisi äidin siirtolapuutarhapalstasta

Valoisalla ja lämpimällä jaksaa töiden jälkeen kummasti suunnata muualle kuin peiton alle Netflixin ääreen. Lisäksi kaupungeissa on ihan älyttömästi aarteita, joihin kannattaa tutustua. Esimerkiksi Helsingissä on juuri kukkaan puhjennut Kumpulan kasvitieteellinen puutarha, Suomenlinna tai Kallahdenniemen uimaranta, jossa kahlattavaa riittää metrikaupalla – postauksen kuva on otettu sieltä.

Nuku vähemmän, koska kämpässäsi on kuitenkin niin kuuma, ettet saa unta

Mutta koska on valoisaa, lämmintä, lehtiä puissa ja muutenkin pelkkää kesää, se ei haittaa – jääpähän enemmän aikaa fiilistellä kesää ❤

Minun kaupunkini

Muutama päivä sitten kävelin Sturenkatua pitkin, ilta-aurinko laski ja taivas oli korkea. Kaupunki oli minun, kaikki siinä oli omaa. Mäkelänkatu, Brahenkenttä, Diakoniapuiston bussipysäkki, jolla aikoinaan odotin vaihtobussia viikon jokaisena arkiaamuna.

ihminen kevätillassa

Bussipysäkki, jonka kupeeseen nousivat viime kevään ensimmäiset kukat kuin yllättäen, bussipysäkki, jolla vuosi sitten ihmettelin, miltä maa tuoksuukaan ensimmäisen kevätsateen jälkeen.

dsc_06351Sellaisina hetkinä tämä on minun maailmani ja minun kaupunkini. Hetkinä, joina rapistuneet julkisivut kohtaavat versovan kevään, joina aurinko laskee horisontin taa ja me katselemme sitä tuuletusparvekkeelta, joina ajattelen, että tänne minä päädyin, vaikka ei koskaan pitänyt.

Päätymiset, ne ovat välillä hyviä, välillä vielä parempia. Onnekkaita. Ehkä päädyn seuraavaksikin johonkin hyvään.

Nainen voi lähteä Vesilahdesta, mutta Vesilahti ei lähde naisesta

Olen tainnut useita kertoja tunnustaa rakkauteni Helsingille. Osittain rakkauteni johtuu siitä, että Helsinkiin oli helppo rakastua (tosin ei koskaan pitäisi rakastua ensimmäiseen, joka on sinulle kiva). Oli vapauttavaa päästä pois pienistä piireistä, aloittaa yliopisto-opinnot, hukkua ihmisjoukkoon. Kun vuodet ovat kuluneet ja minä ja Helsinki emme ole enää vastarakastuneita, olen alkanut tykätä jälleen maaseudusta, tilasta, hiljaisuudesta.

DSC_1084

Olen tehnyt joitakin havaintoja siitä, mitä maaseudulla varttuminen tekee ihmiselle. Esimerkiksi:

  • Kun kerron kotipaikkakuntani, kukaan ei tiedä, missä se on saati ole kuullut siitä. Siksi olen harjoitellut mantran, jossa kerron paikkakunnan suhteen johonkin isompaan paikkakuntaan, esim. kolkyt kilsaa Tampereelta tai Lempäälän takana tai mitä on Nokian takana? Metsää, metsää. Ja keskustelukumppanin katse kirkastuu.
  • Maalla totuin tunnin tai useamman tunnin vuoroväleihin joukkoliikenteessä. Helsingissä nauroin, kun jengi juoksi metroon, vaikka muutaman minuutin päästä tulisi seuraava. Ei mennyt kovin kauaa, kun aloin juosta niihin itsekin. Nyt opettelen jälleen olemaan juoksematta.
  • Odotan vieläkin välillä, että minulle tuntematon ihminen kysyy kenenkäs tyttöjä sinä oot tai vaihtoehtoisesti tuntee kummatkin tai jommankumman vanhemmistani. Tai sanoo, että näytät ihan äidiltäsi/isältäsi/mummoltasi/naapurisi kissalta nuorena.

Ja sitten vielä:

  • On ihan normaalia, että samat opettajat ovat opettaneet sinua ja vanhempiasi ja serkkujasi ja sisaruksiasi ja että sinua verrataan aina koulussa aiemmin olleisiin sukulaisiisi. Tai pyydetään lähettämään niille terveisiä.
  • Missään ei ollut kahviloita tai yhtään mitään paikkoja, joissa hengata. Piti keksiä luovia ratkaisuja, kuten kota tai vanha aitta. Nuotioon tuli, teinit sen ympärille, voi juku mikä perjantai!
  • Kolme autoa kylänraitilla tarkoittaa ruuhkaa.

Olen miettinyt, mitä muuta maaseutu on jättänyt minuun. Ehkä kyvyttömyyteni ja tottumattomuuteni syödä ravintoloissa. Ehkä luonnon ja hiljaisuuden arvostamisen, ehkä rauhankaipuun, ehkä sen, että välillä minulla on vain tarve mennä metsään, tuntea kivet, kannot, puiden juuret jalkapohjia vasten.

Ehkä lukeminenkin tulee sieltä, vähäisistä vapaa-ajan aktiviteeteista ja Vesilahden kirjastosta – mikä aarreaitta se olikaan. Kuinka ihanan kärsivällisesti kirjastontädit antoivat oudon lapsen notkua kirjaston varastossa tuntikausia yksinään, koska kirjaston varasto, se vasta keidas olikin. Kiitos kirjastontädit! Olen teille kaiken sivistykseni velkaa.

Viimeinen esimerkki maalaisuudestani:

  • Mitä ihmiset/naapurit/internetinkäyttäjät/akvaariokalat/entiset opettajatkin minusta oikein ajattelevat?!?!?