Pikkuvanhuus iskee flunssassa

Viime viikolla se iski, hirvittävä syysflunssa. Siitä kärsiessäni olen nukkunut huonosti, nähnyt levottomia unia, niistänyt taukoamatta ja tuijottanut maratonina milloin mitäkin.

Sitten eksyin katsomaan Girlsiä uusintana. Ja Girlsistä se sitten tuli mieleen, aika. Ei vain siksi, että suosikkihahmollani Jessalla on hysteerinen näkemys ajan kerroksellisuudesta (So we’ve already died, but not yet been born), vaan siksi, että minä olen katsonut Girlsiä eri asunnoissa ja eri elämänvaiheissa.

Ensin tuli mieleen, että aika kuluu. Sen jälkeen se, että joskus tulee se hetki, kun sen kuluminen ei enää haittaa. Kuten nyt.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen katsonut ensimmäiset Girls-jaksot silloin, kun asuin vielä kimppakämpässä. Silloin, kun vietin vielä säännöllisesti aikaa nyt jo kaukaisessa kaupungissa. Ihmiset vaihtuivat, osoitteet vaihtuivat. Takana oli kandi, edessä gradu ja paljon huolta siitä, mitä minusta tulee isona.

Muistelen lämmöllä festarireissuja, juhlia, arkipäivien päiväkännejä ja Nintendo-turnauksia. Yliopistolla notkumista, kummallisia kesätöitä, tekstiviestejä – niitä ei kukaan enää lähetä. Muistelen lämmöllä, mutta en ottaisi takaisin sitä aikaa.

En ottaisi takaisin tenttejä, epävarmuutta, Hoas-kämppiä tai edes sitä, että olisin 22.

Viime viikolla ystäväni tokaisi teini-ikäisten laumaa katsoessaan, että onneksi en ole enää teini. Niinpä, minä sanoin. Joskus kaipasin sitä aikaa, mutta en enää.

Ja nyt me olemme siinä hetkessä, jolloin iällä ei niin paljon ole enää merkitystä. On vain elämää, päiviä ja hyviä vuosia.

Ps. Vihaan silti flunssaa.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM