Haruki Murakami: 1Q84

Uskokaa tai älkää, luen välillä myös hyvää kirjallisuutta. Kesälomallani lukaisin Haruki Murakamin suurteoksen 1Q84, sen kaikki kolme osaa. Kun kirja herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia, tietää lukeneensa jotakin huikeaa. Jotakin sellaista, joka haastaa ajatukset, kääntää ympäri sen, mitä teokselta odotti, miten maailmaa, aikaa ja todellisuutta on jäsentänyt.

Välillä ihmisen on hyvä lukea loistavaa kirjallisuutta, käännellä sivuja, ällistyä, miettiä, mitä seuraavaksi tulee.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Miten 1Q84 sitten rusennetaan blogitekstiksi, jyrätään sillä tavalla tasaiseksi ja tiiviiksi, että siitä voi kertoa jotain ja jakaa muutaman ajatuksen? Ensin pitää varmaan aloittaa kahdesta päähenkilöstä. On Aomame, kunto-ohjaajana työskentelevä nuori nainen, joka teoksen alussa jumittuu moottoritiellä liikenneruuhkaan, kiipeää alas hätätikkaita ja tulee samalla siirtyneeksi toiseen todellisuuteen. On Tengo, nuori mies, joka opettaa matematiikkaa ja haaveilee kirjailijan urasta. Tutun kustannustoimittajan houkuttelemana Tengo suostuu kirjoittamaan uusiksi lukiolaistyttö Fuka-Erin mielikuvituksellisen Ilmakotelo-romaanikäsikirjoituksen, joka on tarinana mainio mutta kielellisesti kömpelö.

Millainen on sitten rinnakkaistodellisuus? Se muistuttaa kovasti vuotta 1984, mutta taivaalla loistaakin kaksi kuuta. Poliiseilla on erilaiset aseet. Fuka-Erin uskomaton Ilmakotelo-kertomus näyttäisikin kertovan todellisista tapahtumista: Sakigake-nimisestä uskonnollisesta yhteisöstä, pikkuväestä, joka pystyy luomaan kopioita ihmisistä (kuin kuoria), elämästä suljetussa kollektiivissa, joka on tietenkin myös yhteiskunta pienoiskoossa.

Aomame nimeää uuden maailman 1Q84:ksi, Q kuten kysymysmerkki, question mark.

Jossain vaiheessa minulle tuttu maailma katosi tai väistyi ja sen tilalle tuli toinen maailma. Maailma ikään kuin vaihtoi raidetta. Mieleni on vielä vanhassa maailmassa, mutta maailma ympärilläni on alkanut jo muuttua toiseksi. Toistaiseksi tuo prosessi on aiheuttanut vain vähän muutoksia. Uudessa maailmassa on säilynyt suurin osa vanhasta tutusta maailmasta, minkä takia muutokset eivät ole (käytännössä) haitanneet jokapäiväistä elämääni – toistaiseksi. Mutta ajan myötä jo tapahtuneet muutokset synnyttävät varmasti uusia, isompia poikkeamia ympärilläni.

1Q84 on fantasia ja seikkailu, johon sisältyy valtava määrä viittauksia meidän todellisuudestamme tuttuun populäärikulttuuriin ja historiaan. Stalin on tehnyt hirmutekonsa, Sibelius soi taustalla, kirjallisuuden klassikot ovat paikoillaan. Silti taivaankappaleet ovat jotenkin nytkähtäneet, omituisen Sakigake-kultin uskomukset näyttävät käyvän toteen, koomassa oleva entinen NHK:n tv-lupatarkastaja koputtelee ihmisten ovilla vaikka makaa sairaalavuoteessaan.

Olosta tulee epätodellinen.

1Q84 on myös rakkaustarina. Lapsina samalla luokalla olleet Tengo ja Aomame kaipaavat ja lähestyvät toisiaan halki muuttuvan todellisuuden, kurottavat kohti, muistavat toistensa olemuksen ja sen, miltä toisen käsi tuntui kädessä.

Aistit ja ruumiillisuus ovatkin yksi teoksen kantavista teemoista. Aistit ja ruumis pysyvät, vaikka maailma ympärillä muuttuu. Aomame pitää hyvää huolta kehostaan, ja hänen kehonhuoltorutiinejaan, ruokavaliotaan ja työtään hierojana käydään läpi yksityiskohtaisesti. Lisäksi Aomame tekee sivutyönään, lopulta päätyönään, palkkamurhia, mutta ei mitä tahansa palkkamurhia: hän tappaa miehiä, jotka ovat pahoinpidelleet tai raiskanneet naisia. Kaksi Aomamen läheisintä ystävätärtä ovat kuolleet väkivallan seurauksena, ja heidän kohtaloitaan Aomame kantaa mielessään kirjan viimeisille sivuille asti.

Naisruumiin funktio on moninainen. Naisruumis on kaunisrintainen uhri, jäntevä, hyväkuntoinen tappaja, äiti ja ilman varsinaista yhdyntää sikiävä – tietenkin, kun nyt uskontojen tematiikalla leikitellään.

Rakkaustarinan ja seikkailukertomuksen lisäksi 1Q84 on myös erittäin metafiktiivinen teos. Siinä on runsaasti intertekstuaalisia viittauksia, toistoa, leikittelyä, aikaisemmin julkaistun kirjallisuuden kommentointia. Siinä on kertomuksia kertomusten sisällä, on Fuka-Eri, joka kirjoitti romaanin, josta tulikin totta, Tengo, joka muokkasi Fuka-Erin romaania, antoi oman panoksensa uudelle todellisuudelle. On hahmoja, jotka viittaavat puheessaan kirjallisuuteen.

En välttämättä laukaise asetta. Rikon Tsehovin sääntöä.”

”Sekään ei haittaa”, Tamaru sanoi. ”Niin on varmaan parasta. 1900-luku loppuu kohta. Maailma on muuttunut Tsehovin ajoista. Enää ei ole vossikoita eikä korsetteja. Jotenkin ihmiskunta on selvinnyt natseista, atomipommeista ja modernista musiikista. Romaanien rakennekin on muuttunut radikaalisti. Ei siis kannata murehtia.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja ne kysymykset, minä kysyn ne nyt, vaikka ne ovat suuria ja vaikeita: Miksi Aomame ja Tengo joutuivat vuoteen 1Q84, joutuivatko he sinne vain voidakseen tavata? Miksi mikään maailma tai todellisuus järjestäisi mitään tuollaista kahta ihmistä varten? Vai avaako rakastuminen aina uuden rinnakkaistodellisuuden?

Pysyvätkö yhteiskuntajärjestelmät kasassa, vaikka todellisuus muuttuisi? Ovatko ne itseään ylläpitävä rakenne, joka koostuu järjestyksenvalvonnasta, joukkotiedotuksesta, uskonnoista, kouluista ja populäärikulttuurista? Ovatko yhteiskunta ja todellisuus järjestelmiä järjestelmän vuoksi?

Arkiset asiat alkavat ehkä näyttää hiukan erilaisilta kuin tavallisesti. Mutta älä anna ulkonäön pettää. Aina on vain yksi todellisuus.

Ja mikä sai kaiken aikaan, kuka aloitti tarinan? Tarinan kirjoittanut Fuka-Eri, sitä muokannut Tengo, moottoritieltä alas kiivennyt Aomame vai sittenkin minä, kun avasin kirjan ja ryhdyin lukemaan?