Lady Bird on hurmaava kasvutarina, jota ei kannata missata

LadyBird2017Näyttelijänä ja käsikirjoittajana tunnettu Greta Gerwig on nyt kunnostautunut myös ohjaajana. Muistan Gerwigin erityisesti Frances Ha:sta, jossa hän näytteli nimiroolia. Muistattehan tekin elämäänsä eksyneen Francesin? Sen, joka eroaa vähän vahingossa, etsii paikkaansa elämässä ja juoksee pitkin New Yorkin katuja David Bowien Modern loven tahtiin.

Minäkin satuin juoksemaan tänään pitkin katuja, koska myöhästyin ratikasta ja halusin todella ehtiä Maximiin Gerwigin esikoisohjausta Lady Birdiä katsomaan. Juokseminen kannatti.

Elokuvan päähenkilö, Lady Birdiksi itsensä nimennyt Christine (Saoirse Ronan) odottaa, että elämä alkaisi. Mieluiten elämä saisi alkaa jossain muualla kuin pienessä Sacramentossa, josta 17-vuotias päähenkilö haluaa kiihkeästi pois. Samalla hän etsii itseään ja ottaa toistuvasti yhteen äitinsä kanssa.

Tavallaan elokuva ja sen tapahtumat ovat pieniä: Lady Bird kipuilee ensirakkauden, ystävyyssuhteiden, katolisen lukion ja perhesuhteiden ristipaineessa. Tyypilliset teini-iän huolet onnistutaan kuitenkin kuvaamaan lämmöllä ja pilkkeellä, joka tekee elokuvasta suuren kokonaisuuden – ei vähiten siksi, että Lady Birdin hahmo on riemastuttavan epäsovinnainen ja Ronanin roolityö valovoimaista.

Erityisen hienosti Gerwig käsittelee Lady Birdin ja tämän äidin (Laurie Metcalf) vaikeaa suhdetta. Kun kaksi itsepäistä naista kohtaa, yhteentörmäyksiä syntyy jatkuvasti, ja välittäminen näyttäytyy kehujen sijaan kritisointina ja pikkuasioihin tarttumisena. Lady Birdin ja äidin yhteenotot ovat hauskoja, tunnistettavia, välillä jopa itkettäviä.LadyBird2Perhe-elämä on elokuvassa ilahduttavalla tavalla paljasta: rahahuolien parissa kamppaileva perhe nahistelee ruokapöydässä, laskee rahojaan ja epäonnistuu välillä kiintymyksen osoittamisessa. Lopulta lämpö ja välittäminen läikkyvät kuitenkin yli ja asiat asettuvat mittasuhteisiinsa.

Elokuva sijoittuu 2000-luvun alkuun, jolloin itsekin vietin teini-ikääni. Siksi siinä oli paljon tunnistettavaa niin estetiikan, musiikin kuin yleisen fiiliksenkin puolesta. (Kotibileet, joissa soi taustalla Justin Timberlake, soittaako kenenkään muun kelloja?)

Lady Bird on hurmaava kasvutarina, joka kasvaa pienestä budjetistaan ja ympäristöstään huolimatta suureksi kertomukseksi. Lämmin suositus.

Mitä hyvää sinä olet nähnyt viime aikoina?

BLOGLOVIN   ❤    INSTAGRAM   ❤   FACEBOOK

Kevätlauluja

Musiikki on minulle merkityksellinen juttu. Havahduin siihen loppuvuodesta kun tajusin, kuinka suurta onnea pianonsoitto minulle voikaan tuottaa. Soittamisen lisäksi on kappaleita, muiden soittamia ja laulamia. Sellaisia, joista tulee erityisen merkittäviä tunnuskappaleita tietyille elämän taitekohdille. Sellaisia, että niiden kuuleminen vuosienkin jälkeen nostaa esiin tunnetiloja, ajatuksia, muistoja, tuoksuja.

Minulla on joitakin sellaisia, kuten

Children of Bodomin Needled 24/7 (naurakaa vaan). Vuosia, vuosia sitten, silloin kun en ollut vielä edes kandi, olin kamalassa työpaikassa. Se oli niitä työpaikkoja, joissa opiskelijat kärvistelevät kesäisin. Aggressiivinen musiikki oli ainoa tapa selvitä läpi päivistä. Kaveripiirissäni yleistyi tämän johdosta sanonta mua vituttaa taas töissä niin paljon, että on pakko kuunnella Children of Bodomia.

Pink Floydin Shine on You Crazy Diamond. Fiilistely- ja ajattelubiisi vailla vertaa. Shine on You Crazy Diamond kaivetaan esiin esimerkiksi silloin, kun iskee äkillinen tarve juoda punaviiniä. Tai silloin kun iskee äkillinen tarve värittää värityskirjaa. Tai silloin kun kävellään kesäiltana kotiin metsästä vähän pöllämystyneenä ja katsotaan laskevan auringon valoa (ja ajatellaan tärkeitä ajatuksia, hieman ikävöidään).

Nick Cave & The Bad Seedsin Push the Sky Away. Push the Sky Away soitettiin viimeisenä biisinä bändin Flow-keikalla. Elokuun yö oli ympärillä sakea, pimeä, Push the Sky Away palasi kaikuna ympäröivistä kerrostaloista ja yleisö kuunteli vaiti, niin minäkin, olin vaiti ja valutin kyyneleitä poskilleni. Seuraavana syksynä olin töissä yliopistolla ja kirjoitin samalla graduani. Kävelin pimeinä marraskuun iltoina kotiini Sörnäistenniemelle ja kuuntelin Push the Sky Awayta. Iltakävely kotiin oli päivän ainoa hetki ulkona, elämä tuntui epätodelliselta, videopeliltä. Kirjoitin ja kuuntelin Push the Sky Awayta, kunnes tuli kevät ja yö, jona lähtivät jäät.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
(ja silloisen kotini ikkunasta todella näki, kun jäät lähtevät)

Mapein Changea kuuntelin paljon valmistumisvuonnani 2014. Kaikki oli avoinna, pelottavaa ja epävarmaa. Mutta sitten kuitenkin pystyin laulamaan mukana don’t you worry about a thing my brother /a little love is all it takes / don’t you worry about a thing my sister / we’re all waiting for a change. En tarvinnut muuta.

David Bowien Modern Love soi taustalla myös toteemielokuvassani Frances Ha:ssa. Ja sehän on sellainen biisi, joka säestää esimerkiksi sitä, kun erotaan vahingossa. Tai kun juostaan kaupungin kaduilla, koska juokseminen on ainoa asia, joka on helppoa. Kun rakastutaan vahingossa, kun ei tiedetä, mihin mennä. Frances ei tiedä, minä en ole aina tiennyt. Mutta musiikki on aina pysynyt taustalla, siihen olen nojannut.

Sitten on vielä Vesalan Sinuun minä jään. Se puhukoon puolestaan itse, minä en osaa paremmin sanoa kuin että paljon olen sitä soittanut ja laulanut. Sinuun minä jään / kun kevätlauluja ei lauleta enää.

Juuri ennen vuodenvaihdetta minä päätin, että en enää ikinä elä tosi paskaa vuotta. Että nyt teen asioita eri tavalla, päästän irti ja katson uuteen huomiseen, koska uusi huominen, eilistään se kaitaa, laulaa PMMP.

Ja minä, minä laulan pelkkiä kevätlauluja, ja viimeisenä sointuna soitan aina duurisoinnun,

Melkein oikea ihminen

Keväällä kirjoittelin Frances Ha:sta ja hänen kuolemattomasta tokaisustaan I’m not a real person yet. Yllätyksekseni olen harpannut muutamia askelia kohti oikeaa ihmisyyttä, mutta silti olen vielä monin tavoin melko huono oikean ihmisen elämässä.

Kerrottakoon ensin ne oikeaan ihmisyyteen viittaavat asiat:

  • Toisin kuin keväällä, minulla ei ole enää Visa Electronia. Lyhyt hiljainen hetki sille, pidempi hiljainen hetki ensimmäiselle luottokorttilaskulleni.
  • Asuntosäästötililläni on rahaa. (Asun silti vuokralla; plusmiinusnolla?!)
  • Minulla on valitettava taipumus järjestelmällisyyteen ja säännölliseen unirytmiin.
  • En tiedä, kuka kaiken maailman poppareista, nuorisoidoleista ja sometähdistä on kukin.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Meikkiksen HENKISEN KASVUN PORTAAT on snadisti tyngät

Sitten ne muut asiat, eli miinuspisteet:

  • Minulla on ollut varmaan 10 osoitetta elämäni aikana. Sori muuten, että en ole vieläkään lähettänyt teille osoitteenmuutoskortteja, vaikka muutin tähän kämppään jo ajat sitten! Rops rops rops, se on putoilevien aikuisuuspisteiden ääni!
  • En tee säännöllisesti sellaisia asioita kuin tankkaaminen, ikkunoiden peseminen, varhaiskasvatussuunnitelma tai puutarhatyöt. Ehkä voisi sanoa, että en tee niitä (melkein) ollenkaan. Minulla on auton sijasta polkupyörä, vain kolme ikkunaa, ei yhtäkään varhaiskasvatettavaa ja nolla neliömetriä tonttia.
  • Pidin viime viikolla töissä silkkipaitaa. Pidän sitä harvoin, koska minulla on tapana sotkea. Niin tälläkin kertaa. Nyt silkissä on pisaroita, jotka muistuttavat jotakin juomaani nestettä.
  • Minulla ei ole puolisoa, koiraa tai lapsia (paitsi että nimet lapsille on; onko tämä plusmiinusnolla?). Mutta toisaalta, aina kun kuulen jonkun samanikäisen ihmisen saavan lapsen tai menevän naimisiin tai ostavan asunnon, mietin, saako noin tehdä? Onko se ok? Ai näinkö ihmiset elää? (Kyllä tämä on sittenkin miinus).
  • En osaa tehdä elegantisti sellaisia juttuja kuin käyntikortin antaminen, puheen pitäminen, taksin tilaaminen tai reklamoiminen. Ja miks mulla edes on käyntikortteja?!

Eräs viisas kaverini sanoi kerran (ja mullahan on vain viisaita kavereita) että kolkyt on uus kakskyt. Siihen minä uskon. Vakaasti.

I’m not a real person yet!

Elämäänsä eksynyt Frances Ha on tällä hetkellä toteemieläimeni. Joskus minäkin Francesin tavoin vain jään kellumaan hetkiin. Hetkiin, joina tajuaa, ettei ole aikuinen eikä nuori, ettei ole kiinnittynyt mihinkään tai suunnitellut mitään. Että vain on.

Että vain on.

Että minulla ei ole päätöksiä tai päätettävää, että minulla on vain oma helppo arkeni, että minulta ei vaadita oikeastaan muuta kuin töihin ilmestymistä.

Lisäksi minulla on muutama konkreettinen todiste siitä, että en ole vielä oikea henkilö:

  • Visa Electron! En vain koskaan ole tullut sitä päivittäneeksi, vaikka mantra käykö täällä visa electron (se on muuten Sydän, sydämen biisi myös!) alkaa mennä vanhaksi – mutta hei, Francesillakaan ei ole aikuisten maksukorttia. Siksi hänen korttinsa ei mene ravintolassa läpi. I’m so embarrassed. I’m not a real person yet.

tumblr_n857mwQZ7A1rsyukao1_1280

  • Papereiden näyttäminen Alkossa, koska niitä ihan oikeasti kysyttiin! Joihinkin kaukaisiin synapseihin on vielä kiinnittynyt muisto siitä, kuinka aikoinaan toivoi, että papereita ei kysyttäisi. Nykyään toivoo, että niitä kysyttäisiin.
  • Perjantai-illan viettäminen keskellä sotkuisen asunnon lattiaa läppärin ja halvan viinin kanssa. Ei eroa kovin paljon opiskeluajoista. Tai siis yhtään. Asunto ei vain ole Hoasin. I’m not messy, I’m busy, sanoo Frances. Niin. Ettäs tiedätte.

Tärkein viimeiseksi: Frances kajauttaa totuuden I’m too tall to marry. (Niin minäkin Frances, niin minäkin!) Se kiteyttää kaiken siitä, kuinka ollaan liian pitkiä ja kömpelöitä sopimaan mihinkään, kuinka itselle ei missään ole täydellistä paikkaa.

Mutta sitten kuitenkin, joskus on niin helppoa juosta kadulla, koska mikä muu on helpompaa kuin juokseminen?