29 oppimaani asiaa

Tänään minä täytän 29, ja sen kunniaksi ajattelin jakaa sitä kuuluisaa iän tuomaa viisautta kaikelle kansalle. Listan viimeinen kohta sateen jälkeisestä kirkkaasta illasta on minulle erityisen merkityksellinen: eilisen rankkasateen jälkeen olin korkealla Helsingin kattojen yllä, katsoin äkillisesti kirkastunutta taivasta ja ajattelin, että tähän hetkeen on tiivistyneenä kauneus, että tässä on hyvä.

29 oppimaani asiaa

Mutta sitten ne muutkin juttuset:

  1. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa alusta,
  2. eikä ole asiaa, jota ei harjoittelemalla oppisi.
  3. Festareilla kannattaa käydä…
  4. …mutta bajamajan ovea ei kannata avata päin naamaa.
  5. Joskus väärän valitseminen on helpompaa kuin oikean
  6. ja rakkaus tulee kysymättä lupaa.
  7. Hanki vasara, ruuvimeisseli, jesaria ja palovaroitin,
  8. vaihda vuotavan hanan tiiviste
  9. ja soita putkimiehelle ajoissa (ei liity yllä olevaan kohtaan, toim. huom.).
  10. Reboottaa säännöllisesti puhelimesi, tietokoneesi ja itsesi,
  11. käy vaikka metsässä, jossa ei muuten voi viettää liikaa aikaa.
  12. Opettele sanomaan kiitos ja anteeksi,
  13. kerro ihmisille, että välität ja
  14. kutsu ihmisiä luoksesi kylään.
  15. Mieti vaatteita ostaessasi sitä, kuinka helposti materiaali rypistyy,
  16. tiskaa tiskit heti
  17. ja vie biojäte ennemmin sen sijaan että veisit sen myöhemmin.
  18. Täydellistä ei olekaan.
  19. Eikä valmistakaan ole.
  20. Tärkeintä täällä on rakkaus,
  21. mutta armo on myös ihan hyvä juttu.
  22. Hanki kirkasvalolamppu ja pidä sitä päällä aamuisin, jos et itsesi, niin viherkasvejesi iloksi.
  23. Hanki viherkasveja.
  24. Älä luota pelkkään puhelimeen kun suunnistat,
  25. mutta uskalla kääntyä välillä odottamattomaan suuntaan.
  26. Usko, että saat ja ansaitset hyvää,
  27. kohtele muita hyvin
  28. ja luota elämään.
  29. Muista, että sateisimmankin aamun jälkeen voi tulla mitä kirkkain ilta.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Kuvan otti Kasper Sauramo, kiitos!

Kolme megamokaani

Bongasin Juliaihmisen blogista megamokapostauksen, ja muistelin samalla lämmöllä Demin legendaarista megamoka-palstaa. Samalla aloin miettiä omia legendaarisia kämmejäni. Aika monet kämmeistäni ovat sangen pieniä, sellaisia, ettei niistä kovin paljon ole kirjoitettavaa. On bussin ovia päin kävelemistä, treffeillä oksentamista tai vääriä kenkävalintoja, sellaisia ohimeneviä sattumuksia, joita osuu kohdalle päivittäin.

Sitten yritin miettiä mokiani syvällisemmin. Mitkä mokat nousisivat top kolmoseen? Niiden pitäisi olla erityisen korventavia tai vaikuttavia: sellaisia, jotka ovat sillä hetkellä hävettäneet aivan älyttömästi tai sellaisia, jotka edelleen harmittavat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tässä jotain sellaisia siis:

En lähtenyt vaihtoon

Vaikka olenkin haaveillut ulkomailla asumisesta, jostain syystä en ikinä opiskeluaikana saanut sitä aikaiseksi. Aina oli muka jotain. Kandi, gradu, joku kurssi. Poikaystävä, kesätyöpaikka, kiva asunto, jokin triviaali syy.

Opiskeluaika tuli ja meni, enkä lähtenyt vaihtoon. Sitten tajusin karvaasti, että silloinhan olisi ollut kaikkein helpointa lähteä ulkomaille – ja minä se vaan olin tuhlannut opiskeluaikani nököttämällä Helsingissä erinäisissä Hoas-kämpissä sen sijaan, että olisin nököttänyt Erasmus-vaihdossa jossain coolissa ulkomaisessa paikassa. Paha virhe. Niin paha virhe. Edelleen risoo.

Arvioin väärin kosmisen yhteyden

Joskus viime vuosikymmenellä teini-iän syvissä pyörteissä olin todella ihastunut. Olin varma, että ihastukseni kohde oli myös ihastunut minuun – sen verran paljon me mielestäni vaihdoimme pitkiä katseita. Reippaana tyttönä selvitin pojan numeron ja pitkällisen harkinnan jälkeen tekstasin hänelle ja kysyin häntä kahville. Poika oli todella hämmentynyt, eikä heti edes keksinyt, kuka olen. Ok ei sit mitään.

Ilmeisesti olin ollutkin harhainen stalkkerimimmi, eikä mitään syvällistä, kosmista yhteyttä ollutkaan. Meinasin päivittäin kuolla häpeään noin puolen vuoden ajan. Onneksi en ole enää 15.

Horisin työhaastattelussa opintovapaasta

Kerran opiskeluaikoina kävin eräässä työhaastattelussa. Ilmeisesti olin alitajuisesti todella huolissani siitä, ehtisinkö työn ohella saattaa opinnot loppuun. Niinpä aloin sitten suulaana tyttönä kysellä mahdollisuuksista pitää opintovapaata ja onnistuin varmasti samalla antamaan vaikutelman, että en olisi kovin motivoitunut kyseiseen työhön. Tajusin mokani aika nopeasti, ja haastattelun loppuaika menikin sitä miettiessä ja typeryyksiä höpötellessä.

En saanut paikkaa.

No, sitten valmistuin ja sain muita paikkoja. Mutta kyllähän tuo silloin korpesi.

Millaisia megamokia sulla on?

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Kuva: Kasper Sauramo

Miltä eroaminen tuntuu?

Tähän ikään mennessä ehtii kokea kaikenlaista. Iloja, suruja, hyvää ja pahaa. Kompastumisia ja kipuamisia. Suruissa ja kompuroinneissa on onneksi kaksi hyvääkin juttua: ne menevät lopulta ohi ja niistä saattaa oppiakin jotain.

Yksi näistä suruista on ero. Se tuntuu lamaannuttavalta ja omituiselta tyhjiöltä, joka nielaisee kaiken normaalin. Surun käsittelyn lisäksi myös identiteettiään joutuu käsittelemään: me-puhe muuttuu minäpuheeksi, monikko yksiköksi. Asuinpaikka menee uusiksi. Kaveripiiri menee uusiksi. Kaikki, mitä tulevaisuudessa olisi ollut, katoaa.

Ei ole lähitulevaisuutta, kuten yhteisen tutun häitä tai kesälomamatkaa, ei ole pitkän aikavälin tulevaisuutta, kuten yhteistä lasta. Ei ole sitä tukea ja turvaa, johon on tottunut, ei edes sohvaa.

Sitten sitä viettää unettomia öitä pohtien, mikä meni vikaan, mitä olisi voinut tehdä paremmin ja että löydänkö enää koskaan edes ketään, pitäiskö hankkia kissa tai lähteä maailmanympärimatkalle? Aamulla herää silmät turvonneina, työmatkalla kuuntelee Vilma Alinan Hullut asuu Kallios -biisiä.

On kuitenkin yksi mutta: kun yksi tulevaisuus katoaa, syntyy toinen.

Kun jokin loppuu, se aloittaa samalla jonkin uuden, ajan jälkeen. Elämään alkaa kertyä juttuja ja asioita. Uusi koti, ystäviä, uudenlaisia suunnitelmia. Uusia harrastuksia, uudenlaisia ajatuksia. Tulevaisuus hahmottuukin erilaisten mahdollisuuksien avaruutena. Sellaiset asiat, jotka sitoivat ennen, eivät enää sido: tiettyyn kaupunkiin tai maahan ei ole pakko jäädä.

Sitten tulee niitä uusia asioita rytinällä. Suru väistyy. Jonakin päivänä saattaa käydä treffeillä, joilla puhuttavaa riittää niin paljon, että havahdutte vasta seitsemän tunnin kuluttua. Tai jonakin päivänä saattaa ostaa lentolipun tai asunnon, tai sitten vain katsoa auringonlaskua ajatellen, kuinka kaunis se on.

Lopulta tulee levollisuus ja ymmärrys: Minä olen tässä hetkessä, jossa kaikki on hyvin, ja tulevaisuudessa on edessä vaikka mitä hyvää. Elämään voi luottaa, siihen voi aina luottaa. Sitten on vielä se viisaus, jonka Anna tokaisi: mikään oikea ei koskaan mene ohi. Väärät menee, ja niin on hyvä. ❤

Niin on hyvä. Tässä on hyvä.

Lue myös:

Aikuisuus: uhka vai mahdollisuus?

Näin muutat sinkkuboksiin

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Näin hankkiudut eroon silmälaseista

Minulla oli silmälasit reilut kymmenen vuotta – sopivasti ankeasta murrosiästä lähtien. Totuin siihen, että kasvoillani oli aina jotain ylimääräistä, jokin virka-asu. Se oli vähän kuin meikki, naamio tai asuste. En koskaan opetellut meikkaamaan silmiäni, koska ne olivat aina lasien takana. En koskaan oppinut käyttämään piilareita, joten juhlissa olin joko lasien kanssa tai siristelin ilman.

Pari vuotta sitten päätin, että silloin hankkimani lasit jäävät viimeisiksi. Että seuraava näönkorjauskeikka on lasien uusimisen sijasta laser. Ja se olikin.

Kävin Lasik-leikkauksessa noin kuukausi sitten, ja muutaman jälkitarkastuksen jälkeen uskallan julistaa sen, miltä jo tuntui: kaikki kunnossa ja hyvin näkyy. Paremmin, kuin koskaan laseilla näkyi.

Miten se näönkorjaaminen sitten oikeasti meni?

näin-hankkiudut-eroon-silmälaseista

Sehän meni useassa vaiheessa:

Hoitoarvio

Ensin kävin hoitoarviossa, joka monessa paikassa on maksuton. Hoitoarviossa tehtiin nopea näöntarkastus ja mitattiin sarveiskalvon paksuus ja keskusteltiin leikkaustavasta. Valitsin Lasik-tekniikan: se sopi parhaiten sekä taittovirheelleni että silmilleni. Koska Lasikissa sarveiskalvoon leikataan läppä, jonka alle laserointi tehdään, pitää sarveiskalvon olla tarpeeksi paksu tähän. Muitakin vaihtoehtoja on, niistä vaikka täällä.

Esitarkastus

Esitarkastuksessa tehtiin kaikkea hauskaa: silmänpohjat kuvattiin, sarveiskalvon paksuus mitattiin tarkemmin ja näkö tarkastettiin perusteellisesti. Silmistä otettiin muitakin kuvia, ja tulevaa leikkausta käytiin läpi tarkasti. Tapasin myös leikkaavan kirurgin, joka tutki silmät mikroskoopilla ja vastaili kysymyksiin.

Leikkauspäivä

Leikkauspäivänä silmistäni otettiin vielä muutama kuva, ja pupillien liikkeitä seurattiin hetki molemmista silmistä. Sen jälkeen sainkin Diapamin ja kipulääkkeen naamaan, tapasin leikkaavan kirurgin ja siirryin odottamaan kutsua leikkaussaliin.

Leikkaussalissa tuntui siltä kuin olisi avaruusaluksessa: paljon jännittäviä härveleitä, joiden alle minut peiteltiin makaamaan. Silmiin laitettiin luomenlevittimet, ja se oli toinen epämiellyttävä asia leikkauksessa. Se toinen oli sarveiskalvon läppien leikkaaminen: kone leikkaa läpän, ja paitsi että se tuntuu epämiellyttävältä, siinä iskee myös hetkellinen pakokauhu, jonka aikana päässä pyörii esimerkiksi seuraavat ajatukset: älkää koskeko mun silmiin, haluan perua koko homman, tää tuntuu kamalalta, entä jos en nää enää ikinä mitään, apua nyt mun näkökenttä heiluu, entä jos se heiluu aina näin.

Kun läpät oli tehty, minut siirrettiin laserin alle. Kirurgi piti läppää ylhäällä, ja minun tehtäväni oli tuijottaa valoa, ensin toisella silmällä, sitten toisella. Kahdeksan sekuntia. Helppo nakki.

Laseroinnin jälkeen silmän pintaa puhdistettiin, ja minulle laitettiin piilarit laastareiksi, jotta sarveiskalvoon leikattu läppä asettuisi nätisti takaisin paikoilleen. Pomppasin pystyyn ja kävelin hymyillen, mutta silmät kovasti vuotaen, hämärään huoneeseen toipumaan.

Noin tunnin levättyäni aloin jo chattailla kavereille aurinkolasit päässä. Pian tapasin vielä optometristin ja kirurgin: piilarit otettiin pois, vointi ja näkö tarkastettiin ja sitten pääsin kotiin.

Ensimmäiset tunnit silmät olivat todella valonarat, mutta iltaa kohden sekin helpotti. Olo oli koko ajan hyvä ja pirteä, en saanut nukuttua kotona, vaikka nukkumista oli suositeltu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ensimmäinen jälkitarkastus + leikkauksen jälkeinen viikko

Seuraavana aamuna lähdin jälkitarkastukseen. Oli kaunis kesäaamu, ja astuessani ensimmäistä kertaa ovesta ulos aloin itkeä. En ollut koskaan nähnyt niin terävästi, maailma oli uskomattoman kaunis.

Jälkitarkastuksessa näköni tarkastettiin, ja kirurgi katsoi mikroskoopilla sarveiskalvot. Kaikki hyvin.

Leikkauksen jälkeisen viikon ajan tiputtelin silmiini neljästi päivässä kortisonia, antibioottia ja kostuketta. Heti kun pääsin lääketipoista eroon, lähdin telttailemaan Nuuksioon.

Toinen jälkitarkastus

Toisessa jälkitarkastuksessa optometristi tarkasti näön perusteellisesti – se oli tarkentunut entisestään. Kirurgi katsoi silmät mikroskoopilla ja kyseli voinnin. Sain tuomioksi sen, että kaikki on edelleen juuri kuten pitääkin. Aloin kirjoittaa tätä tekstiä.

Kolmas jälkitarkastus

Kolmas, ja viimeinen jälkitarkastus on luvassa puolen vuoden päästä, silloin, kun on jo pimeää ja ankeaa. Kolmannen jälkitarkastuksen jälkeen leikkausprosessi onkin sitten maalissa, olettaen tietenkin, että kaikki on silloinkin yhtä hyvin kuin nyt.

Miltä nyt tuntuu?

Tuntuminen, ja lasittomuuden aiheuttamat oman peilikuvan säikähdykset, ovat varmasti oman postauksen arvoisia asioita. Ehkä loppuun totean juhlallisesti vain, että hyvin näkyy mutta näkyköön!

Yö, jonka nukuin ulkona

Starttasin tämän vuoden retkeilykauden eilen, sopivasti #nukuyöulkona -tapahtuman kanssa kohdakkain. Pakkasin rinkan ja muonat, tarkistin, että muinaisen ja superpainavan telttani kaikki osat ovat tallessa ja kävelin bussipysäkille. Nuuksion kansallispuistossa on se hyvä puoli, että minun pitää vain kävellä bussipysäkille, ja sitten olenkin jo melkein perillä.

Hyppäsin pois Siikaniemessä, ja lähdin tarpomaan. Tauon jälkeen rinkan kanssa patikoiminen on aina aluksi tahmeaa, mutta pääsin rytmiin nopeasti. Sen jälkeen se oli vain menoa, kuuntelua, katselua. Ei kiirettä, ei tarkkoja suunnitelmia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kolmikulmalampi

Ensimmäisellä taukopaikallani ajattelin, että en edes tiedä, paljonko kello on. Muutenkin luonnossa aikaa mitataan kellon sijasta muilla ajanmääreillä: yksi niistä on se hetki, joka menee veden kiehahtamiseen, toinen on aika, joka menee riisin keittämiseen. Sitten on se hetki, kun linnut yön hämärimpänä tuokiona lakkaavat laulamasta, se hetki, jona ne aloittavat sen taas uudelleen.

Päätin leiriytyä Holma-Saarijärvellä. Pistin teltan pystyyn ja virittelin trangian illallisen laittamista varten. Yksinkertaisen ruuan laittamisesta ja syömisestä tulee maastossa melkoinen zen-kokemus. Ei ole muuta kuin ruuanlaitto, ei ole muuta kuin riisin ja tonnikalan syöminen – eikä mikään ole hetkeen maistunut riisiä ja tonnikalaa paremmalta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kovan päivän ilta

Luonnossa perustarpeet näyttäytyvät selkeästi: minä tarvitsen vettä, ruokaa ja suojan. Juuri muuta ihminen ei selvitäkseen tarvitse. Kun niitä on rajallisesti, niistä tulee resursseja, joiden käyttämistä pitää todella miettiä: jos tarvitsen lisää vettä, joko otan sitä lammesta ja keitän tai patikoin muutaman kilometrin matkan kaivolle sitä hakemaan. On sekä huojentavaa että pysäyttävää ajatella välillä vain perusasioita, niitä, joilla oikeasti on eniten merkitystä. Minun murheeni kaupungissa ja arjessa ovat huomattavasti pienempiä, vaikka siellä ne tuntuisivatkin suurilta.

Koska olin liikkeellä yksin, olin etukäteen miettinyt, alkaisiko yksinäisyys jossain vaiheessa vaivata. Ei alkanut. Yksin luonnon keskellä tuntee olevansa osa jotain suurempaa ja merkityksellistä kokonaisuutta. Siellä näkee kaiken sen elämän, joka on ollut minua ennen ja joka jää olemaan minun jälkeeni. Puut, joiden juuret ovat olleet maassa aikoja ennen minua, linnut, jotka toivottavasti laulavat samoin vielä meidänkin jälkeemme. Niin väkevän olemassaolon kanssa ei ole yksin, niin väkevä oleminen tulee luo ja ottaa osakseen.

Holma-Saarijärvi
Holma-Saarijärvi aamuyöllä

Aamuyöstä sain vielä havahtua hetkeen, jona linnut olivat jo täysin hereillä. Usva tanssi veden pinnalla, aamurusko alkoi piirtyä taivaalle. Näky oli henkeäsalpaava, enkä olisi millään malttanut enää mennä takaisin nukkumaan. Nukuin kuitenkin vielä muutaman tunnin, heräsin sateen pehmeään ropinaan – se tuntui kovin lohdulliselta. Kun olin saanut aamuteen keitettyä, sade oli lakannut ja vedenpinta oli jälleen tyyni.

tyven
Tyven

Kotona keitin itselleni kahvit ja join ne oikein hitaasti ajatellen, miten outoa onkaan, että vettä saa hanasta, sähköä pistorasiasta ja että yleensä juon kahvini kiireellä. Vaikka kahvinjuonti, sehän on suuri ylellisyys, josta pitäisi nauttia rauhassa.

Nyt minulla on jälleen uusi tapa määritellä aikaa ja kiirettä, ainakin hetken.

Aikuisuus: uhka vai mahdollisuus?

Nuorena ei jaksa odottaa sitä, että tulee aikuiseksi. Että voisi muuttaa omaan kotiin, käydä baareissa ja olla muutenkin no, aikuinen. Parikymppisenä maailma on avoinna ja täynnä mahdollisuuksia, kunnes aikuisen elämän aloittaminen ja omilleen muuttaminen lyö kasvoille erinäisten rasitteiden muodossa.

Esimerkkejä aikuisuuden mukanaan tuomista rasitteista:

  • Koti: asunnossasi on aina jotain rempallaan. Saat olla jatkuvasti vaihtamassa suodattimia tai tiivisteitä tai lamppuja tai pattereita tai sulakkeita, kiristelemässä ruuveja, availemassa tukkeutuneita viemäreitä ja tyhjentämässä lattiakaivoja.
  • Paperityöt: veroilmoituksen lisäksi joudut täyttämään hakemuksia ja lomakkeita, selvittelemään vakuutus- ja pankkiasioita, kilpailuttamaan asuntolainoja ja lukemaan vuokrasopimuksen ehtoja suurennuslasin kanssa.

aikuisuus uhka vai mahdollisuus

  • Lyhyet kesälomat: yhtäkkiä kolmen viikon yhtenäinen kesäloma tuntuu luksukselta, vaikka eihän siitä voi olla niin montaa vuotta, kun kesäloma kesti kuukausia.
  • Ura: kohtaat sellaisia juttuja kuin työnhaku, urakehitys, ammatillinen itsetunto ja kouluttautuminen. Peruskoulussa uraa varten valmennetaan sillä tavalla, että mennään internetiin tekemään se mollin avotesti, joka sitten kertoo, mikä sinusta tulee isona.
  • Perheen perustaminen: joudut miettimään sellaisia asioita kuin että onko nyt oikea hetki, olenko minä ihmisenä valmis, meneekö minulla taloudellisesti tarpeeksi hyvin ja mikä on paras synnytystapa. Näiden asioiden pohtimisesta et välttämättä tule yhtään viisaammaksi.
  • Odottamattomuus: joudut sopeutumaan siihen, että kaikesta suunnittelusta huolimatta asiat tapahtuvat joskus yllättäen, joskus eivät sitten millään.
  • Perheen perustamisen jälkeiset rasitteet: ensin jälkikasvusi valvottaa sinua, ja teini-ikään ehdittyään kuluttaa kaiken lämpimän veden käydessään suihkussa.
  • Oppiminen: opit, että elämässä on paljon harmaan sävyjä, ei pelkkää mustaa tai valkoista. Opit valitsemaan taistelusi ja hyväksymään kompromisseja ja epätäydellisyyttä.

Rasitteistaan huolimatta aikuisuus on silti melko ok elämänvaihe. Aikuisuuden myötä ihmisestä tulee melko näppärä korjaamaan asuntonsa pikkuvikoja tai vaihtoehtoisesti näppärä soittamaan jollekulle, joka osaa ne korjata.

Sitä aikuisuus kiteytettynä onkin: jatkuvaa vikojen korjaamista tai vaihtoehtoisesti niiden hyväksymistä ja jättämistä taa.

Näin kirjoitat gradun

Yliopisto-opiskelu on prosessi, jolla on alku ja loppu. Kaksi juttua tässä prosessissa ovat merkittäviä, ja myös kaikkein vaikeimpia: alku ja loppu. Pääsykoe ja gradu. Asiat niiden välissä rullaavat suhteellisen mukavasti, tai ainakin vain miedosti kompuroiden.

Opintojen ensimmäisinä vuosina gradu on se juttu, joka häilyy kaukaisessa tulevaisuudessa. Gradu on se, jota ne aikuisilta näyttävät ännännen vuoden opiskelijat vääntävät yön pimeinä tunteina. Gradu on se, joka päättää yhden aikakauden ja kulkee käsikkäin identiteettikriisin kanssa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joskus neljännen opiskeluvuoden aikoihin havahduin siihen, että gradu on oikea ja konkreettinen juttu, joka siintääkin lähitulevaisuudessa. Marssin professorin luo kysymään, pitääkö mun nyt todella ilmoittautua gradusemmaan. Professori siihen, että kyllähän nämä opinnot ovat siinä vaiheessa, että joo.

Sen jälkeen mikään ei ollut kuin ennen. Minusta tuli hetkessä sellainen vanhempi opiskelijatyyppi, joka tajusi gradun koskevan myös minua. En välttyisi siltä, en voisi vedota siihen, että vastahan mä aloitin nää opinnot, miten niin pitäis valmistuakin.

Hain graduseminaariin. Juttelin ohjaajani kanssa. Valitsin aiheen. Keräsin aineiston.

Helpot jutut loppuivat siihen. Tein vähän töitä, tein kaikkea muuta. Opiskelin uuden sivuaineen. Pohdin, että aloittaisin gradun taas huomenna. Ja huomenna. Ja huomenna. Gradu oli ahdistava möykky, joka kehitti valtavan määrän hauskoja sijaistoimintoja, kuten:

  • ikkunoiden peseminen
  • lumihiutaleiden putoamisen tarkkaileminen
  • lenkkeily
  • orkidean ostaminen
  • orkidean kasvun seuraaminen
  • romaanien lukeminen sängyssä
  • alan vaihtamisen pohtiminen
  • tietokoneeni työpöydällä olevan gradu.doc -kuvakkeen vihamielinen tuijottaminen
  • työpöydän taustakuvan vaihteleminen

Lopulta totesin, että minulla ei ole oikotietä. Ahdistus ei lopu kuin tekemällä. Aloin tehdä.

Pakotin itseni joka päivä yliopiston kirjastolle litteroimaan. Kuukauden kuluttua olin litteroinut tutkimusaineiston. Sitten sain muutamia oivalluksia, osin Gradutakuun, osin ihmisenä kasvun johdosta. Totesin, että:

  • paras gradu on valmis gradu
  • ei ole väliä, mitä kirjoittaa, kunhan kirjoittaa
    • muokata ja parantaa voi aina myöhemmin, mutta prosessia ei ole järkeä tukkia sillä, että vaatii heti täydellistä tulosta
  • rutiini on avain
  • deadline on toinen avain

Niinpä kirjoitin itselleni kalenterin väliin kannustuslapun, jossa luki paras gradu on valmis gradu. Marraskuu pimeni ympärillä. Tein gradua, töitä, gradua, töitä. Nick Cave lauloi iltaisilla kotimatkoilla, että push the sky away, märkä asfaltti imi kaiken valon.

Elämä tuntui videopeliltä, siltä, että liikuttelee itseään jossain maailmassa, joka ei ole todellisuus.

Kuukausi videopeliä, ja esitarkastusversio oli valmis. Printtasin sitä joulunalusviikolla yliopistolla pöllämystyneenä. Siinä se nyt oli. Minä olin tehnyt sen. Minä olin yksi niistä aikuisista opiskelijatyypeistä, jotka tekevät tärkeitä asioita.

Lopulta gradussa ei ollut hienointa arvosana tai itse tuotos, vaan prosessi. Kokonaisuus, jonka pystyikin hallitsemaan. Ahdistus, jonka pystyikin selättämään. Onnistumisen kokemus, kokemus siitä, että mitä riitin – ja niin riität sinäkin.