Sisustusfilosofiani salat eli sohva loppuiäksi ja perityt huonekalut

olohuone

Keväällä ostin itselleni asunnon, ja nyt puolen vuoden pyöriskelyn jälkeen se alkaa hiljalleen tuntua kodilta. Minä asetun kodiksi hitaasti. Blogissa kuuluisaksi tulleeseen  sinkkuboksiini asetuin noin vuoden verran. Haluan rauhassa pyöritellä omaisuuttani uudessa kodissa ennen kuin alan tehdä hankintoja. Uudet hankinnat puolestaan haluan tehdä kestävältä pohjalta ja ajatuksella. Sitten lopulta, kaikkien hankintojen ja pyörittelyjen jälkeen tavarat löytävät paikkansa ja koti on valmis.

Uudessa asunnossani kohtasin itselleni tuntemattomia haasteita. Olen aiemmin asunut avoliitossa, kimppakämpissä tai yksiöissä. Viimeiset reilun kolme vuotta asuin 24 neliön yksiössä. Muutto 47 neliön kaksioon tuntui absurdilta. Välillä ihmettelen vieläkin, miten kukaan voi asua yksin niin isossa tilassa. Luonnollisesti myös omaisuuteni oli mitoitettu 24 neliön tarpeisiin. Koska minulla oli ensimmäistä kertaa olohuone, päätin aloittaa hankkimalla sohvan.

Pihin ei kannata ostaa halpaa, eli kotimaiset huonekalut voittoon

Jos minulle jokin asia opetettiin kotona, niin sanonta köyhän ei kannata ostaa halpaa. Keskituloisena en voi identifioida itseäni köyhäksi, mutta harkitsevaksi kuluttajaksi ja pihiksi kylläkin – sillä samalla pihiydellä säästin asuntoon tarvittavat rahat.

Säästäminen ja ekologisuus kulkevat monesti käsi kädessä ja niihin pätevät samat säännöt: kerralla kannattaa ostaa hyvä sen sijaan, että korvaisi hätiköityjä hutiostoksia tai rikki menneitä tuotteita jatkuvasti uusilla. Siksi aloin kartoittaa elämäni ensimmäistä sohvaa kotimaisilta valmistajilta. Vaakakupissa painoivat kotimainen tuotanto, eli reilut työolosuhteet ja palkat, kestävyys, pitkä takuu sekä silmää miellyttävä ulkonäkö.

kuusilinna_syvätuuli

Sopiva osuma löytyi lopulta suomalaiselta Kuusilinnalta, jonka Syvätuuli-sohvan valitsin petrolinsinisellä sametilla päällystettynä (huom. tämä ei ole blogiyhteistyö, vaan ihan itse maksettu sohva). Kuittasin hymyillen myös 10 vuoden runkotakuun, ja kyllä, se runko on puuta eikä mitään lastulevyhirvitystä. Itse odotan, että sohvani on käytännössä ikuinen – sellainen, josta sukulaiset tappelevat perinnönjaossa verissä päin ja lopettavat sitten toisilleen puhumisen.

Mistä päästäänkin postauksen seuraavaan aiheeseen.

Periminen, tai siis kierrättäminen, on parasta

Downton Abbeyn Lady Mary tokaisi kerran ylimielisesti, että minun yhteiskuntaluokassani huonekalut peritään. Ai että, niin se on meinaan meikäläisenkin yhteiskuntaluokassa. Voitte kutsua Lady Sailaksi.

Periminen tai kaveripiirissä kierrättäminen ovat monella tapaa hyviä juttuja. Kirjoituspöytäni on äitini vanha, nojatuolini on mummolasta, yöpöytäni ja vaaterekkini siskolta, kirjahyllyni ystävieni vanha. Tykkään huonekaluista, joilla on tarina, enkä ole valmis heittämään pois käyttökelpoista tavaraa. Jotkut sanovat pihiydeksi tai ekologiseksi, minä olen valinnut tuon Maryn yhteiskuntaluokkaperustelun. Kyllä tässä niin herroiksi tulee elettyä ja samalla muisteltua, mistä mikäkin huonekalu on luokseni päätynyt.

Turhan tavara on turhaa tavaraa

syvätuuli

Kuten kuvat kertovat, en haali ympärilleni tavaraa kovin helposti (ja optiset harhat ovat jännittäviä). Haluan, että tavaroillani on jokin tarkoitus ja jokin syy olla asunnossani. Jos tavara ei ole hyötykäytössä tai tuota iloa, se saa mennä tai jäädä kokonaan hankkimatta.

Toinen syy turhan tavaran välttelylle on siivoaminen, tai oikeastaan se, että inhoan sitä. Mitä vähemmän tavaraa on, sitä vähemmän sitä pyörii lojumassa ja keräämässä pölyä. Kolmas syy on se, että olen aika laiska ostaja. Minulla on parempaakin käyttöä ajalleni kuin kierrellä kaupoissa ihmettelemässä verhojen satoja eri sävyjä, vaikka myönnänkin, että olohuoneen verhot ovat nyt sävyltään väärät, ja joskus tulevien vuosien aikana ne menevät vaihtoon.

Lue myös:

Olen y-sukupolvea, joten minua ahdistaa koko ajan

vladimir-proskurovskiy-532426-unsplash
Y-sukupolvi purkaa ahdistustaan kahvilassa. Kuva: Vladimir Proskurovskiy / Unsplash

Mietin yhtenä päivänä, että yksi elämääni määrittävistä perustunteista on ollut ahdistus, milloin mistäkin asiasta. Lapsena asiat olivat sellaisia kuin tulipalo, maailmanloppu, jonkun kuolema tai se, että minulla ei ole hääbarbieta.

Sitten, noin 9-vuotiaana, luin artikkelin ilmastonmuutoksesta. Sen jälkeen ahdistukseni sai aivan uudet mittasuhteet. Muut huolenaiheeni olivat samankaltaisia kuin monella muullakin ysärilapsella: perheen raha-asiat, se, että Backstreet Boysin Nick ei koskaan rakastu minuun ja se, että olin rakastunut myös Kate Winsletiin.

Luulen, että muutamia muitakin ikätovereitani ahdistaa. Vuonna 1987 syntyneistä tehty pitkittäistutkimus kertoo, että joka viidennellä kasiseiskalla on ollut mielenterveysongelmia. Samoin näyttäisi siltä, että 1990-luvun laman jälkeen hyvinvointierot ovat jyrkentyneet, eikä osa perheistä toipunut lama-ajasta koskaan. Me y-sukupolven edustajat olemme kasvaneet maailmassa, joka on hyvin erilainen kuin aiemmilla sukupolvilla: meidän maailmassamme joka nurkan takana väijyy ilmastokatastrofi, talouskriisi tai uusi koukuttava appi, eikä uskoa jatkuvaan kasvuun tai toiveikkaaseen jälleenrakennukseen ole.

Kun puhun ikätovereistani ja y-sukupolvesta, tarkoitan sitä joukkoa, joka syntyi kasarin ja ysärin puolivälin välisenä aikana, käytti lapsuudessaan lankapuhelinta mutta nuoruudessaan kännykkää, varttui internetin kanssa globaaliksi ja kielitaitoiseksi ja näki laman sekä lapsuudessaan että nuoressa aikuisuudessaan. Y-sukupolvesta voi puhua myös jenginä, jolla on jokaiseen asiaan appi, jenginä, joka ei jaksa keskittyä sekuntia kauempaa ja jenginä, joka on viettänyt tuntikausia tuijottaen kissavideoita jollakin aasialaisella lentokentällä.

Ja kun nyt pääsin pohdinnoissani vauhtiin, tein tieteellisesti kattavan ongelmaerittelyn siitä, mikä y-sukupolvea (tai ainakin minua) oikeastaan vaivaa. Ja henkilökohtainenhan on poliittista, joten yleistän ongelmani koko sukupolveen. Siitäs saatte!

Rahat on loppu

Mainitsin jo yllä sen ikävän seikan, että y-sukupolvi näki lapsuudessaan ysärilaman, joka kohteli ikävästi lapsiperheitä ja leikkasi perheiden peruspalveluita. Ne heijastuivat perheiden hyvinvointiin ja asenneilmapiiriin pitkään. Moni lapsi kantoi huolta perheensä toimeentulosta tai ei osannut tai pystynyt haaveilemaan koulutuksesta tai ammatista, jos näki töiden menevän alta vanhemmiltaan.

Kun y-sukupolvi varttui nuoreen aikuisuuteen, tuli vuoden 2008 romahdus, josta Suomessa toivuttiin pitkään. Se muovasi työmarkkinoita ja ansiotulokehitystä länsimaissa uusiksi rajusti, siten, että y-sukupolvesta tuli ensimmäinen sukupolvi, joka on edeltäjiään köyhempi.

Se ei lauseena kuulosta vielä miltään, mutta se merkitsee aika paljon: y-sukupolvi ei ole päässyt kiinni työelämään samoin kuin aiemmat sukupolvet. Tämä vaikuttaa tulevaisuudennäkymiin, asenteisiin, kulutusmahdollisuuksiin ja tulokehitykseen läpi elämän: pienet ansiotulot näkyvät esimerkiksi eläkkeessä tai siinä, onko mahdollisuus hankkia omistusasunto.

Itse epäilen, että nuorten aikuisten epävarmat tulevaisuudennäkymät ja taloudelliset huolet vaikuttavat merkittävästi myös siihen, että se kuuluisa synnytystalkoisiin osallistuminen ei tule ihan ensimmäisenä mieleen. Myös syöminen kiinnostaa.

Vaihtoehdot uuvuttavat

Suurena vapauden ystävänä olen onnellinen siitä, että pystyin muuttamaan kotipitäjästäni isolle kirkolle opiskelemaan ja tekemään virheitä. Olen iloinen siitä, että en mennyt naimisiin 18-vuotiaana naapurinpojan kanssa ja jäänyt emännöimään torppaa, pukkaamaan muksuja ja elämään samoin kuin aina ennenkin on eletty.

Mutta sitten seuraa se kolikon kääntöpuoli. Liiallinen individualismi ja yhteisöllisyyden puuttuminen voivat jättää ihmisen melkoiseen tyhjiöön. Yhtäkkiä ei ole mitään selkeää elämänpolkua, jota seurata. Ei rakennelmaa tai uskomusjärjestelmää, jonka varaan elämänsä rakentaa. Ei ketään kertomassa, miten elää. Kaiken rakkaudesta yhteiskuntarakenteisiin voi niin sanotusti dekonstruoida, ja uskokaa tai älkää, nuorena kirjallisuudenopiskelijana todella harrastin sitä, ja sitten maailmastani tuli teoreettinen häkkyrä, jossa oli harmaan sävyjä ja todella paljon näkökulmia.

Joten, nurinkurisesti kyllä, joskus jengi päätyy tilanteeseen, että elämän karkkikaupassa ei olekaan niin hauskaa. Sitten ahdistaa se, että kukaan ei kerro, millaisia valintoja tehdä. Tai sitten ahdistaa se, että koska vain voi vaihtaa, mitä vain, ja usein sitä vaihtamista helpottaa joku kiva appi, kuten Tinder. Lehdistöstä kantautuukin huhuja, että häilyvät suhteet ovat ihmissuhteiden uusi musta. Melkein tulee jengille jo ikävä naapurinpoikaa ja tuttua kylänraittia!

Maapallo on loppu

Osa y-sukupolven edustajista ahdistui ilmastonmuutoksesta jo lapsuudessaan, ja jos eivät vielä silloin, niin nyt on viimeinen hetki tehdä niin.

Kukaan ei enää voi välttyä siltä tiedolta, että ilmastonmuutos on ikävä juttu. Ilmaston lämpeneminen ja jäätiköiden sulaminen aiheuttavat kaikkea epämiellyttävää, kuten merenpinnan kohoamista, äärimmäisiä sääilmiöitä, muuttoliikettä pois rannikoilta ja muilta kurjenevan sään seuduilta sekä viljelymahdollisuuksien heikentymistä.

Ilmastonmuutoksen vuoksi elintila monelta lajilta, myös meiltä ihmisiltä, kapenee. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua saatamme elää täysin erilaisessa maailmassa kuin nyt ja tapella hupenevista resursseista verisesti samalla kun hukumme tekstiilijätteeseen ja elektroniikkaromuun. Se ei ole kovin ruusuinen tulevaisuudenkuva, eikä se auta tekemään optimistisia tulevaisuudensuunnitelmia.

Kaikki uuvuttaa

Mainitsin jo, että raha, työelämään liittyvät huolet ja vaihtoehdot saattavat väsyttää. Mutta niin uuvuttaa moni muukin asia pientä y-sukupolven edustajaa! Esimerkiksi työuupumus koskettaa yhä useampaa nuorta ihmistä, varsinkin nuoria naisia.

Oma lukunsa on digistressi ja ärsyketulva: kivikautiset aivomme eivät vain sulata sitä, että puhelimen ruudulta tulee jatkuvasti valoja, ärsykkeitä, ja muita nopeita palkintoja, jotka polttavat aivoista välittäjäaineita ja häiritsevät keskittymistä.

Sitten me alamme koukuttua typeriin appeihin ja suorittaa Instagramia ja muuta somepreesensiä peläten samalla, että jäämme varmasti jostain todella upeasta paitsi. Kuten öö siitä, että jengi nuokkuu puoli kolmelta jatkoilla juoden siideriä, vaikka kukaan ei oikeastaan enää jaksaisi eikä kenelläkään ole hauskaa.

Y-sukupolven ahdistusta on dokumentoitu myös kirjallisuuteen. Esimerkeiksi kelpaavat esimerkiksi Ulla Donnerin sarjakuvaromaani Spleenish sekä Sisko Savonlahden romaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.

Mikä muu ahdistaa? Mitä missasin? Kerro kommenttiboksissa! ❤

Lue myös:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Keskinkertaisuus on parasta

andreas-weiland-252618-unsplash
Kuva: Andreas Weiland / Unsplash

Tuntuuko siltä, että nykyään pitäisi olla kaikessa paras? Pitäisi treenata ja syödä erinomaisesti, sisustaa koti erinomaisesti, edetä uralla erinomaisesti, olla erinomaisessa parisuhteessa ja kasvattaa lapset erinomaisesti sekä puhua kuutta kieltä — erinomaisesti.

Mutta tekeekö erinomaisuus onnelliseksi? Ei se tee.

Frank Martela kirjoitti taannoin mainion kolumnin erinomaisuuden terrorista harrastuksissa: lenkkeily ei yhtäkkiä riitä, vaan tavoitteena onkin alle neljän tunnin maraton. Bändissä soittaminen ei riitä, ellei faneja ole kolmella mantereella. Mikään keskinkertainen tai huvin vuoksi harrastelu ei riitä, vaan kaikessa on pyrittävä parhaaseen, ja lopulta kaikki tämä erinomaisuus dokumentoidaan sosiaaliseen mediaan.

Siitä voi tulla aika väsyttävää raatamista, jota ajaa tarve ulkoiseen palkkioon, kuten ihailuun, eikä enää sisäinen palo.

Tunnistin Martelan kuvauksesta nuoremman itseni. Olen aina harrastanut täysillä. Minulle ei ole ollut keskitasoa, on ollut pelkkä huippu tai ei mitään. En ole vain harrastanut täysillä, vaan olen tehnyt monta muutakin asiaa täysillä: tutkinut ruokavalioita täysillä tai kympin tyttöillyt ihan huolella vielä korkeakoulussa. Jälkikäteen arvioituna vitosrivin tavoittelu yliopistossa oli turhaa ja väsyttävää.

Erinomaisuuteen kätkeytyy toinenkin ansa. Paitsi, että sen tavoittelu jokaisella elämän osa-alueella väsyttää, se tuppaa aiheuttamaan myös sen, että mikään ei ikinä riitä. Hyvä arvosana ei tunnu hyvältä. Hyvä urheilusuoritus ei tunnu miltään. Onnistunut konsertti ei säväytä. Jos omanarvontunto on sidoksissa suorituksiin, ajautuu helposti kierteeseen, jossa mikään ei koskaan ole tarpeeksi ja jossa urheiluvammat lisääntyvät tehokkaammin kuin kanit keväällä.

Viime vuonna opettelin löytämään rauhan. Lopulta en löytänyt sitä joogasta tai metsästä vaan keskinkertaisuudesta. Siitä, että en pinnistele äärisuorituksiin harrastuksissa tai töissä ja siitä, että valitsen taisteluni ja jätän aikaa ihmisille. Se ei aina ole minulle helppoa, mutta se tekee onnelliseksi.

Keskinkertaisuus on hyvä. Kohtuullisuus on hyvä.

Opiskelun suhteen olen toivonut, että olisin kuullut tämän koulumenestykseen viittaavan vitsin vähän aiemmin:

Miksi kutsutaan lääkäriä, joka valmistuu ykkösen keskiarvolla?

Lääkäriksi.

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Nainen, tee neljä lasta isänmaalle ja lakkaa elämästä väärin

andressa-voltolini-202193-unsplash
Nainen, älä haaveile auringonlaskussa vaan elä oikein! Kuva: Andressa Voltolini / Unsplash

Noniin.

Nyt olemme vuoden päivät lukeneet uutisia alhaisesta syntyvyydestä, synnytystalkoista, heikkenevästä huoltosuhteesta ja siitä, että lykkääjän vauva maksoi 35 000 euroa. Lykkääjällä ei tässä journalismin kukkasessa tarkoiteta sitä, että nainen olisi poikkeuksellisen reippaasti lykännyt bebensä maailmaan vaan sitä, että hän oli tehnyt sillä tavalla väärin, että oli lykännyt lisääntymistä.

Lyhyesti sanottuna hän oli elänyt väärin. Viime aikojen uutisista sen on voinut lukea monta kertaa. Ihmiset elävät väärin, ja siksi niitä vauvoja ei tule.

Esimerkiksi minä, 30-vuotias korkeakoulutettu lapseton helsinkiläinen nainen elän niin monella tavalla virheellisesti ja yhteiskunnan kannalta turmiollisesti, että voin kertoa ihan kokemusasiantuntijana, millä tavalla eletään väärin. Kannattaa poimia nämä vinkit talteen!

Suurin virhe on se, että naiset eivät osallistu synnytystalkoisiin tekemällä kolmea lasta itselleen ja neljättä isänmaalle. Se on anteeksiantamatonta. Jotkut jopa kehtaavat olla tekemättä niitä ollenkaan tai lykätä lapsentekoa. Naiset kehtaavat opiskella, tehdä töitä, matkustella, harrastaa, käyttää ehkäisyä, etsiä vakaata parisuhdetta ja säästää omaa asuntoa varten. Naiset eivät näiltä nykymaailman hömpötyksiltä, kuten älypuhelimilta, vain ymmärrä yksinkertaisilla naisaivoillaan, että heidän ensisijainen roolinsa olisi olla kohtu, joka tuottaa uusia veronmaksajia.

Mutta arvatkaa mitä? Väärin eläminen ei korjaannu lisääntymällä. Lisääntymiseen ja perhe-elämään vasta sitä väärin elämistä sisältyykin!

Kun olet raskaana, olet sitä todennäköisesti väärin. Sitten sinä synnytät väärin, laitat vaipat väärin, ruokit lastasi väärin, tuijotat lastasi silmiin väärin, nukutat lastasi väärin, ymmärrät lapsentahtisuuden, kiintymyssuhdevanhemmuuden ja lapsen vessahätäviestinnän väärin ja teet muutenkin nämä 7 yleistä virhettä, joiden olemassaolosta et tiennyt mitään.

Lapsen kasvaessa teet ne kaikkein yleisimmät virheet päiväkodin aloittamisen, älypuhelimen, kurahousujen, Prisman, lapsen harrastusten, Vilma-viestinnän, kaverisynttäreiden, muovilelujen ja joululahjojen kanssa.

Heikoimpina hetkinäsi syötät lapsellesi valmisruokaa yhdellä kädellä ja sometat toisella. Ja sehän on siis väärin.

Entäs ne 7 yleistä virhettä, joille en linkittänyt lähdettä? Ne ovat samaa sarjaa kuin se, että olet aina käyttänyt mäkkärin ketsuppikuppia väärin, avannut oven väärin, keittänyt kahvisi väärin, hengittänyt ilmaa väärin tai tehnyt nämä 23 yleistä virhettä elämässäsi samalla, kun teit aivan kaiken väärin. Ne ovat niitä virheitä, joista media kertoo sinulle päivittäin.

Ja jos jostain syystä olet luullut, että olet selvinnyt elämästäsi suhteellisen mukavasti, lehdistö tai politiikan sedät kyllä kertovat sinulle, että olet aina tehnyt kaiken täysin päin persettä.

(Laitetaan tähän nyt vielä semmonen disclaimeri, että kyseessä on sit ihan vitsihuumorijuttu, ja että lisääntyminen tai lisääntymättömyys on todella henkilökohtainen, ja monesti myös aika kipeä asia. Siksi siitä ei jaksaisi ihan joka päivä lukea otsikoita. Peace.)

Miten olla trendin harjalla ja pelastaa maailma?

mel-poole-639611-unsplash
Kuva: Mel Poole / Unsplash

Vaateteollisuus saastuttaa maata, merta ja ilmaa. Hetki sitten Yle uutisoi sen saastuttavan enemmän kuin lento- ja laivaliikenne yhteensä. Saasteita aiheutuu esimerkiksi puuvillan viljelystä, meriin huuhtoutuvista mikromuoveista ja logistiikasta. Vaatteista tulee pikamuotiajattelun ja heikon laadun vuoksi nopeasti jätettä, ja yli 70 % niistä päätyy kaatopaikoille tai poltettaviksi.

Vaikka uutinen on lohduton, sen lopussa heitetään ilmoille toiveikas ajatus siitä, että kestävä vaatekulutus nousee tulevaisuudessa trendiksi siinä missä kasvissyönti. Koska pääsen kerrankin olemaan trendin harjalla, listaan nyt omat vinkkini kestävään vaatekulutukseen.

Kiinnitä huomiota materiaaliin

Suosi vaateostoksilla luonnonmateriaaleja, kuten pellavaa, silkkiä ja villaa. Ne hengittävät ja pysyvät siisteinä keinokuituisia pidempään. Siinä missä akryylineule nukkaantuu ja muuttuu nopeasti tunkkaiseksi, villaneule pysyy siistinä ja raikastuu ulkoilmassa.

Pidä huolta

Hyvä huolenpito pätee itsesi ja läheistesi lisäksi myös vaatteisiin, kenkiin ja laukkuihin. Oikealla pesulämpötilalla ja tahrojen käsittelyllä pääsee jo pitkälle, ja pesupussin avulla vaate pysyy siistinä pidempään. Vaateharja ja silitysrauta jeesaavat viimeistelyssä, ja vaikka silittäminen onkin välillä pitkäpiimäistä puuhaa, ryhdikäs ja freesi lopputulos palkitsee.

Luonnonmateriaalien ja farkkujen kanssa ratkaisee tuuletustaito – siis se, että roudaa kamat parvekkeelle pesukoneen sijasta. Vaate raikastuu, käyttöikä pitenee. Nahkakengät ja laukut tykkäävät rasvasta, kenkälankista ja suojasuihkeesta.

Pidä listaa

Älä osta turhia asioita, jotka päätyvät jätteeksi ensimmäisen käyttökerran jälkeen. Panosta laatuun ja tavaroihin ja vaatteisiin, joita tarvitset aidosti. Itse pidän listaa vaatehankinnoista, ja pohdin uusia ostoksia sitä vasten. Ajattelen, että vaatteen pitää olla todella hyvä, jotta sen viitsii ostaa.

Hanki vaatteita ja asusteita käytettyinä

Voisin olla parempikin kirpputorihai, koska kärsimättömänä luonteena menetän kiinnostukseni melko nopeasti. Silti pyrin metsästämään esimerkiksi takkeja ja laukkuja käytettyinä. Osa vaatteistani ja asusteistani, kuten villahuivi, kynähame ja pari laukkua, ovat perittyjä. Ikää niillä on yli 20 vuotta, ja edelleen toimivat. Hyviä kirpparivinkkejä löydät Jennan Kirpputorilta kotoisin -blogista.

Lainaa

Yksiä juhlia varten ei välttämättä tarvitse ostaa uutta mekkoa. Jos kaverin vaatekaapilta ei löydy sopivaa hepenettä, toimii kaupungeissa myös vaatelainaamoja, joista päällepantavaa voi lainata. Näitä ovat esimerkiksi Helsingissä, Järvenpäässä, Tampereella ja Turussa toimiva Vaatepuu sekä Helsingissä toimiva Vaaterekki.

+Vältä verkkokauppoja aamuyön tunteina

Mikään ei ole helpompaa kuin verkko-ostaminen. Sitä kannattaa kuitenkin vältellä tunnekuohuissa, aamuyön tunteina tai muissa tilanteissa, joissa on altis tekemään hutiostoja. Omiin hutiostoihini lukeutuvat kirsikkakuvioinen, liian lyhyt mekko, pari kukkapaitaa ja vekkihame. Onneksi virheistä kuitenkin oppii. Yleensä.

Lue myös:

Kootut ekokokeiluni

Täydellistä vaatevarastoa metsästämässä

Pieni elämä on säkenöivä kirja järkyttävästä aiheesta

pieni elämäJoskus kohtaa kirjoja, jotka hengästyttävät. Hanya Yanagiharan romaani Pieni elämä on sellainen. Se on kirja, joka vangitsee jo ensiriveillä. Kirja, joka kuvaa ihmiskohtaloita niin terävänäköisesti, että sen pauloihin jää huomaamattaan sadoiksi sivuiksi. Kirja, jossa tunteiden ääripäät vaihtelevat taidokkaasti, mutta vailla melodramaattisuutta, kirja, joka pistää pohtimaan elämää ja oikeutta.

Pieni elämä alkaa ihastuttavana kehitysromaanina, jossa neljä ystävystä aloittelee elämäänsä New Yorkissa: näyttelijän urasta haaveileva Willem, kuvataitelija JB, arkkitehti Malcolm ja lakimies Jude. Ystävysten elämää raotetaan vuorotellen, ja pian käy ilmi, että Juden tarina on kiintoisin ja tarkimmin varjeltu, täynnä kauhuja, jotka saavat hänet viiltelemään, paiskimaan töitä ja salaamaan menneisyytensä. Ahkerasta välttelystä huolimatta mennyt tihkuu nykyisyyteen, toistuu kehinä läpi elämän.

Teos on yksi järkyttävimpiä ja taidokkaimpia lukemiani kuvauksia traumasta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä.  Siitä, kuinka uhri alkaa uskoa omaan pahuuteensa. Siitä, kuinka syvälle väkivalta menee, kuinka se muovaa uhrin maailmankuvaa niin, että kaltoinkohtelusta tulee uusi normaali, jonka pariin hakeutuu yhä uudestaan. Siitä, kuinka lapsuuden kokemukset vaikuttavat läpi elämän, muokkaavat valintoja ja vääristävät minäkuvaa, saavat sulkeutumaan ja kieltäytymään avusta, sietämään.

Hän suhtautui päiviinsä niin kuin suhtautui askelten ottamiseen silloin, kun kipu ja tunnottomuus vaivasivat jalkoja: ensin otetaan yksi, sitten toinen, sitten sitä seuraava, kunnes lopulta helpottaa. Lopulta hän oppisi viikkaamaan nämäkin kuukaudet siististi elämänsä osaksi ja hyväksymään ne ja jatkamaan eteenpäin. Niin hän oli aina tehnyt.

Järkyttävästä aihepiiristä huolimatta Yanagihara välttää vellomisen. Kokonaisuus rakentuu hiljalleen vailla paatosta, sekoittuu rumasta ja kauniista, raskaasta ja kevyestä. Vaikka Pientä elämää lukee helposti kamalien tapahtumien kimarana, se on myös kaunis tarina vuosikymmeniä kestävästä ystävyydestä, ihmisen kasvusta ja menestyksestä.

Ironisesti sekä Jude että hänen lähipiirinsä ovat poikkeuksellisen kyvykkäitä ihmisiä, sellaisia, joille elämän uskotaan olevan helppoa; professoreita, arkkitehtejä, lääkäreitä, lakimiehiä. Kyvykkyydestään ja kontakteistaan huolimatta Jude ei osaa hakea itselleen oikeutta tai vastaanottaa apua. Oikeuden käsite ja filosofiset pohdinnat elämästä sulautuvat luontevasti korkeasti koulutettujen hahmojen kokemusmaailmaan ja dialogiin, mutta eivät helpota Juden taakkaa lainkaan.

Reiluuden ja elämän ristiriitaisuuden tematiikka kulkee läpi teoksen samoin kuin se kulkee mukanamme läpi elämän. Pieni elämä on suuri kirja elämästä, joka on vastakohtaista ja ohimenevää. Jos aiot lukea vain yhden kirjan, lue tämä – ja varaudu pyyhimään kyyneleitä.

  • Hanya Yanagihara: Pieni elämä (A Little Life), 2015
  • Suomentanut Arto Schroderus, 2017
  • 939 s.
  • Tammi

Pääkaupunkiseudun parhaat retkikohteet

nuuksioSuomesta tuli vuonna 2017 ensimmäinen maa, jossa liputetaan luonnon kunniaksi. Viime viikolla vietetyn luonnon päivän kunniaksi listasin suosikkiretkikohteeni pääkaupunkiseudulla. Hyviä ulkoiluilmoja on piisaa edelleen, ja tänä vuonna on edessä vielä Nuku yö ulkona -tapahtuma, jota vietetään lauantaina 8.9.2018. Tässäpä siis helposti saavutettavat retkihelmet – ei muuta kuin metsään (ja yöpymistä suunnittelemaan)!

Nuuksion kansallispuisto

Kansallispuisto pääkaupungin kyljessä on mahtava, ja maailman mittakaavassa harvinainen, juttu. Nuuksiosta löytyy ulkoilumahdollisuuksia moneen makuun: helppoja merkittyjä reittejä, vaativampaa maastoa, leirintäalueita sekä mahdollisuudet meloa, suppailla, pyöräillä tai ratsastaa.

Merkityistä reiteistä osa on esteettömiä, osa vaikeakulkuisempia, ja jokainen löytää niistä omille voimilleen sopivan. Reittimerkinnät ovat selkeitä ja polut sen verran leveiksi tallottuja, että surkeampikin suunnistaja pärjää varmasti.

Kuluneena kesänä tein Nuuksiossa uuden aluevaltauksen ja testasin suppailua. Ajattelin, että lempeä lampi on aloittelijalle merta armollisempi, ja niinhän se olikin. Sup-lautoja, kajakkeja ja kanootteja vuokrataan Haukkalammen rannalla, ja ympäristö sopii hyvin vasta-alkajalle.

Espoossa sijaitsevaan Nuuksioon pääsee helposti HSL:n busseilla tai autolla. Itse olen suosinut Siikaniemen puoleista bussilinjaa tai parkkipaikkaa rauhallisuuden vuoksi. Isompi pysäköintialue löytyy Haukkalammen läheltä, mutta tämä alue ruuhkautuu helposti. Tarkemmat saapumisohjeet  ja bussilinjat löydät täältä.nuuksio2

Luukin ulkolualue

Luukin ulkoilualue sijaitsee Pohjois-Espoossa, Vihdintien varressa. Luukissa on golfkenttä, asuntovaunualue, keittokatoksia ja useita merkittyjä ulkoilureittejä. Telttailumahdollisuutta ei ole.

Luukin maasto on Nuuksion tapaan kallioista ja runsaslampista. Lampia löytyy karuista erämäälammista reheviin suolampiin. Merkityt reitit ovat leveitä ja helppokulkuisia, ja niillä pärjää hyvin esimerkiksi lastenrattaiden kanssa.

Tänä kesänä erityisesti Kaitalampi nousi valtavaan arvoon. Kirkasvetinen kalliolampi kutsui uimaan lähes jokaisena kesäpäivänä, kun merivedet muistuttivat pinaattikeittoa ja helle jumitti kupuna Helsingin yllä.

Pysäköintialueet löytyvät Kaitalammen ja golfkentän läheisyydestä. Lisäksi perille pääsee Vihdintietä pitkin kulkevilla busseilla.kaitalampi

Uutela

Uutela sijaitsee Vuosaaressa, Aurinkolahden uimarannan laidalla. Alueen luonto on monimuotoista: kangasmetsää, kalliorantoja, pieniä, reheviä lehtoja. Uutelassa on ulkoilureittejä sekä luontopolkuja. Skatanniemestä löytyy myös ensimmäisen maailmansodan aikaisia linnoituksia.

Erityisesti kuumana kesäpäivänä Uutelan silokalliot ovat täydellisiä kesäpäivän paistatteluun tai piknikin viettämiseen.

Perille pääsee autolla, metrolla tai bussilla. Kesäisin hyvä vaihtoehto on myös mennä laivalla Hakaniemen torilta Vuosaareen, jossa laituri on aivan Aurinkolahden rannan vieressä.

Onko sinulla retkivinkkejä?