Lasten planeetta on ärsyttävä eroromaani mutta hyvä identiteettiromaani

lasten-planeettaRiikka Pulkkisen uutuusromaanin ensimmäiset sivut eivät lupaa hyvää. Niillä Henrik ja Frederika päättävät erota. Eroa hoidetaan porvarillisen sivistyneesti, yhdessä keskustellen, vailla draamaa. Haetaan joulukuusi, koristellaan se lapsen kanssa, laitetaan bataattilaatikko uuniin. Juodaan rieslingiä, juodaan kahvia, syödään konvehteja, katsellaan ikkunasta, ostetaan kukkia, leivotaan taatelikakkua.

Kukaan ei syö sipsejä sohvalla, juo kaljaa aamuyöllä tai valu holtittomasti räkää. Se olisi liian työväenluokkaista.

Taas yksi Säädyllinen murhenäytelmä, ehdin ajatella. Meinaan jättää kirjan kesken. Ajattelen, että en jaksa porvarillisia avioliittotarinoita, jos niissä ei ole mitään uutta, jos niissä ei ole Säädyllisen ainesosan kekseliäisyyttä tai Revolutionary Roadin pisteliästä yhteiskuntakritiikkiä.

Jatkan silti, ja saan onnekseni huomata, että Lasten planeetta on muutakin kuin porvarillinen eroromaani. Se on myös identiteettiromaani, ja sellaisena varsin hyvä.

Frederikan identiteetti, joka on pitkään ollut äitiyttä, menee uusiksi eron vuoksi. Vuorovanhemmuus tuo mukaan ne tyttöyden, naiseuden ja sinkkuuden rippeet, jotka olivat hautautuneet johonkin äitiyden, arjen rutiinien ja puolisouden alle. Yhtäkkiä Frederika on taas tyttö, jolla on aikaa olla mitä haluaa, aikaa käydä treffeillä, aikaa olla nainen.

Mutta eihän nainenkaan halua olla pelkkä äiti. Hän haluaa olla monta. Hän haluaa olla kaikkea mitä ikinä hänen mieleensä juolahtaa. Mutta hän on pökertynyt työmääränsä alle, sillä arki on äkkiarvaamatta muuttunut valtavaksi asialistaksi ja tukahduttanut kaikki ne kauniit mahdollisuuksiennuput jotka vielä äsken naisessa odottivat.

Tyttö, äiti, tyttö, äiti. Ei koskaan naista, ei, ei.

Sitten on lapsen identiteetti, kun Frederikan ja Henrikin lapsi elää elämäänsä eron keskellä, tutustuu uusiin koteihinsa, touhuaa omia touhujaan, uhmaa, rakastaa, oppii uutta, leikkii lapsen leikkejä.

Sitten on  Frederikan isosiskon Julian identiteetti, joka katosi kymmenen vuotta sitten psykoosin syövereihin. Frederikan nykyhetken rinnalla kulkee muisto ajasta, jolloin isosisko Julia, Julia uljas, Julia mahtava, romahti ja joutui rakentamaan itsensä uusiksi pienistä paloista, jotka olivat niin hajallaan, että niitä ei aina voi edes sanoittaa.

Identiteettiä ja sen hajoamista Pulkkinen kuvaa hyvin. Naiseutta hän kuvaa hyvin. Ihmisten rooleja hän kuvaa hyvin, niitä on meillä kaikilla monta. Frederikalla niitä ovat ainakin tytär, huolestunut sisar, tyttö, nainen ja äiti. Syvällä sisimmässään Frederika on yhä lapsi ja tyttö, kuten me kaikki olemme lapsia, yhtä hukassa ja neuvottomia. Siitä romaanin nimikin, Lasten planeetta, koska siltä Maan täytyy avaruudesta käsin näyttää.

Kirkkaista hetkistä ja ansioista huolimatta moni asia teoksessa ärsyttää: esimerkiksi yletön akateemisuus ja hyväosaisuus, se, että käydään asumassa Töölössä mutta palataan Kallioon, jossa voidaan ihmetellä piritorin päihdeongelmaisia.

Ehkä Frederikan elämänpiirin on tarkoitus olla ironiaa, mutta en tavoittanut sitä. Minulle loputtomat viittaukset Proustiin ja maailmankaikkeuteen, sivistyssanat ja neuroottiset keskustelut tuntuvat epäaidoilta ja uuvuttavilta, sellaisilta, että jossain tuolla kiillotetun dialogin ja kuohuviinin alla olisi vielä hahmon paljas tunne, joka ei pääse läpi. Keskustelut saavat miettimään, että olisin itsekin uupunut, jos kävisin ystävieni kanssa tällaisia keskusteluita, jos tuntisin pakkoa puhua Frederikan tavoin:

En. Pitkän kontemplaation jälkeen mä olen tullut siihen johtopäätökseen, että tarvitsen mitä oletettavimmin myös tulevaisuudessa peniksen elämääni. Ehkä koko miesvartalon. Mahdollisesti myös jonkun tietyn, ei-vielä-henkilöityneen miehen hauskuuden ja älyn ja herkkyyden. Mutta en tarvitse miestä turvaksi. En tarvitse itseni omistajaa enkä omistajuutta yhteenkään mieheen. Mutta rinnakkaista subjektiutta jonkun kanssa voisin toivoa.

Voi luoja, ota minut jo pois täältä, ehdin ajatella lukiessani.

Lasten planeetta on vahva tyttöyden ja naiseuden kuvaus, se siinä on eittämättä upeaa. Kokonaisuutena siinä on liikaa elementtejä, liikaa kaikkea, ja heikoimpina hetkinään se upottaa hahmot pinnallisten tunteiden, kauniiden kattausten ja epäaitojen dialogien syvyyteen, jossa sivistyssanat hyökkäävät lukijan kimppuun kuin ärhäkät ampiaiset elokuisella terassilla.

  • Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (2018)
  • Otava
  • 382 s.
  • Ostin kännissä perjantai-iltana

Miltä eroaminen tuntuu?

Tähän ikään mennessä ehtii kokea kaikenlaista. Iloja, suruja, hyvää ja pahaa. Kompastumisia ja kipuamisia. Suruissa ja kompuroinneissa on onneksi kaksi hyvääkin juttua: ne menevät lopulta ohi ja niistä saattaa oppiakin jotain.

Yksi näistä suruista on ero. Se tuntuu lamaannuttavalta ja omituiselta tyhjiöltä, joka nielaisee kaiken normaalin. Surun käsittelyn lisäksi myös identiteettiään joutuu käsittelemään: me-puhe muuttuu minäpuheeksi, monikko yksiköksi. Asuinpaikka menee uusiksi. Kaveripiiri menee uusiksi. Kaikki, mitä tulevaisuudessa olisi ollut, katoaa.

Ei ole lähitulevaisuutta, kuten yhteisen tutun häitä tai kesälomamatkaa, ei ole pitkän aikavälin tulevaisuutta, kuten yhteistä lasta. Ei ole sitä tukea ja turvaa, johon on tottunut, ei edes sohvaa.

Sitten sitä viettää unettomia öitä pohtien, mikä meni vikaan, mitä olisi voinut tehdä paremmin ja että löydänkö enää koskaan edes ketään, pitäiskö hankkia kissa tai lähteä maailmanympärimatkalle? Aamulla herää silmät turvonneina, työmatkalla kuuntelee Vilma Alinan Hullut asuu Kallios -biisiä.

On kuitenkin yksi mutta: kun yksi tulevaisuus katoaa, syntyy toinen.

Kun jokin loppuu, se aloittaa samalla jonkin uuden, ajan jälkeen. Elämään alkaa kertyä juttuja ja asioita. Uusi koti, ystäviä, uudenlaisia suunnitelmia. Uusia harrastuksia, uudenlaisia ajatuksia. Tulevaisuus hahmottuukin erilaisten mahdollisuuksien avaruutena. Sellaiset asiat, jotka sitoivat ennen, eivät enää sido: tiettyyn kaupunkiin tai maahan ei ole pakko jäädä.

Sitten tulee niitä uusia asioita rytinällä. Suru väistyy. Jonakin päivänä saattaa käydä treffeillä, joilla puhuttavaa riittää niin paljon, että havahdutte vasta seitsemän tunnin kuluttua. Tai jonakin päivänä saattaa ostaa lentolipun tai asunnon, tai sitten vain katsoa auringonlaskua ajatellen, kuinka kaunis se on.

Lopulta tulee levollisuus ja ymmärrys: Minä olen tässä hetkessä, jossa kaikki on hyvin, ja tulevaisuudessa on edessä vaikka mitä hyvää. Elämään voi luottaa, siihen voi aina luottaa. Sitten on vielä se viisaus, jonka Anna tokaisi: mikään oikea ei koskaan mene ohi. Väärät menee, ja niin on hyvä. ❤

Niin on hyvä. Tässä on hyvä.

Lue myös:

Aikuisuus: uhka vai mahdollisuus?

Näin muutat sinkkuboksiin

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM