I, Tonya pyytää tasavertaista mahdollisuutta

ITonya-posterMaailma on monella tapaa epäreilu paikka. Siitä meitä muistuttaa Tonya Hardingista ja taitoluistelun tunnetuimmasta skandaalista kertova palkittu I, Tonya -elokuva. Köyhistä oloista ponnistanut Harding joutui tekemään hartiavoimin töitä päästäkseen lajin huipulle. Hetken kaikki näyttikin olevan avoinna, kun hänestä tuli ensimmäinen kolmoisakselin hypännyt amerikkalaisnainen. Temppu on sen verran kova, että tälläkin hetkellä Hardingin lisäksi vain 7 naista on onnistunut samassa hypyssä.

Hardingin ura päättyi vuonna 1994 pahoinpitelyskandaaliin, kun hänen ex-miehensä Jeff Gillooly kumppaneineen palkkasi Shane Stantin hyökkäämään Hardingin pahimman kilpakumppanin Nancy Kerriganin kimppuun.  Tarkoituksena oli estää Kerriganin pääsy olympialaisiin. Kerrigan toipui ja voitti muutaman viikon kuluttua Lillehammerin olympialaisissa hopeaa Hardingin jäädessä kahdeksanneksi. Myöhemmin syyttömyyttään vakuuttanut Harding tuomittiin osalliseksi iskuun, ja hän sai elinikäisen kilpailukiellon.

Totuutta Hardingin todellisesta osallisuudesta saadaan tuskin koskaan tietää. I, Tonyassa ei olekaan kyse absoluuttisesta totuudesta, ja sitä tukee elokuvan kerrontaratkaisu, jossa Harding (Margot Robbie), Gillooly (Sebastian Stan) ja Hardingin äiti LaVona Golden (Allison Janney) kommentoivat elokuvan tapahtumia mockumentary-tyyliin. Jokainen kertoja kertoo omaa totuuttaan, eikä kukaan ole toista luotettavampi.

There’s no such thing as truth. It’s bullshit. Everyone has their own truth, and life just does whatever the fuck it wants. – Tonya Harding

I, Tonya hakee vastausta siihen, kuinka Tonya Hardingista tuli Tonya Harding – se Tonya Harding, josta tuli hyökkäyksen jälkeen yleinen vitsi, punchline ja persona non grata. Mistä kaikki sitten alkoi?

I-Tonya_2
Tonya (Margot Robbie) ja Jeff (Sebastian Stan)

Palataan 1970-luvulle, aikaan, jolloin Hardingin väkivaltainen äiti LaVona vie lahjakkaan tyttärensä luisteluvalmennukseen ja läpi vuosien sättii tytärtään laidalla tai pahoinpitelee tätä kotona. Hardingin isä lähtee ja perheellä on tiukkaa taloudellisesti. Tupakoivat ja kiroilevat Hardingit ovat valkoisen roskaväen perikuvia ja istuvat huonosti elitistisen arvostelulajin kulttuuriin. Jäähallilla Tonya tapaa tulevan miehensä Jeff Gilloolyn, joka pahoinpitelee tätä toistuvasti.

Tonyan väkivaltainen ja köyhä tausta näyttelee isoa osaa elokuvassa ja todennäköisesti myös Hardingin oikeassa elämässä, mutta välillä elokuvan väkivaltakohtaukset ja niistä viljelty musta huumori menevät jo yli. Väkivallan lisäksi isossa roolissa ovat luokkaerot. Vaikka Tonya osaa luistella, hän ei saa ansaitsemiaan pisteitä – ehkä asenteensa, taustansa, itsetehtyjen pukujensa tai musiikkivalintojensa, tai niiden kaikkien yhdistelmän, vuoksi.

How do I get a fair shot here? Harding kysyykin tuomareilta raivoissaan.

Tasavertaisuuteen kiteytyykin elokuvan sanoma. Tonya starttaa kilpailuun takamatkalta eväinään rikkinäinen koti ja uhmakkuus. Siksi I, Tonya ei ole vain elokuva pahoinpitelyskandaalista, Hardingista tai taitoluistelusta. Se on elokuva yhteiskunnasta, luokkaeroista ja naisen asemasta.

Autoista ja metsästyksestä pitänyt atleettinen Tonya ei sopinut eteerisen jääprinsessan rooliin. Lahjakkuudestaan huolimatta hän ei ollut hyvä vientituote Yhdysvalloille tai helposti markkinoitavissa tuomareille. Hardingin kohtalo osoittaa, että voittaakseen ei tarvitse olla paras vaan oikeanlainen, että urheilussakin naisen parhaaksi valtiksi voi nousta ulkonäkö ja hyvä käytös varsinaisen tekemisen sijasta.

I, Tonya on myös elokuva yleisöstä ja mediasta. America. They want someone to love, they want someone to hate, sanoo Harding. Hardingia rakastettiin kolmoisakselin vuoksi hetken, mutta sen jälkeen hänet revittiin mediassa kappaleiksi siten, että hän on edelleen yleinen vitsi. Se kertoo enemmän meistä kuin hänestä, siitä, kuinka innokkaita me olemme tuomitsemaan ja heittämään kiviä vielä pitkään senkin jälkeen, kun pöly on jo laskeutunut ja tuomiot kärsitty.

I, Tonya on kokonaisuutena vaikuttava elokuva, joka jättää ilmoille kysymyksen siitä, mitä Tonya Hardingin olisi pitänyt tehdä tai olla saadakseen tasavertaisen mahdollisuuden?

Lady Bird on hurmaava kasvutarina, jota ei kannata missata

LadyBird2017Näyttelijänä ja käsikirjoittajana tunnettu Greta Gerwig on nyt kunnostautunut myös ohjaajana. Muistan Gerwigin erityisesti Frances Ha:sta, jossa hän näytteli nimiroolia. Muistattehan tekin elämäänsä eksyneen Francesin? Sen, joka eroaa vähän vahingossa, etsii paikkaansa elämässä ja juoksee pitkin New Yorkin katuja David Bowien Modern loven tahtiin.

Minäkin satuin juoksemaan tänään pitkin katuja, koska myöhästyin ratikasta ja halusin todella ehtiä Maximiin Gerwigin esikoisohjausta Lady Birdiä katsomaan. Juokseminen kannatti.

Elokuvan päähenkilö, Lady Birdiksi itsensä nimennyt Christine (Saoirse Ronan) odottaa, että elämä alkaisi. Mieluiten elämä saisi alkaa jossain muualla kuin pienessä Sacramentossa, josta 17-vuotias päähenkilö haluaa kiihkeästi pois. Samalla hän etsii itseään ja ottaa toistuvasti yhteen äitinsä kanssa.

Tavallaan elokuva ja sen tapahtumat ovat pieniä: Lady Bird kipuilee ensirakkauden, ystävyyssuhteiden, katolisen lukion ja perhesuhteiden ristipaineessa. Tyypilliset teini-iän huolet onnistutaan kuitenkin kuvaamaan lämmöllä ja pilkkeellä, joka tekee elokuvasta suuren kokonaisuuden – ei vähiten siksi, että Lady Birdin hahmo on riemastuttavan epäsovinnainen ja Ronanin roolityö valovoimaista.

Erityisen hienosti Gerwig käsittelee Lady Birdin ja tämän äidin (Laurie Metcalf) vaikeaa suhdetta. Kun kaksi itsepäistä naista kohtaa, yhteentörmäyksiä syntyy jatkuvasti, ja välittäminen näyttäytyy kehujen sijaan kritisointina ja pikkuasioihin tarttumisena. Lady Birdin ja äidin yhteenotot ovat hauskoja, tunnistettavia, välillä jopa itkettäviä.LadyBird2Perhe-elämä on elokuvassa ilahduttavalla tavalla paljasta: rahahuolien parissa kamppaileva perhe nahistelee ruokapöydässä, laskee rahojaan ja epäonnistuu välillä kiintymyksen osoittamisessa. Lopulta lämpö ja välittäminen läikkyvät kuitenkin yli ja asiat asettuvat mittasuhteisiinsa.

Elokuva sijoittuu 2000-luvun alkuun, jolloin itsekin vietin teini-ikääni. Siksi siinä oli paljon tunnistettavaa niin estetiikan, musiikin kuin yleisen fiiliksenkin puolesta. (Kotibileet, joissa soi taustalla Justin Timberlake, soittaako kenenkään muun kelloja?)

Lady Bird on hurmaava kasvutarina, joka kasvaa pienestä budjetistaan ja ympäristöstään huolimatta suureksi kertomukseksi. Lämmin suositus.

Mitä hyvää sinä olet nähnyt viime aikoina?

BLOGLOVIN   ❤    INSTAGRAM   ❤   FACEBOOK