Nainen voi lähteä Vesilahdesta, mutta Vesilahti ei lähde naisesta

Olen tainnut useita kertoja tunnustaa rakkauteni Helsingille. Osittain rakkauteni johtuu siitä, että Helsinkiin oli helppo rakastua (tosin ei koskaan pitäisi rakastua ensimmäiseen, joka on sinulle kiva). Oli vapauttavaa päästä pois pienistä piireistä, aloittaa yliopisto-opinnot, hukkua ihmisjoukkoon. Kun vuodet ovat kuluneet ja minä ja Helsinki emme ole enää vastarakastuneita, olen alkanut tykätä jälleen maaseudusta, tilasta, hiljaisuudesta.

(Älä huoli Helsinki, en minä sinua kuitenkaan jätä.)

DSC_1084

Olen tehnyt joitakin havaintoja siitä, mitä maaseudulla varttuminen tekee ihmiselle. Esimerkiksi:

  • Kun kerron kotipaikkakuntani, kukaan ei tiedä, missä se on saati ole kuullut siitä. Siksi olen harjoitellut mantran, jossa kerron paikkakunnan suhteen johonkin isompaan paikkakuntaan, esim. kolkyt kilsaa Tampereelta tai Lempäälän takana tai mitä on Nokian takana? Metsää, metsää. Ja keskustelukumppanin katse kirkastuu.
  • Maalla totuin tunnin tai useamman tunnin vuoroväleihin joukkoliikenteessä. Helsingissä nauroin, kun jengi juoksi metroon, vaikka muutaman minuutin päästä tulisi seuraava. Ei mennyt kovin kauaa, kun aloin juosta niihin itsekin. Nyt opettelen jälleen olemaan juoksematta.
  • Odotan vieläkin välillä, että minulle tuntematon ihminen kysyy kenenkäs tyttöjä sinä oot tai vaihtoehtoisesti tuntee kummatkin tai jommankumman vanhemmistani. Tai sanoo, että näytät ihan äidiltäsi/isältäsi/mummoltasi/naapurisi kissalta nuorena.

Ja sitten vielä:

  • On ihan normaalia, että samat opettajat ovat opettaneet sinua ja vanhempiasi ja serkkujasi ja sisaruksiasi ja että sinua verrataan aina koulussa aiemmin olleisiin sukulaisiisi. Tai pyydetään lähettämään niille terveisiä.
  • Missään ei ollut kahviloita tai yhtään mitään paikkoja, joissa hengata. Piti keksiä luovia ratkaisuja, kuten kota tai vanha aitta. Nuotioon tuli, teinit sen ympärille, voi juku mikä perjantai!
  • Kolme autoa kylänraitilla tarkoittaa ruuhkaa.

Olen miettinyt, mitä muuta maaseutu on jättänyt minuun. Ehkä kyvyttömyyteni ja tottumattomuuteni syödä ravintoloissa. Ehkä luonnon ja hiljaisuuden arvostamisen, ehkä rauhankaipuun, ehkä sen, että välillä minulla on vain tarve mennä metsään, tuntea kivet, kannot, puiden juuret jalkapohjia vasten.

Ehkä lukeminenkin tulee sieltä, vähäisistä vapaa-ajan aktiviteeteista ja Vesilahden kirjastosta – mikä aarreaitta se olikaan. Kuinka ihanan kärsivällisesti kirjastontädit antoivat oudon lapsen notkua kirjaston varastossa tuntikausia yksinään, koska kirjaston varasto, se vasta keidas olikin. Kiitos kirjastontädit! Olen teille kaiken sivistykseni velkaa.

Viimeinen esimerkki maalaisuudestani:

  • Mitä ihmiset/naapurit/internetinkäyttäjät/akvaariokalat/entiset opettajatkin minusta oikein ajattelevat?!?!?

Mitä taitoluistelu on opettanut minulle elämästä?

Tänään palasin jäälle, kuten joskus tulin luvanneeksikin. Olin valmistautunut huolellisesti puhumalla (lue: uhoamalla) kaikille, että minähän menen jäälle. Kyllä menen. Tänään menen. Ilmoittauduin jälleen mukaan ohjattuihin treeneihin. Ostin uudet luistimet ja kiristin niitä jalkaan sormet verillä. Katkaisin vanhat teräsuojat uusille, lyhyemmille terille sopiviksi. Pakkasin urheilukassin. Minä olin valmis.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja valmis minä olinkin. Jäähallin pukuhuoneessa kasvoille kohosi tahaton hymy, luistinnauhojen sitominen hyräilytti. Kun pääsin uusien luistinten aiheuttamasta hämmennyksestä yli ja uskalsin hieman hyppiä, tajusin, että nyt olen onnen äärellä. Kokonaisvaltaisen, virtaavan, aistivoimaisen onnen äärellä. Onnen, jossa en tiennyt, mikä on minää, mikä luistinta, mikä jäätä. Oli vain liike.

Kävellessäni lämpimässä kesäsateessa pois hallilta ajattelin, että luistelu on opettanut minulle melko paljon elämästä, kuten:

  • Tauko, tai loma, tekee ihmeitä, koska sen jälkeen katsoo asioita hieman toisin. Paluu tuntuu hyvältä, keho on jälleen valmis rutiineihin, kuormitukseen, mihin vain.
  • Rakkauden takia tekee kummallisia asioita ja uhrauksia, esimerkiksi vaeltaa sunnuntaiaamuna Keravalle päästäkseen luistelemaan. Jos ne kummalliset asiat ja uhraukset tekee rakkauden vuoksi, siinä yleensä voittaa, koska rakkaus, mitä muuta meillä sen lisäksi todella on?
  • Jää on aina riski. Joskus riskinotto on silti ainoa mahdollisuus kokea jotakin uskomatonta ja mennä eteenpäin. (Olisitte nähneet virneeni kun tajusin, että minähän voin hypätä ja pyöriä, minähän pystyn tähän!)
  • Sinut otetaan lämpimästi ja lempeästi vastaan, jos vain annat tilaisuuden ottaa sinut vastaan.
  • Sanoi sanonta mitä tahansa, joskus se paranee vaihtamalla. Ensin pitää kärsiä hiertymistä ja rakoista, opetella asioita uudelleen ja todeta, että minun ongelmani∗ ovat vaihtamisesta huolimatta samoja kuin ennenkin. Kun aika hieman kuluu, kärsivällisyys palkitaan. Sitten sitä katsoo itseään ja pohtii, mikä minusta, meistä, tästä yhdistelmästä on kasvanut. Miten me tarvoimme läpi kaiken sen epämukavuuden, miten me sopeuduimme toisiimme, tähän. Miten tuo piruettikohta löytyykin nyt niin helposti, vaikka ennen kaikki oli niin vaikeaa? (Minä ja uudet luistimet = match made in heaven!)
  • Keskinkertaisuuden sietäminen on paitsi viisasta, myös välttämätöntä.
  • Flow-tila on suurinta onnea. Minulle flow on liuku, liike, ajatuksettomuus. Kehon ja mielen yhteys, se kohta, jossa pää tyhjenee muista ajatuksista ja terä narskahtaa syvällä kaarella vasten jäätä.
  • Minun kehoni on onnellinen luistelleena, putkirullattuna, venyteltynä ja ruokittuna.

DSC_1126

Minä olen palannut nyt kotiin.

 

∗hitaus, taakse-uloskaari vasemmalla jalalla, linjeeraus oikea jalka edellä, vaakaliuku, arkuus, hassu kävelytyyli, kärkihypyt ja herkkyys.

Oivaltamisesta ja Pink Floydista

Lomalla ehdin ajatella, vaellella pelloilla ja metsissä. Olen istunut metsässä tihkusateessa juomassa kahvia rauhassa, kuunnellut. Olen tehnyt oivalluksia, koska aina kun on aikaa ajatella, on tilaa myös oivaltaa.

Oivalsin, että musiikin kuunteleminen on mainio aktiviteetti, mutta todella hyvän musiikin kuunteleminen on vielä mainiompaa. Olen vannoutunut Spotifyn ysärisoittolistojen luukuttaja, mutta eräänä kesäiltana kävelin kotiin, kuuntelin Pink Floydin Shine on you crazy diamondia ja ajattelin, että maailmassa ei ole mitään hienompaa kuin katsella oksien ja lehtien raoista laskevaa aurinkoa ja kuunnella musiikkia. Hyvää musiikkia.

saappaat

Oivalsin, että en ehkä olekaan niin vannoutunut kaupunkilainen kuin luulin. Pidän siitä, että ympärillä on tilaa hengittää, avaraa, tyhjää. (Tai ehkä sittenkin vaan viihdyn verkkareissa ja kumisaappaissa.)

Oivalsin, että pidän sittenkin ruuanlaitosta ja leipomisesta, kohoavasta sämpylätaikinasta, perunoiden keittämisestä. Nyyhkyleffoista. Häistä. Hetkestä ennen pimeää. Elokuun illoista. Pitkistä hiuksista. Superpienestä asunnostani. Laulamisesta. Pokemon Go:sta. Luistelusta. Puutaloista. Kroketista, juurista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ajattelin, että jos en kasvata muuta, niin sitten hiuksia.

Tyhjäkäynti tekee hyvää ihmiselle, antaa suopeasti tilaa niillekin ajatuksille, jotka eivät jaksa arkena kaivautua pintaan tajunnan takaa.

Ja niin minä istuin hiljaa eräänä heinäkuun loppupuolen aamuna, tuijotin poukamassa lepäävää sinilevää ja ajattelin, että tämäkin kesä kääntyy jälleen syksyksi, jonka otan vastaan vähän seesteisempänä kuin ennen.

DSC_1006

Tyven

Minulla on jälleen jaossa ilmainen hyvinvointivinkki: mene metsään!

Itsehän menin, Nuuksioon. Niin paljon kuin meditointiappeja fanitan ja käytänkin, on sankassa metsässä käveleminen ihan toisenlainen zen-kokemus kuin ruuhkabussissa napit korvilla meditointi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kymmenen kilometriä tuntuu metsässä erilaiselta kuin kaupungissa. Ajalla ei ole niin paljon merkitystä, kiirettä ei vain ole. Hiljaisuus on täydempää, kaikki on kovin läsnä.

Tauot tuntuvat tauoilta, lepääminen lepäämiseltä. Mieli rauhoittuu, pinna pitenee, maailma ja asiat asettuvat jälleen oikeaan mittakaavaan. Pienet asiat ja murheet ovat pieniä, ohimeneviä. Arkipäiväiset surut ovat arkipäiväisiä, unohtuvaisia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Enkä tiedä, onko mitään parempaa kuin juoda rauhassa kahvia metsässä kun suopursu tuoksuu ja linnut laulavat.

Sitten päähän tulee ajatuksia. Ideoita, väläyksiä, pieniä sysäyksiä. Ehkä annankin hiusteni taas kasvaa. Ehkä leivon illalla jotakin. Ehkä käyn täällä tästä lähtien useammin. Ehkä tämä hetki on yksi niistä, tärkeistä.

Ja sitten join kahvini loppuun, tuijotin tyynelle lammelle, joka peilasi taivaan ja puut. Tässä on hyvä.

IMG-20160722-WA0000

#vainkehojutut

Kuinka moni on katsonut itseään peilistä ja inhonnut peilikuvaansa tai vähintäänkin ollut siihen tyytymätön? Kuinka moni on ajatellut, että kaikki olisi hyvin, jos minulla vaan olisi pidemmät jalat-kapeampi vyötärö-vähemmän selluliittia-paremmat tissitsymmetrisemmät kulmakarvat. Tai vaikka paksummat hiukset, vähemmän säärikarvoja. Kunhan jokin asia olisi paremmin tai kunpa edes painaisin viisi kiloa vähemmän. Tai jos olisi uudet vaatteet tai edes joskus yhteensopivat alusvaatteet eikä jotkin onnettomat alusvaatelaatikon pohjalta ongitut ja rispaantuneet.

Olenko ainoa? Tiedän, että en.

Vietin vuosia vihaten kehoani. Ehkä sinäkin vietit, toivottavasti tietenkään et. Mutta mitä minun kehostani ja siihen kohdistuvasta vihasta? No, se oli liian pitkä, liian kulmikas, liian iso, vääristä paikoista leveä. Tuntui, että pistin aina silmään kaikkialla, luokkakuvissa, kaveriporukassa, joka paikassa. Se iso tyttö. Se pitkä, muita päätä pidempi. Se, joka ei kuulu joukkoon. Se, joka ei voi kontrolloida itseään, kasvuaan, mitään.

Ja koska pituuttaan ei voi vähentää, leveyttään voi. Niinpä minulle ei maistunut ruoka. Söin vähän, harkiten, juoksin paljon. Polveni kipeytyi, lonkkani kipeytyi. Joskus tuntuu, että tämä kurja keho on sen takia ikuisessa ylikunnossa, loppuun asti rääkätty ja rasitusvammainen.

Joskus tuntuu edelleen, että olen niin kummallisen suuri. Romuluinen, kömpelö, kompuroiva kirahvi.

382379_331934030218486_678482935_n

Mutta kuitenkin: tämä keho on pystynyt ja pystyy hienoihin juttuihin. Pitää kunnoittaa sen vammoja ja rajoitteita, pitää ihailla sitä, mihin kaikkeen se on venynyt. Että sen ulkonäöllä ja pituudella ei ole eikä saa olla mitään väliä, koska sen tärkein tehtävä on kantaa minua, olla kotini tässä maailmassa.

Että kehoni ulkonäkö ei tee tai saavuta mitään, minä teen ja saavutan tai olen saavuttamatta. Kehoni vain mahdollistaa sen.

Sen olen oppinut, että keholle pitää olla hyvä. Pitää syödä silloin kun on nälkä, ja pitää syödä tarpeeksi. Ei pidä pitää itseään nälässä, närppiä sieltä täältä tai saada ihmeellistä ahmimiskohtausta liiallisen närppimisen ja ahdistuksen seurauksena.

Pitää levätä, kun väsyttää. Ei pidä väkisin piiskata itseään aina vain parempiin suorituksiin, jos on jo aivan lopussa. Ei vääntää itseään notkeusasentoihin, joita ei arkielämässään tarvitse. Ei suuttua kipeälle polvelleen tai liikkuvuutensa menettäneelle selälleen.

Ei pitäisi pakottaa kehoaan mahdottomiin suorituksiin. Suoritukset ovat olemassa vain hetken, juuri sillä saavuttamisen hetkellä. Keho on olemassa koko loppuiän, ja siinä pitää pystyä elämään. Sen kanssa pitää päästä ylös sängystä vielä kymmeniä vuosia, sen pitää pystyä kuljettamaan minua pitkin arkea, pitkin päiviä, pitkin normaalia elämää.

Huh, että minä paljastelen tällä tavalla itseäni, kerron kaikkea kamalaa ja yksityistä. Myönnän teille julkisesti, mitä kaikkea kelailen. Kerron, että minun lonkkaani särkee välillä aivan vietävästi.

Vaikeuksiaan on turha hävetä. Niitä on kaikilla. Minä kerron omani teille, koska luotan hyvyyteenne. Minä kerron teille, koska se helpottaa ja koska siitä voi olla apua jollekulle toiselle. Se voi rohkaista, sysätä oikeaan suuntaan, osoittaa, että joku muukin on tuntenut ja kokenut näin. Että ei ole maailman ainoa ihminen, joka käy läpi jotakin tämänkaltaista.

Tämän kirjoittaminen on kädenojennus, rohkaisu.

Älä sinäkään vihaa kehoasi, koska se ei ole sinun vihollisesi. Sinä et ole itsesi vihollinen. Sinä olet hyvä. Sinä olet ihana.

Kirje hypoteettiselle tyttärelleni

Rakas mielikuvitustyttäreni,

olen usein miettinyt sinua, nähnyt silloin tällöin unta. Miettinyt, kuinka hieno sana tytär oikeastaan on sanana.

Tiedän jo nyt fragmentteja elämästäsi. Jossakin vaiheessa kohtaat ensimmäisen pettymyksesi, katsot sitä hölmistyneenä, etkä tiedä, miten käsitellä sitä. Minäkään en voi käsitellä sitä puolestasi, pehmentää. Opettelet sen itse.

Ennen ensimmäistä isoa pettymystä opit asioita, kuten kävelemisen, puhumisen ja lukemisen, kasvat itseksesi. Ja sitten sinusta tulee se, joksi olit muutenkin jo tulossa. Uusi, tuntematon, avaruus.

Vaikka sinua ei ole olemassa, yritän tehdä valintoja hyväksesi. Rakentaa maailmaa, jossa sukupuolesi ei määrittäisi sitä, miten sinuun suhtaudutaan. Jossa tyttöytesi ei osoittaisi sitä, millaisia leluja sinulle ostetaan, millaisiin leikkeihin sinut opetetaan, mistä sinut ohjataan kiinnostumaan.

Jotta sinulla olisi roolimalleja ihmisistä, jotka voivat olla matemaatikkoja, yritysjohtajia tai hyviä vanhempia, mitä ikinä itse haluavat, sukupuolesta riippumatta. Että et ikinä kuulisi, ettet voi tehdä jotain, koska olet tyttö.

Että et ikinä kuulisi yhtäkään naisen logiikka -vitsiä, etkä ikinä itse laukoisi mitään vastaavaa, miehistä, naisista, muunsukupuolisista, kenestäkään.

Että et joutuisi istumaan ja kuuntelemaan, kuinka sinun tulisi olla äiti ja vaimo, hoivata. Jos et halua niitä rooleja, sinun ei tarvitse niitä ottaa. Jos haluat, olet niissä varmasti yhtä loistava kuin muutenkin, koska sinä olet hyvä.

Haluaisin, että kehosi olisi väline, mielesi koti, eikä kenenkään objekti. Että et ikinä katsoisi peiliin ja ajattelisi vikojasi tai kommentteja ulkonäöstäsi. Että et ikinä joutuisi miettimään pituutta-leveyttä-syömistä-rintojen kokoa-epäsymmetrisiä kasvonpiirteitä-kelpaamista. Että olisit tässä maailmassa itsenäsi, seesteisesti.

Että olisit tyyni ja vakaa, kestävä, notkea.

Haluaisin, että maailma olisi sellainen, jossa sinun ei tarvitsisi pelätä kulkea yksin, jossa et pelkäisi mitään. Jossa kukaan ei pelkäisi.

Että kukaan ei sanoisi tyttö syntyi tyhjä syntyi.

Koska sinua ei ole, jäät tähän tekstiin. Tässä todellisuudessa minä pidän huolta muiden tyttäristä, kummilapsistani, ystävistä, kerron teille, että pystytte mihin vaan, että olette mahtavia, viisaita, lempeitä, rohkeita, mitä vaan ikinä haluatte olla.

Ihmisiä, hyviä.

PMMP:tä lainaten: sua ei ole tehty kenenkään kylkiluusta!

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

Mitä tehdään, kun maailma ei riitä? Kaivataan, ollaan haikeita, podetaan, pohditaan. Kuunnellaan musiikkia. Ollaan irrallisia, ajelehditaan, kirjoitetaan.

Tai luetaan kirjoja.

Palatkaa perhoset ilmestyi keväällä 2016, ja minä kipitin tietenkin kirjakauppaan heti ostamaan sen. Onhan Palatkaa perhoset jatkoa mainiolle Anna minun rakastaa enemmän -romaanille (2005).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jotta voi kirjoittaa Perhosista, pitää kirjoittaa hieman myös AMREsta. AMRE kertoo Summer Maple -taiteilijanimeä käyttävästä Suvi Vaahterasta, pikkukaupungin tytöstä, josta kasvoi kansainvälinen rocktähti. Suvin katoaminen sysää liikkeelle tapahtumaketjun, jossa sekä Suvin entinen rakastettu Antti että äiti Leena käyvät läpi mennyttä ja tulevaa.

Antti kirjoittaa siinä sivussa vihkokaupalla tekstiä itsestään ja Suvista, siitä mitä olisi voinut olla. Kirjoittaa itsensä Suvin Rosa-tyttären isäksi, mukaan kiertueille, vaikka elää samalla arkea Elisa-vaimonsa kanssa. Kaipaa.

Missä he ovat kymmenen vuotta myöhemmin?

Vuodessa 2014, mutta eivät juuri edenneet. Suvi kiertää edelleen maailmaa Rosan ja tätä hoitavan Leenan kanssa. He asuvat Lontoossa, Kaliforniassa, siellä, täällä. Ovat irrallisia, juurettomia.

Antti on (vihdoin) avioeronnut. Matkustanut Kaliforniaan kirjoittamaan romaania. Koska kyllä, hänen Suvista kirjoittamansa tarina lopulta julkaistiin, ja espoolaisesta historianopettajasta tuli kirjailija. Tai eronnut, neljääkymmentä lähestyvä mies, joka valittaa välillä perheensä hajoamisesta, välillä perhe-elämästä:

Saatana. Saatanan saatana. Miksi perheitä oli? Miksi niitä perustettiin? Miten kukaan saattoi kestää sitä, kulkea sivuilleen katsomatta valitsemallaan tiellä? Tekikö kukaan edes niin? Mistä minä tiesin mitä muut ihmiset tekivät.

Teoksen aikarakenne on pirstoutunut, kuten koko sukupolvi (huom. x, ei y!). Teosta on kutsuttu sukupolviromaaniksi ja aikalaiskuvaukseksi, eikä suotta. Paitsi että Itkonen kuvailee tarkasti täydellisen, mutta ah, niin ahdistavan kestovaippa-luomuruoka-imetys-vauvamyönteinen kahvila-itsejauhetut kahvipavut-kipulääkkeetön synnytys-Bo Kaspers Orkester -arjen, hän myös eksplisiittisesti asettaa sukupolvet vastakkain.

Kirjoittaa, kuinka hänen vanhempiensa sukupolvella oli kaikki, maailmanhistorian onnekkain sukupolvi, jatkuvasti vaurastuva, vakituisissa töissä. Kuinka hänen sukupolveltaan, tai Antin ja Suvin sukupolvelta (miten vaan), vedetään matto jalkojen alta, eikä mikään ole pysyvää: nelikymppisenä, kun kaiken pitäisi olla kasassa, mikään ei olekaan. Vakityöt katoavat, avioliitot hajoavat.

Kuinka x-sukupolven jälkeen tulevat ovat onnekkaampia, instagram-twitter-snapchat-sukupolvea, Joanna Newsomeja, Florence Welchejä, Lordeja, nenäkkäitä toimittajatyttösiä, joita ei kiinnosta 70-lukulaisten ihmissuhdesolmut, jotka tekevät niistä lähinnä pilaa.

Dekonstruktio tehdään näkyväksi sekä muodossa että merkityksessä. Yhdessä katkelmassa jopa kaivataan Derridaa avuksi, luoja auta! Luvuissa hypitään eri vuosissa, käydään läpi kulunut 10 vuotta hajanaisesti. Kertojaääninä vaihtelevat Antti ja Leena, lopulta myös Suvi saa äänen.

Vuoden 2014 Antti käy läpi päättynyttä avioliittoaan Elisan kanssa. Vihaa Suvia, rakastaa Suvia. Kertaa Niilo-pojan syntymän. Kertaa, miten rakensi kotia, maalasi seinät, tapetoi, kokosi rivin kaappeja. Asetteli lakanat pinnasänkyyn. Kärsi espoolaisuudesta, pohti, mikä vika hänessä on. Vihasi paritaloasuntoa, Länsiväylää, Isoa Omenaa. Tuskaili, kuinka Elisa ei ikinä näkisi häntä sellaisena kuin hän on. Kuinka Elisan kanssa hän olisi yksin loppuelämänsä.

Sitten oli kuitenkin joku, joka näki. Joku, joka kiertää maailmaa äitinsä ja tyttärensä kanssa, elää hahmotonta arkea, johon Leena epätoivoisesti yrittää rakentaa järkeä, rutiinia, merkitystä.

Niin Antti alkoi jälleen kirjoitella Suvin kanssa, tietenkin alkoi. Merkityksettömyys oli liikaa, asuntolainan maksaminen, kotityöt Elisan kanssa olivat liikaa. Mutta aina oli Suvi, pitkät viestit toiselle puolelle maailmaa.

Totta kai itseään voi huijata. Huijaakin. Sanoo itselleen että tässä sitä ihan vain viattomasti pitää yhteyttä kanssaihmiseen, vaihtaa ajatuksia, ihmettelee maailmaa, mutta niin ei ole, sisimmässään sitä tietää kyllä totuuden. Molemmat tietävät mistä on kyse. Alusta alkaen. Ja alusta alkaen, loppuun asti, molemmat kieltävät sen.

Niin, niin.

Niin se oli käynnissä, mitä ikinä se olikin. Niin se jatkui. Sitä jatkui pitkään niin, yli vuoden, siihen tottui ja samalla unohti sen vaarallisuuden, sen mitä se oikeasti oli. Esileikkiä. Rakastelua sanoilla.

Niin, niin x 2. Soutamista, huopaamista. Uskottelua, kuinka ei ole mitään syytä hajottaa perhettä, johon ei kuitenkaan osaa asettua, ja jonka lopulta kuitenkin hajottaa.

Perhekipuilut ovat näyttämönä jollekin suuremmalle. Kaipuulle, musiikille, rakkaudelle. Sukupolvien väliselle kuilulle, rakenteeltaan hajonneelle maailmalle, suhteelle omiin vanhempiin, vanhemmuudelle. Onnistumiselle, epäonnistumiselle, inhimillisyydelle.

Ehkä ydinteema paljastetaan jo ensimmäisen luvun ensimmäisellä sivulla: olen niitä ihmisiä, joille maailma ei riitä. Todellisuus on liian laimeaa, jotta voisin sen hyväksyä, tarvitsen jotain sen tueksi, jotain vahvempaa, kauniimpaa, täydellisempää – hetken, jonka joku toinen on puolestani kuvitellut.

Plussia siis näistä: kaunis, runollinen kieli, joka soljuu sujuvasti ja välittää kaiken sen kaipuun ja haikeuden. Rock-musiikki, sen kuvaus, Itkosen kirjastaan tekemä Spotify-playlist (kyllä, olen kuunnellut sitä paljon). Muodon ja merkityksen yhdessä muodostama kokonaisuus, terävät havainnot ihmissuhteista, rakkaudesta, nykyaikuisten arjesta.

Miinuksia näistä: välillä jopa banaali ja pateettinen avautuminen lapsiperhearjesta, liiallinen alleviivaaminen, Spotifyn ja kaiken muun nykyteknologian hienoinen dissaaminen. Karsimisenkin varaa olisi ollut.

Erittäin kelvollista käyttöproosaa Palatkaa perhoset on, sitä ei käy kieltäminen. Kaunista, haikeaa, lopulta kovin lohdullistakin. Antti ja Suvi ovat epäonnistuneet kerran perheiden ja vanhemmuuden kanssa, mutta toinen mahdollisuus näyttää toiveikkaalta.

Mutta kun kerran sukupolvista puhutaan, laitan tähän loppuun terveiset y-sukupolven edustajalta: onko onnekasta kasvaa siihen, että mitään pysyvää ei edes ole? Vai onko se rankempaa? Mitä instagram-snapchat-twitter meille antaa, filttereiden ja hashtagien lisäksi? Ehkä pysymättömyys on onnekasta; kun ei odota mitään, ei petykään. Idoliani Heikki Kuulaa lainaten: kahlaan merkityksettömyyden suossa. Ette te äxät saa siihen yksinoikeutta!

Suuresti arvostamassani naistenlehdessä Trendissä oli muinoin yleispätevä ja merkittävän tieteellinen esitys äxien ja yiden eroista, jonka haluan nyt jakaa tässä:

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
X vai Y, siinä vasta pulma!

Mitä jäi käteen?! No se, että jos te äxät ette vielä ole sitä oppineet, niin tässä ilmainen vinkki: #yolo!