Mietteitä myöhäiskesässä

Eilisilta oli sellainen täydellinen myöhäiskesän ilta – kyllä, minä käytän sanaa myöhäiskesä enkä alkusyksy. Sellainen, jona ilta-aurinko viipyilee, ratikkamatka kotiin on kiireetön. Sellainen, jona on aikaa pohtia triviaaleja asioita, koska kyllä, niiden pohtiminen on välillä paljon kiehtovampaa kuin elämän tarkoituksen miettiminen.

Ja sitten minä mietin esimerkiksi, että

  • milloin tukka on long bob ja milloin puolipitkä?
  • missä vaiheessa tyttö- ja poikaystäviä aletaankin kutsua nais- ja miesystäviksi?
  • miksi joinain aamuina piristyy yhdestä kahvikupillisesta, joinain ei kymmenestäkään?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

  • miksi hyvännäköiset kengät ovat usein niin kamalat jalassa?
  • miksi välillä on niin vaikeaa tehdä päätöksiä?
  • miksi silkkipaidat ovat parasta päällepuettavaa mutta hirveintä puhdistettavaa?
  • miksi joskus tuntuu hyvältä idealta kuunnella E-Typeä?
  • miksi pian sen jälkeen tuntuu siltä, että ei enää ikinä pysty kuuntelemaan mitään?
  • miksi alkukesä kierähtää niin nopeasti täydeksi?
  • miksi välillä kaipaa silmälaseja, vaikka niistä niin vaivalla hankkiutui eroon?
  • miksi aina ei voi olla hitaita aamuja ja kahvia sängyssä?

Viimeiseen minä osaan vastata: siksi, että jos niitä olisi aina, ne eivät tuntuisi miltään.

Ihanaa viikonloppua! ❤

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

 

Sinkkuflunssa

Maanantaina heräsin kummalliseen tuntemukseen. Tuntemus viestitti, että en todellakaan pystyisi menemään töihin. Haroin kuumemittarin käsiini, mittasin. Hämmennyin. Miten muka minä voin olla kipeä?

Sairastuminen ällistytti, mutta onneksi tauti ei ole vetänyt vertoja syksyllä sairastamalleni sinkkuflunssalle. Tällä kertaa olen makoillut melko rauhassa, jaksanut tehdä välillä töitä ja saanut vain muutaman yöllisen kauhukohtauksen huonon olon takia. Läikytellyt kanakeittoa rinnuksilleni ja päättänyt, että huulipuna kuumeisessa naamassa piristää kummasti.

Mutta se sinkkuflunssa, se oli paha. Se oli todella paha.

photo_2017-03-08_19-21-27

Sinkkuflunssan ensimmäisessä vaiheessa hoet, että olen vahva ja itsenäinen nainen ja selviän tästä kyllä ihan helpolla. En minä mitään tarvitse. Tai ketään.

Kun tauti pahenee, seuraa toinen vaihe: nälkä ja surkeus kasvavat eikä ole ketään, joka kävisi kaupassa tai toisi ruokaa. Särkylääkkeet loppuvat. Mehu ehtyy.

Alat pelätä kuolevasi yksin.

Kolmannessa vaiheessa alat kehitellä skenaarioita: Jos minulla olisi kissoja ja kuolisin tähän, kissat söisivät ruumiini eikä kukaan löytäisi minua saati kaipaisi ainakaan ikuisuuteen. Tämä ei varmasti edes ole tavallinen flunssa, vaan jokin eksoottinen ja eritystappava superkuume, ja minusta tulee VAROITTAVA ESIMERKKI.

Neljännessä vaiheessa suret sitä, että sinulla ei ole kissoja, vauvoja, perintöhopeoita tai suurta joukkoa ihmisiä valvomassa tautivuoteesi äärellä. Näykit vähän niitä asioita, joita sinulla kaapissa on: tonnikala- ja ananassäilykkeitä sekä pähkinöitä. Ei vieläkään appelsiinimehua. Et jaksa käydä kaupassa.

Viidennessä vaiheessa kirjoittelet sekavia viestejä ystävillesi, osittain kuumehoureiden, osittain tylsyyden vuoksi. Vellot surkeudessasi.

Ja sitten, kuudennessa vaiheessa tulee se kuumeeton aamu, kun olet ensin viettänyt pitkän, pimeän ja yksinäisen yön hikoillen ja painajaisia nähden. Kun päivä kunnolla valkenee, et enää pelkää kuolevasi. Et edes toivo sitä.

Tavallisessa flunssassa ja sinkkuflunssassa on minulle kuitenkin samanlainen lopputulema: kun olen toipunut, haluan siivota asuntoni läpikotaisin. Tuulettaa, vaihtaa lakanat. Päästää päivänvalon ja raikkaan ilman sisään. Tiskata ja pyykätä, käydä pitkässä suihkussa. Todeta maailmalle, että minä olen täällä taas ja minä olen elossa.

Ps. Oon lukenut nyt kirjojakin, niistä postauksia tulossa. Pysykäähän kuulolla!

Elämänohjeita nuorisolle

Olen ajatellut viime aikoina erilaisia ajatuksia kuin ennen. Sellaisia, jotka suuntautuvat tulevaisuuteen. Osa niistä ajatuksista on ihan tylsiä ja liittyy sellaisiin asioihin kuin asuntolaina tai hammaslääkäri. Osa on aivan mainioita, kuten se, että voisin ryhtyä mummoksi vaikka heti. Sitten voisin leipoa, hengailla ja jaella muksuliineille killereitä elämänohjeita, kuten:

  • älä ihastu ensimmäiseen, joka on sinulle kiva
  • käy festareilla (tai erotan sinut suvusta)
  • ole reilu toisille
  • pidä yhteyttä ystäviisi
  • käytä oikeankokoisia rintaliivejä (tai älä käytä ollenkaan, jos ei huvita)
  • pyydä ja anna anteeksi
make-sense-not-war

älä haasta riitaa hei

  • älä kritisoi tai kyseenalaista toisten elämänvalintoja, koska mikä sinä olet tuomitsemaan? (paitsi jos ne elämänvalinnat ovat esimerkiksi rattijuoppoilu tai sarjamurhaaminen)
  • muista muutenkin, että mikä sinä olet tuomitsemaan
  • anna istumapaikka bussissa sitä tarvitsevalle
  • älä sotkeudu kolmiodraamaan ja sitten kun kuitenkin sotkeudut, älä pahenna tilannetta tarpeettomilla kostoretkillä
  • lukaise muutama käytösopas
  • lähde vaihto-oppilaaksi
  • älä ikinä pelkää, koska ihmiset ympärilläsi kyllä ottavat sinusta kopin
  • eikä täällä ole muuta kuin rakkaus

Viimeiseksi kuitenkin tärkein:

  • älä hyvä ihminen juo ensikännejä kossulla! Siitä ei seuraa hyvää.

Joten muksundeerukset, tulkaa luokseni. Minä annan teille neuvoja.

Kevätlauluja

Musiikki on minulle merkityksellinen juttu. Havahduin siihen loppuvuodesta kun tajusin, kuinka suurta onnea pianonsoitto minulle voikaan tuottaa. Soittamisen lisäksi on kappaleita, muiden soittamia ja laulamia. Sellaisia, joista tulee erityisen merkittäviä tunnuskappaleita tietyille elämän taitekohdille. Sellaisia, että niiden kuuleminen vuosienkin jälkeen nostaa esiin tunnetiloja, ajatuksia, muistoja, tuoksuja.

Minulla on joitakin sellaisia, kuten

Children of Bodomin Needled 24/7 (naurakaa vaan). Vuosia, vuosia sitten, silloin kun en ollut vielä edes kandi, olin kamalassa työpaikassa. Se oli niitä työpaikkoja, joissa opiskelijat kärvistelevät kesäisin. Aggressiivinen musiikki oli ainoa tapa selvitä läpi päivistä. Kaveripiirissäni yleistyi tämän johdosta sanonta mua vituttaa taas töissä niin paljon, että on pakko kuunnella Children of Bodomia.

Pink Floydin Shine on You Crazy Diamond. Fiilistely- ja ajattelubiisi vailla vertaa. Shine on You Crazy Diamond kaivetaan esiin esimerkiksi silloin, kun iskee äkillinen tarve juoda punaviiniä. Tai silloin kun iskee äkillinen tarve värittää värityskirjaa. Tai silloin kun kävellään kesäiltana kotiin metsästä vähän pöllämystyneenä ja katsotaan laskevan auringon valoa (ja ajatellaan tärkeitä ajatuksia, hieman ikävöidään).

Nick Cave & The Bad Seedsin Push the Sky Away. Push the Sky Away soitettiin viimeisenä biisinä bändin Flow-keikalla. Elokuun yö oli ympärillä sakea, pimeä, Push the Sky Away palasi kaikuna ympäröivistä kerrostaloista ja yleisö kuunteli vaiti, niin minäkin, olin vaiti ja valutin kyyneleitä poskilleni. Seuraavana syksynä olin töissä yliopistolla ja kirjoitin samalla graduani. Kävelin pimeinä marraskuun iltoina kotiini Sörnäistenniemelle ja kuuntelin Push the Sky Awayta. Iltakävely kotiin oli päivän ainoa hetki ulkona, elämä tuntui epätodelliselta, videopeliltä. Kirjoitin ja kuuntelin Push the Sky Awayta, kunnes tuli kevät ja yö, jona lähtivät jäät.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

(ja silloisen kotini ikkunasta todella näki, kun jäät lähtevät)

Mapein Changea kuuntelin paljon valmistumisvuonnani 2014. Kaikki oli avoinna, pelottavaa ja epävarmaa. Mutta sitten kuitenkin pystyin laulamaan mukana don’t you worry about a thing my brother /a little love is all it takes / don’t you worry about a thing my sister / we’re all waiting for a change. En tarvinnut muuta.

David Bowien Modern Love soi taustalla myös toteemielokuvassani Frances Ha:ssa. Ja sehän on sellainen biisi, joka säestää esimerkiksi sitä, kun erotaan vahingossa. Tai kun juostaan kaupungin kaduilla, koska juokseminen on ainoa asia, joka on helppoa. Kun rakastutaan vahingossa, kun ei tiedetä, mihin mennä. Frances ei tiedä, minä en ole aina tiennyt. Mutta musiikki on aina pysynyt taustalla, siihen olen nojannut.

Sitten on vielä Vesalan Sinuun minä jään. Se puhukoon puolestaan itse, minä en osaa paremmin sanoa kuin että paljon olen sitä soittanut ja laulanut. Sinuun minä jään / kun kevätlauluja ei lauleta enää.

Juuri ennen vuodenvaihdetta minä päätin, että en enää ikinä elä tosi paskaa vuotta. Että nyt teen asioita eri tavalla, päästän irti ja katson uuteen huomiseen, koska uusi huominen, eilistään se kaitaa, laulaa PMMP.

Ja minä, minä laulan pelkkiä kevätlauluja, ja viimeisenä sointuna soitan aina duurisoinnun,

Näin saat poikaystävän

Sinkkuna ja jonkinlaiseen introverttiyteen taipuvaisena mietin tässä eräänä päivänä, että miten ihmeessä olen vanhoina hyvinä aikoina onnistunut parisuhdemarkkinoilla eli niin sanotusti saanut poikaystävän.

No tällä tavalla sitä saadaan poikaystävä:

  1. Ole jonkun tyypin kanssa samassa harrastuksessa. Soita vaikkapa pianoa tai kitaraa ja istu tyypin kanssa vierekkäin teoriatunneilla. Lähettele sen kanssa siellä lappuja, pelaa hirsipuuta teoriavihkon sivuilla ja notku tuntien jälkeen leikkipuistossa tai kylillä. Heittele varmasti aivan todella ennenkuulumattomia havaintojasi melodiadiktaateista ja aika-arvoista ja ole muutenkin aivan tolkuttoman fiksu, koska olet yläasteella ja neroutesi huipulla. Tekstaile tyypin kanssa ja lopulta irkkaa sen kanssa samalla kanavalla. Hoida suuri osa kommunikaatiosta tekstillä, mikä aiheuttaa väärinymmärryksiä, mutta ole silti sitä mieltä, että te vaan ymmärrätte toisianne jollakin ihan poikkeuksellisella ja syvällisellä tavalla.

Opitut asiat: jos et jo harrasta jotain, hanki harrastus. Sitten onkin helppo houkutella toinen pelailemaan hirsipuuta, paitsi jos harrastus on jokin urheilullinen, jossa ei kanneta mukana kynää ja paperia. Paitsi suunnistuksessa taidetaan kantaa. Aloita suunnistus.

  1. Käy kulttuuririennoissa, esimerkiksi katsomassa näytelmiä tai keikkoja. Kun lavalle kävelee komea nuorimies, henkäise kaverillesi, että tuossapa vasta mukavannäköinen vastakkaisen sukupuolen edustaja. Mene kulttuuririennon jälkeen kaverisi kanssa baariin ja huomaa sama mukavannäköinen vastakkaisen sukupuolen edustaja siellä. Jäädy. Kun kaverisi toiminnan naisena raahaa mukavannäköisen vastakkaisen sukupuolen edustajan luoksesi, jäädy uudelleen! Sano lopulta jotain todella typerää, kysy ensimmäisenä komean nuorenmiehen ikää ja sekoile sanoissasi. Vaihtakaa irkkinikkejä ja alkakaa irkata. And she scores!

Opitut asiat: jos et itse uskalla puhua kenellekään, pidä mukanasi kaveria, joka on toiminnan ihminen ja joka raahaa kiintoisat yksilöt luoksesi. Niin, ja käy kulttuuririennoissa.

  1. Mene kesätöihin ja jauha sujuvaa paskaa kaikkien kanssa. Esitä tietäväsi, mitä teet, vaikka olet aivan täysin pihalla ja iältäsi jotain 22. Kun sinua pyydetään töiden jälkeen kaljalle, vastaa myöntävästi. Jaarittele seuralaisellesi ummet ja lammet kuukautiskierrostasi, kuukautiskivuistasi ja pms-oireistasi ja muista kertoa, että MÄ OON SIT MAALTA.

Opitut asiat: sano kyllä ja kerro olevasi maalta. Jos kerrot suosikkitamponimerkkisi, saat varmasti bonuspisteen.

Lisäksi on tietenkin se klassikko, jossa kaverisi kysyy puolestasi luokkakaveriltasi että alaks oleen ton kaa. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta tarkemmin ajatellen: kyllä ennen vanhaan oli kaikki paremmin näissä poikaystävähommissa. Sitä mentiin tansseihin, sieltä heinälatoon tai aittaan ja melko pian sen jälkeen vihille. Esikoinen syntyi kuusi kuukautta häiden jälkeen, ja kaikki oli vallan mukavasti mallillaan. Ei tarvinnut nolata itseään irkissä, baarissa tai töissä ja kaikki elivät elämänsä onnellisina loppuun asti.

Melkein oikea ihminen

Keväällä kirjoittelin Frances Ha:sta ja hänen kuolemattomasta tokaisustaan I’m not a real person yet. Yllätyksekseni olen harpannut muutamia askelia kohti oikeaa ihmisyyttä, mutta silti olen vielä monin tavoin melko huono oikean ihmisen elämässä.

Kerrottakoon ensin ne oikeaan ihmisyyteen viittaavat asiat:

  • Toisin kuin keväällä, minulla ei ole enää Visa Electronia. Lyhyt hiljainen hetki sille, pidempi hiljainen hetki ensimmäiselle luottokorttilaskulleni.
  • Asuntosäästötililläni on rahaa. (Asun silti vuokralla; plusmiinusnolla?!)
  • Minulla on valitettava taipumus järjestelmällisyyteen ja säännölliseen unirytmiin.
  • En tiedä, kuka kaiken maailman poppareista, nuorisoidoleista ja sometähdistä on kukin.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meikkiksen HENKISEN KASVUN PORTAAT on snadisti tyngät

Sitten ne muut asiat, eli miinuspisteet:

  • Minulla on ollut varmaan 10 osoitetta elämäni aikana. Sori muuten, että en ole vieläkään lähettänyt teille osoitteenmuutoskortteja, vaikka muutin tähän kämppään jo ajat sitten! Rops rops rops, se on putoilevien aikuisuuspisteiden ääni!
  • En tee säännöllisesti sellaisia asioita kuin tankkaaminen, ikkunoiden peseminen, varhaiskasvatussuunnitelma tai puutarhatyöt. Ehkä voisi sanoa, että en tee niitä (melkein) ollenkaan. Minulla on auton sijasta polkupyörä, vain kolme ikkunaa, ei yhtäkään varhaiskasvatettavaa ja nolla neliömetriä tonttia.
  • Pidin viime viikolla töissä silkkipaitaa. Pidän sitä harvoin, koska minulla on tapana sotkea. Niin tälläkin kertaa. Nyt silkissä on pisaroita, jotka muistuttavat jotakin juomaani nestettä.
  • Minulla ei ole puolisoa, koiraa tai lapsia (paitsi että nimet lapsille on; onko tämä plusmiinusnolla?). Mutta toisaalta, aina kun kuulen jonkun samanikäisen ihmisen saavan lapsen tai menevän naimisiin tai ostavan asunnon, mietin, saako noin tehdä? Onko se ok? Ai näinkö ihmiset elää? (Kyllä tämä on sittenkin miinus).
  • En osaa tehdä elegantisti sellaisia juttuja kuin käyntikortin antaminen, puheen pitäminen, taksin tilaaminen tai reklamoiminen. Ja miks mulla edes on käyntikortteja?!

Eräs viisas kaverini sanoi kerran (ja mullahan on vain viisaita kavereita) että kolkyt on uus kakskyt. Siihen minä uskon. Vakaasti.

Nainen voi lähteä Vesilahdesta, mutta Vesilahti ei lähde naisesta

Olen tainnut useita kertoja tunnustaa rakkauteni Helsingille. Osittain rakkauteni johtuu siitä, että Helsinkiin oli helppo rakastua (tosin ei koskaan pitäisi rakastua ensimmäiseen, joka on sinulle kiva). Oli vapauttavaa päästä pois pienistä piireistä, aloittaa yliopisto-opinnot, hukkua ihmisjoukkoon. Kun vuodet ovat kuluneet ja minä ja Helsinki emme ole enää vastarakastuneita, olen alkanut tykätä jälleen maaseudusta, tilasta, hiljaisuudesta.

(Älä huoli Helsinki, en minä sinua kuitenkaan jätä.)

DSC_1084

Olen tehnyt joitakin havaintoja siitä, mitä maaseudulla varttuminen tekee ihmiselle. Esimerkiksi:

  • Kun kerron kotipaikkakuntani, kukaan ei tiedä, missä se on saati ole kuullut siitä. Siksi olen harjoitellut mantran, jossa kerron paikkakunnan suhteen johonkin isompaan paikkakuntaan, esim. kolkyt kilsaa Tampereelta tai Lempäälän takana tai mitä on Nokian takana? Metsää, metsää. Ja keskustelukumppanin katse kirkastuu.
  • Maalla totuin tunnin tai useamman tunnin vuoroväleihin joukkoliikenteessä. Helsingissä nauroin, kun jengi juoksi metroon, vaikka muutaman minuutin päästä tulisi seuraava. Ei mennyt kovin kauaa, kun aloin juosta niihin itsekin. Nyt opettelen jälleen olemaan juoksematta.
  • Odotan vieläkin välillä, että minulle tuntematon ihminen kysyy kenenkäs tyttöjä sinä oot tai vaihtoehtoisesti tuntee kummatkin tai jommankumman vanhemmistani. Tai sanoo, että näytät ihan äidiltäsi/isältäsi/mummoltasi/naapurisi kissalta nuorena.

Ja sitten vielä:

  • On ihan normaalia, että samat opettajat ovat opettaneet sinua ja vanhempiasi ja serkkujasi ja sisaruksiasi ja että sinua verrataan aina koulussa aiemmin olleisiin sukulaisiisi. Tai pyydetään lähettämään niille terveisiä.
  • Missään ei ollut kahviloita tai yhtään mitään paikkoja, joissa hengata. Piti keksiä luovia ratkaisuja, kuten kota tai vanha aitta. Nuotioon tuli, teinit sen ympärille, voi juku mikä perjantai!
  • Kolme autoa kylänraitilla tarkoittaa ruuhkaa.

Olen miettinyt, mitä muuta maaseutu on jättänyt minuun. Ehkä kyvyttömyyteni ja tottumattomuuteni syödä ravintoloissa. Ehkä luonnon ja hiljaisuuden arvostamisen, ehkä rauhankaipuun, ehkä sen, että välillä minulla on vain tarve mennä metsään, tuntea kivet, kannot, puiden juuret jalkapohjia vasten.

Ehkä lukeminenkin tulee sieltä, vähäisistä vapaa-ajan aktiviteeteista ja Vesilahden kirjastosta – mikä aarreaitta se olikaan. Kuinka ihanan kärsivällisesti kirjastontädit antoivat oudon lapsen notkua kirjaston varastossa tuntikausia yksinään, koska kirjaston varasto, se vasta keidas olikin. Kiitos kirjastontädit! Olen teille kaiken sivistykseni velkaa.

Viimeinen esimerkki maalaisuudestani:

  • Mitä ihmiset/naapurit/internetinkäyttäjät/akvaariokalat/entiset opettajatkin minusta oikein ajattelevat?!?!?