Olen y-sukupolvea, joten minua ahdistaa koko ajan

vladimir-proskurovskiy-532426-unsplash
Y-sukupolvi purkaa ahdistustaan kahvilassa. Kuva: Vladimir Proskurovskiy / Unsplash

Mietin yhtenä päivänä, että yksi elämääni määrittävistä perustunteista on ollut ahdistus, milloin mistäkin asiasta. Lapsena asiat olivat sellaisia kuin tulipalo, maailmanloppu, jonkun kuolema tai se, että minulla ei ole hääbarbieta.

Sitten, noin 9-vuotiaana, luin artikkelin ilmastonmuutoksesta. Sen jälkeen ahdistukseni sai aivan uudet mittasuhteet. Muut huolenaiheeni olivat samankaltaisia kuin monella muullakin ysärilapsella: perheen raha-asiat, se, että Backstreet Boysin Nick ei koskaan rakastu minuun ja se, että olin rakastunut myös Kate Winsletiin.

Luulen, että muutamia muitakin ikätovereitani ahdistaa. Vuonna 1987 syntyneistä tehty pitkittäistutkimus kertoo, että joka viidennellä kasiseiskalla on ollut mielenterveysongelmia. Samoin näyttäisi siltä, että 1990-luvun laman jälkeen hyvinvointierot ovat jyrkentyneet, eikä osa perheistä toipunut lama-ajasta koskaan. Me y-sukupolven edustajat olemme kasvaneet maailmassa, joka on hyvin erilainen kuin aiemmilla sukupolvilla: meidän maailmassamme joka nurkan takana väijyy ilmastokatastrofi, talouskriisi tai uusi koukuttava appi, eikä uskoa jatkuvaan kasvuun tai toiveikkaaseen jälleenrakennukseen ole.

Kun puhun ikätovereistani ja y-sukupolvesta, tarkoitan sitä joukkoa, joka syntyi kasarin ja ysärin puolivälin välisenä aikana, käytti lapsuudessaan lankapuhelinta mutta nuoruudessaan kännykkää, varttui internetin kanssa globaaliksi ja kielitaitoiseksi ja näki laman sekä lapsuudessaan että nuoressa aikuisuudessaan. Y-sukupolvesta voi puhua myös jenginä, jolla on jokaiseen asiaan appi, jenginä, joka ei jaksa keskittyä sekuntia kauempaa ja jenginä, joka on viettänyt tuntikausia tuijottaen kissavideoita jollakin aasialaisella lentokentällä.

Ja kun nyt pääsin pohdinnoissani vauhtiin, tein tieteellisesti kattavan ongelmaerittelyn siitä, mikä y-sukupolvea (tai ainakin minua) oikeastaan vaivaa. Ja henkilökohtainenhan on poliittista, joten yleistän ongelmani koko sukupolveen. Siitäs saatte!

Rahat on loppu

Mainitsin jo yllä sen ikävän seikan, että y-sukupolvi näki lapsuudessaan ysärilaman, joka kohteli ikävästi lapsiperheitä ja leikkasi perheiden peruspalveluita. Ne heijastuivat perheiden hyvinvointiin ja asenneilmapiiriin pitkään. Moni lapsi kantoi huolta perheensä toimeentulosta tai ei osannut tai pystynyt haaveilemaan koulutuksesta tai ammatista, jos näki töiden menevän alta vanhemmiltaan.

Kun y-sukupolvi varttui nuoreen aikuisuuteen, tuli vuoden 2008 romahdus, josta Suomessa toivuttiin pitkään. Se muovasi työmarkkinoita ja ansiotulokehitystä länsimaissa uusiksi rajusti, siten, että y-sukupolvesta tuli ensimmäinen sukupolvi, joka on edeltäjiään köyhempi.

Se ei lauseena kuulosta vielä miltään, mutta se merkitsee aika paljon: y-sukupolvi ei ole päässyt kiinni työelämään samoin kuin aiemmat sukupolvet. Tämä vaikuttaa tulevaisuudennäkymiin, asenteisiin, kulutusmahdollisuuksiin ja tulokehitykseen läpi elämän: pienet ansiotulot näkyvät esimerkiksi eläkkeessä tai siinä, onko mahdollisuus hankkia omistusasunto.

Itse epäilen, että nuorten aikuisten epävarmat tulevaisuudennäkymät ja taloudelliset huolet vaikuttavat merkittävästi myös siihen, että se kuuluisa synnytystalkoisiin osallistuminen ei tule ihan ensimmäisenä mieleen. Myös syöminen kiinnostaa.

Vaihtoehdot uuvuttavat

Suurena vapauden ystävänä olen onnellinen siitä, että pystyin muuttamaan kotipitäjästäni isolle kirkolle opiskelemaan ja tekemään virheitä. Olen iloinen siitä, että en mennyt naimisiin 18-vuotiaana naapurinpojan kanssa ja jäänyt emännöimään torppaa, pukkaamaan muksuja ja elämään samoin kuin aina ennenkin on eletty.

Mutta sitten seuraa se kolikon kääntöpuoli. Liiallinen individualismi ja yhteisöllisyyden puuttuminen voivat jättää ihmisen melkoiseen tyhjiöön. Yhtäkkiä ei ole mitään selkeää elämänpolkua, jota seurata. Ei rakennelmaa tai uskomusjärjestelmää, jonka varaan elämänsä rakentaa. Ei ketään kertomassa, miten elää. Kaiken rakkaudesta yhteiskuntarakenteisiin voi niin sanotusti dekonstruoida, ja uskokaa tai älkää, nuorena kirjallisuudenopiskelijana todella harrastin sitä, ja sitten maailmastani tuli teoreettinen häkkyrä, jossa oli harmaan sävyjä ja todella paljon näkökulmia.

Joten, nurinkurisesti kyllä, joskus jengi päätyy tilanteeseen, että elämän karkkikaupassa ei olekaan niin hauskaa. Sitten ahdistaa se, että kukaan ei kerro, millaisia valintoja tehdä. Tai sitten ahdistaa se, että koska vain voi vaihtaa, mitä vain, ja usein sitä vaihtamista helpottaa joku kiva appi, kuten Tinder. Lehdistöstä kantautuukin huhuja, että häilyvät suhteet ovat ihmissuhteiden uusi musta. Melkein tulee jengille jo ikävä naapurinpoikaa ja tuttua kylänraittia!

Maapallo on loppu

Osa y-sukupolven edustajista ahdistui ilmastonmuutoksesta jo lapsuudessaan, ja jos eivät vielä silloin, niin nyt on viimeinen hetki tehdä niin.

Kukaan ei enää voi välttyä siltä tiedolta, että ilmastonmuutos on ikävä juttu. Ilmaston lämpeneminen ja jäätiköiden sulaminen aiheuttavat kaikkea epämiellyttävää, kuten merenpinnan kohoamista, äärimmäisiä sääilmiöitä, muuttoliikettä pois rannikoilta ja muilta kurjenevan sään seuduilta sekä viljelymahdollisuuksien heikentymistä.

Ilmastonmuutoksen vuoksi elintila monelta lajilta, myös meiltä ihmisiltä, kapenee. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua saatamme elää täysin erilaisessa maailmassa kuin nyt ja tapella hupenevista resursseista verisesti samalla kun hukumme tekstiilijätteeseen ja elektroniikkaromuun. Se ei ole kovin ruusuinen tulevaisuudenkuva, eikä se auta tekemään optimistisia tulevaisuudensuunnitelmia.

Kaikki uuvuttaa

Mainitsin jo, että raha, työelämään liittyvät huolet ja vaihtoehdot saattavat väsyttää. Mutta niin uuvuttaa moni muukin asia pientä y-sukupolven edustajaa! Esimerkiksi työuupumus koskettaa yhä useampaa nuorta ihmistä, varsinkin nuoria naisia.

Oma lukunsa on digistressi ja ärsyketulva: kivikautiset aivomme eivät vain sulata sitä, että puhelimen ruudulta tulee jatkuvasti valoja, ärsykkeitä, ja muita nopeita palkintoja, jotka polttavat aivoista välittäjäaineita ja häiritsevät keskittymistä.

Sitten me alamme koukuttua typeriin appeihin ja suorittaa Instagramia ja muuta somepreesensiä peläten samalla, että jäämme varmasti jostain todella upeasta paitsi. Kuten öö siitä, että jengi nuokkuu puoli kolmelta jatkoilla juoden siideriä, vaikka kukaan ei oikeastaan enää jaksaisi eikä kenelläkään ole hauskaa.

Y-sukupolven ahdistusta on dokumentoitu myös kirjallisuuteen. Esimerkeiksi kelpaavat esimerkiksi Ulla Donnerin sarjakuvaromaani Spleenish sekä Sisko Savonlahden romaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.

Mikä muu ahdistaa? Mitä missasin? Kerro kommenttiboksissa! ❤

Lue myös:

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Mietteitä myöhäiskesässä

Eilisilta oli sellainen täydellinen myöhäiskesän ilta – kyllä, minä käytän sanaa myöhäiskesä enkä alkusyksy. Sellainen, jona ilta-aurinko viipyilee, ratikkamatka kotiin on kiireetön. Sellainen, jona on aikaa pohtia triviaaleja asioita, koska kyllä, niiden pohtiminen on välillä paljon kiehtovampaa kuin elämän tarkoituksen miettiminen.

Ja sitten minä mietin esimerkiksi, että

  • milloin tukka on long bob ja milloin puolipitkä?
  • missä vaiheessa tyttö- ja poikaystäviä aletaankin kutsua nais- ja miesystäviksi?
  • miksi joinain aamuina piristyy yhdestä kahvikupillisesta, joinain ei kymmenestäkään?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

  • miksi hyvännäköiset kengät ovat usein niin kamalat jalassa?
  • miksi välillä on niin vaikeaa tehdä päätöksiä?
  • miksi silkkipaidat ovat parasta päällepuettavaa mutta hirveintä puhdistettavaa?
  • miksi joskus tuntuu hyvältä idealta kuunnella E-Typeä?
  • miksi pian sen jälkeen tuntuu siltä, että ei enää ikinä pysty kuuntelemaan mitään?
  • miksi alkukesä kierähtää niin nopeasti täydeksi?
  • miksi välillä kaipaa silmälaseja, vaikka niistä niin vaivalla hankkiutui eroon?
  • miksi aina ei voi olla hitaita aamuja ja kahvia sängyssä?

Viimeiseen minä osaan vastata: siksi, että jos niitä olisi aina, ne eivät tuntuisi miltään.

Ihanaa viikonloppua! ❤

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Sinkkuflunssa

Maanantaina heräsin kummalliseen tuntemukseen. Tuntemus viestitti, että en todellakaan pystyisi menemään töihin. Haroin kuumemittarin käsiini, mittasin. Hämmennyin. Miten muka minä voin olla kipeä?

Sairastuminen ällistytti, mutta onneksi tauti ei ole vetänyt vertoja syksyllä sairastamalleni sinkkuflunssalle. Tällä kertaa olen makoillut melko rauhassa, jaksanut tehdä välillä töitä ja saanut vain muutaman yöllisen kauhukohtauksen huonon olon takia. Läikytellyt kanakeittoa rinnuksilleni ja päättänyt, että huulipuna kuumeisessa naamassa piristää kummasti.

Mutta se sinkkuflunssa, se oli paha. Se oli todella paha.

photo_2017-03-08_19-21-27

Sinkkuflunssan ensimmäisessä vaiheessa hoet, että olen vahva ja itsenäinen nainen ja selviän tästä kyllä ihan helpolla. En minä mitään tarvitse. Tai ketään.

Kun tauti pahenee, seuraa toinen vaihe: nälkä ja surkeus kasvavat eikä ole ketään, joka kävisi kaupassa tai toisi ruokaa. Särkylääkkeet loppuvat. Mehu ehtyy.

Alat pelätä kuolevasi yksin.

Kolmannessa vaiheessa alat kehitellä skenaarioita: Jos minulla olisi kissoja ja kuolisin tähän, kissat söisivät ruumiini eikä kukaan löytäisi minua saati kaipaisi ainakaan ikuisuuteen. Tämä ei varmasti edes ole tavallinen flunssa, vaan jokin eksoottinen ja eritystappava superkuume, ja minusta tulee VAROITTAVA ESIMERKKI.

Neljännessä vaiheessa suret sitä, että sinulla ei ole kissoja, vauvoja, perintöhopeoita tai suurta joukkoa ihmisiä valvomassa tautivuoteesi äärellä. Näykit vähän niitä asioita, joita sinulla kaapissa on: tonnikala- ja ananassäilykkeitä sekä pähkinöitä. Ei vieläkään appelsiinimehua. Et jaksa käydä kaupassa.

Viidennessä vaiheessa kirjoittelet sekavia viestejä ystävillesi, osittain kuumehoureiden, osittain tylsyyden vuoksi. Vellot surkeudessasi.

Ja sitten, kuudennessa vaiheessa tulee se kuumeeton aamu, kun olet ensin viettänyt pitkän, pimeän ja yksinäisen yön hikoillen ja painajaisia nähden. Kun päivä kunnolla valkenee, et enää pelkää kuolevasi. Et edes toivo sitä.

Tavallisessa flunssassa ja sinkkuflunssassa on minulle kuitenkin samanlainen lopputulema: kun olen toipunut, haluan siivota asuntoni läpikotaisin. Tuulettaa, vaihtaa lakanat. Päästää päivänvalon ja raikkaan ilman sisään. Tiskata ja pyykätä, käydä pitkässä suihkussa. Todeta maailmalle, että minä olen täällä taas ja minä olen elossa.

Ps. Oon lukenut nyt kirjojakin, niistä postauksia tulossa. Pysykäähän kuulolla!

Elämänohjeita nuorisolle

Olen ajatellut viime aikoina erilaisia ajatuksia kuin ennen. Sellaisia, jotka suuntautuvat tulevaisuuteen. Osa niistä ajatuksista on ihan tylsiä ja liittyy sellaisiin asioihin kuin asuntolaina tai hammaslääkäri. Osa on aivan mainioita, kuten se, että voisin ryhtyä mummoksi vaikka heti. Sitten voisin leipoa, hengailla ja jaella muksuliineille killereitä elämänohjeita, kuten:

  • älä ihastu ensimmäiseen, joka on sinulle kiva
  • käy festareilla (tai erotan sinut suvusta)
  • ole reilu toisille
  • pidä yhteyttä ystäviisi
  • käytä oikeankokoisia rintaliivejä (tai älä käytä ollenkaan, jos ei huvita)
  • pyydä ja anna anteeksi
make-sense-not-war
älä haasta riitaa hei
  • älä kritisoi tai kyseenalaista toisten elämänvalintoja, koska mikä sinä olet tuomitsemaan? (paitsi jos ne elämänvalinnat ovat esimerkiksi rattijuoppoilu tai sarjamurhaaminen)
  • muista muutenkin, että mikä sinä olet tuomitsemaan
  • anna istumapaikka bussissa sitä tarvitsevalle
  • lukaise muutama käytösopas
  • lähde vaihto-oppilaaksi
  • älä ikinä pelkää, koska ihmiset ympärilläsi kyllä ottavat sinusta kopin
  • eikä täällä ole muuta kuin rakkaus

Viimeiseksi kuitenkin tärkein:

  • älä hyvä ihminen juo ensikännejä kossulla! Siitä ei seuraa hyvää.

Joten muksundeerukset, tulkaa luokseni. Minä annan teille neuvoja.

Kevätlauluja

Musiikki on minulle merkityksellinen juttu. Havahduin siihen loppuvuodesta kun tajusin, kuinka suurta onnea pianonsoitto minulle voikaan tuottaa. Soittamisen lisäksi on kappaleita, muiden soittamia ja laulamia. Sellaisia, joista tulee erityisen merkittäviä tunnuskappaleita tietyille elämän taitekohdille. Sellaisia, että niiden kuuleminen vuosienkin jälkeen nostaa esiin tunnetiloja, ajatuksia, muistoja, tuoksuja.

Minulla on joitakin sellaisia, kuten

Children of Bodomin Needled 24/7 (naurakaa vaan). Vuosia, vuosia sitten, silloin kun en ollut vielä edes kandi, olin kamalassa työpaikassa. Se oli niitä työpaikkoja, joissa opiskelijat kärvistelevät kesäisin. Aggressiivinen musiikki oli ainoa tapa selvitä läpi päivistä. Kaveripiirissäni yleistyi tämän johdosta sanonta mua vituttaa taas töissä niin paljon, että on pakko kuunnella Children of Bodomia.

Pink Floydin Shine on You Crazy Diamond. Fiilistely- ja ajattelubiisi vailla vertaa. Shine on You Crazy Diamond kaivetaan esiin esimerkiksi silloin, kun iskee äkillinen tarve juoda punaviiniä. Tai silloin kun iskee äkillinen tarve värittää värityskirjaa. Tai silloin kun kävellään kesäiltana kotiin metsästä vähän pöllämystyneenä ja katsotaan laskevan auringon valoa (ja ajatellaan tärkeitä ajatuksia, hieman ikävöidään).

Nick Cave & The Bad Seedsin Push the Sky Away. Push the Sky Away soitettiin viimeisenä biisinä bändin Flow-keikalla. Elokuun yö oli ympärillä sakea, pimeä, Push the Sky Away palasi kaikuna ympäröivistä kerrostaloista ja yleisö kuunteli vaiti, niin minäkin, olin vaiti ja valutin kyyneleitä poskilleni. Seuraavana syksynä olin töissä yliopistolla ja kirjoitin samalla graduani. Kävelin pimeinä marraskuun iltoina kotiini Sörnäistenniemelle ja kuuntelin Push the Sky Awayta. Iltakävely kotiin oli päivän ainoa hetki ulkona, elämä tuntui epätodelliselta, videopeliltä. Kirjoitin ja kuuntelin Push the Sky Awayta, kunnes tuli kevät ja yö, jona lähtivät jäät.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
(ja silloisen kotini ikkunasta todella näki, kun jäät lähtevät)

Mapein Changea kuuntelin paljon valmistumisvuonnani 2014. Kaikki oli avoinna, pelottavaa ja epävarmaa. Mutta sitten kuitenkin pystyin laulamaan mukana don’t you worry about a thing my brother /a little love is all it takes / don’t you worry about a thing my sister / we’re all waiting for a change. En tarvinnut muuta.

David Bowien Modern Love soi taustalla myös toteemielokuvassani Frances Ha:ssa. Ja sehän on sellainen biisi, joka säestää esimerkiksi sitä, kun erotaan vahingossa. Tai kun juostaan kaupungin kaduilla, koska juokseminen on ainoa asia, joka on helppoa. Kun rakastutaan vahingossa, kun ei tiedetä, mihin mennä. Frances ei tiedä, minä en ole aina tiennyt. Mutta musiikki on aina pysynyt taustalla, siihen olen nojannut.

Sitten on vielä Vesalan Sinuun minä jään. Se puhukoon puolestaan itse, minä en osaa paremmin sanoa kuin että paljon olen sitä soittanut ja laulanut. Sinuun minä jään / kun kevätlauluja ei lauleta enää.

Juuri ennen vuodenvaihdetta minä päätin, että en enää ikinä elä tosi paskaa vuotta. Että nyt teen asioita eri tavalla, päästän irti ja katson uuteen huomiseen, koska uusi huominen, eilistään se kaitaa, laulaa PMMP.

Ja minä, minä laulan pelkkiä kevätlauluja, ja viimeisenä sointuna soitan aina duurisoinnun,

Melkein oikea ihminen

Keväällä kirjoittelin Frances Ha:sta ja hänen kuolemattomasta tokaisustaan I’m not a real person yet. Yllätyksekseni olen harpannut muutamia askelia kohti oikeaa ihmisyyttä, mutta silti olen vielä monin tavoin melko huono oikean ihmisen elämässä.

Kerrottakoon ensin ne oikeaan ihmisyyteen viittaavat asiat:

  • Toisin kuin keväällä, minulla ei ole enää Visa Electronia. Lyhyt hiljainen hetki sille, pidempi hiljainen hetki ensimmäiselle luottokorttilaskulleni.
  • Asuntosäästötililläni on rahaa. (Asun silti vuokralla; plusmiinusnolla?!)
  • Minulla on valitettava taipumus järjestelmällisyyteen ja säännölliseen unirytmiin.
  • En tiedä, kuka kaiken maailman poppareista, nuorisoidoleista ja sometähdistä on kukin.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Meikkiksen HENKISEN KASVUN PORTAAT on snadisti tyngät

Sitten ne muut asiat, eli miinuspisteet:

  • Minulla on ollut varmaan 10 osoitetta elämäni aikana. Sori muuten, että en ole vieläkään lähettänyt teille osoitteenmuutoskortteja, vaikka muutin tähän kämppään jo ajat sitten! Rops rops rops, se on putoilevien aikuisuuspisteiden ääni!
  • En tee säännöllisesti sellaisia asioita kuin tankkaaminen, ikkunoiden peseminen, varhaiskasvatussuunnitelma tai puutarhatyöt. Ehkä voisi sanoa, että en tee niitä (melkein) ollenkaan. Minulla on auton sijasta polkupyörä, vain kolme ikkunaa, ei yhtäkään varhaiskasvatettavaa ja nolla neliömetriä tonttia.
  • Pidin viime viikolla töissä silkkipaitaa. Pidän sitä harvoin, koska minulla on tapana sotkea. Niin tälläkin kertaa. Nyt silkissä on pisaroita, jotka muistuttavat jotakin juomaani nestettä.
  • Minulla ei ole puolisoa, koiraa tai lapsia (paitsi että nimet lapsille on; onko tämä plusmiinusnolla?). Mutta toisaalta, aina kun kuulen jonkun samanikäisen ihmisen saavan lapsen tai menevän naimisiin tai ostavan asunnon, mietin, saako noin tehdä? Onko se ok? Ai näinkö ihmiset elää? (Kyllä tämä on sittenkin miinus).
  • En osaa tehdä elegantisti sellaisia juttuja kuin käyntikortin antaminen, puheen pitäminen, taksin tilaaminen tai reklamoiminen. Ja miks mulla edes on käyntikortteja?!

Eräs viisas kaverini sanoi kerran (ja mullahan on vain viisaita kavereita) että kolkyt on uus kakskyt. Siihen minä uskon. Vakaasti.

Mitä taitoluistelu on opettanut minulle elämästä?

Tänään palasin jäälle, kuten joskus tulin luvanneeksikin. Olin valmistautunut huolellisesti puhumalla (lue: uhoamalla) kaikille, että minähän menen jäälle. Kyllä menen. Tänään menen. Ilmoittauduin jälleen mukaan ohjattuihin treeneihin. Ostin uudet luistimet ja kiristin niitä jalkaan sormet verillä. Katkaisin vanhat teräsuojat uusille, lyhyemmille terille sopiviksi. Pakkasin urheilukassin. Minä olin valmis.

Ja valmis minä olinkin. Jäähallin pukuhuoneessa kasvoille kohosi tahaton hymy, luistinnauhojen sitominen hyräilytti. Kun pääsin uusien luistinten aiheuttamasta hämmennyksestä yli ja uskalsin hieman hyppiä, tajusin, että nyt olen onnen äärellä. Kokonaisvaltaisen, virtaavan, aistivoimaisen onnen äärellä. Onnen, jossa en tiennyt, mikä on minää, mikä luistinta, mikä jäätä. Oli vain liike.

Kävellessäni lämpimässä kesäsateessa pois hallilta ajattelin, että luistelu on opettanut minulle melko paljon elämästä, kuten:

  • Tauko, tai loma, tekee ihmeitä, koska sen jälkeen katsoo asioita hieman toisin. Paluu tuntuu hyvältä, keho on jälleen valmis rutiineihin, kuormitukseen, mihin vain.
  • Rakkauden takia tekee kummallisia asioita ja uhrauksia, esimerkiksi vaeltaa sunnuntaiaamuna Keravalle päästäkseen luistelemaan. Jos ne kummalliset asiat ja uhraukset tekee rakkauden vuoksi, siinä yleensä voittaa, koska rakkaus, mitä muuta meillä sen lisäksi todella on?
  • Jää on aina riski. Joskus riskinotto on silti ainoa mahdollisuus kokea jotakin uskomatonta ja mennä eteenpäin. (Olisitte nähneet virneeni kun tajusin, että minähän voin hypätä ja pyöriä, minähän pystyn tähän!)
  • Sinut otetaan lämpimästi ja lempeästi vastaan, jos vain annat tilaisuuden ottaa sinut vastaan.
  • Sanoi sanonta mitä tahansa, joskus se paranee vaihtamalla. Ensin pitää kärsiä hiertymistä ja rakoista, opetella asioita uudelleen ja todeta, että minun ongelmani∗ ovat vaihtamisesta huolimatta samoja kuin ennenkin. Kun aika hieman kuluu, kärsivällisyys palkitaan. Sitten sitä katsoo itseään ja pohtii, mikä minusta, meistä, tästä yhdistelmästä on kasvanut. Miten me tarvoimme läpi kaiken sen epämukavuuden, miten me sopeuduimme toisiimme, tähän. Miten tuo piruettikohta löytyykin nyt niin helposti, vaikka ennen kaikki oli niin vaikeaa? (Minä ja uudet luistimet = match made in heaven!)
  • Keskinkertaisuuden sietäminen on paitsi viisasta, myös välttämätöntä.
  • Flow-tila on suurinta onnea. Minulle flow on liuku, liike, ajatuksettomuus. Kehon ja mielen yhteys, se kohta, jossa pää tyhjenee muista ajatuksista ja terä narskahtaa syvällä kaarella vasten jäätä.
  • Minun kehoni on onnellinen luistelleena, putkirullattuna, venyteltynä ja ruokittuna.

DSC_1126

Minä olen palannut nyt kotiin.

∗hitaus, taakse-uloskaari vasemmalla jalalla, linjeeraus oikea jalka edellä, vaakaliuku, arkuus, hassu kävelytyyli, kärkihypyt ja herkkyys.

Oivaltamisesta ja Pink Floydista

Lomalla ehdin ajatella, vaellella pelloilla ja metsissä. Olen istunut metsässä tihkusateessa juomassa kahvia rauhassa, kuunnellut. Olen tehnyt oivalluksia, koska aina kun on aikaa ajatella, on tilaa myös oivaltaa.

Oivalsin, että musiikin kuunteleminen on mainio aktiviteetti, mutta todella hyvän musiikin kuunteleminen on vielä mainiompaa. Olen vannoutunut Spotifyn ysärisoittolistojen luukuttaja, mutta eräänä kesäiltana kävelin kotiin, kuuntelin Pink Floydin Shine on you crazy diamondia ja ajattelin, että maailmassa ei ole mitään hienompaa kuin katsella oksien ja lehtien raoista laskevaa aurinkoa ja kuunnella musiikkia. Hyvää musiikkia.

saappaat

Oivalsin, että en ehkä olekaan niin vannoutunut kaupunkilainen kuin luulin. Pidän siitä, että ympärillä on tilaa hengittää, avaraa, tyhjää. (Tai ehkä sittenkin vaan viihdyn verkkareissa ja kumisaappaissa.)

Oivalsin, että pidän sittenkin ruuanlaitosta ja leipomisesta, kohoavasta sämpylätaikinasta, perunoiden keittämisestä. Nyyhkyleffoista. Häistä. Hetkestä ennen pimeää. Elokuun illoista. Pitkistä hiuksista. Superpienestä asunnostani. Laulamisesta. Pokemon Go:sta. Luistelusta. Puutaloista. Kroketista, juurista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ajattelin, että jos en kasvata muuta, niin sitten hiuksia.

Tyhjäkäynti tekee hyvää ihmiselle, antaa suopeasti tilaa niillekin ajatuksille, jotka eivät jaksa arkena kaivautua pintaan tajunnan takaa.

Ja niin minä istuin hiljaa eräänä heinäkuun loppupuolen aamuna, tuijotin poukamassa lepäävää sinilevää ja ajattelin, että tämäkin kesä kääntyy jälleen syksyksi, jonka otan vastaan vähän seesteisempänä kuin ennen.

Kirje hypoteettiselle tyttärelleni

Rakas mielikuvitustyttäreni,

olen usein miettinyt sinua, nähnyt silloin tällöin unta. Miettinyt, kuinka hieno sana tytär oikeastaan on sanana.

Tiedän jo nyt fragmentteja elämästäsi. Jossakin vaiheessa kohtaat ensimmäisen pettymyksesi, katsot sitä hölmistyneenä, etkä tiedä, miten käsitellä sitä. Minäkään en voi käsitellä sitä puolestasi, pehmentää. Opettelet sen itse.

Ennen ensimmäistä isoa pettymystä opit asioita, kuten kävelemisen, puhumisen ja lukemisen, kasvat itseksesi. Ja sitten sinusta tulee se, joksi olit muutenkin jo tulossa. Uusi, tuntematon, avaruus.

Vaikka sinua ei ole olemassa, yritän tehdä valintoja hyväksesi. Rakentaa maailmaa, jossa sukupuolesi ei määrittäisi sitä, miten sinuun suhtaudutaan. Jossa tyttöytesi ei osoittaisi sitä, millaisia leluja sinulle ostetaan, millaisiin leikkeihin sinut opetetaan, mistä sinut ohjataan kiinnostumaan.

Jotta sinulla olisi roolimalleja ihmisistä, jotka voivat olla matemaatikkoja, yritysjohtajia tai hyviä vanhempia, mitä ikinä itse haluavat, sukupuolesta riippumatta. Että et ikinä kuulisi, ettet voi tehdä jotain, koska olet tyttö.

Että et ikinä kuulisi yhtäkään naisen logiikka -vitsiä, etkä ikinä itse laukoisi mitään vastaavaa, miehistä, naisista, muunsukupuolisista, kenestäkään.

Että et joutuisi istumaan ja kuuntelemaan, kuinka sinun tulisi olla äiti ja vaimo, hoivata. Jos et halua niitä rooleja, sinun ei tarvitse niitä ottaa. Jos haluat, olet niissä varmasti yhtä loistava kuin muutenkin, koska sinä olet hyvä.

Haluaisin, että kehosi olisi väline, mielesi koti, eikä kenenkään objekti. Että et ikinä katsoisi peiliin ja ajattelisi vikojasi tai kommentteja ulkonäöstäsi. Että et ikinä joutuisi miettimään pituutta-leveyttä-syömistä-rintojen kokoa-epäsymmetrisiä kasvonpiirteitä-kelpaamista. Että olisit tässä maailmassa itsenäsi, seesteisesti.

Että olisit tyyni ja vakaa, kestävä, notkea.

Haluaisin, että maailma olisi sellainen, jossa sinun ei tarvitsisi pelätä kulkea yksin, jossa et pelkäisi mitään. Jossa kukaan ei pelkäisi.

Että kukaan ei sanoisi tyttö syntyi tyhjä syntyi.

Koska sinua ei ole, jäät tähän tekstiin. Tässä todellisuudessa minä pidän huolta muiden tyttäristä, kummilapsistani, ystävistä, kerron teille, että pystytte mihin vaan, että olette mahtavia, viisaita, lempeitä, rohkeita, mitä vaan ikinä haluatte olla.

Ihmisiä, hyviä.

PMMP:tä lainaten: sua ei ole tehty kenenkään kylkiluusta!

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

Mitä tehdään, kun maailma ei riitä? Kaivataan, ollaan haikeita, podetaan, pohditaan. Kuunnellaan musiikkia. Ollaan irrallisia, ajelehditaan, kirjoitetaan.

Tai luetaan kirjoja.

Palatkaa perhoset ilmestyi keväällä 2016, ja minä kipitin tietenkin kirjakauppaan heti ostamaan sen. Onhan Palatkaa perhoset jatkoa mainiolle Anna minun rakastaa enemmän -romaanille (2005).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jotta voi kirjoittaa Perhosista, pitää kirjoittaa hieman myös AMREsta. AMRE kertoo Summer Maple -taiteilijanimeä käyttävästä Suvi Vaahterasta, pikkukaupungin tytöstä, josta kasvoi kansainvälinen rocktähti. Suvin katoaminen sysää liikkeelle tapahtumaketjun, jossa sekä Suvin entinen rakastettu Antti että äiti Leena käyvät läpi mennyttä ja tulevaa.

Antti kirjoittaa siinä sivussa vihkokaupalla tekstiä itsestään ja Suvista, siitä mitä olisi voinut olla. Kirjoittaa itsensä Suvin Rosa-tyttären isäksi, mukaan kiertueille, vaikka elää samalla arkea Elisa-vaimonsa kanssa. Kaipaa.

Missä he ovat kymmenen vuotta myöhemmin?

Vuodessa 2014, mutta eivät juuri edenneet. Suvi kiertää edelleen maailmaa Rosan ja tätä hoitavan Leenan kanssa. He asuvat Lontoossa, Kaliforniassa, siellä, täällä. Ovat irrallisia, juurettomia.

Antti on (vihdoin) avioeronnut. Matkustanut Kaliforniaan kirjoittamaan romaania. Koska kyllä, hänen Suvista kirjoittamansa tarina lopulta julkaistiin, ja espoolaisesta historianopettajasta tuli kirjailija. Tai eronnut, neljääkymmentä lähestyvä mies, joka valittaa välillä perheensä hajoamisesta, välillä perhe-elämästä:

Saatana. Saatanan saatana. Miksi perheitä oli? Miksi niitä perustettiin? Miten kukaan saattoi kestää sitä, kulkea sivuilleen katsomatta valitsemallaan tiellä? Tekikö kukaan edes niin? Mistä minä tiesin mitä muut ihmiset tekivät.

Teoksen aikarakenne on pirstoutunut, kuten koko sukupolvi (huom. x, ei y!). Teosta on kutsuttu sukupolviromaaniksi ja aikalaiskuvaukseksi, eikä suotta. Paitsi että Itkonen kuvailee tarkasti täydellisen, mutta ah, niin ahdistavan kestovaippa-luomuruoka-imetys-vauvamyönteinen kahvila-itsejauhetut kahvipavut-kipulääkkeetön synnytys-Bo Kaspers Orkester -arjen, hän myös eksplisiittisesti asettaa sukupolvet vastakkain.

Kirjoittaa, kuinka hänen vanhempiensa sukupolvella oli kaikki, maailmanhistorian onnekkain sukupolvi, jatkuvasti vaurastuva, vakituisissa töissä. Kuinka hänen sukupolveltaan, tai Antin ja Suvin sukupolvelta (miten vaan), vedetään matto jalkojen alta, eikä mikään ole pysyvää: nelikymppisenä, kun kaiken pitäisi olla kasassa, mikään ei olekaan. Vakityöt katoavat, avioliitot hajoavat.

Kuinka x-sukupolven jälkeen tulevat ovat onnekkaampia, instagram-twitter-snapchat-sukupolvea, Joanna Newsomeja, Florence Welchejä, Lordeja, nenäkkäitä toimittajatyttösiä, joita ei kiinnosta 70-lukulaisten ihmissuhdesolmut, jotka tekevät niistä lähinnä pilaa.

Dekonstruktio tehdään näkyväksi sekä muodossa että merkityksessä. Yhdessä katkelmassa jopa kaivataan Derridaa avuksi, luoja auta! Luvuissa hypitään eri vuosissa, käydään läpi kulunut 10 vuotta hajanaisesti. Kertojaääninä vaihtelevat Antti ja Leena, lopulta myös Suvi saa äänen.

Vuoden 2014 Antti käy läpi päättynyttä avioliittoaan Elisan kanssa. Vihaa Suvia, rakastaa Suvia. Kertaa Niilo-pojan syntymän. Kertaa, miten rakensi kotia, maalasi seinät, tapetoi, kokosi rivin kaappeja. Asetteli lakanat pinnasänkyyn. Kärsi espoolaisuudesta, pohti, mikä vika hänessä on. Vihasi paritaloasuntoa, Länsiväylää, Isoa Omenaa. Tuskaili, kuinka Elisa ei ikinä näkisi häntä sellaisena kuin hän on. Kuinka Elisan kanssa hän olisi yksin loppuelämänsä.

Sitten oli kuitenkin joku, joka näki. Joku, joka kiertää maailmaa äitinsä ja tyttärensä kanssa, elää hahmotonta arkea, johon Leena epätoivoisesti yrittää rakentaa järkeä, rutiinia, merkitystä.

Niin Antti alkoi jälleen kirjoitella Suvin kanssa, tietenkin alkoi. Merkityksettömyys oli liikaa, asuntolainan maksaminen, kotityöt Elisan kanssa olivat liikaa. Mutta aina oli Suvi, pitkät viestit toiselle puolelle maailmaa.

Totta kai itseään voi huijata. Huijaakin. Sanoo itselleen että tässä sitä ihan vain viattomasti pitää yhteyttä kanssaihmiseen, vaihtaa ajatuksia, ihmettelee maailmaa, mutta niin ei ole, sisimmässään sitä tietää kyllä totuuden. Molemmat tietävät mistä on kyse. Alusta alkaen. Ja alusta alkaen, loppuun asti, molemmat kieltävät sen.

Niin, niin.

Niin se oli käynnissä, mitä ikinä se olikin. Niin se jatkui. Sitä jatkui pitkään niin, yli vuoden, siihen tottui ja samalla unohti sen vaarallisuuden, sen mitä se oikeasti oli. Esileikkiä. Rakastelua sanoilla.

Niin, niin x 2. Soutamista, huopaamista. Uskottelua, kuinka ei ole mitään syytä hajottaa perhettä, johon ei kuitenkaan osaa asettua, ja jonka lopulta kuitenkin hajottaa.

Perhekipuilut ovat näyttämönä jollekin suuremmalle. Kaipuulle, musiikille, rakkaudelle. Sukupolvien väliselle kuilulle, rakenteeltaan hajonneelle maailmalle, suhteelle omiin vanhempiin, vanhemmuudelle. Onnistumiselle, epäonnistumiselle, inhimillisyydelle.

Ehkä ydinteema paljastetaan jo ensimmäisen luvun ensimmäisellä sivulla: olen niitä ihmisiä, joille maailma ei riitä. Todellisuus on liian laimeaa, jotta voisin sen hyväksyä, tarvitsen jotain sen tueksi, jotain vahvempaa, kauniimpaa, täydellisempää – hetken, jonka joku toinen on puolestani kuvitellut.

Plussia siis näistä: kaunis, runollinen kieli, joka soljuu sujuvasti ja välittää kaiken sen kaipuun ja haikeuden. Rock-musiikki, sen kuvaus, Itkosen kirjastaan tekemä Spotify-playlist (kyllä, olen kuunnellut sitä paljon). Muodon ja merkityksen yhdessä muodostama kokonaisuus, terävät havainnot ihmissuhteista, rakkaudesta, nykyaikuisten arjesta.

Miinuksia näistä: välillä jopa banaali ja pateettinen avautuminen lapsiperhearjesta, liiallinen alleviivaaminen, Spotifyn ja kaiken muun nykyteknologian hienoinen dissaaminen. Karsimisenkin varaa olisi ollut.

Erittäin kelvollista käyttöproosaa Palatkaa perhoset on, sitä ei käy kieltäminen. Kaunista, haikeaa, lopulta kovin lohdullistakin. Antti ja Suvi ovat epäonnistuneet kerran perheiden ja vanhemmuuden kanssa, mutta toinen mahdollisuus näyttää toiveikkaalta.

Mutta kun kerran sukupolvista puhutaan, laitan tähän loppuun terveiset y-sukupolven edustajalta: onko onnekasta kasvaa siihen, että mitään pysyvää ei edes ole? Vai onko se rankempaa? Mitä instagram-snapchat-twitter meille antaa, filttereiden ja hashtagien lisäksi? Ehkä pysymättömyys on onnekasta; kun ei odota mitään, ei petykään. Idoliani Heikki Kuulaa lainaten: kahlaan merkityksettömyyden suossa. Ette te äxät saa siihen yksinoikeutta!

Suuresti arvostamassani naistenlehdessä Trendissä oli muinoin yleispätevä ja merkittävän tieteellinen esitys äxien ja yiden eroista, jonka haluan nyt jakaa tässä:

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
X vai Y, siinä vasta pulma!

Mitä jäi käteen?! No se, että jos te äxät ette vielä ole sitä oppineet, niin tässä ilmainen vinkki: #yolo!