Kiira Korpi – ihminen, joka luisteli

kiira-ehjäksi-särkynytKaikki tuntevat Kiira Korven, taitoluistelijan, joka voitti urallaan arvokisamitaleita ja poseerasi lehtien kansissa. Kovin moni ei tunne Kiira Korpea, ihmistä. Uraa ja ihmistä sen takana valotetaan Jere Nurmisen kirjoittamassa Kiira: Ehjäksi särkynyt -elämäkerrassa. Siinä Korpi avaa avoimesti asioita menestyksen takana: uupumusta, epävarmuutta, julkisuuskuvan kanssa taistelua sekä kivuliasta minuuden jälleenrakennusta uran päättymisen jälkeen.

Teoksessa käydään läpi Korven elämä juniorivuosista viimeisiä MM-kisoja seuranneeseen minuuden uudelleenrakentamiseen asti. Julkaisuhetkellä lööppeihin valuivat mehukkaat paljastukset Korven isän alkoholiongelmasta ja Korven seikkailuista venäläismiljonäärin kanssa, mutta ehdottomasti arvokkainta antia ovat avoimesti kerrotut kipeät kokemukset ja niistä opitut asiat. Vaikka syömis- ja terveysongelmista, uupumuksesta ja perfektionismin kanssa kamppailusta kerrotaan raadollisesti, välittyy sivuilta valoisa usko tulevaisuuteen ja Korven voimakas halu auttaa muita omia kokemuksiaan jakamalla.

Nurminen on saanut Korvesta paljon irti. Hän kertoo kirjassa avoimesti asioista, joita uran aikana julkisuudessa ei käsitelty. Aikoinaan vuoden positiivisimmaksi suomalaiseksi valittu Korpi paljastuu analyyttiseksi, voimakkaaksi ja herkäksi mutta myös ahdistukseen ja epävarmuuteen taipuvaiseksi. Ehkä juuri analyyttisyytensä vuoksi Korpi pystyy erittelemään itseään ja tuntemuksiaan niin tarkasti.

Olinko muka tarpeeksi hyvä ollakseni perfektionisti? Teinkö asiat riittävän täydellisesti ja tinkimättömästi? Ajattelin, että en millään voinut olla perfektionisti, koska eihän minun huoneeni ollut esimerkiksi aina siisti, kuten perfektionistilla pitäisi olla. Enkä saanut jokaisesta kokeesta kymppiä, vaan keskiarvoni oli 9,9. Olin jättänyt lukiossa pitkän fysiikan ja kemian kesken, eli itse asiassa olin laiska enkä mikään perfektionisti. Tiesin paljon ihmisiä, jotka tekivät töitä tunnollisemmin, ahkerammin ja tehokkaammin kuin minä.

Teoksen kerrontaratkaisu on ennemmin temaattinen kuin kronologinen. Yleisesti ottaen ratkaisu on järkevä, mutta itseäni luistelun parissa varttuneena häiritsi se, että aika kulki epäkronologisesti ja jouduin kelaamaan päässäni, mille kausille kyseiset teemat tai kokemukset sijoittuivat.

Korven lisäksi ääneen pääsee hänen perheensä. Korpien perheessä vaalittiin normaalia arkea, ja pitkään Korpi oli vain tavallinen, taitoluistelua harrastava koululainen Tampereelta. Siitä harppaus maailmantähtien joukkoon MM-kisojen kuumaan ryhmään tai lehtien kansiin oli valtava, eikä siihen voinut valmistautua etukäteen. Siksi kirjassa olisi tarjolla paljon arvokasta oppia junioriurheilijoille ja heidän tukijoukoilleen: miten huolehtia siitä, että kokonaiskuormitus koulun ja huippu-urheilun kanssa ei kasva liian suureksi? Miten huomata ylikuormituksen merkit tarpeeksi ajoissa? Miten pitää huoli siitä, että minuus ei rakennu täysin lajin varaan?

Mutta minua satutti, kun jopa omat vanhempani näkivät minut ensisijaisesti taitoluistelijana eivätkä ihmisenä. Miksi sen piti olla niin? Olin varmasti itsekin pitänyt itseäni ensisijaisesti taitoluistelijana, ja lähipiirini oli omaksunut saman ajatuksen. Olin sisäisesti niin rikki, että luistelu ei enää ollut ykkösarvoni elämässä. Tärkeintä oli toipua uupumuksesta hyväksi ihmiseksi, ja muut määritelmät olivat loppujen lopuksi turhia.

Ehjäksi särkynyt on tarina poikkeusyksilöstä: lahjakkaasta ihmisestä, joka on saanut luonteenpiirteikseen kunnianhimon, herkkyyden, analyyttisyyden ja tunnollisuuden. Ne ovat piirteitä, joiden avulla menestytään, mutta myös piirteitä, jotka ajavat helposti uupumukseen. Ne ovat piirteitä, joiden ansiosta ihminen voi näyttää menestyvältä ja kadehdittavalta mutta käydä sisällään taisteluita, jotka ovat niin raskaita, että voivat ajaa ihmisen loppuun.

En arvioi Ehjäksi särkynyttä niinkään kaunokirjallisuutena vaan kasvutarinana. (Kaunokirjallisuuden vuoksi sanottakoon kuitenkin, että teoksen otsikko on vähän liian teinirunomainen meikäläisen makuun.) Kasvutarinana ja itsereflektiona teos on äärimmäisen tärkeä, ja se olisi hyvää ja lohdullista luettavaa kilpaurheilijoille perheineen mutta myös jokaiselle perfektionismin ja suorittamisen kanssa kamppailevalle.

  • Jere Nurminen: Kiira: Ehjäksi särkynyt (2018)
  • Otava
  • 240 s.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni I

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni I:n (2009) takakannessa on katkelma Aamulehden arvostelusta, jossa sanotaan teoksen olevan suurinta, mitä pohjoismaalaiselle kirjallisuudelle on tapahtunut vuosiin. Itse en olisi sanonut aivan noin mahtipontisesti, mutta en voi sanoa olevani eri mieltäkään. Kuusiosainen Taisteluni-romaanisarja on kirjallinen tapaus ja monumentti, josta tulee oma lukunsa kirjallisuushistoriaan sitten, kun aika on historiankirjoitukselle sopiva.

Taisteluni I aloittaa kirjasarjan, jossa Knausgård pistää uusiksi yleisen ja yksityisen suhteen, kirjoittaa auki omat ja sukunsa haavat. Knausgård avaa omia mielenliikkeitään avoimesti ja tekee samalla itsestään ja läheisistään romaanihenkilöitä. (Ja aiheutti sen takia skandaalin.)

Karl Ove Knausgård Taisteluni

Teosta ei ole helppo kuvailla tai sanoittaa, se pitäisi oikeastaan kokea. Se ei ole pelkkä lukukokemus vaan laajemmin kokemus, hyvässä ja huonossa. Se on romaani ja muistelmateos, joka käsittelee Knausgårdin lapsuutta, nuoruutta ja vaikeaa isäsuhdetta. Romaani, joka käsittelee ensirakkautta, musiikkia, jalkapalloa ja lukiolaisuutta. Hieman nykyhetkeä, hieman muita välähdyksiä elämästä nuoren aikuisuuden jälkeen. Avioeroa, perhesuhteita ja alkoholismia, joista päästäänkin suvun kipeisiin salaisuuksiin: kirjailijan alkoholisti-isään ja hänen jälkiensä siivoamiseen.

Siivoustyössä ja sen auki kirjoittamisessa ei säästellä eritteitä tai tunteita.

Taisteluni on tapahtumia, oikeaa elämää, ja samalla se on tajunnanvirtaa ja oivalluksia, jotka kytketään vaivattomasti nykyhetken tai jonkin jo tapahtuneen elämänvaiheen kuvaukseen:

Tänään on 27. helmikuuta 2008. Kello on 23.43. Nimeni on Karl Ove Knausgård, olen syntynyt joulukuussa 1968 ja olen siis tätä kirjoittaessani 39-vuotias. Minulla on kolme lasta, Vanja, Heidi ja John, ja olen naimisissa toista kertaa, Linda Boström Knausgårdin kanssa. Kaikki neljä nukkuvat ympärilläni kotonamme Malmössä, olemme asuneet täällä puolitoista vuotta. Lukuun ottamatta joitakin Vanjan ja Heidin lastentarhakavereiden vanhempia emme tunne täältä ketään. Se ei harmita, ei ainakaan minua, en saa seuraelämästä kuitenkaan mitään irti. En koskaan sano mitä oikeasti ajattelen, en koskaan sano mitä mieltä oikeasti olen, myötäilen aina niitä joiden kanssa kulloinkin puhun, olen olevinani kiinnostunut siitä mitä he sanovat, paitsi silloin kun juon, silloin menen useimmiten toiseen ääripäähän ja vaivun ahdistukseen joka on vain kasvanut vuosien mittaan ja saattaa nyt kestää viikkoja.

Knausgårdin havainnoissa on aina jotain viiltävän todellista ja rehellistä. Rehellisyyden takia Karl Ovesta itsestäänkin tulee ristiriitainen henkilö: välillä hänestä pitää, välillä häntä inhoaa. Taisteluni ei päästä helpolla kirjailijaa itseään, ei myöskään hänen lähipiiriään. Se ei päästä helpolla lukijaa: välillä empatian määrä tuntuu kestämättömältä, välillä iskee voimakas ärsyyntyminen – kuten ihmissuhteissa kai yleensäkin.

Jos arvostelisin kirjaa puhtaasti fiktiivisenä romaanina, en pitäisi tätä keskivertoa kummallisempana. Sanoisin, että rakenteessa oli löysyyttä, tyhjäkäyntiä. Sanoisin olevani ärsyyntynyt. Kysyisin, missä se draaman kaari oli.

Mutta voiko elämää karsia, voiko tunteita jättää kokematta? Eikö tässä ole kyse jostakin muusta kuin pelkästä romaanista? Uudesta lajityypistä, tavasta uudistaa romaania ja kerrontaa, jostakin poikkeavasta. Sellaisesta, että myös tylsistä ja turhauttavista kohdista löytää jotain kiinnostavaa, jotain, jonka takia jatkaa.

Suurinta antia teoksessa onkin tunteiden tarkkanäköinen kuvaus ja se riipivä rehellisyys, jolla kipeitäkin asioita kuvataan. Se vetää vaisuksi, se rohkeus, tai tyhmänrohkeus, jolla Knausgård pistää itsensä ja läheisensä alttiiksi. Siitä rohkeudesta ja koko kirjasta on vaikea muodostaa yksiselitteinen mielipide, mutta hengästyttävän kokemuksen siitä saa.

Sen kokemuksen takia aion myös jatkaa seuraaviin osiin. Lontooksi sanotaan jotain sellaista että one down, five to go. Minä sanon sen lisäksi, että hiljaiseksi vetää. Hyvässä ja pahassa.

Cheryl Strayed: Wild

Miten ratkaistaan elämäntilanne, joka on niin pahassa umpisolmussa, ettei ole enää yhtäkään langanpätkää seurattavaksi? Miten selvitään äidin kuolemasta, lapsuudenperheen hajoamisesta, keskenjääneistä opinnoista ja avioerosta? No lähtemällä tietenkin kolmeksi kuukaudeksi vaeltamaan. Ilman vaelluskokemusta. Liian pienissä kengissä. Yksin.

Cheryl Strayedin omaelämäkerrallinen teos Wild (2012) kuvaa 26-vuotiaan Cherylin vaellusta 1990-luvun puolivälissä Pacific Crest Traililla. PCT on vaellusreitti, joka kulkee halki Kalifornian, Oregonin ja Washingtonin osavaltioiden, Meksikon rajalta Kanadan rajalle asti. Kun Cheryl ensimmäisen kerran luki Pacific Crest Trailin olemassaolosta, siitä tuli hänelle kiintopiste. Tie pois. Mahdollisuus uuteen alkuun.

Each day I felt as if I were looking up from the bottom of a deep well. But from that well, I set about becoming a solo wilderness trekker. And why not? I’d been so many things already. A loving wife and an adulteress. A beloved daughter who now spent holidays alone. An ambitious overachiever and aspiring writer who hopped from one meaningless job to the next while dabbling dangerously with drugs and sleeping with too many men.

DSC_0016

Cheryl lähtee matkalleen kokemattomana ja yksin, ilman kunnollista kartanlukutaitoa tai muitakaan erätaitoja. Ainoa asia, johon hän voi luottaa, on oma päättäväisyys, vaikka erämaa haastaa fyysisesti ja henkisesti. Selvitäkseen Cherylin on kerrottava itselleen tarinaa. Tarinaa, jossa hän on rohkea, jossa hän selviää, vaikka vaellus syö mieltä ja kehoa: iho hiertyy rikki, varpaankynnet irtoavat. Puhtaasta vedestä, tuoreesta ruuasta, rahasta ja muiden ihmisten seurasta tulee luksusta.

Vaeltaessaan Cheryl käy läpi elämäänsä. Maaston ja vaellusmatkan kuvausten kanssa vuorottelevat takaumat, joissa hän kertaa tarinaansa, muistelee tapahtumia, jotka johdattivat hänet kolmen kuukauden yksinäiselle vaellukselle.

Wild on taitavasti rakennettu teos, jossa nykyhetki ja mennyt on punottu yhteen ja jossa jokainen luku päättyy koukkuun. Siitä huolimatta se on myös raskas lukukokemus. Cherylin fyysiset koettelemukset ja ajatukset ottavat koville. Lukiessani tutkailin kirjan alkusivuilla olevaa karttaa välillä epätoivoisesti: kuinka paljon on vielä jäljellä? Koska tämä loppuu? Koska ollaan perillä?

Yhtä varmasti kuin Cheryl pääsee määränpäähänsä, lukijakin saa kirjan päätökseen. Ja silloin tunne on huikea ja puhdistava: kannatti kulkea Cherylin mukana koko matka, kannatti sinnitellä viimeisille sivuille.

Jotain me tässä saavutimme ja löysimme. Jotain opimme ja pääsimme vähän perille. Ainakin vähän enemmän kuin ennen.

It was my life – like all lives, mysterious and irrevocable and sacred. So very close, so very present, so very belonging to me.

How wild it was, to let it be.