#vainsinkkujutut

Aikaisemmin kirjoitin, kuinka olen selvinnyt flunssan pahimmasta muodosta, eli sinkkuflunssasta. Sinkkuflunssan loppuvaiheen houreisiin kuuluu esimerkiksi perintöhopeoiden miettiminen, mikä toimikoon vihjeenä siitä, kuinka vakavasta taudinkuvasta on kyse.

Mutta kyllä se sinkkuus voi synnyttää muitakin ajatuksia ja oivalluksia. Vaikka tällaisia:

  • Voit nukkua yösi rauhassa, koska kukaan ei kuorsaa vieressäsi.
  • Voit valvoa yösi rauhassa surren, koska kukaan ei ole vieressäsi.
  • Voit alkaa kartoittaa nuorempia sukulaisnaisiasi tulevaisuuden seuraneidin roolia varten. Seuraneiti istuu luonasi ja lukee sinulle Katekismusta ääneen. Kun torkahdat ristipistotyösi ääreen, hän livahtaa pois vähin äänin.
  • Voit nauraa katketaksesi, kun potentiaalinen tulevaisuuden seuraneitisi postittaa sinulle seuraavan magneetin:

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

  • Voit riemuita siitä, että sinulla on paljon aikaa vain itsellesi ja omille harrastuksillesi. Loputtomasti aikaa.
  • Kiroilet ruokakauppojen pakkauskokoja ja sitä, että sinkkuboksisi jääkaapin pakastelokeroon ei mahdu sitten yhtään mitään. Paitsi että jostain syystä sinne mahtuu pyttipannun jämät, joita et koskaan syö.
  • Sinun ei tarvitse siivota lattialta kenenkään muun sukkia tai kalsareita.
  • Voit käydä erittäin nuoren henkilön kanssa seuraavan sananvaihdon: ”Onks sulla poikaystävää?” ”Ei.” ”Vähänkö sulla on köyhä elämä.”
    • Voit sen jälkeen käyttää aikaa siihen, että mietit, kuinka hävytöntä nuoriso nykyään on.
  • Voit seurata ystäväpiirisi vakiintumista ja keksiä elämästäsi erilaisia metaforia, jotka liittyvät mm. tuolileikkiin (joku jää ilman) tai siihen, että kukaan ei halua ottaa viimeistä.
  • Voit miettiä, että elämä on kuitenkin ihan tosi jees, ja se jos mikä on tärkeää.

Sinkkuflunssa

Maanantaina heräsin kummalliseen tuntemukseen. Tuntemus viestitti, että en todellakaan pystyisi menemään töihin. Haroin kuumemittarin käsiini, mittasin. Hämmennyin. Miten muka minä voin olla kipeä?

Sairastuminen ällistytti, mutta onneksi tauti ei ole vetänyt vertoja syksyllä sairastamalleni sinkkuflunssalle. Tällä kertaa olen makoillut melko rauhassa, jaksanut tehdä välillä töitä ja saanut vain muutaman yöllisen kauhukohtauksen huonon olon takia. Läikytellyt kanakeittoa rinnuksilleni ja päättänyt, että huulipuna kuumeisessa naamassa piristää kummasti.

Mutta se sinkkuflunssa, se oli paha. Se oli todella paha.

photo_2017-03-08_19-21-27

Sinkkuflunssan ensimmäisessä vaiheessa hoet, että olen vahva ja itsenäinen nainen ja selviän tästä kyllä ihan helpolla. En minä mitään tarvitse. Tai ketään.

Kun tauti pahenee, seuraa toinen vaihe: nälkä ja surkeus kasvavat eikä ole ketään, joka kävisi kaupassa tai toisi ruokaa. Särkylääkkeet loppuvat. Mehu ehtyy.

Alat pelätä kuolevasi yksin.

Kolmannessa vaiheessa alat kehitellä skenaarioita: Jos minulla olisi kissoja ja kuolisin tähän, kissat söisivät ruumiini eikä kukaan löytäisi minua saati kaipaisi ainakaan ikuisuuteen. Tämä ei varmasti edes ole tavallinen flunssa, vaan jokin eksoottinen ja eritystappava superkuume, ja minusta tulee VAROITTAVA ESIMERKKI.

Neljännessä vaiheessa suret sitä, että sinulla ei ole kissoja, vauvoja, perintöhopeoita tai suurta joukkoa ihmisiä valvomassa tautivuoteesi äärellä. Näykit vähän niitä asioita, joita sinulla kaapissa on: tonnikala- ja ananassäilykkeitä sekä pähkinöitä. Ei vieläkään appelsiinimehua. Et jaksa käydä kaupassa.

Viidennessä vaiheessa kirjoittelet sekavia viestejä ystävillesi, osittain kuumehoureiden, osittain tylsyyden vuoksi. Vellot surkeudessasi.

Ja sitten, kuudennessa vaiheessa tulee se kuumeeton aamu, kun olet ensin viettänyt pitkän, pimeän ja yksinäisen yön hikoillen ja painajaisia nähden. Kun päivä kunnolla valkenee, et enää pelkää kuolevasi. Et edes toivo sitä.

Tavallisessa flunssassa ja sinkkuflunssassa on minulle kuitenkin samanlainen lopputulema: kun olen toipunut, haluan siivota asuntoni läpikotaisin. Tuulettaa, vaihtaa lakanat. Päästää päivänvalon ja raikkaan ilman sisään. Tiskata ja pyykätä, käydä pitkässä suihkussa. Todeta maailmalle, että minä olen täällä taas ja minä olen elossa.

Ps. Oon lukenut nyt kirjojakin, niistä postauksia tulossa. Pysykäähän kuulolla!

Tarinoita ja ihmisiä

Anna Virhervaarasta kirjoitti tarinoista, tai oikeastaan siitä tärkeimmästä. Siitä, millaista tarinaa me itse kerromme itsestämme. Tarinat, niillä on voimaa. Minä puhun aina niiden puolesta. Kirjojen, kerronnan, kuuntelemisen, vuorovaikuttamisen.

Ihmisellä on taipumus narratiiveihin. Me rakennamme itsestämmekin tarinaa, tarinaa elämästämme, luonteestamme. Se määrittää meitä, halusimme tai emme. Se ei välttämättä ole lainkaan todenmukainen, vaan se voi olla hyvinkin vinoutunut.

Ja sitten, se käy toteen.

img_20150429_180805Minä esimerkiksi pitkään luulin, että olen vain se tylsä ja neuroottinen kympin tyttö, joka ei oikeasti osaa tai uskalla mitään; kyllä te tiedätte sen stereotypian. Sitten minä elin sitä tarinaa, vahvistin sitä. Hioin, hioin ja hioin, enkä silti luottanut itseeni tai uskaltanut mitään (tai niin ainakin luulin).

Joskus toisen ihmisen pitää vähän auttaa. Katsoa sinua ulkoapäin, antaa uutta ajateltavaa, tehdä sisäisestä monologista dialogi. Minulle sanottiin hetki sitten, että minussa on jännittäviä vastinpareja. Että olen samaan aikaan herkkä mutta rohkea. Säntillinen mutta lempeä. Harkitsevainen mutta määrätietoinen. Ja heti perään eräs toinen sanoi, että olen sekä vahva että rohkea.

Ajatella.

Että täällä on olemassa ihmisiä, joiden silmissä olen vähintäänkin supersankari. (Ja jotka ovat minun silmissäni supersankareita, mutta se on toinen tarina.) Että en olekaan sellainen tylsä pelkuri kuin luulin, että kympin tyttöyden lisäksi minussa onkin rohkeutta ja lempeyttä. Että itselleni kertomani tarina ei olekaan ollut ihan täysin totta.

Sitten ajattelin lisää. Olenhan minä uskaltanut. Olen vaihtanut asuntoja, pääaineita, työpaikkoja. Tehnyt valintoja rakkaudesta, en pelosta. Jotenkin ne eivät vaan olleet päässeet osaksi tarinaa, jota olen itselleni kertonut.

Nyt ne pääsevät, kirjoitan uuden luvun. Ja ne ovat osa sitä.

Millaista tarinaa sinä kerrot? Millaista tarinaa joku toinen kertoisi sinusta?

Kevätlauluja

Musiikki on minulle merkityksellinen juttu. Havahduin siihen loppuvuodesta kun tajusin, kuinka suurta onnea pianonsoitto minulle voikaan tuottaa. Soittamisen lisäksi on kappaleita, muiden soittamia ja laulamia. Sellaisia, joista tulee erityisen merkittäviä tunnuskappaleita tietyille elämän taitekohdille. Sellaisia, että niiden kuuleminen vuosienkin jälkeen nostaa esiin tunnetiloja, ajatuksia, muistoja, tuoksuja.

Minulla on joitakin sellaisia, kuten

Children of Bodomin Needled 24/7 (naurakaa vaan). Vuosia, vuosia sitten, silloin kun en ollut vielä edes kandi, olin kamalassa työpaikassa. Se oli niitä työpaikkoja, joissa opiskelijat kärvistelevät kesäisin. Aggressiivinen musiikki oli ainoa tapa selvitä läpi päivistä. Kaveripiirissäni yleistyi tämän johdosta sanonta mua vituttaa taas töissä niin paljon, että on pakko kuunnella Children of Bodomia.

Pink Floydin Shine on You Crazy Diamond. Fiilistely- ja ajattelubiisi vailla vertaa. Shine on You Crazy Diamond kaivetaan esiin esimerkiksi silloin, kun iskee äkillinen tarve juoda punaviiniä. Tai silloin kun iskee äkillinen tarve värittää värityskirjaa. Tai silloin kun kävellään kesäiltana kotiin metsästä vähän pöllämystyneenä ja katsotaan laskevan auringon valoa (ja ajatellaan tärkeitä ajatuksia, hieman ikävöidään).

Nick Cave & The Bad Seedsin Push the Sky Away. Push the Sky Away soitettiin viimeisenä biisinä bändin Flow-keikalla. Elokuun yö oli ympärillä sakea, pimeä, Push the Sky Away palasi kaikuna ympäröivistä kerrostaloista ja yleisö kuunteli vaiti, niin minäkin, olin vaiti ja valutin kyyneleitä poskilleni. Seuraavana syksynä olin töissä yliopistolla ja kirjoitin samalla graduani. Kävelin pimeinä marraskuun iltoina kotiini Sörnäistenniemelle ja kuuntelin Push the Sky Awayta. Iltakävely kotiin oli päivän ainoa hetki ulkona, elämä tuntui epätodelliselta, videopeliltä. Kirjoitin ja kuuntelin Push the Sky Awayta, kunnes tuli kevät ja yö, jona lähtivät jäät.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
(ja silloisen kotini ikkunasta todella näki, kun jäät lähtevät)

Mapein Changea kuuntelin paljon valmistumisvuonnani 2014. Kaikki oli avoinna, pelottavaa ja epävarmaa. Mutta sitten kuitenkin pystyin laulamaan mukana don’t you worry about a thing my brother /a little love is all it takes / don’t you worry about a thing my sister / we’re all waiting for a change. En tarvinnut muuta.

David Bowien Modern Love soi taustalla myös toteemielokuvassani Frances Ha:ssa. Ja sehän on sellainen biisi, joka säestää esimerkiksi sitä, kun erotaan vahingossa. Tai kun juostaan kaupungin kaduilla, koska juokseminen on ainoa asia, joka on helppoa. Kun rakastutaan vahingossa, kun ei tiedetä, mihin mennä. Frances ei tiedä, minä en ole aina tiennyt. Mutta musiikki on aina pysynyt taustalla, siihen olen nojannut.

Sitten on vielä Vesalan Sinuun minä jään. Se puhukoon puolestaan itse, minä en osaa paremmin sanoa kuin että paljon olen sitä soittanut ja laulanut. Sinuun minä jään / kun kevätlauluja ei lauleta enää.

Juuri ennen vuodenvaihdetta minä päätin, että en enää ikinä elä tosi paskaa vuotta. Että nyt teen asioita eri tavalla, päästän irti ja katson uuteen huomiseen, koska uusi huominen, eilistään se kaitaa, laulaa PMMP.

Ja minä, minä laulan pelkkiä kevätlauluja, ja viimeisenä sointuna soitan aina duurisoinnun,

Ja eessä siellä on vain valloittamaton

Kolme vuotta tuntuu olevan minulle maaginen sykli. Muutokset elämässäni nimittäin tapahtuvat noin kolmen vuoden jaksoissa, ja usein olen ihmetellyt taakse katsoessani, että enpä olisi kolme vuotta sitten uskonut olevani nyt tässä. Viime päivinä päässäni soinutta PMMP:n Valloittamatonta lainaten: mut joskus uusi huominen / eilistään se kaihtaa.

Uusi huominen, se on tulossa. Tai minä olen menossa sitä kohti. (Pidän enemmän aktiivisesta tekemisestä.)

Tässä niitä eilisiä, nyt jo kaukaisia:

Pienessä maaseutulukiossa en olisi uskonut, että kolmen vuoden päästä olisin Helsingin yliopistossa. Unelmat olivat silloin pieniä, mahdolliset maailmat olemattomia. Mutta niin minä vain laskeuduin vieraaseen kaupunkiin, täysin uuteen maailmaan. Putosin, mutta jaloilleni.

Opiskellessani yliopistossa ja tuskaillessani minuuttani ja valintojani en olisi uskonut, että kolmen vuoden päästä olisin järkevissä töissä. Että kaikesta siitä opiskelusta, sitkeydestä ja puurtamisesta olisi oikeasti jotain hyötyä. Jälleen kerran putosin jaloilleni, vaikka en sitä millään olisi uskonut.

Asuessani kimppakämpässä, jossa oli homeinen kylppäri ja repsottavat muovimatot ja jonka keittiön lavuaarista alkoi eräänä kesäpäivänä kasvaa jokin kasvi, en olisi uskonut, että päätyisin kolmen vuoden päästä oikeaan kotiin.

…ja että siitä muutamien vuosien jälkeen päätyisin sinkkuboksiin uuteen kaupunginosaan. Sinkkuboksiin, jossa on narisevat lattiat, korkeat huoneet, leveät ikkunalaudat ja kuulemma melko kaurismäkeläinen keittokomero (minua se muistuttaa lähinnä mummolasta tai kesämökistä).

Vaikka viihdyn täällä, tämä ei ole pysyvää. Tyynen pinnan alla on virrannut jo pitkään tietämys siitä, että kolmen vuoden päästä olen jälleen muualla. Ensimmäisen kerran tajusin sen kesällä: kävelin metsässä, katsoin oksien välistä siivilöityviä laskevan auringon säteitä ja ajattelin, että kolmen vuoden kuluttua olisin jälleen muualla.

Nyt ajatus on vahvistunut. Nämä valinnat eivät ole loppuiän valintoja, nämä paikat eivät ole loppuiän paikkoja. Eikä niiden pidäkään olla. Nämä ovat väliaikaisratkaisuja. Sellaisia, että nukutaan uuden asunnon lattialla ennen sängyn ostamista tai että  luistellaan vanhoilla luistimilla kunnes ne täydelliset tulevat vihdoin vastaan.

img_20170111_192417_505-2
ja eessä siellä on vain valloittamaton

Nykyhetkeni on jo uusi huominen, sen ensimmäinen hento sarastus. Se vie minut muualle, se on hyvä, vaikka se on vielä tavoittamattomissa horisontin takana.

Mutta se on hyvä. Ja minä putoan sen keskelle, jaloilleni tietenkin, vaikka sitä ei aina itse uskoisi.

Melkein oikea ihminen

Keväällä kirjoittelin Frances Ha:sta ja hänen kuolemattomasta tokaisustaan I’m not a real person yet. Yllätyksekseni olen harpannut muutamia askelia kohti oikeaa ihmisyyttä, mutta silti olen vielä monin tavoin melko huono oikean ihmisen elämässä.

Kerrottakoon ensin ne oikeaan ihmisyyteen viittaavat asiat:

  • Toisin kuin keväällä, minulla ei ole enää Visa Electronia. Lyhyt hiljainen hetki sille, pidempi hiljainen hetki ensimmäiselle luottokorttilaskulleni.
  • Asuntosäästötililläni on rahaa. (Asun silti vuokralla; plusmiinusnolla?!)
  • Minulla on valitettava taipumus järjestelmällisyyteen ja säännölliseen unirytmiin.
  • En tiedä, kuka kaiken maailman poppareista, nuorisoidoleista ja sometähdistä on kukin.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Meikkiksen HENKISEN KASVUN PORTAAT on snadisti tyngät

Sitten ne muut asiat, eli miinuspisteet:

  • Minulla on ollut varmaan 10 osoitetta elämäni aikana. Sori muuten, että en ole vieläkään lähettänyt teille osoitteenmuutoskortteja, vaikka muutin tähän kämppään jo ajat sitten! Rops rops rops, se on putoilevien aikuisuuspisteiden ääni!
  • En tee säännöllisesti sellaisia asioita kuin tankkaaminen, ikkunoiden peseminen, varhaiskasvatussuunnitelma tai puutarhatyöt. Ehkä voisi sanoa, että en tee niitä (melkein) ollenkaan. Minulla on auton sijasta polkupyörä, vain kolme ikkunaa, ei yhtäkään varhaiskasvatettavaa ja nolla neliömetriä tonttia.
  • Pidin viime viikolla töissä silkkipaitaa. Pidän sitä harvoin, koska minulla on tapana sotkea. Niin tälläkin kertaa. Nyt silkissä on pisaroita, jotka muistuttavat jotakin juomaani nestettä.
  • Minulla ei ole puolisoa, koiraa tai lapsia (paitsi että nimet lapsille on; onko tämä plusmiinusnolla?). Mutta toisaalta, aina kun kuulen jonkun samanikäisen ihmisen saavan lapsen tai menevän naimisiin tai ostavan asunnon, mietin, saako noin tehdä? Onko se ok? Ai näinkö ihmiset elää? (Kyllä tämä on sittenkin miinus).
  • En osaa tehdä elegantisti sellaisia juttuja kuin käyntikortin antaminen, puheen pitäminen, taksin tilaaminen tai reklamoiminen. Ja miks mulla edes on käyntikortteja?!

Eräs viisas kaverini sanoi kerran (ja mullahan on vain viisaita kavereita) että kolkyt on uus kakskyt. Siihen minä uskon. Vakaasti.