ei täs mitää – Kohtisuora

#vainsinkkujutut

12 elokuun, 201730 maaliskuun, 2021ajatelmat2 kommenttia

Aikaisemmin kirjoitin, kuinka olen selvinnyt flunssan pahimmasta muodosta, eli sinkkuflunssasta. Sinkkuflunssan loppuvaiheen houreisiin kuuluu esimerkiksi perintöhopeoiden miettiminen, mikä toimikoon vihjeenä siitä, kuinka vakavasta taudinkuvasta on kyse.

Mutta kyllä se sinkkuus voi synnyttää muitakin ajatuksia ja oivalluksia. Vaikka tällaisia:

Voit nukkua yösi rauhassa, koska kukaan ei kuorsaa vieressäsi.
Voit valvoa yösi rauhassa surren, koska kukaan ei ole vieressäsi.
Voit alkaa kartoittaa nuorempia sukulaisnaisiasi tulevaisuuden seuraneidin roolia varten. Seuraneiti istuu luonasi ja lukee sinulle Katekismusta ääneen. Kun torkahdat ristipistotyösi ääreen, hän livahtaa pois vähin äänin.
Voit nauraa katketaksesi, kun potentiaalinen tulevaisuuden seuraneitisi postittaa sinulle seuraavan magneetin:

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Voit riemuita siitä, että sinulla on paljon aikaa vain itsellesi ja omille harrastuksillesi. Loputtomasti aikaa.
Kiroilet ruokakauppojen pakkauskokoja ja sitä, että sinkkuboksisi jääkaapin pakastelokeroon ei mahdu sitten yhtään mitään. Paitsi että jostain syystä sinne mahtuu pyttipannun jämät, joita et koskaan syö.
Sinun ei tarvitse siivota lattialta kenenkään muun sukkia tai kalsareita.
Voit käydä erittäin nuoren henkilön kanssa seuraavan sananvaihdon: ”Onks sulla poikaystävää?” ”Ei.” ”Vähänkö sulla on köyhä elämä.”
- Voit sen jälkeen käyttää aikaa siihen, että mietit, kuinka hävytöntä nuoriso nykyään on.
Voit seurata ystäväpiirisi vakiintumista ja keksiä elämästäsi erilaisia metaforia, jotka liittyvät mm. tuolileikkiin (joku jää ilman) tai siihen, että kukaan ei halua ottaa viimeistä.
Voit miettiä, että elämä on kuitenkin ihan tosi jees, ja se jos mikä on tärkeää.

Näin vuokraat vahingossa asunnon

14 maaliskuun, 2017ajatelmat, fiilis1 kommentti

Anna kirjoitti hetki sitten siitä, kuinka joskus kannattaa olla survomatta itseään muottiin. Kuinka joskus kannattaa tehdä vähän erilaisia valintoja, kuinka ne normaalit ja oikeina pidetyt valinnat ja asiat eivät välttämättä olekaan itselle niitä oikeita.

Itse havahduin omien valintojeni keskeltä reilu vuosi sitten.

Asuin oikeassa kodissa, olin valmistunut yliopistosta. Minulla oli työpaikka ja pitkä parisuhde, asiat olivat siten miten asioiden nyt pitää olla.

Olin rakentanut tietynlaista elämää, kerännyt omaisuutta sen tueksi. Tehnyt sellaisia asioita kuten hankkinut pesukoneen ja aaltomaljakon, ja silti tuntenut oloni jotenkin oudoksi, itseni jotenkin vääränlaiseksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA Jokin ei vain ollut hyvin. Ei tuntunut oikealta. Minä en osannut olla.

Eräänä keväisenä iltana toinen sanoi eihän sua mikään estä katselemasta asuntoja. Samana iltana sovin asuntonäyttöjä ja seuraavana päivänä kävin katsomassa nykyistä sinkkuboksiani. Asuntonäytön jälkeen matkustin bussilla kotiin vaalenvihreässä kevätillassa. Linnut lauloivat niin kovaa kuin linnut vain voivat keväisenä iltana laulaa, ja tihkusade täplitti uuden kaupunginosani katuja.

Oho, minä ajattelin. Vuokrasin vahingossa asunnon.

Vuokrasin asunnon hieman vahingossa, mutta myös siksi, että se tuntui oikealta. Se tuntui siltä, kuin olisin tullut kotiin. Näytti sellaiselta, johon pystyin kuvittelemaan itseni ja elämäni. Ja samalla olin säröillä ja täysin ehjä. Olin vanha minä ja uusi minä yhtä aikaa. Olin elossa, olin ilman huonekaluja.

Olin tehnyt valinnan, joka tuntui minulta.

Nyt minulla on huonekaluja, oikeastaan aika paljon. Enkä enää tunne olevani väärässä paikassa. Olen paikassa, jossa linnut laulavat vanhojen mäntyjen oksilla yhtä kovaa kuin viime keväänäkin.

Sinkkuflunssa

8 maaliskuun, 20178 maaliskuun, 2017fiilis1 kommentti

Maanantaina heräsin kummalliseen tuntemukseen. Tuntemus viestitti, että en todellakaan pystyisi menemään töihin. Haroin kuumemittarin käsiini, mittasin. Hämmennyin. Miten muka minä voin olla kipeä?

Sairastuminen ällistytti, mutta onneksi tauti ei ole vetänyt vertoja syksyllä sairastamalleni sinkkuflunssalle. Tällä kertaa olen makoillut melko rauhassa, jaksanut tehdä välillä töitä ja saanut vain muutaman yöllisen kauhukohtauksen huonon olon takia. Läikytellyt kanakeittoa rinnuksilleni ja päättänyt, että huulipuna kuumeisessa naamassa piristää kummasti.

Mutta se sinkkuflunssa, se oli paha. Se oli todella paha.

photo_2017-03-08_19-21-27

Sinkkuflunssan ensimmäisessä vaiheessa hoet, että olen vahva ja itsenäinen nainen ja selviän tästä kyllä ihan helpolla. En minä mitään tarvitse. Tai ketään.

Kun tauti pahenee, seuraa toinen vaihe: nälkä ja surkeus kasvavat eikä ole ketään, joka kävisi kaupassa tai toisi ruokaa. Särkylääkkeet loppuvat. Mehu ehtyy.

Alat pelätä kuolevasi yksin.

Kolmannessa vaiheessa alat kehitellä skenaarioita: Jos minulla olisi kissoja ja kuolisin tähän, kissat söisivät ruumiini eikä kukaan löytäisi minua saati kaipaisi ainakaan ikuisuuteen. Tämä ei varmasti edes ole tavallinen flunssa, vaan jokin eksoottinen ja eritystappava superkuume, ja minusta tulee VAROITTAVA ESIMERKKI.

Neljännessä vaiheessa suret sitä, että sinulla ei ole kissoja, vauvoja, perintöhopeoita tai suurta joukkoa ihmisiä valvomassa tautivuoteesi äärellä. Näykit vähän niitä asioita, joita sinulla kaapissa on: tonnikala- ja ananassäilykkeitä sekä pähkinöitä. Ei vieläkään appelsiinimehua. Et jaksa käydä kaupassa.

Viidennessä vaiheessa kirjoittelet sekavia viestejä ystävillesi, osittain kuumehoureiden, osittain tylsyyden vuoksi. Vellot surkeudessasi.

Ja sitten, kuudennessa vaiheessa tulee se kuumeeton aamu, kun olet ensin viettänyt pitkän, pimeän ja yksinäisen yön hikoillen ja painajaisia nähden. Kun päivä kunnolla valkenee, et enää pelkää kuolevasi. Et edes toivo sitä.

Tavallisessa flunssassa ja sinkkuflunssassa on minulle kuitenkin samanlainen lopputulema: kun olen toipunut, haluan siivota asuntoni läpikotaisin. Tuulettaa, vaihtaa lakanat. Päästää päivänvalon ja raikkaan ilman sisään. Tiskata ja pyykätä, käydä pitkässä suihkussa. Todeta maailmalle, että minä olen täällä taas ja minä olen elossa.

Ps. Oon lukenut nyt kirjojakin, niistä postauksia tulossa. Pysykäähän kuulolla!

Tarinoita ja ihmisiä

12 helmikuun, 201712 helmikuun, 2017ajatelmat4 kommenttia

Anna Virhervaarasta kirjoitti tarinoista, tai oikeastaan siitä tärkeimmästä. Siitä, millaista tarinaa me itse kerromme itsestämme. Tarinat, niillä on voimaa. Minä puhun aina niiden puolesta. Kirjojen, kerronnan, kuuntelemisen, vuorovaikuttamisen.

Ihmisellä on taipumus narratiiveihin. Me rakennamme itsestämmekin tarinaa, tarinaa elämästämme, luonteestamme. Se määrittää meitä, halusimme tai emme. Se ei välttämättä ole lainkaan todenmukainen, vaan se voi olla hyvinkin vinoutunut.

Ja sitten, se käy toteen.

img_20150429_180805 Minä esimerkiksi pitkään luulin, että olen vain se tylsä ja neuroottinen kympin tyttö, joka ei oikeasti osaa tai uskalla mitään; kyllä te tiedätte sen stereotypian. Sitten minä elin sitä tarinaa, vahvistin sitä. Hioin, hioin ja hioin, enkä silti luottanut itseeni tai uskaltanut mitään (tai niin ainakin luulin).

Joskus toisen ihmisen pitää vähän auttaa. Katsoa sinua ulkoapäin, antaa uutta ajateltavaa, tehdä sisäisestä monologista dialogi. Minulle sanottiin hetki sitten, että minussa on jännittäviä vastinpareja. Että olen samaan aikaan herkkä mutta rohkea. Säntillinen mutta lempeä. Harkitsevainen mutta määrätietoinen. Ja heti perään eräs toinen sanoi, että olen sekä vahva että rohkea.

Ajatella.

Että täällä on olemassa ihmisiä, joiden silmissä olen vähintäänkin supersankari. (Ja jotka ovat minun silmissäni supersankareita, mutta se on toinen tarina.) Että en olekaan sellainen tylsä pelkuri kuin luulin, että kympin tyttöyden lisäksi minussa onkin rohkeutta ja lempeyttä. Että itselleni kertomani tarina ei olekaan ollut ihan täysin totta.

Sitten ajattelin lisää. Olenhan minä uskaltanut. Olen vaihtanut asuntoja, pääaineita, työpaikkoja. Tehnyt valintoja rakkaudesta, en pelosta. Jotenkin ne eivät vaan olleet päässeet osaksi tarinaa, jota olen itselleni kertonut.

Nyt ne pääsevät, kirjoitan uuden luvun. Ja ne ovat osa sitä.

Millaista tarinaa sinä kerrot? Millaista tarinaa joku toinen kertoisi sinusta?

Kevätlauluja

28 tammikuun, 2017fiilis, musiikkiJätä kommentti

Musiikki on minulle merkityksellinen juttu. Havahduin siihen loppuvuodesta kun tajusin, kuinka suurta onnea pianonsoitto minulle voikaan tuottaa. Soittamisen lisäksi on kappaleita, muiden soittamia ja laulamia. Sellaisia, joista tulee erityisen merkittäviä tunnuskappaleita tietyille elämän taitekohdille. Sellaisia, että niiden kuuleminen vuosienkin jälkeen nostaa esiin tunnetiloja, ajatuksia, muistoja, tuoksuja.

Minulla on joitakin sellaisia, kuten

Children of Bodomin Needled 24/7 (naurakaa vaan). Vuosia, vuosia sitten, silloin kun en ollut vielä edes kandi, olin kamalassa työpaikassa. Se oli niitä työpaikkoja, joissa opiskelijat kärvistelevät kesäisin. Aggressiivinen musiikki oli ainoa tapa selvitä läpi päivistä. Kaveripiirissäni yleistyi tämän johdosta sanonta mua vituttaa taas töissä niin paljon, että on pakko kuunnella Children of Bodomia.

Pink Floydin Shine on You Crazy Diamond. Fiilistely- ja ajattelubiisi vailla vertaa. Shine on You Crazy Diamond kaivetaan esiin esimerkiksi silloin, kun iskee äkillinen tarve juoda punaviiniä. Tai silloin kun iskee äkillinen tarve värittää värityskirjaa. Tai silloin kun kävellään kesäiltana kotiin metsästä vähän pöllämystyneenä ja katsotaan laskevan auringon valoa (ja ajatellaan tärkeitä ajatuksia, hieman ikävöidään).

Nick Cave & The Bad Seedsin Push the Sky Away. Push the Sky Away soitettiin viimeisenä biisinä bändin Flow-keikalla. Elokuun yö oli ympärillä sakea, pimeä, Push the Sky Away palasi kaikuna ympäröivistä kerrostaloista ja yleisö kuunteli vaiti, niin minäkin, olin vaiti ja valutin kyyneleitä poskilleni. Seuraavana syksynä olin töissä yliopistolla ja kirjoitin samalla graduani. Kävelin pimeinä marraskuun iltoina kotiini Sörnäistenniemelle ja kuuntelin Push the Sky Awayta. Iltakävely kotiin oli päivän ainoa hetki ulkona, elämä tuntui epätodelliselta, videopeliltä. Kirjoitin ja kuuntelin Push the Sky Awayta, kunnes tuli kevät ja yö, jona lähtivät jäät.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA — (ja silloisen kotini ikkunasta todella näki, kun jäät lähtevät)

Mapein Changea kuuntelin paljon valmistumisvuonnani 2014. Kaikki oli avoinna, pelottavaa ja epävarmaa. Mutta sitten kuitenkin pystyin laulamaan mukana don’t you worry about a thing my brother /a little love is all it takes / don’t you worry about a thing my sister / we’re all waiting for a change. En tarvinnut muuta.

David Bowien Modern Love soi taustalla myös toteemielokuvassani Frances Ha:ssa. Ja sehän on sellainen biisi, joka säestää esimerkiksi sitä, kun erotaan vahingossa. Tai kun juostaan kaupungin kaduilla, koska juokseminen on ainoa asia, joka on helppoa. Kun rakastutaan vahingossa, kun ei tiedetä, mihin mennä. Frances ei tiedä, minä en ole aina tiennyt. Mutta musiikki on aina pysynyt taustalla, siihen olen nojannut.

Sitten on vielä Vesalan Sinuun minä jään. Se puhukoon puolestaan itse, minä en osaa paremmin sanoa kuin että paljon olen sitä soittanut ja laulanut. Sinuun minä jään / kun kevätlauluja ei lauleta enää.

Juuri ennen vuodenvaihdetta minä päätin, että en enää ikinä elä tosi paskaa vuotta. Että nyt teen asioita eri tavalla, päästän irti ja katson uuteen huomiseen, koska uusi huominen, eilistään se kaitaa, laulaa PMMP.

Ja minä, minä laulan pelkkiä kevätlauluja, ja viimeisenä sointuna soitan aina duurisoinnun,

Ja eessä siellä on vain valloittamaton

15 tammikuun, 201728 tammikuun, 2017fiilis2 kommenttia

Kolme vuotta tuntuu olevan minulle maaginen sykli. Muutokset elämässäni nimittäin tapahtuvat noin kolmen vuoden jaksoissa, ja usein olen ihmetellyt taakse katsoessani, että enpä olisi kolme vuotta sitten uskonut olevani nyt tässä. Viime päivinä päässäni soinutta PMMP:n Valloittamatonta lainaten: mut joskus uusi huominen / eilistään se kaihtaa.

Uusi huominen, se on tulossa. Tai minä olen menossa sitä kohti. (Pidän enemmän aktiivisesta tekemisestä.)

Tässä niitä eilisiä, nyt jo kaukaisia:

Pienessä maaseutulukiossa en olisi uskonut, että kolmen vuoden päästä olisin Helsingin yliopistossa. Unelmat olivat silloin pieniä, mahdolliset maailmat olemattomia. Mutta niin minä vain laskeuduin vieraaseen kaupunkiin, täysin uuteen maailmaan. Putosin, mutta jaloilleni.

Opiskellessani yliopistossa ja tuskaillessani minuuttani ja valintojani en olisi uskonut, että kolmen vuoden päästä olisin järkevissä töissä. Että kaikesta siitä opiskelusta, sitkeydestä ja puurtamisesta olisi oikeasti jotain hyötyä. Jälleen kerran putosin jaloilleni, vaikka en sitä millään olisi uskonut.

Asuessani kimppakämpässä, jossa oli homeinen kylppäri ja repsottavat muovimatot ja jonka keittiön lavuaarista alkoi eräänä kesäpäivänä kasvaa jokin kasvi, en olisi uskonut, että päätyisin kolmen vuoden päästä oikeaan kotiin.

…ja että siitä muutamien vuosien jälkeen päätyisin sinkkuboksiin uuteen kaupunginosaan. Sinkkuboksiin, jossa on narisevat lattiat, korkeat huoneet, leveät ikkunalaudat ja kuulemma melko kaurismäkeläinen keittokomero (minua se muistuttaa lähinnä mummolasta tai kesämökistä).

Vaikka viihdyn täällä, tämä ei ole pysyvää. Tyynen pinnan alla on virrannut jo pitkään tietämys siitä, että kolmen vuoden päästä olen jälleen muualla. Ensimmäisen kerran tajusin sen kesällä: kävelin metsässä, katsoin oksien välistä siivilöityviä laskevan auringon säteitä ja ajattelin, että kolmen vuoden kuluttua olisin jälleen muualla.

Nyt ajatus on vahvistunut. Nämä valinnat eivät ole loppuiän valintoja, nämä paikat eivät ole loppuiän paikkoja. Eikä niiden pidäkään olla. Nämä ovat väliaikaisratkaisuja. Sellaisia, että nukutaan uuden asunnon lattialla ennen sängyn ostamista tai että luistellaan vanhoilla luistimilla kunnes ne täydelliset tulevat vihdoin vastaan.

img_20170111_192417_505-2 — ja eessä siellä on vain valloittamaton

Nykyhetkeni on jo uusi huominen, sen ensimmäinen hento sarastus. Se vie minut muualle, se on hyvä, vaikka se on vielä tavoittamattomissa horisontin takana.

Mutta se on hyvä. Ja minä putoan sen keskelle, jaloilleni tietenkin, vaikka sitä ei aina itse uskoisi.

Koti

2 lokakuun, 20162 maaliskuun, 2017fiilis2 kommenttia

Syksy muistuttaa minua usein fuksivuodesta, siitä, kun muutin pellon ja metsän välistä Helsinkiin. Siitä, kun etsin itselleni kotia ja paikkoja vieraasta kaupungista, vieraasta paikasta, vieraiden keskeltä.

Syksy muistuttaa etsimisestä ja löytämisen ilosta – edelleen minua ilahduttaa, jos löydän kauniin rakennuksen tai metsäkaistaleen, johon ei kuulu liikenne mutta jossa voi kuunnella putoavien lehtien ääntä.

Kaupunginosat, asunnot ja kodit ovat vaihtuneet vuosien varrella. Jotkut ovat olleet vain asuntoja ja kämppiä, jotkut myös koteja.

Välillä kodiksi riittää pieni huone, jos siellä on oikea fiilis, jos ympärillä on jotakin tuttua, mitä vain. Välillä mikään ei tee olosta kotoisaa.

Pieneen soluhuoneeseeni hankin vuosia sitten Le Chat Noir -julisteen, se teki huoneesta kodin.

Soluhuonettani seuranneeseen yksiöön en koskaan kotiutunut, mutta sen merinäköalaa rakastin. Viimeisenä iltana ennen poismuuttoa istuin ikkunan edessä ja katselin näköalaa pitkään. Sitä kaipaan, muuta en.

Muutamia vuosia sitten luulin kasvaneeni aikuiseksi, kun tapahtui paljon asioita kerralla. Valmistuin yliopistosta, jätin taakseni opiskelijakämpät, muutin oikeaan kotiin, avaraan ja valoisaan. Ajattelin, että nyt elämä on sillä tavalla järjestyksessä kuin elämän kuuluu olla. Että tähän minä jään, täällä minä vanhenen ja tässä jossain voisi olla hyvä tila pinnasängylle. Olisi lehtitilauksia, kesälomia ja sunnuntaikävelyjä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Niiden sijasta minä taas muutin enkä enää tiennyt, mitä odottaa. Yhtäkkiä oli kevät, ja minulla oli kovin vähän; kirjat, polkupyörä ja uuden asunnon leveä ikkunalauta.

Leveä ikkunalauta tarkoitti kotia. Ensin laskin sille satunnaisia asioita, joita muuttolaatikoistani paljastui. Sitten asettelin sille kasvit. Ne viihtyivät.

Kun purin muuttokuormaani uusiin komeroihin, yllätyin avatessani niistä yhden. Oven sisäpuolella, vinossa ja repsottaen, minua tervehti eräs musta kissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Se oli kuin halaus. Minä olin tullut kotiin.

Melkein oikea ihminen

11 syyskuun, 2016ajatelmatJätä kommentti

Keväällä kirjoittelin Frances Ha:sta ja hänen kuolemattomasta tokaisustaan I’m not a real person yet. Yllätyksekseni olen harpannut muutamia askelia kohti oikeaa ihmisyyttä, mutta silti olen vielä monin tavoin melko huono oikean ihmisen elämässä.

Kerrottakoon ensin ne oikeaan ihmisyyteen viittaavat asiat:

Toisin kuin keväällä, minulla ei ole enää Visa Electronia. Lyhyt hiljainen hetki sille, pidempi hiljainen hetki ensimmäiselle luottokorttilaskulleni.
Asuntosäästötililläni on rahaa. (Asun silti vuokralla; plusmiinusnolla?!)
Minulla on valitettava taipumus järjestelmällisyyteen ja säännölliseen unirytmiin.
En tiedä, kuka kaiken maailman poppareista, nuorisoidoleista ja sometähdistä on kukin.

Sitten ne muut asiat, eli miinuspisteet:

Minulla on ollut varmaan 10 osoitetta elämäni aikana. Sori muuten, että en ole vieläkään lähettänyt teille osoitteenmuutoskortteja, vaikka muutin tähän kämppään jo ajat sitten! Rops rops rops, se on putoilevien aikuisuuspisteiden ääni!
En tee säännöllisesti sellaisia asioita kuin tankkaaminen, ikkunoiden peseminen, varhaiskasvatussuunnitelma tai puutarhatyöt. Ehkä voisi sanoa, että en tee niitä (melkein) ollenkaan. Minulla on auton sijasta polkupyörä, vain kolme ikkunaa, ei yhtäkään varhaiskasvatettavaa ja nolla neliömetriä tonttia.
Pidin viime viikolla töissä silkkipaitaa. Pidän sitä harvoin, koska minulla on tapana sotkea. Niin tälläkin kertaa. Nyt silkissä on pisaroita, jotka muistuttavat jotakin juomaani nestettä.
Minulla ei ole puolisoa, koiraa tai lapsia (paitsi että nimet lapsille on; onko tämä plusmiinusnolla?). Mutta toisaalta, aina kun kuulen jonkun samanikäisen ihmisen saavan lapsen tai menevän naimisiin tai ostavan asunnon, mietin, saako noin tehdä? Onko se ok? Ai näinkö ihmiset elää? (Kyllä tämä on sittenkin miinus).
En osaa tehdä elegantisti sellaisia juttuja kuin käyntikortin antaminen, puheen pitäminen, taksin tilaaminen tai reklamoiminen. Ja miks mulla edes on käyntikortteja?!

Eräs viisas kaverini sanoi kerran (ja mullahan on vain viisaita kavereita) että kolkyt on uus kakskyt. Siihen minä uskon. Vakaasti.

Nainen voi lähteä Vesilahdesta, mutta Vesilahti ei lähde naisesta

28 elokuun, 201628 elokuun, 2016ajatelmat9 kommenttia

Olen tainnut useita kertoja tunnustaa rakkauteni Helsingille. Osittain rakkauteni johtuu siitä, että Helsinkiin oli helppo rakastua (tosin ei koskaan pitäisi rakastua ensimmäiseen, joka on sinulle kiva). Oli vapauttavaa päästä pois pienistä piireistä, aloittaa yliopisto-opinnot, hukkua ihmisjoukkoon. Kun vuodet ovat kuluneet ja minä ja Helsinki emme ole enää vastarakastuneita, olen alkanut tykätä jälleen maaseudusta, tilasta, hiljaisuudesta.

(Älä huoli Helsinki, en minä sinua kuitenkaan jätä.)

Olen tehnyt joitakin havaintoja siitä, mitä maaseudulla varttuminen tekee ihmiselle. Esimerkiksi:

Kun kerron kotipaikkakuntani, kukaan ei tiedä, missä se on saati ole kuullut siitä. Siksi olen harjoitellut mantran, jossa kerron paikkakunnan suhteen johonkin isompaan paikkakuntaan, esim. kolkyt kilsaa Tampereelta tai Lempäälän takana tai mitä on Nokian takana? Metsää, metsää. Ja keskustelukumppanin katse kirkastuu.
Maalla totuin tunnin tai useamman tunnin vuoroväleihin joukkoliikenteessä. Helsingissä nauroin, kun jengi juoksi metroon, vaikka muutaman minuutin päästä tulisi seuraava. Ei mennyt kovin kauaa, kun aloin juosta niihin itsekin. Nyt opettelen jälleen olemaan juoksematta.
Odotan vieläkin välillä, että minulle tuntematon ihminen kysyy kenenkäs tyttöjä sinä oot tai vaihtoehtoisesti tuntee kummatkin tai jommankumman vanhemmistani. Tai sanoo, että näytät ihan äidiltäsi/isältäsi/mummoltasi/naapurisi kissalta nuorena.

Ja sitten vielä:

On ihan normaalia, että samat opettajat ovat opettaneet sinua ja vanhempiasi ja serkkujasi ja sisaruksiasi ja että sinua verrataan aina koulussa aiemmin olleisiin sukulaisiisi. Tai pyydetään lähettämään niille terveisiä.
Missään ei ollut kahviloita tai yhtään mitään paikkoja, joissa hengata. Piti keksiä luovia ratkaisuja, kuten kota tai vanha aitta. Nuotioon tuli, teinit sen ympärille, voi juku mikä perjantai!
Kolme autoa kylänraitilla tarkoittaa ruuhkaa.

Olen miettinyt, mitä muuta maaseutu on jättänyt minuun. Ehkä kyvyttömyyteni ja tottumattomuuteni syödä ravintoloissa. Ehkä luonnon ja hiljaisuuden arvostamisen, ehkä rauhankaipuun, ehkä sen, että välillä minulla on vain tarve mennä metsään, tuntea kivet, kannot, puiden juuret jalkapohjia vasten.

Ehkä lukeminenkin tulee sieltä, vähäisistä vapaa-ajan aktiviteeteista ja Vesilahden kirjastosta – mikä aarreaitta se olikaan. Kuinka ihanan kärsivällisesti kirjastontädit antoivat oudon lapsen notkua kirjaston varastossa tuntikausia yksinään, koska kirjaston varasto, se vasta keidas olikin. Kiitos kirjastontädit! Olen teille kaiken sivistykseni velkaa.

Viimeinen esimerkki maalaisuudestani:

Mitä ihmiset/naapurit/internetinkäyttäjät/akvaariokalat/entiset opettajatkin minusta oikein ajattelevat?!?!?

Juuri ennen pimeää

18 elokuun, 20162 maaliskuun, 2017fiilis2 kommenttia

Nyt niitä on, hitaita elokuisia arki-iltoja, kun sade on päättänyt saapua ja pudota arjen päälle, valuttaa syksyä kuluneen kesän ylle. Minä luulin, että elokuu olisi vielä kesäkuukausi, mutta kuten usein, luulot osoittautuvat vääriksi, todellisuus jotenkin toiseksi.

Elokuu ei ole kesäkuu, joten on ihan ok viettää iltaa sisällä kulahtaneessa t-paidassa, lukea kirjoja, kuunnella musiikkia, pestä pyykkiä, tiskailla. Laittaa Spotifystä soimaan fiilistelymusiikkia, lämmitellä rauhassa glögiä, koska kyllä, minulla sattuu olemaan sitä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viileästä sateesta huolimatta on asioita, jotka ovat lämpimiä ja turvallisia, armeliaita. Muki sormia vasten. Pihlajanmarjojen täyttämät puut, kypsyvien omenoiden tuoksu aamuisilla työmatkoilla. Kings of Convenience (kuinka 00-lukua!), villasukat narisevaa lautalattiaa vasten.

Kesän viimeiset hetket ovat kuin hetki ennen rakastumista. Kuin se hetki, jona katsoo toista, tajuaa olevansa liemessä peruuttamattomasti, katsovansa jotain uutta ja tuntematonta, joka ailahtaa kehon läpi kuin äkillisesti pimenevä lempeä syyskesän yö.

I’d rather dance with you, lauletaan taustalla, ja minä kietoudun tähän hellään pimeyteen. Tässä on hyvä. Syyskesä, sinussa on hyvä.