Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin

Jatkoin kesän hömppäkirjaputkea Mhairi McFarlanen esikoisteoksella Sinuun minä jäin (You Had Me At Hello, 2012). Kirja reissasi mukanani puistoihin, Ilosaarirockiin ja Tampereelle. Kepeytensä vuoksi se olikin oivallinen reissukirja, johon oli helppo keskittyä niin leirintäalueella kuin junan leikkivaunussakin kymmenen leikkivän lapsen keskellä.

Sinuun minä jäin muistuttaa asetelmaltaan David Nichollsin Sinä päivänä -hittiä: kaksi ihmistä tapaa yliopistossa ja tuntee vetoa toisiinsa, mutta erilaisten kommellusten ja väärinymmärrysten takia he kuitenkin päätyvät eri teille. Kun he kohtaavat toisensa uudelleen aikuisina ja vakiintuneina, heidän on punnittava elämänvalintojaan uudelleen. Siitä seuraa tietenkin kasa noloja tilanteita, sydänsuruja ja ajelehtimista. Taustalla säestää omituinen kaveripiiri omine sotkuineen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sinuun minä jäin starttaa lupaavasti, ja ajattelin, että tässä on uusi lempiviidekirjani. Kielenkäyttö on hauskaa ja kekseliästä ja kirjoittajan draamantaju hyvä: suuri osa kohtauksista on rakennettu ja ajoitettu juuri sopiviksi; aluiksi, keskikohdiksi ja huipuiksi. Teoksen pääpari, Rachel ja Ben, on tyypillinen pääpari tällaiselle kirjalle: komea naistenmies ja älykäs kirjallisuusnörtti: molemmat omalla tavallaan viehättäviä, molemmat omalla tavallaan epävarmoja.

Ben, Etelä-Lontoosta, oli varttunut äitinsä ja nuoremman sisarensa kanssa, kun hänen isänsä oli häipynyt hänen ollessaan kymmenvuotias. Siihen mennessä, kun kävelimme ohi rakennuksen, joka näytti jättimäiseltä, betoniselta paahtoleipätelineeltä, minä tiesin jo hänen murtaneen jalkansa, kun hän putosi muurilta kaksitoistavuotiaana. Hän oli viettänyt niin paljon aikaa sängyssä, että oli saanut tarpeekseen television päiväohjelmista ja oli lukenut kaikki kirjat kotonaan, myös kaikki Folio Societyn julkaisemat klassikot ja epätoivossaan jopa äitinsä Catherine Cooksonit ennen kuin lahjoi sisarensa käymään kirjastossa puolestaan. Sääriluun pirstalemurtumasta tuli hänen kirjallisuusinnostuksensa peruskallio. Minä en kertonut hänelle, että minun innostukseni oli peruja siitä, ettei minua pyydetty kovin usein ulos hölmöilemään muurien päällä.

Lupaavan alun jälkeen tunnelma hieman lässähtää sekä tarinallisesti että kielellisesti, ja pettymyksekseni teos ei tuokaan mitään uutta viihdekirjallisuuden kentälle: ei mitään poikkeuksellisen kekseliästä tai ei mitään erikoisempaa aihetta – toisin kuin vaikka Jojo Moyes, joka käsitteli Kerro minulle jotain hyvää ja Jos olisit tässä -romaaneissaan halvaantumista ja eutanasiaa.

Lukiessani mietinkin, kuinka paljon entisten kirjallisuudenopiskelijoiden kirjoittamia yliopistorakkaustarinoita maailmaan mahtuukaan – sekä McFarlane että Nicholls kun ovat entisiä kirjallisuudenopiskelijoita. Voiko tästä aiheesta ylipäätään sanoa enää mitään uutta? Ehkä loppuunkalutun aiheen valitseminen kahlitsee McFarlanea liikaa, koska hän on selvästi taitava sanailija ja kirjoittaja. Mitään yllättävää hän ei kuitenkaan pysty tässä tarinassa tarjoamaan.

Sinuun minä jäin on kirjana puhdas suoritus, josta saa kaiken tarvittavan: sujuvan lukukokemuksen, uskollisen kaverin kesäreissulle tai puistoon ja muutamat naurut. Mitään yllätyksiä tai uusia näkökulmia se ei kuitenkaan tarjoa.

* Teos on saatu kustantamolta

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

Jostain syystä kesät ovat minulle aina hömppäkirjallisuuden aikaa. Ehkä kepeämpi kirjallisuus istuu hyvin viimeisiin työviikkoihin tai aurinkoisiin iltapäiviin puistoissa. Lajityypillä on sitä paitsi paljon hyviä edustajia, ja parhaimmillaan viihdekirjallisuus viihdyttää ja koskettaa. Huonoimmillaan viihdekirjallisuus on kuin sivukaupalla jatkuva mainos – yhdessä lajityypin edustajassa mainittiin jopa päähenkilön käyttämän meikkivoiteen tuotemerkki. (En lukenut sitä loppuun.)

Nyt painitaan kuitenkin hieman eri sarjassa, nimittäin Jojo Moyes -sarjassa. Moyes ihastutti massoja Kerro minulle jotain hyvää -romaanilla (Me Before You, 2012), jossa pikkukaupungin tyttö Louisa palkataan rikkaan, neliraajahalvaantuneen Willin avustajaksi. Rakkaus roihahtaa, mutta loppu on onneton. Jos olisit tässä (After you, 2015) jatkaa Louisan tarinaa.

jos olisit tässä

Willin kuoleman jälkeen Louisa on asettunut Lontooseen, ja hän työskentelee lentokentän baarissa. Pomo on ikävä, asunto ei tunnu kodilta ja päivittäin Lou saa seurata, kuinka muut ihmiset lentävät pois, kohti jotain uutta. Ja sitten on vielä suru Willin kuolemasta, joka vaikuttaa arkeen, uusien ihmissuhteiden solmimiseen, kaikkeen.

Ajan mittaan suru ei ole enää samaa musertavaa tuskaa, jota tuntee aluksi, sellaista jonka vyöryessä päälle tahtoisi itkeä väärissä paikoissa ja tuntee järjetöntä raivoa kaikkia idiootteja kohtaan, jotka ovat yhä elossa, kun oma rakas on kuollut. Siihen vain mukautuu. Ikään kuin kiertyy kerälle sen tyhjän aukon ympärille.

Pelkkää surua Jos olisit tässä ei kuitenkaan ole, vaan tarinaan marssitetaan mukaan Louisan omalaatuinen perhe, muutamia yllätyksellisiä henkilöitä ja lopulta orastava uusi ihmissuhdekin. Ihmissuhde- ja työkuvioiden lisäksi yhdeksi juonteeksi nousee hieman yllättävästikin naisen asema, jota käsitellään kahdesta näkökulmasta. Vakavampana tarinalinjana on seksuaalinen hyväksikäyttö, kepeämpänä linjana Loun äidin feministinen herääminen ja siitä seuraava vanhempien parisuhdekriisi.

Tiesitkö, että siskosi on lukenut kirjaa nimeltä Haluan olla nainen? Ja jotain vanhaa soopaa nimeltä Naisten makuuhuone tai jotain. Treena väittää, että äitisi on klassinen esimerkki alistetusta naiseudesta. Äitisi kieltää sen, mutta se kuulemma vain osoittaa, kuinka alistettu hän on. Treena hokee äidillesi, että minun pitäisi hoitaa ruuanlaitto ja siivous, ja antaa ymmärtää, että minä olen joku perhanan luolamies. Jos uskallan sanoa jotain vastaan, hän käskee minun ’miettiä etuoikeuksiani’. Miettiä etuoikeuksiani! Sanoin hänelle, että miettisin niitä ilomielin, jos vain tietäisin, mihin hittoon äitisi on piilottanut ne.

Jos olisit tässä on tarinavetoinen ja nopealukuinen, ja sen lähes 500 sivua kääntyvät nopeasti. Lajityypille uskollisesti päähenkilö on hieman hölmö ja taipuvainen sähläämään, mutta kuitenkin kovin rakastettava ja hyväntahtoinen.

Moyesillä on taito käsitellä arkea lempeän humorisesti ja lämminsydämisesti ja upottaa viihdekirjaan myös vakavia aiheita ja ahdistavia ongelmia. Tietenkin ongelmat ratkeavat helpohkosti ja loput ovat onnellisia, mutta juuri sitähän minä kesäkirjalta toivoinkin.

Maailmankirjallisuuden klassikko? Ei. Laatuviihdettä? Todellakin.