Nainen voi lähteä Vesilahdesta, mutta Vesilahti ei lähde naisesta

Olen tainnut useita kertoja tunnustaa rakkauteni Helsingille. Osittain rakkauteni johtuu siitä, että Helsinkiin oli helppo rakastua (tosin ei koskaan pitäisi rakastua ensimmäiseen, joka on sinulle kiva). Oli vapauttavaa päästä pois pienistä piireistä, aloittaa yliopisto-opinnot, hukkua ihmisjoukkoon. Kun vuodet ovat kuluneet ja minä ja Helsinki emme ole enää vastarakastuneita, olen alkanut tykätä jälleen maaseudusta, tilasta, hiljaisuudesta.

(Älä huoli Helsinki, en minä sinua kuitenkaan jätä.)

DSC_1084

Olen tehnyt joitakin havaintoja siitä, mitä maaseudulla varttuminen tekee ihmiselle. Esimerkiksi:

  • Kun kerron kotipaikkakuntani, kukaan ei tiedä, missä se on saati ole kuullut siitä. Siksi olen harjoitellut mantran, jossa kerron paikkakunnan suhteen johonkin isompaan paikkakuntaan, esim. kolkyt kilsaa Tampereelta tai Lempäälän takana tai mitä on Nokian takana? Metsää, metsää. Ja keskustelukumppanin katse kirkastuu.
  • Maalla totuin tunnin tai useamman tunnin vuoroväleihin joukkoliikenteessä. Helsingissä nauroin, kun jengi juoksi metroon, vaikka muutaman minuutin päästä tulisi seuraava. Ei mennyt kovin kauaa, kun aloin juosta niihin itsekin. Nyt opettelen jälleen olemaan juoksematta.
  • Odotan vieläkin välillä, että minulle tuntematon ihminen kysyy kenenkäs tyttöjä sinä oot tai vaihtoehtoisesti tuntee kummatkin tai jommankumman vanhemmistani. Tai sanoo, että näytät ihan äidiltäsi/isältäsi/mummoltasi/naapurisi kissalta nuorena.

Ja sitten vielä:

  • On ihan normaalia, että samat opettajat ovat opettaneet sinua ja vanhempiasi ja serkkujasi ja sisaruksiasi ja että sinua verrataan aina koulussa aiemmin olleisiin sukulaisiisi. Tai pyydetään lähettämään niille terveisiä.
  • Missään ei ollut kahviloita tai yhtään mitään paikkoja, joissa hengata. Piti keksiä luovia ratkaisuja, kuten kota tai vanha aitta. Nuotioon tuli, teinit sen ympärille, voi juku mikä perjantai!
  • Kolme autoa kylänraitilla tarkoittaa ruuhkaa.

Olen miettinyt, mitä muuta maaseutu on jättänyt minuun. Ehkä kyvyttömyyteni ja tottumattomuuteni syödä ravintoloissa. Ehkä luonnon ja hiljaisuuden arvostamisen, ehkä rauhankaipuun, ehkä sen, että välillä minulla on vain tarve mennä metsään, tuntea kivet, kannot, puiden juuret jalkapohjia vasten.

Ehkä lukeminenkin tulee sieltä, vähäisistä vapaa-ajan aktiviteeteista ja Vesilahden kirjastosta – mikä aarreaitta se olikaan. Kuinka ihanan kärsivällisesti kirjastontädit antoivat oudon lapsen notkua kirjaston varastossa tuntikausia yksinään, koska kirjaston varasto, se vasta keidas olikin. Kiitos kirjastontädit! Olen teille kaiken sivistykseni velkaa.

Viimeinen esimerkki maalaisuudestani:

  • Mitä ihmiset/naapurit/internetinkäyttäjät/akvaariokalat/entiset opettajatkin minusta oikein ajattelevat?!?!?