Kokeilin tipatonta tammikuuta – miten meni noin niinku omasta mielestä?

tipaton-tammikuu
Kuva: Scott Warman / Unsplash

Sain loppuvuodesta villin idean, että voisin kokeilla tipatonta tammikuuta. Nyt 75 % lukijoista ajattelee, että olen eeppinen ongelmakäyttäjä, joka kiertää Kallion baareja monta kertaa viikossa, kusee keskelle katua, könyää taksilla himaan ja kiskoo muutaman loiventavan ennen töihin menoa odottaakseen siellä koko päivän iltaa, jolloin pääsee vetämään uudestaan.

Sellaisesta ongelmakäytöstä ei ollut kyse. Kyse oli havainnosta, että tissuttelusta on tullut hyvin luontainen osa sosiaalista kanssakäymistä: Kun mennään afterworkeille, juodaan yhdet. Kun käydään keikalla, juodaan yhdet. Kun mennään syömään, juodaan yhdet. Kun juhlitaan jotain, juodaan yhdet. Kun tavataan ystäviä, juodaan yhdet. Kun on ollut rankka työviikko, juodaan yhdet.

Yksien juominen ei ole paljon, mutta se on tarpeetonta. Alkoholi on alkoholia, oli se sitten rajoitettu erä ybercoolia pienpanimo-olutta tai lasillinen laadukasta viiniä. Se on samaa alkoholia kuin Magyar, Gambina tai Valdemar, ja niitä kukaan ei pidä cooleina juomina. Paitsi ehkä ironisesti. (On minustakin Ilosaarirockissa otettu valokuva, jossa halaan Magyar-hanapakkausta, mutta se on kyllä aivan toinen tarina se.)

Siksi päätin altistaa itseni kuukauden kestävälle ihmiskokeelle. Miten se sitten meni?

Heti tammikuun alussa jouduin tiukkaan tilanteeseen: afterworkeille. Muut joivat olutta, minä join teetä. Sanoin, että en oo raskaana vaan tipattomalla. Tuntui vähän tylsältä ja tuntui siltä, että pitää perustella, miksi en juo sitä yhtä.

Joten minä perustelin, ja perusteleminen tuntui määrittelevän koko kuukautta. Vaikka sehän oli aivan hassua. Ongelma ja tarve perustelulle olivat täysin oman pääni sisällä.

Tammikuun aikana olin myös kahdesti syömässä siten, että muu pöytäseurue kiskoi alkudrinkit, ruokaviinin ja ehkä jotain jälkkäriksi. Minä, jälleen, en ole raskaana, mutta. Sitten kävin yhdellä keikalla, jolla join limsaa. Sitten olin perjantai-iltana ystävälläni, hän joi olutta, minä teetä.

Join tammikuussa enemmän teetä kuin koko viime vuonna yhteensä. Sen avulla selvisin tipattomasta, jonka ainoa vaikea asia oli, että koin tarpeelliseksi selittää valintaani. Yksien juomisesta on tullut niin luontainen osa kulttuuria, että kun sen yhden skippaa, tuntee itsensä heti selitysvelvolliseksi, vaikka eihän se niin ole. Ketään ei oikeasti kiinnosta, paitsi ehkä silloin, jos vedät niin pahat kännit, että oksennat ystäväsi merkkilaukkuun.

Sen yhden, sen voi joko juoda tai jättää väliin. Valinta on aina oma. Tänään minä ajattelin juoda ensimmäisen yhden tänä vuonna.

Mikä on sinun ja kaveripiirisi suhde alkoholiin?

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

#MuhkuraManifesti eli hei 14-vuotias minä: reitesi ovat ihan normaalit!

Taisin olla 14 kun kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota reisiini. Yhtäkkiä ne olivatkin leveät ja niihin oli ilmestynyt selluliittia. Tunsin itseni valtavan isoksi ja epänormaaliksi. Siihen ei auttanut liikunta, jota harrastin silloin paljon. Siihen ei auttanut kuorinta, kuivaharjaus tai kiinteyttävä vartalovoide. Siihen ei auttanut yhtään mikään.

Mielestäni reiteni näyttivät perunapellolta ja totaalisen epänormaaleilta.

Parikymppiseen mennessä olin kokeillut jumppaa, kuorintaa, montaa erilaista selluliittigeeliä, mutta minkäänlaista muutosta ei ollut näkyvissä. Reisien selluliitti oli ja pysyi. Vuosien varrella painoni ja rasvaprosenttini on vaihdellut, mutta selluliittia minulla on aina ollut enemmän tai vähemmän. Sitä on suurimmalla osalla meistä.

Siksi ajattelin nuorempana, että en ikinä käyttäisi mikroshortseja. Enkä käyttänyt.

Vuosia kului, ja ajattelin uudelleen. Aloin käyttää mikroshortseja. En tiedä, mitä tapahtui. Ainakin vanhenin, muutuin vähemmän itsekriittiseksi ja lopetin häpeämästä, enkä sitten enää välittänyt. Enhän minä luoja paratkoon kyttää ulkona muiden reisiä – miksi kukaan sitten kyttäisi minun?muhkuramanifestiNyt kun katson taaksepäin, tuntuu älyttömän typerältä. Että nuori, hoikka ja urheilullinen ihminen on voinut käyttää tuntikausia reisiensä murehtimiseen. Samalla se ei tunnu typerältä. Jos tuntee noin vahvasti vartalostaan, ei tunnetta pitäisi vain kuitata typeräksi. Se on ollut ihan oikea tunne, ja voimakas sellainen.

Mistä se tunne sitten kumpusi? Häpeästä se taisi kummuta.

Häpeässä se vitsi muuten onkin. Kosmetiikkaa ja selluliittigeelejä myydään häpeällä ja epävarmuudella. Kun minä olin nuori, televisiossa pyöri mainos jostain roll on -selluliittivoiteesta. Siinä oli sitrusta ja kofeiinia ja jotain sellaista virkistävää ja aktivoivaa, selluliittia sulattavaa. Ostin sitäkin. Ei se auttanut. Yllättyneitä olivat: –

Nyt haluaisin sanoa 14-vuotiaalle itselleni, että käytä hyvä ihminen aikasi ja rahasi kaikkeen muuhun kuin reisiisi. Ne ovat ihan normaalit, eivätkä yhtään nolot,

ja itse sinä olet itsesi pahin kriitikko.

#MuhkuraManifesti on Trendin ja Lilyn kampanja, jolla halutaan kumota selluliittiin liittyvä stigma.

Muita kirjoituksia aiheesta: