Avainsana: ajatelmia

Mietteitä myöhäiskesässä

~ Saila ~ 2 kommenttia

Eilisilta oli sellainen täydellinen myöhäiskesän ilta – kyllä, minä käytän sanaa myöhäiskesä enkä alkusyksy. Sellainen, jona ilta-aurinko viipyilee, ratikkamatka kotiin on kiireetön. Sellainen, jona on aikaa pohtia triviaaleja asioita, koska kyllä, niiden pohtiminen on välillä paljon kiehtovampaa kuin elämän tarkoituksen miettiminen.

Ja sitten minä mietin esimerkiksi, että

  • milloin tukka on long bob ja milloin puolipitkä?
  • missä vaiheessa tyttö- ja poikaystäviä aletaankin kutsua nais- ja miesystäviksi?
  • miksi joinain aamuina piristyy yhdestä kahvikupillisesta, joinain ei kymmenestäkään?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

  • miksi hyvännäköiset kengät ovat usein niin kamalat jalassa?
  • miksi välillä on niin vaikeaa tehdä päätöksiä?
  • miksi silkkipaidat ovat parasta päällepuettavaa mutta hirveintä puhdistettavaa?
  • miksi joskus tuntuu hyvältä idealta kuunnella E-Typeä?
  • miksi pian sen jälkeen tuntuu siltä, että ei enää ikinä pysty kuuntelemaan mitään?
  • miksi alkukesä kierähtää niin nopeasti täydeksi?
  • miksi välillä kaipaa silmälaseja, vaikka niistä niin vaivalla hankkiutui eroon?
  • miksi aina ei voi olla hitaita aamuja ja kahvia sängyssä?

Viimeiseen minä osaan vastata: siksi, että jos niitä olisi aina, ne eivät tuntuisi miltään.

Ihanaa viikonloppua! ❤

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

 

Mietin tässä, että…

~ Saila ~ 4 kommenttia

Oon tässä miettinyt erinäisiä juttuja, asioita, yhteiskunnallis-sosiologis-vuorovaikutuksellisia ongelmia sekä meteorologisia ilmiöitä. Ne vaivaavat minua jonkin verran.

Jaettu tuska puolittuu, tai ehkä sittenkin kertautuu. Mutta esim. nämä jutut minua nyt askarruttavat:

  • Miksi kynät tylsyvät niin nopeasti?
  • Miksi kolmekymppisen naisen pitäisi olla sekä dynaaminen uraohjus että pullantuoksuinen perheenäiti?
  • Miksi alkukesällä on kaikkein valoisinta mutta kaikkein kylmintä?
  • Miksi kukaan ei kehtaa ikinä ottaa viimeistä?
  • Miksi on niin tärkeää, mitä ihmiset ajattelevat (ja keitä ne ihmiset ylipäätään ovat ja mitä ne ajattelevat) ja kenellä on aikaa ajatella muiden ihmisten asioita, kun omissakin asioissa on niin valtavasti päänvaivaa?
  • Miksi monesta hyvästä jutusta tulee lopulta huono olo, esim. viinistä?
  • Miksi tällaiselta täti-ikäiseltä kesti niin kauan saada tolkkua Snapchatin käyttöliittymästä?
  • Miksi nuoriso on aina pilalla ja käyttää omituisia sosiaalisen median sovelluksia?
  • Miksi vaatteet nukkaantuvat?
  • Miksi väärään ihmiseen rakastumisesta kestää niin valtavan kauan toipua?
  • Miksi iho on samalla kuiva ja helposti rasvoittuva?
  • Miksi ihmisen pitää tietää jo teini-ikäisenä, mikä siitä tulee isona?
  • Miksi me käytämme työelämässä vakavalla naamalla sellaisia sanoja kuin kontaktoida, prospektoida, sparrata, lisäarvo asiakasrajapinnassa ja tahtotila?
  • Miksi kissat eivät pysy ikuisesti pentuina?
  • Miksi sitä joskus tulee vastattua toivotukseen samoin, vaikka toivotus ei ole sellainen, että siihen kannattaisi vastata niin?
  • Miksi joskus tuntuu siltä, että kaikki muut ehtivät tehdä vaikka mitä hienoa ja että juuri minä aivan varmasti jään jostain paitsi?!
  • Miksi olen koukussa lehtien kommenttipalstoihin?

That’s not me

~ Saila ~ Kommentoi

Olen viime aikoina kuronut kiinni aukkoa sivistyksessäni katsomalla Game of Thronesia. Yksi hahmo sarjassa on minulle ylitse muiden: Starkien nuorempi tytär Arya, joka taistelee perinteistä tytön roolia vastaan raivolla. Arya haluaa mieluummin miekkailla kuin istua sisarensa kanssa tekemässä käsitöitä.

Ensimmäisellä tuotantokaudella Arya ilmoittaa pontevasti isälleen No, that’s not me kun isä juttelee Aryalle tulevaisuudesta. Tulevaisuudesta, joka sisältäisi avioliiton, lapsia, sen perinteisen kaavan, kyllä te tiedätte.

arya stark

Pitkin tuotantokausia Arya elää itsensä näköistä elämää. Opettelee miekkailemaan, matkustaa meren yli. Hän on niitä, jotka kyseenalaistavat, niitä, jotka raivaavat itselleen oman polun. Aryan tokaisun myötä mietin omia that’s not me -hetkiäni.

Niitä on ollut aika paljon:

  • rättikässä peruskoulussa: that’s not me
  • ponileikit päiväkerhossa? that’s not me
  • naimisiin 20-vuotiaana? that’s not me
  • opettajakoulutus? that’s not me (kesken opintojen todettuna, tietenkin)
  • aikuinen elämä ja oikea koti vähän myöhemmin parikymppisenä? that’s not me

Moni that’s not me -hetkistäni liittyy sukupuolirooleihin, kuten Aryallakin. Osa liittyy ulkopuolelta tuleviin odotuksiin. Niitä on aina, rooleja, odotuksia ja muotteja. Niitä on, oli sitten muunsukupuolinen, poika tai tyttö.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
That’s me

Roolien ja muottien takana on kuitenkin yksi asia, joka yhdistää meitä kaikkia. Sydän. Se on osoittamassa meille tietä. Sydän on ollut kantava voima kaikissa that’s not me -hetkissäni. Se on kertonut, mikä tuntuu minältä, se on osoittanut, mihin suuntaan mennä. Mikään ulkopuolelta asetettu rooli tai odotus ei ikinä saisi mennä sen edelle.

Ehkä minä ja Arya olemme etuoikeutettuja. Me voimme sanoa that’s not me ja vaihtaa suuntaa. Entä he, jotka eivät voi? Voimmeko me vaihtaa heihin kohdistuneet roolit ja odotukset? Voimmeko antaa muidenkin tehdä valintansa siitä samasta rakkaudesta, josta olemme ne itse tehneet?

Meidän pitäisi.

Jotta jäljellä olisi sydämiä ja ihmisiä, ei rooleja ja odotuksia.

Lue myös: Kirje hypoteettiselle tyttärelleni

Elämänohjeita mummolta

~ Saila ~ Yksi kommentti

Mummoni on antanut minulle elämäni aikana kasan nerokkaita elämänohjeita. Perinteisten syömistä ja lämmintä pukeutumista koskevien neuvojen lisäksi olen saanut myös HENKISTÄ PÄÄOMAA kasvattavia neuvoja. Ja ne ovat mahtavia.

Kun olin yläasteikäinen, mummoni sanoi, että opettele sinä lukemaan lehdestä kulttuurisivuja. Ja minä opettelin. Olin muutenkin selaillut niitä, mutta 14-vuotiaana otin pyhäksi tehtäväkseni yrittää ymmärtää jotain Aamulehden teatteriarvosteluista, vaikka en ikinä käynyt teatterissa saati tiennyt mitään brechtiläisyydestä.

DSC_0540(1) (2)

Joskus lukioikäisenä puheeksi tulivat yliopisto-opinnot. Mene sinä yliopistoon, mummo sanoi. Ja minä menin. Naistutkimus on hyvä juttu. Tai sukupuolentutkimushan se on nykyään, mummo tiesi. Vaikka välillä oli puhetta insinöörikoulutuksen järkevyydestä, korosti mummo kuinka Riitta Uosukainenkin opiskeli yliopistossa suomen kieltä ja kirjallisuutta. Ainevalintani sai täyden siunauksen. Mummo vielä sanoi, että minulla on siitä hyvä tunne.

Sinä oot kyllä liian sosiaalinen, mummo kommentoi, kun ensimmäisestä vakavasta suhteestani erottuani annoin exälleni sellaiset liinavaatteet, joista en itse pitänyt. Mutta minä olenkin sukupolvea, joka määrittää identiteettinsä tavaroidensa avulla, mummolleni tavarat puolestaan ovat tarpeellisia.

Olen minäkin yrittänyt neuvoa. Minä sanoin mummolle, että hankitaan sinulle tietokone ja skype, jotta voidaan puhua videopuheluita. Ne ovat minulle täyttä utopiaa, mummo sanoi.

Ja sitten minä mietin, kuinka monta vuosikymmentä ihmiselämään mahtuu ja kuinka maailma niiden aikana muuttuu. Kuinka 20-luvulla maaseudulle syntynyt ihminen päätyy edes keskustelemaan videopuheluiden mahdollisuudesta, ja mistä minä sitten keskustelen joskus tulevalla 70-luvulla.

Torstai-illan self-help

~ Saila ~ Kommentoi

Kun tulee tähän ikään*, saattaa oivaltaa erinäisiä asioita elämästä. Kuten sen, että joskus on ihan ok maata töiden jälkeen sohvalla ja tuijottaa telkkaria. Samoin on ihan ok jättää myöhemmäksi esimerkiksi pyykit, roskien vieminen tai laskujen maksaminen (viimeisin ei kannata silloin, kun eräpäivä on merkittävästi ohitettu.)

Tämän oivalluksen turvin voi

  • juoda jotain kuplivaa sohvalla (join vichyä, ja vielä jotain halpaa sellaista)
  • katsoa Frances Ha:ta aivan tavallisena torstaina (minulla on ollut sellainen hassu sääntö, että elokuvia ei katsella arki-iltaisin, koska ne vievät liikaa aikaa)
  • syödä päivälliseksi neljä suklaakuorrutettua myslipatukkaa (sen sijaan, että kokkaisi jotain terveellistä, aikuista ja järkevää)

Olen myös oivaltanut

  • että tietyn pisteen jälkeen kahvi ei enää piristä (tätä kutsutaan kofeiinin kriittiseksi massaksi)
  • että korkokengillä kävely kipeyttää alaselän
  • että jos niska paukahtaa tiistaina, se on kipeä vielä torstainakin
  • ja että jos menet aamiaistilaisuuteen, älä mene sinne liian aikaisin siksi, että olet neuroottinen oikean paikan löytämisestä (koska sitten joudut ottamaan ruokaa ensimmäisenä, vaikka et millään vielä kehtaisi, ja sitten otat liian vähän etkä kehtaa hakea lisää siinä vaiheessa, kun muut tungeksivat buffetin ympärillä).

Nämäkin oivallukset ovat tätä ikää*.

Mutta se on ok. Kaikki on.

* tämä ikä saavutetaan esim. siinä vaiheessa, kun ei olla enää 20 mutta ei myöskään 30 ja ollaan mahdollisesti valmistuttu jostain tai oltu OIKEISSA TÖISSÄ tai nähty vaikka useampi LAMA (merkittävä sukupolvikokemus!). Toisin sanoen sitä ollaan hankittu ELÄMÄNKOKEMUSTA sen verran, että voidaan käyttää fraaseja ”tässä iässä” tai ”viime vuosikymmenellä” tai ”kun minä olin nuori…” ja samalla hengittää ulos niin, että se ei ole ihan huokaus, mutta merkitsevä uloshengitys kuitenkin.

Koiranpentu, joka opetti minulle elämää

~ Saila ~ Kommentoi

Lähipiiriini on ilmestynyt koiranpentu, joka on varastanut sydämeni täysin. Koira on ihana ja suloinen, ja sillä tuntuu olevan ääretön määrä tietämystä siitä, miten elämää oikein eletään. Pennusta on tullut minulle elämäntaitoguru, joka ei edes aiheuta merkittäviä allergiaoireita!

Tässä koiravauvalta oppimani elämänohjeet:

  • Ole iloinen, kun tapaat läheisiäsi, ja näytä se heille.
  • Nuku silloin, kun väsyttää.

DSC_0420 (2)

  • Innostu pienistä asioista, kuten ulkoilusta tai uusista tuttavuuksista.
  • Leiki, juoksentele tai riehu aina, kun se on mahdollista.
  • Älä murehdi turhaan menneestä tai tulevasta, vaan ole läsnä tässä hetkessä. Menneeseen et voi enää vaikuttaa, tulevaisuus ei ole vielä tapahtunut.
  • Muista, että oikeastaan merkittävintä on se, että on koti, ruokaa ja oma lauma.

DSC_0446

+ 1: Tee silloin tällöin kepposia.

P.s. Lisää elämäntaitovinkkejä löydät vaikka täältä.

Vielä kerran, vuosi viisitoista!

~ Saila ~ Kommentoi

Vuodenvaihteessa tehdyt vuosikatsaukset ja uudenvuodenlupaukset ovat tietenkin klisee, mutta minä tarvitsen välillä pohtimishetkiä, interventioita ja listaamista. Tarvitsen niitä, jotta näkisin, mistä olen tulossa ja mihin olen menossa.

Vuoden 2015 kertaaminen ei tunnu kovin mukavalta, koska vuosi oli kaikkea muuta kuin helppo. Siihen kuului sairautta, surua ja etsimistä. Niistä kaikista huolimatta tuntuu, että olen kuitenkin menossa johonkin ja saavuttanut asioita.

Mikään ei kuitenkaan ole vielä valmista.

DSC_0367
Kuva on muuten otettu jouluaattona!

Siksi en voi kirjoittaa, kuinka paljon opin tai kuinka paljon määrällisesti saavutin. En voi juhlia ulkomaanmatkojen määrällä (0 kpl!) enkä festarireissuilla (myös 0 kpl!). Sen voin kyllä kirjoittaa, että etsin itseäni. Lopulta löysinkin jotain.

Vuosi sitten tähän aikaan yliopiston jälkeinen elämä näytti pelottavalta ja epävarmalta. Olin pitkään hukassa opintojen ja oman alan suhteen. Olisiko pitänyt opiskella insinööriksi? Miksi minä en osaa ikinä päättää mitään? Koska hankkia lapsia ja miten niiden kanssa jaksaisi valvoa, jos niitä hankkisi?

Tällaista kevyttä pohdittavaa aamuyön tunneiksi ja kylmiksi talvipäiviksi.

Pala palalta elämä kuitenkin alkoi jäsentyä. Minä aloin jälleen kirjoittaa ja muistaa, miksi olen alun perin mennyt yliopistoon opiskelemaan sellaisia asioita kuin kirjallisuus tai sosiologia. Aloin muistaa itseni sellaisena kuin joskus olin. Aloin tunnistaa itseni sellaisena kuin olen.

Ehkä vuonna 2016 pystyn rakentamaan itseni päälle enemmän kuin vuonna 2015. (Ja ehkä vuonna 2016 saan vuoden 2015 lukuhaasteen finaaliin.)