Maa ja taivas on upea romaani tieteestä, rakkaudesta ja kärsimyksen ongelmasta

maa-ja-taivas

Yaa Gyasin romaani Maa ja taivas on sanalla sanoen upea.

Upea.

Se on nuoren naisen kasvukertomus, maahanmuuttajaperheen tarina, riippuvuuskertomus sekä eksistentiaalinen pohdiskelu tieteestä, uskosta ja kärsimyksestä. Teos onnistuu tavoittamaan monta ulottuvuutta vaivattomasti ja samalla tunteikkaasti.

Rakastan kirjoja, jotka käsittelevät olemassaolon ja maailman mysteereitä monilta kanteilta. Löysin teoksesta yhtymäkohtia Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia (The Marriage Plot) -romaaniin, jossa kolme yliopiston päättänyttä nuorta etsii tarkoitusta elämälle ja rakkaudelle: yksi biologiasta, yksi uskonnosta, yksi kirjallisuudesta.

Samoin yhtymäkohtia on aiemmin kehumaani Ghana, ikuisesti -romaaniin, jossa maahanmuuttajaperheen lapset kipuilevat etsiessään paikkaansa amerikkalaisessa yhteiskunnassa.

Ulkopuolisena kaikkialla

Romaanin päähenkilö Gifty on nuori neurotieteen tohtorikoulutettava, joka tekee tiliä nuoruutensa, perheensä ja maailmankatsomuksensa kanssa. Hänen vanhempansa muuttivat aikoinaan Ghanasta Alabamaan, eikä elämä uudessa maassa ollutkaan niin ruusuista kuin olisi voinut kuvitella.

Rahasta on tiukkaa. Ihmisten tavat ja lähtökohdat ovat erilaisia. Kirkonmenot ovat erilaisia.

Giftyn ulkonäkö muistuttaa aina siitä, että hän ei sovi joukkoon Alabamassa – mutta toisaalta Gifty ei koe kuuluvansa joukkoon Ghanassakaan, jossa vajaa kielitaito ja amerikkalainen kasvuympäristö muistuttavat ulkopuolisuudesta.

Perheen selviytymiskeinot juurettomuuden käsittelyyn ovat erilaisia. Giftyn keinona on ylisuorittaminen. Hänen äidillään se on uskonto. Hänen isälleen se on kotimaa, johon hän lähtee eikä enää palaa. Giftyn veljelle Nanalle se on huumeet, jotka lopulta vievät veljen hengen.

Giftystä tuntuu, että kaikki ovat pettäneet hänet.

Perhe on pettänyt.

Maa on pettänyt.

Jumala on pettänyt.

Tiedekin pettää.

Yksin yhteisöjen keskellä

Lapsuudessa ja nuoruudessa Gifty ja Nana erottuivat aina joukosta. Nana koki nousun ja tuhon urheilulahjakkuutena, joka sortui huumeisiin. Gifty etsi lohtua paitsi Jumalasta, myös akateemisesta ylivertaisuudesta.

Kahdeksannen syntymäpäiväni jälkeisenä kesänä luin Raamatun kannesta kanteen, ja jopa äiti tunnusti jättäneensä moisen uroteon tekemättä. Halusin ennen kaikkea olla hyvä. Ja halusin selvän polun hyvyyteen. Taisin olla niin etevä matematiikassa ja luonnontieteissä juuri siksi, että niissä säännöt ladotaan pöytään yksitellen, ja jos tekee jotain juuri sillä tavalla kuin se kuuluu tehdä, tulos on täsmälleen odotetunlainen.

Säntillisestä rukoilusta ja aktiivisesta hyvään pyrkimisestä huolimatta Gifty ei löydä rauhaa. Ei hänen äitinsäkään löydä, vaan sairastuu lopulta vakavaan masennukseen.

Nanan kuoleman ja äidin masennuksen hetkellä tuntuu, että kirkko ja yhteisökin pettävät. Että lähimmäisenrakkauteen ja hyvyyteen on helppo uskoa ja että niitä saa osakseen silloin, kun kaikki on hyvin.

Sitten, kun ei ole, ne katoavat. Yhteisö kääntää selän.

Uskonnon lisäksi Gifty etsii vastauksia tieteestä, joka on ennakoitavaa ja eksaktia. Mutta myös tieteen ympärillä on yhteisö, joka jättää ulkopuoliseksi.

Opiskelutoverit Harvardissa ovat keskiluokkaisia ja rentoja, heille on helppoa olla olemassa. Heille uskonto on vitsi ja itsensä ilmaiseminen vaivatonta. Heille ihmissuhteisiin ja seksuaalisuuteen ei liity kieltojen ja häpeän kerroksia, jotka Giftyyn ovat iskostuneet.

En ollut tarpeeksi cool, tarpeeksi valkoinen, tarpeeksi. Collegessa olin ollut ujo ja kömpelö, koska nahanluontini oli vielä kesken ja halusin eroon sellaisesta kristillisyydestä, jonka mukaan minun tuli säästää itseäni avioliittoon ja joka sai minut pelkäämään miehiä ja omaa kehoani.

Maa vai taivas vai molemmat?

Aikuinen Gifty on valinnut tieteen, ja tutkii sitä, mikä on vaikeinta: aivoja ja palkintohakuiseen käyttäytymiseen liittyviä hermoratoja. Sitä, miten riippuvuus kehittyy hiirien aivoissa. Sitä, miten voisi ratkaista kärsimyksen.

Ja vaikka Gifty on nähnyt useat aivot, tutkinut ja tutkinut, eivät aivot koskaan paljasta kaikkea. Niitä ei voi koskaan täysin ymmärtää. Vaikka aivoalueen aktivoitumisen näkisi, ajatusta tai tunnetta ei tavoita.

Tiedekään ei pysty kertomaan, mitä Nana ajatteli tai tunsi. Se ei kerro, miksi juuri Nana kuoli heroiiniin, eikä se ratkaise äidin masennusta.

En tiedä, miksi Jeesus herätti Lasaruksen kuolleista, mutta en tiedä sitäkään, miksi jotkut hiiret lakkaavat painamasta vipua ja toiset eivät. Voi olla, että nämä kaksi kysymystä eivät ole yhteismitallisia, mutta koska ne ovat nousseet omaan ainutlaatuiseen mieleeni jossain kohtaa elämääni, niillä on arvoa minulle.

Tematiikan lisäksi hienointa teoksessa on se hienovireinen tarkkuus, jolla Gyasi kuvaa ajattelua, elämää ja perhesuhteita. Sitä, millaisia kehiä mieli kiertää kun se yrittää jäsentää elettyä ja löytää ratkaisuja. Sitä, millaista on varttua aikuiseksi juurettomana, ristiriitojen keskellä.

Eikä teos ole niin synkkä, miltä se voisi kuulostaa. Vaikka pelastus tuntuu olevan kaukana, rivien väleistä loistaa valo.

  • Yaa Gyasi: Maa ja taivas (Transcendent Kingdom), 2020
  • Suomentanut Arto Schroderus
  • Kustannusosakeyhtiö Otava
  • Kuunneltu äänikirjana

Taiye Selasin romaani Ghana ikuisesti kuvaa särkynyttä perhettä eheästi

ghana ikuisestiTaiye Selasin hengästyttävä romaani Ghana ikuisesti kertoo tarinan perheestä, joka kurottaa kohti amerikkalaista unelmaa. Lahjakas Kweku Sai ponnistaa Ghanasta kirurgiksi, nai nigerialaisen Folan ja perustaa tämän kanssa nelilapsisen perheen Bostoniin. Kun Kweku epäonnistuu leikkauksessa, hän hylkää häpeissään perheensä ja palaa yksin Ghanaan. Fola tekee parhaansa saadakseen kahdelle pojalleen ja kahdelle tyttärelleen hyvän koulutuksen. Kaikesta yrittämisestä huolimatta perhe särkyy, levittäytyy ympäri maailmaa, kunnes tragedia pakottaa heidät jälleen yhteen.

Heidän tukenaan ei ole mitään niin painavaa kuin raha; he kiskoutuvat alaspäin pystysuoraa akselia pitkin, kohti samaa maapalaa. Heidän allaan ei leviä edes juuria: heillä ei ole elossa olevia isovanhempia, ei historiaa, vaakasuoraa akselia – he ovat leijailleet, hajaantuneet ja ajautuneet poispäin, tai sisäänpäin, ja tuskin huomanneet, kun joku on pudonnut kelkasta pois.

Romaanin pirstaleinen rakenne korostaa perheen rikkonaisuutta. Teksti hyppii aikatasosta ja näkökulmasta toiseen ennakoimattomasti, mutta silti niin taitavasti, että lukija ei putoa kyydistä. Lopulta ympyrä sulkeutuu niin hyvin kuin se vain voi, ja lukijalle piirtyy kokonaiskuva perheen lasten kohtaloista sekä Kwekun ja Folan menneisyydestä.

Juurettomuus ja toiseus ovat teoksen keskeisiä teemoja. Kun toinen vanhempi on lähtöisin Ghanasta, toinen Nigeriasta, ei kummallakaan ole suurta länsimaista sukuhistoriaa kerrottavakseen. Ei perittyjä kiinteistöjä, vaikuttavia sukupuita, takanreunuksia täynnä valokuvia suvun merkkihenkilöistä. On vain ponnistelu, jotta pysyisi mukana yhteiskunnassa, jatkuva putoamisen pelko ja kokemus siitä, että pitää olla vähän enemmän kelvatakseen.

Parhaiten kelpaamisessa onnistuu esikoispoika Olu, joka suorittaa mallimaahanmuuttajan elämää vaimonsa Lingin kanssa; tahraton koti, lääkärin ammatti, hyväntekeväisyystyö ja yleinen steriiliys. Kaikessa kliinisyydessään Olu jää hahmona etäiseksi, kuten myös toinen poika Kehinde, kuvataiteilija.

Selasi pääsee perheen naishahmojen kuvaamisessa miehiä syvemmälle, ja naiset ovat hyvin ruumiillisia, kuin oikeaa lihaa ja verta. Folalla on kehossaan oma paikka jokaiselle lapselleen, ja hän kuulostelee tuntemuksiaan niiden kautta. Nuorempi tytär Sadie lääkitsee tyhjyyttään ja ahdistustaan ahmimalla ja oksentamalla, kadehtii kaunista sisartaan ja valkoisia ystäviään, joilla on sukuhistoria, jotka näyttävät kuuluvan balettitunneille ja huippuyliopistoihin. Taiwo puolestaan ei ole kotonaan hätkähdyttävän kauniissa ulkomuodossaan, ei ole tiedostanut viehätysvoimaansa, eikä osaa hyödyntää lahjakkuuttaan tai kiinnittyä muuhun kuin toivottomaan suhteeseen naimisissa olevan miehen kanssa.

Vasen yläsektori, lähellä Sadieta mutta lähempänä sydäntä, ei tempomista eikä kireyttä eikä jyskyttävää kauhua, vaan kaiku: tyhjyyttä, tyhjenemistä. Tuttu tunne. Ei se, jota hän etsi ja pelkäsi (joka olisi ennakoinut lapsen vahingoittumista) vaan sellainen jonka hän muisti, vailla epäilystäkään, neljän vuosikymmenen takaa: muisto, jonka olemassaolon hän oli unohtanut.

Vaikka teos sortuu ajoittain ylitunteellisuuteen, sellaiseen, jossa kaikki on pelkkää synkkyyttä, se on hieno kokonaisuus, jossa muoto ja merkitys vahvistavat toisiaan. Selasin kerronta on runollista, yksityiskohtien kuvaaminen ja niiden taju hätkähdyttävää. Lopulta pirstaleista muodostuu kokonaisuus, jonka voi ainakin kuvitella eheäksi.

  • Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (Ghana must go), 2013
  • Suomentanut Marianna Kurtto
  • 400 s.
  • Otava

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM