Jos et jaksa lukea runoja, katso niitä videolta!

Runous tuntuu olevan kirjallisuudenlajeista se, jonka helpoiten hylkään, piilotan arjen kiireisiin ja unohdan. Se on kummallista, koska olen itse kirjoittanut eniten juuri runoja. Niitä saattaa olla jopa muutamia satoja.

Aikoinaan, kun vielä opiskelin kirjallisuutta pääaineenani, pidin kaikkein eniten runoudesta. Analysoinnista, tutkimuksesta, teorioista, kaikesta! Innostuin flarf-runoudesta ja kulutin penkkiä lyriikan teorian kursseilla.

DSC_0257 (2)
Runolliset pitkospuut

Sitten jossain vaiheessa tapahtui elämä: tenttikirjoja, töitä, poukkoillen eteneviä vuodenkiertoja. Kiireitä, etsimisiä, vaihtuvia keittiöitä, joissa juoda aamukahvia.

Yhtäkkiä en lukenutkaan kovin paljoa. En proosaa, en runoutta. Ja yhtäkkiä olen missannut paljon.

Kun tänään törmäsin J.P. Sipilän runoinstallaatioon Sleight of Tree, olin mykistynyt. Mykistynyt siitä, että en tiennyt tällaisen olemassaolosta. Mykistynyt siitä, että muistin jälleen runouden olevan niin mahtavaa. Mykistynyt siitä fiiliksestä, jonka kuvan, musiikin ja tekstin yhdistäminen sai aikaan.

Jos et jaksa lukea runoja, katso niitä! Lisää löytyy vaikka täältä!

Viisi syytä rakastaa leudompaa säätä

Kuluneet viikot ovat olleet ehkä kauniita, mutta rehellisyyden nimissä sietämättömiä. Yli 20 pakkasastetta hyydyttävät mielen ja veren, tekevät pysäkillä seisomisesta tuskallista ja kauniista pukeutumisesta mahdotonta.

Puista tuollaiset pakkasasteet tekevät kauniita (mutta niiden ei tarvitsekaan kerrospukeutua naurettavan näköisesti).

DSC_0493 (2)
Ruudun takana turvassa

Tänään Helsingin ilmassa oli keväinen tuoksu, minä tunsin sen varmasti! Sieltä se tulee, ehkä mutkien kautta, mutta tulee kuitenkin.

Listaihmisenä (katso vaikka täältä tai täältä!) listasin viisi asiaa, jotka ilahduttivat äkillisesti lauhtuneessa ilmanalassa:

  1. Voin käyttää kirpputorilta löytämääni rumanhienoa nahkatakkia!
  2. Ulkoilu on jälleen mukavaa, eivätkä kävelylenkit tunnu kivuliailta.
  3. Tiukkojen farkkujen alle ei tarvitse yrittää tunkea n-määrää sukkahousuja tai muuta lämmikettä.
  4. Silmät eivät jäädy päähän.
  5. Ajatus ulkojäällä luistelemisesta tuntuu houkuttelelevalta.

(Erityisesti viimeisestä kohdasta olen iloinen, koska se ennustaa mukavampia hetkiä minulle ja tuskailemalleni taitoluisteluharrastukselle.)

Kevättä kohti, sinne minä nyt suuntaan.

DSC_0491 (2)
Huurteiset puut, nuo penteleet!

Linn Ullmann: Aarteemme kallis

Lukuhaasteeni etenee jälleen! Tällä kertaa se etenee Linn Ullmannin romaanin Aarteemme kallis (2011) voimin. Aarteemme kallis on upea kirja, joka ei päästä lukijaa helpolla: siinä on paljon hahmoja, rikottua kronologiaa, runollista kieltä, tekstiviestejä ja Facebook-profiileja – teos on siis lähes täydellinen nykyromaani.

Romaanin keskiössä on yksi perhe ja heidän lastenhoitajansa, 19-vuotias Mille. Ydinperheen muodostavat Siri ja Jon sekä heidän tyttärensä Alma ja Liv. Tummapiirteinen, ahdistunut esikoinen Alma ja aurinkoinen pikkusisko Liv. Lisäksi on Sirin äiti, alkoholisoitunut Jenny, tämän kumppani Irma sekä lukuisat muut sukulaiset, naapurit ja tuttavat.

Ja tietenkin Mille, kaunis nuori Mille, joka palkataan kesäksi hoitamaan Liviä ja Almaa. Mille, jonka katoaminen ja murha mainitaan jo takakannessa, siksi mainitsen sen tässäkin. Hänen katoamisensa jälkeen perheen arkeen tulee säröjä. Jon kirjoittaa vuosikausia samaa romaania, Alma leikkaa opettajaltaan palmikon ja Jenny juo yhä enemmän.

DSC_0463

Yksi teoksen kantava teema on ruumiillisuus, erityisesti naisen ruumis. Jennyn keho vanhenee ja rapistuu, Sirin selkä on vino, Mille on nuoruuden ja kauneuden ruumiillistuma, Alma väkivaltainen. Eri-ikäisten naisten ja kehojen kautta käydään läpi elämän koko kirjo. Miehet säestävät taustalla: naapuruston pikkupojat piilottavat ja löytävät aarteita, Jon kipuilee kirjoittamisen kanssa, haaveilee Millestä ja pettää vaimoaan, KB:ksi kutsuttu poika raiskaa ja tappaa.

Kirja ei ole helppo eikä kevyt, kaunis se on kielensä vuoksi. Kauniiseen kieleen on kirjoitettu väkivaltaisia säröjä, rumia ja töksähtäviä sanoja. Se ehkä tekee kokonaisuudesta niin hallitun ja vaikuttavan. Rankoista tapahtumistaan huolimatta teokseen mahtuu myös huumoria, välillä hyvin mustaa sellaista.

Pohjimmiltaan kirja kertoo ihmisistä, jotka kulkevat toistensa ohi, katoavat arkeen tai metsään. Ja kertomisen Ullmann tekee erittäin vakuuttavasti. Suosittelen!

Luistimet naulaan

Jo joitakin vuosia olen elänyt jäävuorojen tahdissa. Olen herännyt viikonloppuisin aikaisin päästäkseni luistelemaan. Olen valvonut arkisin myöhään päästäkseni luistelemaan. Olen suunnitellut aikataulujani yleisöluisteluiden mukaan. Olen halunnut oppia niin paljon kuin aikuisena voi oppia ja olen tarttunut haasteeseen samalla tarmolla, millä aina tartun haasteisiin.

Samalla tarmolla, jolla aikoinaan hiihdin, juoksin tai pelasin salibandya. Rakkaudesta liikkumiseen, rakkaudesta liikkeeseen.

luistimet

Lopulta se kuitenkin alkoi väsyttää, lopulta luistimet painoivat jalkoja liikaa. Viikonloppuisin halusin tehdä muutakin kuin herätä aikaisin luistelemaan tai keskeyttää sunnuntai-iltapäiväni lähtemällä jäähallille.

Ja ne kivut. Välillä lonkkaani särki yökaudet, välillä polveni kipeytyi. Ehkä ongelmanani on perfektionismi, ehkä nuorempana hankitut urheiluvammat, ehkä liika ankaruus. Ilo katosi, luistimet tuntuivat vierailta, jää pelottavalta.

IMG_20150210_143125

Nyt olen päättänyt laittaa luistimet naulaan. Se surettaa, mutta tuntuu helpottavalta. Aion tehdä nyt muuta, joogata, lenkkeillä, olla heräämättä viikonloppuaamuisin aikaisin.

Ja sitten joskus, palata jäälle, kun se tuntuu hyvältä.

Ehkä palaan ensi kaudella. Ehkä myöhemmin. Lopulta kuitenkin palaan, ja sitten potkaisen vauhtia kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan.

Vielä kerran, vuosi viisitoista!

Vuodenvaihteessa tehdyt vuosikatsaukset ja uudenvuodenlupaukset ovat tietenkin klisee, mutta minä tarvitsen välillä pohtimishetkiä, interventioita ja listaamista. Tarvitsen niitä, jotta näkisin, mistä olen tulossa ja mihin olen menossa.

Vuoden 2015 kertaaminen ei tunnu kovin mukavalta, koska vuosi oli kaikkea muuta kuin helppo. Siihen kuului sairautta, surua ja etsimistä. Niistä kaikista huolimatta tuntuu, että olen kuitenkin menossa johonkin ja saavuttanut asioita.

Mikään ei kuitenkaan ole vielä valmista.

DSC_0367
Kuva on muuten otettu jouluaattona!

Siksi en voi kirjoittaa, kuinka paljon opin tai kuinka paljon määrällisesti saavutin. En voi juhlia ulkomaanmatkojen määrällä (0 kpl!) enkä festarireissuilla (myös 0 kpl!). Sen voin kyllä kirjoittaa, että etsin itseäni. Lopulta löysinkin jotain.

Vuosi sitten tähän aikaan yliopiston jälkeinen elämä näytti pelottavalta ja epävarmalta. Olin pitkään hukassa opintojen ja oman alan suhteen. Olisiko pitänyt opiskella insinööriksi? Miksi minä en osaa ikinä päättää mitään? Koska hankkia lapsia ja miten niiden kanssa jaksaisi valvoa, jos niitä hankkisi?

Tällaista kevyttä pohdittavaa aamuyön tunneiksi ja kylmiksi talvipäiviksi.

Pala palalta elämä kuitenkin alkoi jäsentyä. Minä aloin jälleen kirjoittaa ja muistaa, miksi olen alun perin mennyt yliopistoon opiskelemaan sellaisia asioita kuin kirjallisuus tai sosiologia. Aloin muistaa itseni sellaisena kuin joskus olin. Aloin tunnistaa itseni sellaisena kuin olen.

Ehkä vuonna 2016 pystyn rakentamaan itseni päälle enemmän kuin vuonna 2015. (Ja ehkä vuonna 2016 saan vuoden 2015 lukuhaasteen finaaliin.)

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti

Olen löytänyt kultaa: kirjan, jota ei malta laskea käsistään, kirjan, jossa arkisista tarinoista kasvaa suuria kertomuksia ihmisyydestä, perheestä, rakkaudesta ja vieraudesta. Jhumpa Lahirin esikoisteos Tämä siunattu koti (Interpreter of Maladies) palkittiin Pulitzerilla ja New Yorkerin esikoiskirjapalkinnolla, eikä syyttä.

Tämä siunattu koti on novellikokoelma. Novelleille on yhteistä tavalla tai toisella Intia: toisissa kertomuksissa se on tapahtumapaikka, toisissa Yhdysvaltoihin muuttaneiden hahmojen lähtömaa tai kaipauksen kohde.  Yhdysvaltoihin sijoittuvissa teksteissä Intia on läsnä ruuanlaitossa, kultakoristeisissa sareissa tai järjestetyissä avioliitoissa, vähintään hahmojen nimissä.

DSC_0373~2

Novellien hahmot ovat tavallisia, vaatimattomiakin. Kadunlakaisijoita, kirjastotyöntekijöitä, tulkkeja, kotirouvia ja professoreita. He hakevat paikkaansa ja kotiaan eri tavoin, ja heidän arkisista ponnisteluistaan nousee hienoja oivalluksia elämästä.

Teoksen kieli on aistivoimaista ja sujuvaa, novellit rakentuvat ja huipentuvat taitavasti. Vierauden ja sopeutumisen tematiikka viehättävät, mutta näistä suurista teemoista huolimatta nautin myös kiehtovasta arjen kuvaamisesta.  Vahva suositus!

Viisi vinkkiä parempiin uudenvuodenlupauksiin

Uudenvuodenlupaukset eivät ole aina tuntuneet kovin merkityksellisiltä tai tähdellisiltä. Vanhemmiten olen alkanut pitää niistä, koska olen muokannut niitä maailmaasyleilevien lupausten sijaan helposti pureskeltaviksi tavoitteiksi. Koska pidän listojen tekemisestä, tavoitteiden listaaminen on tälle luonteva jatkumo, ja vuodenvaihde tarjoaa kätevän vaiheen käydä läpi edellisen vuoden tavoitteiden täyttymistä.

DSC_0387

Tässäpä vinkkejä tavallista parempiin uudenvuodenlupauksiin:

  1. Mieti asioita, jotka ovat tärkeitä sinulle itsellesi ja jotka haluat toteuttaa itsesi vuoksi. Kun motivaatio tulee sisältä eikä ulkoa, on työskentely tavoitteiden saavuttamiseksi helpompaa ja palkitsevampaa.
  2. Aseta tavoitteet konkreettiseen, helposti mitattavaan muotoon. Esimerkiksi ”käyn joka viikko lenkillä kaksi kertaa” on huomattavasti yksinkertaisempi toteuttaa kuin abstraktimpi ”aloitan liikunnan”.
  3. Pidä tavoitteet realistisina ja jaa ne pieniin osatavoitteisiin. Seuraa edistymistäsi säännöllisesti.
  4. Kirjaa tavoitteesi ylös esimerkiksi puhelimeesi tai jääkaapin oveen.
  5. Muista palkita itseäsi hyvästä edistymisestä. Jos et ole edistynyt toivomallasi tavalla, älä ruoski itseäsi vaan muokkaa tavoitettasi ja jatka ponnistelua.

+1 Lauren Conradin sivustolta löytyy hauska pohja uudenvuodenlupauksia varten.

Ihanaa vuotta 2016!

 

Laura Honkasalo: Tyttökerho

Honkasalon Tyttökerho-pokkari on lojunut kirjahyllyssäni vuosikausia. Luin sen kymmenisen vuotta sitten, ja silloin muistaakseni pidin kirjasta älyttömän paljon. Tartuin Tyttökerhoon uudestaan kesällä, ja reaktioni oli täysin päinvastainen.

Tyttökerhon muodostavat Katri sekä hänen parhaat ystävänsä Nuppu ja Tuuli. Naiset viettävät nuorten aikuisten huoletonta elämää Helsingissä. He notkuvat ravintoloissa ja baareissa, treffailevat miehiä ja matkustelevat. Sunnuntaisin kokoonnutaan krapulalounaalle tai vain oleilemaan.

DSC_0374~2

Yksi kirjan kantavista konflikteista on Katrin on/off -suhde surusilmäiseen Miloon, joka haluaa säilyttää vapautensa mutta varata samalla Katrin itselleen. Katri puolestaan haikailee sitoutumisen, remontoimisen ja lapsilauman perään. Odottaa, riutuu yksinäisyydestä, ja odottaa jälleen.

Kirjan edetessä Katri, Tuuli ja Nuppu kasvavat tahoillaan ja muuttavat tottumuksiaan. Kolmikon, ja heidän tuttavapiirinsä, ihmissuhteet alkavat, päättyvät ja kehittyvät.

Tyttökerhoon oli vaikea samaistua vaikka nuori aikuinen olenkin. Usein kirja ärsytti minua aivan valtavasti. Katrin hahmo on itsekeskeinen märehtijä, Tuuli jää hahmona viileäksi kuten käyttämänsä hajuvesi viileä vesinainen, ja Nuppu on lapsellinen hysteerisessä rakkaudenkaipuussaan.

En ole varma, onko kirjan tarkoitus olla viihderomaani – ehkä se selittäisi hahmojen ohuutta. Tai ehkä kirjan tarkoitus on käsitellä ironisesti lapsettomia, kaupunkilaisia kolmikymppisiä. Siinä tapauksessa ironia jäi minulta tavoittamatta.

Tyttökerho on kaikesta huolimatta helppo- ja nopealukuinen, ja siinä käytetty kieli on kaunista. Teos sopii rennoksi lukemiseksi, jos kaipaa suhdedraamoja ja tunnelmallisia tilannekuvia – niiden maalailussa Honkasalo on varsin taitava. Ihmissuhdekiemuroiden kuvaamisessa Honkasalo on kuitenkin onnistunut paljon paremminkin.

Marraskuun parhaat

Marraskuu oli sateinen ja pimeä, mutta mahtui siihen muutamia valopilkkujakin:

DSC_0347

Muutamat huikean kauniit taivaat ja auringonlaskut, vaikka keskimäärin olikin märkää ja pimeää.

DSC_0334

Kokonaisen peilisalin valloittaminen omaan käyttöön.

DSC_0333

Ja lumi, joka tuli ja meni. Eräänä aamuna se oli maassa, kun odotin ratikkaa. Kun tulin illalla kotiin, se oli jo kadonnut.

Ehkä se vielä palaa ja valaisee.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Luin Pauliina Rauhalan Taivaslaulun jo keväällä, mutta siitä kirjoittaminen jäi työkiireiden jalkoihin. Kirjan tarina pysyi kuitenkin mielessä kauan.

Taivaslaulussa kerrotaan vanhoillislestadiolaisen avioparin, Viljan ja Aleksin sekä heidän lastensa, tarina. Rakastumisesta on lyhyt matka avioliittoon ja hiljalleen kasvavaan lapsikatraaseen.Lyhyt matka on myös uupumiseen ja vaikeisiin ratkaisuihin: miten elää yhteisössä, joka kieltää ehkäisyn, kun kasvava lapsilauma uuvuttaa ja pelottaa?

Kevättalvi
Kevättalven taivas ja katoavat jäät – kirja palautui kirjastoon ennen kuin näppäsin siitä kuvan.

Eniten teoksessa koskettivat runollinen kieli, intertekstuaalisuus ja vahva ruumiillisuuden kuvaus. Nuori Vilja on kehonsa armoilla, seuraa kuukautisiaan ja niiden poisjäämisiä, kestää raskauksia ja synnytyksiä. Naiseus ja minuus katoavat äitiyteen ja epätoivoon, yhteisön tarjoamaan ahtaaseen rooliin.

Vilja ja Aleksi ovat vaikeiden ratkaisujen edessä, kun vastakkain ovat jaksaminen ja yhteisön tiukat normit. Vaikeusista huolimatta suurimmaksi nousee kuitenkin lopulta rakkaus, mikä tekee kirjan tarinasta lohdullisen.