Ilosaarirock 2017 eli näin kävin festareilla

Kirjoitin aiemmin festaroinnista ja siitä, kuinka se on ollut minulle rakas kesäharrastus. Viime vuosina olen kuitenkin tehnyt lähinnä päivävierailuja festareille ja keskittynyt kaupunkifestareihin. Tänä vuonna päätin muuttaa asian ja lähteä vielä kerran Ilosaarirockiin teltan kanssa.

Ilosaarirock2017_1

Alkuun hieman hirvitti. Olisinko kaikkia vanhempi ja tylsempi, olisinko kaikkein ikälopuin ja noloin tyyppi leirintäalueella? Menettäisinkö vain hermoni? Pelkäsin aivan turhaan. Viikonloppu oli hauskin aikoihin, ja kaiken vuosien varrella karttuneen festaritietotaidon ansiosta ehkä jopa parempi kuin ne nuoruuden festarireissut: tällä kertaa jalassa olivat vaelluskengät (kura ei haitannut, jalat eivät kipeytyneet), ja suola- ja nestetasapainosta tuli pidettyä huolta muillakin tavoilla kuin sipseillä ja kaljalla.

Ilosaarirock2017_2

Vuosien tauko oli saanut minut unohtamaan, kuinka upea festari Ilosaarirock on, ja kuinka ihana elämänrytmi vähän pienemmissä kaupungeissa on. Ensimmäinen asia, joka Joensuussa nimittäin ihastuttaa, on rytmi. Helsingissä minä juoksen metroon, vaikka seuraava tulee viiden minuutin kuluttua. Joensuussa ei juosta. Helsingissä minä naputtelen sormiani kärsimättömästi, jos kassajono ei etene. Joensuussa se ei etene siksi, että kassa kyselee iloisesti tulit sie rokkiin? Minä vastasin yhtä iloisesti tulleeni, ja vanhojen hyvien aikojen kunniaksi ostin halpaa siideriä.

Entäs ne keikat sitten?

Disco Ensemblen keikalla viime vuosikymmenen tunnusbiisi We might fall apart herkisti, etenkin, kun kaikki tuntui muutenkin samalta kuin kymmenen vuotta sitten. Tässä minä taas olen, ajattelin. Juuri siellä, missä pitikin olla. Huoratronin keikalla tajusin joutuneeni keskelle tanssivaa ihmismassaa, vaikka minun pitäisi varjella vasta laseroituja silmiäni iskuilta. Laitoin aurinkolasit silmille ja jorasin väentungoksessa keikan loppuun. Just like the old days. Sunnuntain ehdoton helmi oli Parov Stelar, joka hymyilitti vielä pitkään keikan jälkeen.

Jäljelle jää yksi helmi ja perimmäinen syy koko reissulleni: Ultra Bra. Minä olin 13-vuotias, kun Ultra Bra lopetti. Liian nuori jäähyväiskeikoille, liian nuori osaksi sitä x-sukupolven sukupolvikokemusta, joksi Ultra Brata aina nimitetään. Minulle jäi y-sukupolven sukupolvikokemus, jossa Ultra Brata luukutettiin lukiobileissä, jossa sen tahtiin vartuttiin aikuisiksi ja jossa kirottiin missattua mahdollisuutta nähdä bändi livenä.

Joskus uusia mahdollisuuksia silti tulee.

Tämän uuden mahdollisuuden aikana ilta pimeni ympärillä, väkijoukko lauloi mukana ja kun Itket ja kuuntelet käynnistyi, minä todellakin itkin ja kuuntelin. Yksi parhaista ystävistäni lauloi edessäni, ja minä ajattelin, että näitä biisejä kuunnellen olemme kyllä selvinneet monenlaisesta.

Ilosaarirock2017_4

Keikan jälkeen kävelin pökerryksissä leirintäalueelle, ja pimeässä yössä kaikui yhteislauluna Leevi & the leavingsin Pohjois-Karjala. Siitä huolimatta en jäänyt juomaan kaljaa auringonnousuun.

Maanantaiaamuna rautatieasemalla oli vastassa konduktööri, joka kysyi, onko Ilosaarirockin jälkeen vielä elämää.

On. Se vasta alkoi.

 

Elämä on tässä ja nyt eli miksi kannatti ostaa piano sinkkuboksiin

Minulla on tapana elää sitku-elämää. Sellaista, että suon itselleni asioita sitten kun jokin muu on tapahtunut tai saavutettu. Sitten kun on kesä. Sitten kun on aikaa. Sitten kun asun isommassa asunnossa, sitten kun olen aikuinen.

Eihän se niin toimi.

Elämä on kuitenkin tässä ja nyt, ei vasta sitten ja kun. Minä elän tätä arkea, tätä aikaa päivittäin, enkä voi tietää, toteutuvatko epämääräiset sitku-visioni ikinä. Nehän ovat vasta edessä. Ehkä ne ovat seuraavan kolmen vuoden syklin loppupäässä, ehkä lähempänä. Ehkä jopa kauempana.

Olen tehnyt joitakin pieniä liikahduksia sitkusta tässä ja nytiin. Ostanut leikkokukkia jos huvittaa. Kokannut ihmisille luonani, vaikka olin luullut, ettei sinkkuboksini keittokomerossa kannata kokata isoja määriä, että voin järjestää illalliskutsuja sitku asun jossain muualla.

photo_2017-02-24_20-14-26

Olin aiemmin ajatellut, että ostan pianon sitku asun isommassa asunnossa, sitku sille on tilaa. Sitku soittamiselle on aikaa. Ajatusteni kääntämiseen vaadittiin kaksi ihmistä: toinen, joka sanoi, että voishan sen pianon ostaa nyt, mennäänkö huomenna koesoittamaan niitä. Toinen, joka lainasi rullamitan kun mittailin, olisiko asunnossani todella pianolle sopiva kohta. Olihan siellä, juuri ja juuri.

Seuraavana päivänä minä olin ostanut itselleni pianon. Se sopi asuntooni täydellisesti.

Kun istuin pianoni eteen ensimmäistä kertaa, ajattelin, että sen olisi kuulunut olla täällä alusta asti. Miten olinkaan odottanut niin kauan sen ostamista tai ajatellut, että voi elää ihan hyvin ilmankin. Tämä hetki on kuitenkin ainoa, jolla juuri nyt on väliä. Edelliset hetket ovat jo menneet ja seuraavia en ole vielä elänyt.

Enkä minä vielä osaa sanoa seuraavista hetkistä mitään. Siksi tartun nykyiseen.

Kevätlauluja

Musiikki on minulle merkityksellinen juttu. Havahduin siihen loppuvuodesta kun tajusin, kuinka suurta onnea pianonsoitto minulle voikaan tuottaa. Soittamisen lisäksi on kappaleita, muiden soittamia ja laulamia. Sellaisia, joista tulee erityisen merkittäviä tunnuskappaleita tietyille elämän taitekohdille. Sellaisia, että niiden kuuleminen vuosienkin jälkeen nostaa esiin tunnetiloja, ajatuksia, muistoja, tuoksuja.

Minulla on joitakin sellaisia, kuten

Children of Bodomin Needled 24/7 (naurakaa vaan). Vuosia, vuosia sitten, silloin kun en ollut vielä edes kandi, olin kamalassa työpaikassa. Se oli niitä työpaikkoja, joissa opiskelijat kärvistelevät kesäisin. Aggressiivinen musiikki oli ainoa tapa selvitä läpi päivistä. Kaveripiirissäni yleistyi tämän johdosta sanonta mua vituttaa taas töissä niin paljon, että on pakko kuunnella Children of Bodomia.

Pink Floydin Shine on You Crazy Diamond. Fiilistely- ja ajattelubiisi vailla vertaa. Shine on You Crazy Diamond kaivetaan esiin esimerkiksi silloin, kun iskee äkillinen tarve juoda punaviiniä. Tai silloin kun iskee äkillinen tarve värittää värityskirjaa. Tai silloin kun kävellään kesäiltana kotiin metsästä vähän pöllämystyneenä ja katsotaan laskevan auringon valoa (ja ajatellaan tärkeitä ajatuksia, hieman ikävöidään).

Nick Cave & The Bad Seedsin Push the Sky Away. Push the Sky Away soitettiin viimeisenä biisinä bändin Flow-keikalla. Elokuun yö oli ympärillä sakea, pimeä, Push the Sky Away palasi kaikuna ympäröivistä kerrostaloista ja yleisö kuunteli vaiti, niin minäkin, olin vaiti ja valutin kyyneleitä poskilleni. Seuraavana syksynä olin töissä yliopistolla ja kirjoitin samalla graduani. Kävelin pimeinä marraskuun iltoina kotiini Sörnäistenniemelle ja kuuntelin Push the Sky Awayta. Iltakävely kotiin oli päivän ainoa hetki ulkona, elämä tuntui epätodelliselta, videopeliltä. Kirjoitin ja kuuntelin Push the Sky Awayta, kunnes tuli kevät ja yö, jona lähtivät jäät.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
(ja silloisen kotini ikkunasta todella näki, kun jäät lähtevät)

Mapein Changea kuuntelin paljon valmistumisvuonnani 2014. Kaikki oli avoinna, pelottavaa ja epävarmaa. Mutta sitten kuitenkin pystyin laulamaan mukana don’t you worry about a thing my brother /a little love is all it takes / don’t you worry about a thing my sister / we’re all waiting for a change. En tarvinnut muuta.

David Bowien Modern Love soi taustalla myös toteemielokuvassani Frances Ha:ssa. Ja sehän on sellainen biisi, joka säestää esimerkiksi sitä, kun erotaan vahingossa. Tai kun juostaan kaupungin kaduilla, koska juokseminen on ainoa asia, joka on helppoa. Kun rakastutaan vahingossa, kun ei tiedetä, mihin mennä. Frances ei tiedä, minä en ole aina tiennyt. Mutta musiikki on aina pysynyt taustalla, siihen olen nojannut.

Sitten on vielä Vesalan Sinuun minä jään. Se puhukoon puolestaan itse, minä en osaa paremmin sanoa kuin että paljon olen sitä soittanut ja laulanut. Sinuun minä jään / kun kevätlauluja ei lauleta enää.

Juuri ennen vuodenvaihdetta minä päätin, että en enää ikinä elä tosi paskaa vuotta. Että nyt teen asioita eri tavalla, päästän irti ja katson uuteen huomiseen, koska uusi huominen, eilistään se kaitaa, laulaa PMMP.

Ja minä, minä laulan pelkkiä kevätlauluja, ja viimeisenä sointuna soitan aina duurisoinnun,

Sydän, sydän

Nyt on kourassa sitten sellainen opus ja moderni klassikko, että joudun pohtimaan, mihin sen sijoitan. Onko kyseessä tietokirja, elämäkerta vai sarjakuvaromaani? Onko kyse merkityspaosta, yleisestä sekoilusta vai vaan neljästä toistaan tyhmemmästä arkkienkelistä?

Kysehän on Sydän, sydän -orkesterista ja heidän opuksestaan, joka sisältää käsiohjelmia, kuvia ja muistoja vuosilta 2002 – 2016.

Jotta teoksen merkitys aukenisi, hommaa pitää vähän taustoittaa osaltani: Sydän, sydän ja minä olemme kulkeneet pitkän tien. Pari viikkoa sitten olin Tavastialla kyseisen orkesterin keikalla ties kuinka monetta kertaa ja tajusin, että Sydän, sydän on ollut elämässäni kolmen poikaystävän ajan. Olen käynyt heistä jokaisen kanssa bändin keikalla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No, kyseiseen bändiin liittyy sattuneista syistä paljon muistoja, tässä niistä joitakin:

  • Aikoinaan Sydän, sydämen kotisivuilla oli keittokirja-osio, jossa oli erinäisiä ruokaohjeita. Minä ja poikaystäväni viime vuosikymmeneltä järjestimme yhtenä talvisena iltana sellaisen pariskuntaillan. Sellaisen, johon kutsutaan tuttavapariskuntia, joille laitetaan ruokaa ja joiden kanssa pelataan seurapelejä. Poikaystäväni leipoi kasvispiirakan sydäreiden ohjeella, ja piiras teki kauppansa. Viini virtasi, Aliasta pelattiin. Loppuillasta kaatui viinilaseja ja koordinaatiokyky heikkeni, Sydän, sydäntä kuunneltiin ja sitten jotain Porcupine Treetä, ja jotain semmosta, mitä nuoret älyköt nyt yleensä kuuntelevat.

Eipä oo viime aikoina ollut pariskuntailtoja.

  • Kerran olin menossa ystävättäreni kanssa orkesterin Kansan parissa -kiertueen keikalle Zetoriin. Olin unohtanut henkkarit kotiin, tietenkin niitä juuri sillä kerralla kysyttiin. Kipitin pää kolmantena jalkana Sörnäistenniemelle yksiööni, joka kellui kaupungin yllä ja josta näkyi kauas. Henkkarit kouraan, takaisin metroon ja kipikipi. Ehdin. Keikalla oli hauskaa, skumppa virtasi, sain käsiohjelman.

Eipä oo viime aikoina kysytty papereita.

  • Eräänä harmaana talvena, jona kirjoitin graduani, kävelin joka päivä yliopistolle ja kuuntelin repeatilla Skorpionin pisto -biisiä. Siinä oli sopivan ankea poljento, ja se sopi yhteen sekä matalalla roikkuvan harmaan taivaan että graduahdistuksen kanssa.

Eipä oo viime aikoina ollut graduahdistusta.

No mitäs siitä kirjasta sitten? Kyseessähän on sekalainen kokoelma kuvia ja anekdootteja vuosien varrelta. Itse nauroin katketakseni, mutta tulkintani lienee melkoisen puolueellinen, minulla ja yhtyeellä kun tätä yhteistä historiaa on.

Uskon, että kyseessä on sinun bändisi ja kirjasi, jos tykkäät vähän nyrjähtäneestä meiningistä, ihomaalista ja reilusta määrästä intertekstuaalisia viittauksia.

Kirjasta löytyy tämänkaltaisia muistoja vuosien varrelta:

Raiderimme sisälsi pelkästään sakset ja nitojan, joilla askartelimme mustasta kumista liperit viisi sekuntia ennen keikkaa. Vihreä Juho lippalakki päässään ja backstagepassi kaulassaan näytti uskomattoman paskalta. Kevin toimi hovimestarina ja tarjoili jotain kakkuja yleisölle.

Sitten löytyy kuvia, keikkaohjelmia ja sälää. Sellaista kaikkea kivaa.

Ja lopuksi vielä elämänohjekin suoraan kirjan sivuilta: kokeile vaihteeksi teetä. Ja minä kokeilen sitä  heti nyt.

Myöhäisherännyt

Ruotsissa ne vaan osaavat. Aikaisemmin julistin täällä rakkauttani Mapein Change-viisuun, nyt olen (vihdoin) rakastunut Kentiin. Erityisesti Isolaan. Se säestää nykyään niin monia hetkiä: työmatkoja, venyttelyä, tämän tekstin kirjoittamista.

Miten minä sen vasta nyt löysin? Olenko pudonnut johonkin sukupolvien väliin?

Isola ilmestyi vuonna 1997. Silloin olin hädin tuskin ala-asteella. En totisesti asunut opiskelijayksiössä enkä katsellut pimenevän kaupungin valoja ohuiden verhojen lävitse. En fiilistellyt Om du var häria tai 747:ä ja katsellut sadetta, joka valuttaa katupölyä pitkin ikkunalasia. Minä asuin maalla, kävelin kouluun upottavia sorateitä pitkin enkä ollut koskaan käynyt Helsingissä.

kuulokkeet

Nu är jag här, jossain sukupolvien välissä. En tavoita niitä, jotka asuivat yksiöissään ja kuuntelivat tätä levyä lähes 20 vuotta sitten. Olen toisessa ajassa.

Joten hei te, jotka löysitte Isolan minua ennen: Miksi ette kertoneet siitä aiemmin?! Toivottavasti elämänne soljui levyn tahdissa juuri niin seesteisesti kuin halusitte. Nyt olen yksi teistä.

Keskiviikon valo

Vaikka päivä olisi kuinka aurinkoinen ja kevättunnelma huipussaan, voi silti käydä niin, että nukkuu huonosti. Herää päänsärkyisenä ja kärttyisenä. Katselee likaisten silmälasien läpi ulos. Ei pääse alkuun. Ei keskity.

Näitä surkeita arkihetkiä varten minulla on kasa fiilisbiisejä, kuvia ja videoita. Tänään voiton vei Mapein Change. Video on kaunis ja lohdullinen, inhimillinen. Kertosäe toiveikas.

Pian minäkin olen taas toiveikas.