Musiikkivuosi 2017 kertoo, mistä minä puhun treffeillä

Olen sillä tavalla nostalginen tyyppi, että olen aina fiilistellyt Spotifyn vuosikoosteita. Tälläkin kertaa syöksyin sen pariin innolla. Koosteesta kun paljastuu tunnelmakuvia, nolouksia ja muistoja hetkistä, jotka on jo unohtanut.

Kärkipaikkaa piti itseoikeutetusti Nick Cave & The Bad Seeds. Minun ja Nick Caven historia on sellainen, että olen kuunnellut Nick Cavea silloin, kun kirjoitin gradua, silloin, kun vielä reissasin säännöllisesti jäähalleille ja silloin, kun kävelin töihin alkusyksyn aamuina. Kesällä tulin myös todistaneeksi, että Nick Cave on sangen kantava keskustelunaihe treffeillä.

Btw, meikäläisen top 3 -keskustelunaiheet treffeillä:

  • Musiikki, mutta ei mikään nolo musiikki (esim. Waldo’s People, jota jostain oudosta syystä löytyi listaltani…)
  • Mä en yleensä puhu töistä vapaalla, mutta… [insert 20 min selitystä töistä here]
  • Mä en yleensä jauha jatkuvasti mun harrastuksista, mutta kuorolaulussa vasta on sitä jotain, me ollaan laulettu sellaista tosi kivaa kolmiäänistä sovitusta Ultra Bran Villiviinistä…

spotify-2017-wrappedGame of Thronesin tunnari paljastuu kärkikappaleeksi – ei siksi, että fanittaisin Game of Thronesia jotenkin liikaa, vaan siksi, että kuuntelin sen joka aamu ennen töitä. Jotkut psyykkaa itsensä uuteen päivään isolla lattella, meikäläinen Game of Thronesin soundtrackilla.

Entä miksi listalla on juuri Vilma Alina? No minäpä aloin sovittaa hienoa yhteiskunnallis-romanttista tutkielmaa, eli Juha 88:a, pianoballadiksi. Muitakin lauluja tuli laulettua mukana, ja ylipäätään suomalaisen popin suuri edustus johtuu tästä kanssamusisoinnista.

Lorden Melodrama oli kovassa soitossa heti ilmestyttyään. Lorden Writer in the Dark soi ihan sattumalta taustalla varsinaisessa Writer in the Dark -hetkessä (sellaisessa, jonka jälkeen itket silmät päästäsi ja saat hikan). Jälkikäteen messusin kavereilleni, että Lorde on MELKEIN 10 VUOTTA NUOREMPI KUIN ME, MITEN SILLÄ VOI OLLA JO TUNTEITA (itsellänihän ei yhtään ole).

Sitten listalta löytyy sellaisia hetken väläyksiä, kuten Yön Joutsenlaulu, joka soi taustalla väsäillessäni kaverilleni aiheeseen liittyvää synttärikorttia, BeeGeesin Tragedy, jonka totesimme toisen kaverini kanssa mainioksi autoilubiisiksi ja Leevi and the Leavingsin Pohjois-Karjala, joka kaikui Joensuun kesäyössä.

Mitä sinä kuuntelit vuonna 2017?

 

Kolme asiaa, joista en luovu

Yksi internetin ehdottomasti hyviä puolia on vapaa tiedonvälitys. Kuten se, että kaiken maailman listat, haasteet ja meemit alkavat kiertää, monistua ja elää omaa elämäänsä. Kolmen asian listan bongasin Astu harhaan -blogista, ja tietenkin minä sekä y-sukupolven edustajana että somekansalaisena kannoin korteni kekoon.

Spotify

Minulla ja musiikilla on pitkä historia, joka alkoi jostain muskarin viisikielisen kanteleen rämpyttämisestä, eteni pianotunteihin ja jatkui kuorolaululla. Musiikin kuunteleminen on aina ollut olennainen osa tätä historiaa. Kuunteleminen puolestaan alkoi vinyylilevyistä ja c-kaseteista, jatkui cd-levyihin ja itse koostettuihin mixtapeihin ja jatkui digitaalisena (muistattekos sellaisia asioita kuin Winamp ja foobar?!)

Oli Sony Walkman (c-kasetilla!), sitten kannettava cd-soitin (kuinka epäkäytännöllistä) ja sitten mp3-soitin.

Sitten tuli Spotify.

Aamuja, työpäiviä, työmatkoja, lenkkejä, unettomia öitä ja kirjoittelusessioita olisi aika vaikea kuvitella ilman Spotifytä. Onneksi ei tarvitse.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lukeminen

Sain oman kirjastokortin Vesilahden kirjastoon alle kouluikäisenä. Kirjasto oli minulle ajanviettopaikka, turvasatama ja loputon aarreaitta. Viisikkoja saattoi mennä kolme päivässä.

Nykyään harmittelen säännöllisesti sitä, että en ehdi tai jaksa lukea tarpeeksi. Sitten muistutan itseäni siitä, että lukeminen ei ole suorittamista. Luen kun luen, kyllä ne kirjat ja tarinat minua odottavat.

Kahvi

Opettelin juomaan kahvia vasta melko vanhana (siis ainakin 23-vuotiaana), enkä kofeiiniherkkänä tapauksena tarvitse sitä paljon. Silti siitä on tullut rutiini.

Kahvi tuo mieleeni vaikka minkälaisia tunnetiloja, kuten

viikonloput ja loma-aamut, joina juon kahvia sängyssä ja luen kirjaa tai tuijotan sarjoja katsomatta kelloa,

kirpeät syysaamut, jotka tuoksuvat luentojen alkamiselta ja joina voi lämmittää sormiaan kupin ympärillä,

festarit, joilla lisäenergia ei koskaan ole haitaksi,

ja kaikki ne aamut, päivät ja iltapäivät, jotka olen viettänyt juoden kahvia hyvässä seurassa.

Mistä sinä et luopuisi?

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Ilosaarirock 2017 eli näin kävin festareilla

Kirjoitin aiemmin festaroinnista ja siitä, kuinka se on ollut minulle rakas kesäharrastus. Viime vuosina olen kuitenkin tehnyt lähinnä päivävierailuja festareille ja keskittynyt kaupunkifestareihin. Tänä vuonna päätin muuttaa asian ja lähteä vielä kerran Ilosaarirockiin teltan kanssa.

Ilosaarirock2017_1

Alkuun hieman hirvitti. Olisinko kaikkia vanhempi ja tylsempi, olisinko kaikkein ikälopuin ja noloin tyyppi leirintäalueella? Menettäisinkö vain hermoni? Pelkäsin aivan turhaan. Viikonloppu oli hauskin aikoihin, ja kaiken vuosien varrella karttuneen festaritietotaidon ansiosta ehkä jopa parempi kuin ne nuoruuden festarireissut: tällä kertaa jalassa olivat vaelluskengät (kura ei haitannut, jalat eivät kipeytyneet), ja suola- ja nestetasapainosta tuli pidettyä huolta muillakin tavoilla kuin sipseillä ja kaljalla.

Ilosaarirock2017_2

Vuosien tauko oli saanut minut unohtamaan, kuinka upea festari Ilosaarirock on, ja kuinka ihana elämänrytmi vähän pienemmissä kaupungeissa on. Ensimmäinen asia, joka Joensuussa nimittäin ihastuttaa, on rytmi. Helsingissä minä juoksen metroon, vaikka seuraava tulee viiden minuutin kuluttua. Joensuussa ei juosta. Helsingissä minä naputtelen sormiani kärsimättömästi, jos kassajono ei etene. Joensuussa se ei etene siksi, että kassa kyselee iloisesti tulit sie rokkiin? Minä vastasin yhtä iloisesti tulleeni, ja vanhojen hyvien aikojen kunniaksi ostin halpaa siideriä.

Entäs ne keikat sitten?

Disco Ensemblen keikalla viime vuosikymmenen tunnusbiisi We might fall apart herkisti, etenkin, kun kaikki tuntui muutenkin samalta kuin kymmenen vuotta sitten. Tässä minä taas olen, ajattelin. Juuri siellä, missä pitikin olla. Huoratronin keikalla tajusin joutuneeni keskelle tanssivaa ihmismassaa, vaikka minun pitäisi varjella vasta laseroituja silmiäni iskuilta. Laitoin aurinkolasit silmille ja jorasin väentungoksessa keikan loppuun. Just like the old days. Sunnuntain ehdoton helmi oli Parov Stelar, joka hymyilitti vielä pitkään keikan jälkeen.

Jäljelle jää yksi helmi ja perimmäinen syy koko reissulleni: Ultra Bra. Minä olin 13-vuotias, kun Ultra Bra lopetti. Liian nuori jäähyväiskeikoille, liian nuori osaksi sitä x-sukupolven sukupolvikokemusta, joksi Ultra Brata aina nimitetään. Minulle jäi y-sukupolven sukupolvikokemus, jossa Ultra Brata luukutettiin lukiobileissä, jossa sen tahtiin vartuttiin aikuisiksi ja jossa kirottiin missattua mahdollisuutta nähdä bändi livenä.

Joskus uusia mahdollisuuksia silti tulee.

Tämän uuden mahdollisuuden aikana ilta pimeni ympärillä, väkijoukko lauloi mukana ja kun Itket ja kuuntelet käynnistyi, minä todellakin itkin ja kuuntelin. Yksi parhaista ystävistäni lauloi edessäni, ja minä ajattelin, että näitä biisejä kuunnellen olemme kyllä selvinneet monenlaisesta.

Ilosaarirock2017_4

Keikan jälkeen kävelin pökerryksissä leirintäalueelle, ja pimeässä yössä kaikui yhteislauluna Leevi & the leavingsin Pohjois-Karjala. Siitä huolimatta en jäänyt juomaan kaljaa auringonnousuun.

Maanantaiaamuna rautatieasemalla oli vastassa konduktööri, joka kysyi, onko Ilosaarirockin jälkeen vielä elämää.

On. Se vasta alkoi.

 

Elämä on tässä ja nyt eli miksi kannatti ostaa piano sinkkuboksiin

Minulla on tapana elää sitku-elämää. Sellaista, että suon itselleni asioita sitten kun jokin muu on tapahtunut tai saavutettu. Sitten kun on kesä. Sitten kun on aikaa. Sitten kun asun isommassa asunnossa, sitten kun olen aikuinen.

Eihän se niin toimi.

Elämä on kuitenkin tässä ja nyt, ei vasta sitten ja kun. Minä elän tätä arkea, tätä aikaa päivittäin, enkä voi tietää, toteutuvatko epämääräiset sitku-visioni ikinä. Nehän ovat vasta edessä. Ehkä ne ovat seuraavan kolmen vuoden syklin loppupäässä, ehkä lähempänä. Ehkä jopa kauempana.

Olen tehnyt joitakin pieniä liikahduksia sitkusta tässä ja nytiin. Ostanut leikkokukkia jos huvittaa. Kokannut ihmisille luonani, vaikka olin luullut, ettei sinkkuboksini keittokomerossa kannata kokata isoja määriä, että voin järjestää illalliskutsuja sitku asun jossain muualla.

photo_2017-02-24_20-14-26

Olin aiemmin ajatellut, että ostan pianon sitku asun isommassa asunnossa, sitku sille on tilaa. Sitku soittamiselle on aikaa. Ajatusteni kääntämiseen vaadittiin kaksi ihmistä: toinen, joka sanoi, että voishan sen pianon ostaa nyt, mennäänkö huomenna koesoittamaan niitä. Toinen, joka lainasi rullamitan kun mittailin, olisiko asunnossani todella pianolle sopiva kohta. Olihan siellä, juuri ja juuri.

Seuraavana päivänä minä olin ostanut itselleni pianon. Se sopi asuntooni täydellisesti.

Kun istuin pianoni eteen ensimmäistä kertaa, ajattelin, että sen olisi kuulunut olla täällä alusta asti. Miten olinkaan odottanut niin kauan sen ostamista tai ajatellut, että voi elää ihan hyvin ilmankin. Tämä hetki on kuitenkin ainoa, jolla juuri nyt on väliä. Edelliset hetket ovat jo menneet ja seuraavia en ole vielä elänyt.

Enkä minä vielä osaa sanoa seuraavista hetkistä mitään. Siksi tartun nykyiseen.

Kevätlauluja

Musiikki on minulle merkityksellinen juttu. Havahduin siihen loppuvuodesta kun tajusin, kuinka suurta onnea pianonsoitto minulle voikaan tuottaa. Soittamisen lisäksi on kappaleita, muiden soittamia ja laulamia. Sellaisia, joista tulee erityisen merkittäviä tunnuskappaleita tietyille elämän taitekohdille. Sellaisia, että niiden kuuleminen vuosienkin jälkeen nostaa esiin tunnetiloja, ajatuksia, muistoja, tuoksuja.

Minulla on joitakin sellaisia, kuten

Children of Bodomin Needled 24/7 (naurakaa vaan). Vuosia, vuosia sitten, silloin kun en ollut vielä edes kandi, olin kamalassa työpaikassa. Se oli niitä työpaikkoja, joissa opiskelijat kärvistelevät kesäisin. Aggressiivinen musiikki oli ainoa tapa selvitä läpi päivistä. Kaveripiirissäni yleistyi tämän johdosta sanonta mua vituttaa taas töissä niin paljon, että on pakko kuunnella Children of Bodomia.

Pink Floydin Shine on You Crazy Diamond. Fiilistely- ja ajattelubiisi vailla vertaa. Shine on You Crazy Diamond kaivetaan esiin esimerkiksi silloin, kun iskee äkillinen tarve juoda punaviiniä. Tai silloin kun iskee äkillinen tarve värittää värityskirjaa. Tai silloin kun kävellään kesäiltana kotiin metsästä vähän pöllämystyneenä ja katsotaan laskevan auringon valoa (ja ajatellaan tärkeitä ajatuksia, hieman ikävöidään).

Nick Cave & The Bad Seedsin Push the Sky Away. Push the Sky Away soitettiin viimeisenä biisinä bändin Flow-keikalla. Elokuun yö oli ympärillä sakea, pimeä, Push the Sky Away palasi kaikuna ympäröivistä kerrostaloista ja yleisö kuunteli vaiti, niin minäkin, olin vaiti ja valutin kyyneleitä poskilleni. Seuraavana syksynä olin töissä yliopistolla ja kirjoitin samalla graduani. Kävelin pimeinä marraskuun iltoina kotiini Sörnäistenniemelle ja kuuntelin Push the Sky Awayta. Iltakävely kotiin oli päivän ainoa hetki ulkona, elämä tuntui epätodelliselta, videopeliltä. Kirjoitin ja kuuntelin Push the Sky Awayta, kunnes tuli kevät ja yö, jona lähtivät jäät.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
(ja silloisen kotini ikkunasta todella näki, kun jäät lähtevät)

Mapein Changea kuuntelin paljon valmistumisvuonnani 2014. Kaikki oli avoinna, pelottavaa ja epävarmaa. Mutta sitten kuitenkin pystyin laulamaan mukana don’t you worry about a thing my brother /a little love is all it takes / don’t you worry about a thing my sister / we’re all waiting for a change. En tarvinnut muuta.

David Bowien Modern Love soi taustalla myös toteemielokuvassani Frances Ha:ssa. Ja sehän on sellainen biisi, joka säestää esimerkiksi sitä, kun erotaan vahingossa. Tai kun juostaan kaupungin kaduilla, koska juokseminen on ainoa asia, joka on helppoa. Kun rakastutaan vahingossa, kun ei tiedetä, mihin mennä. Frances ei tiedä, minä en ole aina tiennyt. Mutta musiikki on aina pysynyt taustalla, siihen olen nojannut.

Sitten on vielä Vesalan Sinuun minä jään. Se puhukoon puolestaan itse, minä en osaa paremmin sanoa kuin että paljon olen sitä soittanut ja laulanut. Sinuun minä jään / kun kevätlauluja ei lauleta enää.

Juuri ennen vuodenvaihdetta minä päätin, että en enää ikinä elä tosi paskaa vuotta. Että nyt teen asioita eri tavalla, päästän irti ja katson uuteen huomiseen, koska uusi huominen, eilistään se kaitaa, laulaa PMMP.

Ja minä, minä laulan pelkkiä kevätlauluja, ja viimeisenä sointuna soitan aina duurisoinnun,

Näin vietät tosi paskan vuoden

Vuotta 2016 ei todellakaan tule ikävä. Vuosi sitten tähän aikaan moni ystävistäni kirosi vuoden 2015 olleen siis paskin ikinä. Nyökkäilin, olin samaa mieltä, mutta jossain takaraivossa oli kuitenkin paha aavistus.

Oikeassahan se aavistus oli: vuosi 2016 oli vielä paskempi! (Enkä viittaa edes maailmanpolitiikkaan, vaan pelkästään omaan subjektiiviseen kokemusmaailmaani.) Kulunut vuosi pisti usein miettimään, miksi kaikki on koko ajan siis ihan tyhmää.

dsc_1442
Piirrän kehän kiinni, yhdistän talven toiseen

2016 oli kieputusta, hapuilua ja ahdistusta, enkä hetkeen halua ottaa moista uusiksi. Jos sinä jostain kummallisesta syystä haluat, ja koska tämä on niksicorner, koen velvollisuudekseni jakaa käteviä vinkkejä, joiden avulla voit viettää siis ihan tosi paskan vuoden:

  • Eroa pitkästä parisuhteesta. Prosessi sisältää mm. kohdat: kuka minä oikein olen, mitä minä nyt teen, olenko loppuikäni yksin, missä mä nyt asun ja onkohan mussa jotain vikaa?
  • Pahenna kroonista pitkäaikaissairauttasi (esim. astma). Jos sinulla ei ole sellaista, hanki ensi tilassa!
  • Tee liikaa töitä
  • Kärsi ylikunnosta ja vietä sen takia öitä valveilla uusintaelokuvan tyttö ja syke, joka ei laskenut -kanssa
  • Pode identiteettikriisiä. Se sisältää mm. aihekokonaisuudet: olenko oikealla alalla, mikä on elämän tarkoitus, pitäiskö mulla olla omakotitalo / miks mulla ei ole omakotitaloa / siis mitä tämä nyt oikein on / enhän mä koskaan ole halunnut omakotitaloa / onko mun unelmat jotenkin vääriä?
  • Säädä ihmissuhderintamalla mutta kärsi silti yksinäisyydestä
  • Ole huolissasi läheistesi terveydentilasta

Minulla on kuitenkin salaisuus: paskuus tuntuu todella paskuudelta vasta sitten, kun se on takana. Vasta kun on jotain parempaa, johon verrata sitä ja ihmetellä, miten minä tuostakin tulin selvinneeksi.

Joskus kaikkein pimein ja väsyttävin vuodenaika tuo mukanaan yllättävää hyvää.

Ja niin loppuvuonna minä:

  • Tein paluita: palasin kuoroon ja pianon luo. Niiden molempien tuottama ilo on ollut niin häkellyttävän suurta, että olen ihmetellyt pitkää eroamme ja sen tarkoitusta. (MOI NAAPURIT, MÄ OSTIN PIANON)
  • Tein vähemmän töitä
  • Liikuin vain kävelemällä ja joogaamalla
  • Koin syvää kiitollisuutta ystävistäni, jotka ovat koheltaneet rinnallani läpi tämänkin vuoden – enkä ollut enää niin yksinäinen.

Viimeinen niksi siis ihan tosi paskan vuoden suhteen onkin sen jättäminen taakse.

Jatka eteenpäin.

Odota kevään valoa.

Päätä vuosi siihen kuuluisaan korkeaan nuottiin ja syö vaikka vähän karkkia. Niin minä ainakin teen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja huomenna poksautan samppanjapullon auki ystävien keskellä. Rauhaa ja rakkautta! ❤

Sydän, sydän

Nyt on kourassa sitten sellainen opus ja moderni klassikko, että joudun pohtimaan, mihin sen sijoitan. Onko kyseessä tietokirja, elämäkerta vai sarjakuvaromaani? Onko kyse merkityspaosta, yleisestä sekoilusta vai vaan neljästä toistaan tyhmemmästä arkkienkelistä?

Kysehän on Sydän, sydän -orkesterista ja heidän opuksestaan, joka sisältää käsiohjelmia, kuvia ja muistoja vuosilta 2002 – 2016.

Jotta teoksen merkitys aukenisi, hommaa pitää vähän taustoittaa osaltani: Sydän, sydän ja minä olemme kulkeneet pitkän tien. Pari viikkoa sitten olin Tavastialla kyseisen orkesterin keikalla ties kuinka monetta kertaa ja tajusin, että Sydän, sydän on ollut elämässäni kolmen poikaystävän ajan. Olen käynyt heistä jokaisen kanssa bändin keikalla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No, kyseiseen bändiin liittyy sattuneista syistä paljon muistoja, tässä niistä joitakin:

  • Aikoinaan Sydän, sydämen kotisivuilla oli keittokirja-osio, jossa oli erinäisiä ruokaohjeita. Minä ja poikaystäväni viime vuosikymmeneltä järjestimme yhtenä talvisena iltana sellaisen pariskuntaillan. Sellaisen, johon kutsutaan tuttavapariskuntia, joille laitetaan ruokaa ja joiden kanssa pelataan seurapelejä. Poikaystäväni leipoi kasvispiirakan sydäreiden ohjeella, ja piiras teki kauppansa. Viini virtasi, Aliasta pelattiin. Loppuillasta kaatui viinilaseja ja koordinaatiokyky heikkeni, Sydän, sydäntä kuunneltiin ja sitten jotain Porcupine Treetä, ja jotain semmosta, mitä nuoret älyköt nyt yleensä kuuntelevat.

Eipä oo viime aikoina ollut pariskuntailtoja.

  • Kerran olin menossa ystävättäreni kanssa orkesterin Kansan parissa -kiertueen keikalle Zetoriin. Olin unohtanut henkkarit kotiin, tietenkin niitä juuri sillä kerralla kysyttiin. Kipitin pää kolmantena jalkana Sörnäistenniemelle yksiööni, joka kellui kaupungin yllä ja josta näkyi kauas. Henkkarit kouraan, takaisin metroon ja kipikipi. Ehdin. Keikalla oli hauskaa, skumppa virtasi, sain käsiohjelman.

Eipä oo viime aikoina kysytty papereita.

  • Eräänä harmaana talvena, jona kirjoitin graduani, kävelin joka päivä yliopistolle ja kuuntelin repeatilla Skorpionin pisto -biisiä. Siinä oli sopivan ankea poljento, ja se sopi yhteen sekä matalalla roikkuvan harmaan taivaan että graduahdistuksen kanssa.

Eipä oo viime aikoina ollut graduahdistusta.

No mitäs siitä kirjasta sitten? Kyseessähän on sekalainen kokoelma kuvia ja anekdootteja vuosien varrelta. Itse nauroin katketakseni, mutta tulkintani lienee melkoisen puolueellinen, minulla ja yhtyeellä kun tätä yhteistä historiaa on.

Uskon, että kyseessä on sinun bändisi ja kirjasi, jos tykkäät vähän nyrjähtäneestä meiningistä, ihomaalista ja reilusta määrästä intertekstuaalisia viittauksia.

Kirjasta löytyy tämänkaltaisia muistoja vuosien varrelta:

Raiderimme sisälsi pelkästään sakset ja nitojan, joilla askartelimme mustasta kumista liperit viisi sekuntia ennen keikkaa. Vihreä Juho lippalakki päässään ja backstagepassi kaulassaan näytti uskomattoman paskalta. Kevin toimi hovimestarina ja tarjoili jotain kakkuja yleisölle.

Sitten löytyy kuvia, keikkaohjelmia ja sälää. Sellaista kaikkea kivaa.

Ja lopuksi vielä elämänohjekin suoraan kirjan sivuilta: kokeile vaihteeksi teetä. Ja minä kokeilen sitä  heti nyt.