Anya Ulinich: Petropolis

Joskus törmää aarteisiin, kun niihin vähiten uskoo törmäävänsä. Minä törmäsin tähän aarteeseen jätehuoneessamme viedessäni sinne roskia. Anya Ulinichin huikea esikoisteos Petropolis nökötti kierrätyshyllyssämme odottamassa, että joku tarttuisi siihen. Ja minä tartuin, tartuin, liikutuin ja pakahduin.

Teoksen sankaritar on Sasha Goldberg, tummaihoinen juutalaistyttö, joka varttuu mallikaupungissa nimeltä Asbesti 2. Asbesti 2 sijaitsee Siperiassa, jossa juodaan vodkaa, syödään suolakurkkuja ja kuollaan nuorina. Sashan epäonneksi kaikki Asbesti 2:ssa ovat vaaleita ja suoratukkaisia, eivät hänenkaltaisiaan tummaihoisia kiharapäitä.

Sasha ei sovi joukkoon koulussa. Hän ei sovi myöskään taitoluisteluun, voimisteluun tai viulutunneille, joille hänen äitinsä Lubov yrittää häntä epätoivoisesti sijoittaa. Sen sijaan Sasha rakastuu työttömään, alkoholisoituneeseen taiteilijaan, tulee raskaaksi ja karkaa teini-ikäisenä Arizonaan postimyyntimorsiameksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos Asbesti 2:ssa asiat saivat absurdeja käänteitä, eivät absurdit tapahtumat ainakaan vähene Yhdysvalloissa. Sasha kyllästyy postimyyntivaimon osaan, livistää mieheltään ja lähtee etsimään vuosia sitten Yhdysvaltoihin loikannutta isäänsä. Matkansa varrella Sasha päätyy ensin rikkaan juutalaisperheen kartanoon hyväntekeväisyyskohteeksi, tai lemmikiksi, ja vihdoin isänsä luo Brooklyniin.

Lopulta Sasha saa oleskeluluvan, työpaikan ja oman asunnon. Vuodet vierivät, 1990-luku käy loppuaan, Asbesti 2 kaukana Siperiassa kuihtuu ja köyhtyy entisestään.

Ja Sasha aikuistuu.

Petropolis on huima satiiri, jossa yhteiskunnat näyttävät mielipuolisilta ja ihmishahmot kaikessa järjettömyydessään syvästi inhimillisiltä. Teos on kehitysromaani, jossa käsitellään suuria teemoja: rasismia, toiseutta, ulkopuolisuutta ja luokkayhteiskuntaa. Rakkautta ja äitiyttä. Aikuiseksi kasvamista, maahanmuuttajuutta ja Neuvostoliiton jälkeistä aikaa. Elämää.

Ulinichin huumori on mustaa ja terävää, ihmiskuvaus tarkkaa ja oivaltavaa. Hän on kirjoittanut teoksen, joka on sekä hysteerisen hauska että syvästi koskettava. Petropolista ei malta laskea käsistään, ja kun sen lopulta laskee, on syvästi liikuttunut ja vaikuttunut.

Jos näin hienoa kirjallisuutta voisi lukea päivittäin, ei tarvitsisi paljon muuta.

David Nicholls: Sinä päivänä

Lukaisin työmatkoilla välipalana David Nichollsin kirjan Sinä päivänä (2009). Tarina on varmasti monelle tuttu kirjan pohjalta tehdystä elokuvastakin.

Romaanissa kuvataan työväenluokkaisen Emman ja varakkaasta perheestä tulevan Dexterin suhdetta kahdenkymmenen vuoden ajan, valmistujaispäivästä keski-ikäisyyteen. Huolettomat yliopistovuodet muuttuvat rosoiseksi varhaisaikuisuudeksi ja seestyväksi keski-iäksi. Samalla hahmojen ystävyys, ja rakkaus, aaltoilevat vuosien mukana.

Yksi kantava teema on hahmojen luokkaero. Työväenluokkainen Emma asuu huonokuntoisissa asunnoissa ja kärvistelee töissä meksikolaisessa ravintolassa, kun taas Dexter matkustelee ympäri maailmaa juhlimassa. Dexter haluaa elää elämäänsä tyylikkäästi ja täysillä, kun taas Emma haluaisi tehdä jotain tärkeää ja yhteiskunnallisesti merkittävää.

Vuosien vieriessä molempien elämät, ja heidän keskinäinen suhteensa, kehittyvät ja tyyntyvät.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sinä päivänä on dialogivetoinen ja helppolukuinen, ehkä kevytkin. Tekstistä huomaa, että Nicholls on työskennellyt käsikirjoittajana. Hahmojen vuoropuhelu on hauskaa ja sujuvaa, tarinan ja lukujen kaaret on rakennettu tarkasti.

Vaikka teosta voisi ajatella viihteenä, mahtuu rivien väliin hienoa hahmonkehitystä ja ihmiskuvausta. Hahmot kasvavat radikaaleista, älykästä yhteiskunnallista teatteria tekevistä opiskelijoista keskiluokkaisiksi omistusasujiksi. Kirjassa on monia tarkkanäköisiä havaintoja taideopiskelijoista, media-alasta ja ihmissuhteista. Monesti näille havainnoille naurahtaa ääneen tai nyökkää hyväksyvästi – ”aivan, juuri tällaista oli olla yliopistossa ja opiskella kirjallisuutta.”

Sinä päivänä on viihdyttävä ja taitavasti rakennettu kokonaisuus, johon kannattaa tutustua lähemmin!

Jos et jaksa lukea runoja, katso niitä videolta!

Runous tuntuu olevan kirjallisuudenlajeista se, jonka helpoiten hylkään, piilotan arjen kiireisiin ja unohdan. Se on kummallista, koska olen itse kirjoittanut eniten juuri runoja. Niitä saattaa olla jopa muutamia satoja.

Aikoinaan, kun vielä opiskelin kirjallisuutta pääaineenani, pidin kaikkein eniten runoudesta. Analysoinnista, tutkimuksesta, teorioista, kaikesta! Innostuin flarf-runoudesta ja kulutin penkkiä lyriikan teorian kursseilla.

DSC_0257 (2)
Runolliset pitkospuut

Sitten jossain vaiheessa tapahtui elämä: tenttikirjoja, töitä, poukkoillen eteneviä vuodenkiertoja. Kiireitä, etsimisiä, vaihtuvia keittiöitä, joissa juoda aamukahvia.

Yhtäkkiä en lukenutkaan kovin paljoa. En proosaa, en runoutta. Ja yhtäkkiä olen missannut paljon.

Kun tänään törmäsin J.P. Sipilän runoinstallaatioon Sleight of Tree, olin mykistynyt. Mykistynyt siitä, että en tiennyt tällaisen olemassaolosta. Mykistynyt siitä, että muistin jälleen runouden olevan niin mahtavaa. Mykistynyt siitä fiiliksestä, jonka kuvan, musiikin ja tekstin yhdistäminen sai aikaan.

Jos et jaksa lukea runoja, katso niitä! Lisää löytyy vaikka täältä!

Linn Ullmann: Aarteemme kallis

Lukuhaasteeni etenee jälleen! Tällä kertaa se etenee Linn Ullmannin romaanin Aarteemme kallis (2011) voimin. Aarteemme kallis on upea kirja, joka ei päästä lukijaa helpolla: siinä on paljon hahmoja, rikottua kronologiaa, runollista kieltä, tekstiviestejä ja Facebook-profiileja – teos on siis lähes täydellinen nykyromaani.

Romaanin keskiössä on yksi perhe ja heidän lastenhoitajansa, 19-vuotias Mille. Ydinperheen muodostavat Siri ja Jon sekä heidän tyttärensä Alma ja Liv. Tummapiirteinen, ahdistunut esikoinen Alma ja aurinkoinen pikkusisko Liv. Lisäksi on Sirin äiti, alkoholisoitunut Jenny, tämän kumppani Irma sekä lukuisat muut sukulaiset, naapurit ja tuttavat.

Ja tietenkin Mille, kaunis nuori Mille, joka palkataan kesäksi hoitamaan Liviä ja Almaa. Mille, jonka katoaminen ja murha mainitaan jo takakannessa, siksi mainitsen sen tässäkin. Hänen katoamisensa jälkeen perheen arkeen tulee säröjä. Jon kirjoittaa vuosikausia samaa romaania, Alma leikkaa opettajaltaan palmikon ja Jenny juo yhä enemmän.

DSC_0463

Yksi teoksen kantava teema on ruumiillisuus, erityisesti naisen ruumis. Jennyn keho vanhenee ja rapistuu, Sirin selkä on vino, Mille on nuoruuden ja kauneuden ruumiillistuma, Alma väkivaltainen. Eri-ikäisten naisten ja kehojen kautta käydään läpi elämän koko kirjo. Miehet säestävät taustalla: naapuruston pikkupojat piilottavat ja löytävät aarteita, Jon kipuilee kirjoittamisen kanssa, haaveilee Millestä ja pettää vaimoaan, KB:ksi kutsuttu poika raiskaa ja tappaa.

Kirja ei ole helppo eikä kevyt, kaunis se on kielensä vuoksi. Kauniiseen kieleen on kirjoitettu väkivaltaisia säröjä, rumia ja töksähtäviä sanoja. Se ehkä tekee kokonaisuudesta niin hallitun ja vaikuttavan. Rankoista tapahtumistaan huolimatta teokseen mahtuu myös huumoria, välillä hyvin mustaa sellaista.

Pohjimmiltaan kirja kertoo ihmisistä, jotka kulkevat toistensa ohi, katoavat arkeen tai metsään. Ja kertomisen Ullmann tekee erittäin vakuuttavasti. Suosittelen!

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti

Olen löytänyt kultaa: kirjan, jota ei malta laskea käsistään, kirjan, jossa arkisista tarinoista kasvaa suuria kertomuksia ihmisyydestä, perheestä, rakkaudesta ja vieraudesta. Jhumpa Lahirin esikoisteos Tämä siunattu koti (Interpreter of Maladies) palkittiin Pulitzerilla ja New Yorkerin esikoiskirjapalkinnolla, eikä syyttä.

Tämä siunattu koti on novellikokoelma. Novelleille on yhteistä tavalla tai toisella Intia: toisissa kertomuksissa se on tapahtumapaikka, toisissa Yhdysvaltoihin muuttaneiden hahmojen lähtömaa tai kaipauksen kohde.  Yhdysvaltoihin sijoittuvissa teksteissä Intia on läsnä ruuanlaitossa, kultakoristeisissa sareissa tai järjestetyissä avioliitoissa, vähintään hahmojen nimissä.

DSC_0373~2

Novellien hahmot ovat tavallisia, vaatimattomiakin. Kadunlakaisijoita, kirjastotyöntekijöitä, tulkkeja, kotirouvia ja professoreita. He hakevat paikkaansa ja kotiaan eri tavoin, ja heidän arkisista ponnisteluistaan nousee hienoja oivalluksia elämästä.

Teoksen kieli on aistivoimaista ja sujuvaa, novellit rakentuvat ja huipentuvat taitavasti. Vierauden ja sopeutumisen tematiikka viehättävät, mutta näistä suurista teemoista huolimatta nautin myös kiehtovasta arjen kuvaamisesta.  Vahva suositus!

Laura Honkasalo: Tyttökerho

Honkasalon Tyttökerho-pokkari on lojunut kirjahyllyssäni vuosikausia. Luin sen kymmenisen vuotta sitten, ja silloin muistaakseni pidin kirjasta älyttömän paljon. Tartuin Tyttökerhoon uudestaan kesällä, ja reaktioni oli täysin päinvastainen.

Tyttökerhon muodostavat Katri sekä hänen parhaat ystävänsä Nuppu ja Tuuli. Naiset viettävät nuorten aikuisten huoletonta elämää Helsingissä. He notkuvat ravintoloissa ja baareissa, treffailevat miehiä ja matkustelevat. Sunnuntaisin kokoonnutaan krapulalounaalle tai vain oleilemaan.

DSC_0374~2

Yksi kirjan kantavista konflikteista on Katrin on/off -suhde surusilmäiseen Miloon, joka haluaa säilyttää vapautensa mutta varata samalla Katrin itselleen. Katri puolestaan haikailee sitoutumisen, remontoimisen ja lapsilauman perään. Odottaa, riutuu yksinäisyydestä, ja odottaa jälleen.

Kirjan edetessä Katri, Tuuli ja Nuppu kasvavat tahoillaan ja muuttavat tottumuksiaan. Kolmikon, ja heidän tuttavapiirinsä, ihmissuhteet alkavat, päättyvät ja kehittyvät.

Tyttökerhoon oli vaikea samaistua vaikka nuori aikuinen olenkin. Usein kirja ärsytti minua aivan valtavasti. Katrin hahmo on itsekeskeinen märehtijä, Tuuli jää hahmona viileäksi kuten käyttämänsä hajuvesi viileä vesinainen, ja Nuppu on lapsellinen hysteerisessä rakkaudenkaipuussaan.

En ole varma, onko kirjan tarkoitus olla viihderomaani – ehkä se selittäisi hahmojen ohuutta. Tai ehkä kirjan tarkoitus on käsitellä ironisesti lapsettomia, kaupunkilaisia kolmikymppisiä. Siinä tapauksessa ironia jäi minulta tavoittamatta.

Tyttökerho on kaikesta huolimatta helppo- ja nopealukuinen, ja siinä käytetty kieli on kaunista. Teos sopii rennoksi lukemiseksi, jos kaipaa suhdedraamoja ja tunnelmallisia tilannekuvia – niiden maalailussa Honkasalo on varsin taitava. Ihmissuhdekiemuroiden kuvaamisessa Honkasalo on kuitenkin onnistunut paljon paremminkin.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Luin Pauliina Rauhalan Taivaslaulun jo keväällä, mutta siitä kirjoittaminen jäi työkiireiden jalkoihin. Kirjan tarina pysyi kuitenkin mielessä kauan.

Taivaslaulussa kerrotaan vanhoillislestadiolaisen avioparin, Viljan ja Aleksin sekä heidän lastensa, tarina. Rakastumisesta on lyhyt matka avioliittoon ja hiljalleen kasvavaan lapsikatraaseen.Lyhyt matka on myös uupumiseen ja vaikeisiin ratkaisuihin: miten elää yhteisössä, joka kieltää ehkäisyn, kun kasvava lapsilauma uuvuttaa ja pelottaa?

Kevättalvi
Kevättalven taivas ja katoavat jäät – kirja palautui kirjastoon ennen kuin näppäsin siitä kuvan.

Eniten teoksessa koskettivat runollinen kieli, intertekstuaalisuus ja vahva ruumiillisuuden kuvaus. Nuori Vilja on kehonsa armoilla, seuraa kuukautisiaan ja niiden poisjäämisiä, kestää raskauksia ja synnytyksiä. Naiseus ja minuus katoavat äitiyteen ja epätoivoon, yhteisön tarjoamaan ahtaaseen rooliin.

Vilja ja Aleksi ovat vaikeiden ratkaisujen edessä, kun vastakkain ovat jaksaminen ja yhteisön tiukat normit. Vaikeusista huolimatta suurimmaksi nousee kuitenkin lopulta rakkaus, mikä tekee kirjan tarinasta lohdullisen.