Taitoluistelija Gracie Goldin paluu osoittaa, että masennus ei määritä loppuelämää

masennus
Kuva: Leon Biss / Unsplash

Gracie Gold on kuin syntynyt tähdeksi: lahjakas ja kaunis luistelija saavutti vuonna 2012 junioreiden MM-kisoissa hopeaa. Juniorisarjojen menestyksen jälkeen 23-vuotiaalle Goldille on karttunut kaksi Yhdysvaltain mestaruutta, kaksi nelossijaa taitoluistelun MM-kisoissa ja kasa mitaleita kansainvälisistä kilpailuista. Menestyksen myötä Goldista tuli median ja yleisön lemmikki, Taylor Swiftin paras kaveri ja taitoluistelun suuri lupaus. Sitten hän romahti ja katosi kilpajäiltä.

Marraskuussa Gold palasi kilpailemaan lähes kahden vuoden tauon jälkeen. Hän kertoi tauon johtuneen masennuksesta, ahdistuksesta ja syömishäiriöstä.

Goldin tarina osoittaa, että kuka vain voi sairastua masennukseen – jopa se kaikkein lahjakkain, menestynein ja kaunein. Masennus tai muut mielenterveyden ongelmat eivät katso ikää, sukupuolta tai sosiaalista asemaa, ja sairautena masennus on sangen yleinen. Esimerkiksi suomalaisista joka viides sairastuu siihen elämänsä aikana, ja lähes jokainen meistä kohtaa masennuksen joko itse tai lähipiirissään.

Gold on puhunut julkisuudessa mielenterveysongelmistaan, jotta niiden ympärillä edelleen vellova häpeä ja vaikenemisen kulttuuri hälvenisivät. Goldin lisäksi mielenterveysongelmistaan ja uupumuksestaan ovat viime aikoina kertoneet Kiira Korpi ja Ashley Wagner, jotka molemmat ovat menestyneitä urheilijoita. Sellaisia, joista ei voisi päätellä, millaisia taisteluita pään sisällä on käynnissä. Ne taistelut eivät näy ulospäin tai kerro heikkoudesta, huonoudesta tai ihmisarvosta. Ne kertovat ainoastaan sen, että joskus sitä vain sairastuu.

Viime viikonloppuna Gold näytti Moskovan GP-kilpailussa, että masennus ei määritä hänen luistelu-uraansa tai loppuelämäänsä. Kilpailudebyytti monituhatpäisen yleisön edessä vaati suurta rohkeutta ja päättäväisyyttä. Lisäksi se osoitti, että urheilukilpailun tulos ei määritä ihmisarvoa tai onnellisuutta. Tauolta palannut Gold jäi viimeiseksi, mutta voiton sijaan tärkeintä kilpailussa olivat paluu, uudelleen yrittäminen ja toipuminen. Goldin omin sanointhe goal was just to show up and try to be brave.

Ja sitä Gold oli. Hän luisteli ja näytti, että toipuminen ja paluut ovat aina mahdollisia.

Pääkaupunkiseudun parhaat retkikohteet

nuuksioSuomesta tuli vuonna 2017 ensimmäinen maa, jossa liputetaan luonnon kunniaksi. Viime viikolla vietetyn luonnon päivän kunniaksi listasin suosikkiretkikohteeni pääkaupunkiseudulla. Hyviä ulkoiluilmoja on piisaa edelleen, ja tänä vuonna on edessä vielä Nuku yö ulkona -tapahtuma, jota vietetään lauantaina 8.9.2018. Tässäpä siis helposti saavutettavat retkihelmet – ei muuta kuin metsään (ja yöpymistä suunnittelemaan)!

Nuuksion kansallispuisto

Kansallispuisto pääkaupungin kyljessä on mahtava, ja maailman mittakaavassa harvinainen, juttu. Nuuksiosta löytyy ulkoilumahdollisuuksia moneen makuun: helppoja merkittyjä reittejä, vaativampaa maastoa, leirintäalueita sekä mahdollisuudet meloa, suppailla, pyöräillä tai ratsastaa.

Merkityistä reiteistä osa on esteettömiä, osa vaikeakulkuisempia, ja jokainen löytää niistä omille voimilleen sopivan. Reittimerkinnät ovat selkeitä ja polut sen verran leveiksi tallottuja, että surkeampikin suunnistaja pärjää varmasti.

Kuluneena kesänä tein Nuuksiossa uuden aluevaltauksen ja testasin suppailua. Ajattelin, että lempeä lampi on aloittelijalle merta armollisempi, ja niinhän se olikin. Sup-lautoja, kajakkeja ja kanootteja vuokrataan Haukkalammen rannalla, ja ympäristö sopii hyvin vasta-alkajalle.

Espoossa sijaitsevaan Nuuksioon pääsee helposti HSL:n busseilla tai autolla. Itse olen suosinut Siikaniemen puoleista bussilinjaa tai parkkipaikkaa rauhallisuuden vuoksi. Isompi pysäköintialue löytyy Haukkalammen läheltä, mutta tämä alue ruuhkautuu helposti. Tarkemmat saapumisohjeet  ja bussilinjat löydät täältä.nuuksio2

Luukin ulkolualue

Luukin ulkoilualue sijaitsee Pohjois-Espoossa, Vihdintien varressa. Luukissa on golfkenttä, asuntovaunualue, keittokatoksia ja useita merkittyjä ulkoilureittejä. Telttailumahdollisuutta ei ole.

Luukin maasto on Nuuksion tapaan kallioista ja runsaslampista. Lampia löytyy karuista erämäälammista reheviin suolampiin. Merkityt reitit ovat leveitä ja helppokulkuisia, ja niillä pärjää hyvin esimerkiksi lastenrattaiden kanssa.

Tänä kesänä erityisesti Kaitalampi nousi valtavaan arvoon. Kirkasvetinen kalliolampi kutsui uimaan lähes jokaisena kesäpäivänä, kun merivedet muistuttivat pinaattikeittoa ja helle jumitti kupuna Helsingin yllä.

Pysäköintialueet löytyvät Kaitalammen ja golfkentän läheisyydestä. Lisäksi perille pääsee Vihdintietä pitkin kulkevilla busseilla.kaitalampi

Uutela

Uutela sijaitsee Vuosaaressa, Aurinkolahden uimarannan laidalla. Alueen luonto on monimuotoista: kangasmetsää, kalliorantoja, pieniä, reheviä lehtoja. Uutelassa on ulkoilureittejä sekä luontopolkuja. Skatanniemestä löytyy myös ensimmäisen maailmansodan aikaisia linnoituksia.

Erityisesti kuumana kesäpäivänä Uutelan silokalliot ovat täydellisiä kesäpäivän paistatteluun tai piknikin viettämiseen.

Perille pääsee autolla, metrolla tai bussilla. Kesäisin hyvä vaihtoehto on myös mennä laivalla Hakaniemen torilta Vuosaareen, jossa laituri on aivan Aurinkolahden rannan vieressä.

Onko sinulla retkivinkkejä?

Esikuvat esiin

Tänään vietetään Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Canth on kiistatta yksi suurimmista esikuvistani, ja hän teki arvokasta työtä paitsi kirjailijana myös tyttöjen koulutusmahdollisuuksien edistäjänä ja suomenkielisen koulutuksen pioneerina. Canthista on kuitenkin vaikea kirjoittaa mitään, mitä ei olisi jo kirjoitettu. Siksi ajattelin nostaa esiin kaksi muuta esikuvaani, jotka ovat molemmat paitsi huippuja alallaan, pyrkivät myös synnyttämään keskustelua ja tekemään hyvää.bruce-christianson-558273-unsplashKuva: Bruce Christianson – Unsplash

Ashley Wagner – taitoluistelija, joka ei pyytele anteeksi

”Not enough girls are encouraged to unabashedly be themselves. You’re raised to always apologize for being wild. It’s time for young women to be taught that you can be yourself and not have to make any apologies for it.” – Ashley Wagner

Taitoluistelija Ashley Wagner on kolminkertainen USA:n mestari ja mm-hopeamitalisti. Näistä saavutuksista huolimatta olen pitkään ihaillut Wagneria aivan muista syistä: päättäväisyyden, sinnikkyyden, esiintymistaidon ja suorapuheisuuden vuoksi. Wagner ei pelkää esittää mielipiteitään ja on puhunut avoimesti urheilun aiheuttamista vammoista ja suhteesta kehoonsa.

Wagner osallistuu aktiivisesti keskusteluun mediassa ja on ahkera twiittaaja. Sotshin olympialaisten alla Wagner otti voimakkaasti kantaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta, eikä hän ole myöskään peitellyt mielipiteitään tuomaroinnista, jos on kokenut sen epäoikeudenmukaiseksi. Se on ihan tervetullutta tuulettamista elitistisessä arvostelulajissa, jossa liika kriittisyys saattaa kääntyä jopa haitaksi urheilijalle. Elitistisyydestä puheen ollen: Wagner on myös tehnyt hyväntekeväisyystyötä vähävaraisten luistelijoiden parissa.

Linda Fredriksson – ihan hiton kova saksofonisti

”Lapsena ajattelin, etten voi osata jotakin juttua sen takia, että olen tyttö, koska ei ollut esikuvia. Siinä mielessä sukupuolella on väliä. Mutta jos kuunnellaan musiikkia, sillä ei ole merkitystä, soittaako mies vai nainen. Tärkeintä on, miltä kuulostaa.”Linda Fredriksson

Olen fanittanut Mopo-yhtyettä siitä asti, kun eksyin trion keikalle Flow-festivaaleilla. Vuosi taisi olla 2012, ja meno keikalla oli sopivassa suhteessa sekopäistä ja virtuoosimaista. Suurimman vaikutuksen minuun teki yhtyeen taitava ja karismaattinen saksofonisti Linda Fredriksson.

Soittamisen lisäksi Fredriksson on puhunut esikuvien merkityksestä ja käynyt opettamassa saksofonin soittoa tytöille Beninissä. Fredriksson haluaa edistää musiikkimaailman tasa-arvoa, ja hänen mukaansa musiikki kuuluu kaikille ja kaikkien soitettavaksi. Mitäpä siihen lisäämään.

Kuka on sinun esikuvasi? ❤

#MuhkuraManifesti eli hei 14-vuotias minä: reitesi ovat ihan normaalit!

Taisin olla 14 kun kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota reisiini. Yhtäkkiä ne olivatkin leveät ja niihin oli ilmestynyt selluliittia. Tunsin itseni valtavan isoksi ja epänormaaliksi. Siihen ei auttanut liikunta, jota harrastin silloin paljon. Siihen ei auttanut kuorinta, kuivaharjaus tai kiinteyttävä vartalovoide. Siihen ei auttanut yhtään mikään.

Mielestäni reiteni näyttivät perunapellolta ja totaalisen epänormaaleilta.

Parikymppiseen mennessä olin kokeillut jumppaa, kuorintaa, montaa erilaista selluliittigeeliä, mutta minkäänlaista muutosta ei ollut näkyvissä. Reisien selluliitti oli ja pysyi. Vuosien varrella painoni ja rasvaprosenttini on vaihdellut, mutta selluliittia minulla on aina ollut enemmän tai vähemmän. Sitä on suurimmalla osalla meistä.

Siksi ajattelin nuorempana, että en ikinä käyttäisi mikroshortseja. Enkä käyttänyt.

Vuosia kului, ja ajattelin uudelleen. Aloin käyttää mikroshortseja. En tiedä, mitä tapahtui. Ainakin vanhenin, muutuin vähemmän itsekriittiseksi ja lopetin häpeämästä, enkä sitten enää välittänyt. Enhän minä luoja paratkoon kyttää ulkona muiden reisiä – miksi kukaan sitten kyttäisi minun?muhkuramanifestiNyt kun katson taaksepäin, tuntuu älyttömän typerältä. Että nuori, hoikka ja urheilullinen ihminen on voinut käyttää tuntikausia reisiensä murehtimiseen. Samalla se ei tunnu typerältä. Jos tuntee noin vahvasti vartalostaan, ei tunnetta pitäisi vain kuitata typeräksi. Se on ollut ihan oikea tunne, ja voimakas sellainen.

Mistä se tunne sitten kumpusi? Häpeästä se taisi kummuta.

Häpeässä se vitsi muuten onkin. Kosmetiikkaa ja selluliittigeelejä myydään häpeällä ja epävarmuudella. Kun minä olin nuori, televisiossa pyöri mainos jostain roll on -selluliittivoiteesta. Siinä oli sitrusta ja kofeiinia ja jotain sellaista virkistävää ja aktivoivaa, selluliittia sulattavaa. Ostin sitäkin. Ei se auttanut. Yllättyneitä olivat: –

Nyt haluaisin sanoa 14-vuotiaalle itselleni, että käytä hyvä ihminen aikasi ja rahasi kaikkeen muuhun kuin reisiisi. Ne ovat ihan normaalit, eivätkä yhtään nolot,

ja itse sinä olet itsesi pahin kriitikko.

#MuhkuraManifesti on Trendin ja Lilyn kampanja, jolla halutaan kumota selluliittiin liittyvä stigma.

Muita kirjoituksia aiheesta:

 

Yö, jonka nukuin ulkona

Starttasin tämän vuoden retkeilykauden eilen, sopivasti #nukuyöulkona -tapahtuman kanssa kohdakkain. Pakkasin rinkan ja muonat, tarkistin, että muinaisen ja superpainavan telttani kaikki osat ovat tallessa ja kävelin bussipysäkille. Nuuksion kansallispuistossa on se hyvä puoli, että minun pitää vain kävellä bussipysäkille, ja sitten olenkin jo melkein perillä.

Hyppäsin pois Siikaniemessä, ja lähdin tarpomaan. Tauon jälkeen rinkan kanssa patikoiminen on aina aluksi tahmeaa, mutta pääsin rytmiin nopeasti. Sen jälkeen se oli vain menoa, kuuntelua, katselua. Ei kiirettä, ei tarkkoja suunnitelmia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kolmikulmalampi

Ensimmäisellä taukopaikallani ajattelin, että en edes tiedä, paljonko kello on. Muutenkin luonnossa aikaa mitataan kellon sijasta muilla ajanmääreillä: yksi niistä on se hetki, joka menee veden kiehahtamiseen, toinen on aika, joka menee riisin keittämiseen. Sitten on se hetki, kun linnut yön hämärimpänä tuokiona lakkaavat laulamasta, se hetki, jona ne aloittavat sen taas uudelleen.

Päätin leiriytyä Holma-Saarijärvellä. Pistin teltan pystyyn ja virittelin trangian illallisen laittamista varten. Yksinkertaisen ruuan laittamisesta ja syömisestä tulee maastossa melkoinen zen-kokemus. Ei ole muuta kuin ruuanlaitto, ei ole muuta kuin riisin ja tonnikalan syöminen – eikä mikään ole hetkeen maistunut riisiä ja tonnikalaa paremmalta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kovan päivän ilta

Luonnossa perustarpeet näyttäytyvät selkeästi: minä tarvitsen vettä, ruokaa ja suojan. Juuri muuta ihminen ei selvitäkseen tarvitse. Kun niitä on rajallisesti, niistä tulee resursseja, joiden käyttämistä pitää todella miettiä: jos tarvitsen lisää vettä, joko otan sitä lammesta ja keitän tai patikoin muutaman kilometrin matkan kaivolle sitä hakemaan. On sekä huojentavaa että pysäyttävää ajatella välillä vain perusasioita, niitä, joilla oikeasti on eniten merkitystä. Minun murheeni kaupungissa ja arjessa ovat huomattavasti pienempiä, vaikka siellä ne tuntuisivatkin suurilta.

Koska olin liikkeellä yksin, olin etukäteen miettinyt, alkaisiko yksinäisyys jossain vaiheessa vaivata. Ei alkanut. Yksin luonnon keskellä tuntee olevansa osa jotain suurempaa ja merkityksellistä kokonaisuutta. Siellä näkee kaiken sen elämän, joka on ollut minua ennen ja joka jää olemaan minun jälkeeni. Puut, joiden juuret ovat olleet maassa aikoja ennen minua, linnut, jotka toivottavasti laulavat samoin vielä meidänkin jälkeemme. Niin väkevän olemassaolon kanssa ei ole yksin, niin väkevä oleminen tulee luo ja ottaa osakseen.

Holma-Saarijärvi
Holma-Saarijärvi aamuyöllä

Aamuyöstä sain vielä havahtua hetkeen, jona linnut olivat jo täysin hereillä. Usva tanssi veden pinnalla, aamurusko alkoi piirtyä taivaalle. Näky oli henkeäsalpaava, enkä olisi millään malttanut enää mennä takaisin nukkumaan. Nukuin kuitenkin vielä muutaman tunnin, heräsin sateen pehmeään ropinaan – se tuntui kovin lohdulliselta. Kun olin saanut aamuteen keitettyä, sade oli lakannut ja vedenpinta oli jälleen tyyni.

tyven
Tyven

Kotona keitin itselleni kahvit ja join ne oikein hitaasti ajatellen, miten outoa onkaan, että vettä saa hanasta, sähköä pistorasiasta ja että yleensä juon kahvini kiireellä. Vaikka kahvinjuonti, sehän on suuri ylellisyys, josta pitäisi nauttia rauhassa.

Nyt minulla on jälleen uusi tapa määritellä aikaa ja kiirettä, ainakin hetken.

Minä ja jooga

Voi olla, että monelle ei tule yllätyksenä se, että olen kympin tyttö. Perfektionisti. Suorittaja. Olen ollut sitä myös liikunnan suhteen, kunnes siinä on tullut vastaan erinäisiä seiniä, kuten ylikunto, urheiluvammat, ajanpuute tai nyt mulle todellakin riitti -kohtaus, joka on tietenkin johtunut edellä mainittujen yhdistelmästä. Aina olen kuitenkin palannut liikunnan luo.

Viime vuosina lajit ovat vaihtuneet, mutta yksi on pysynyt: jooga.

Alkuun joogaamiseni oli sellaista kuin muukin harrastamiseni. Täydellisyyteen pakottamista, ääriasentoihin väkisin venyttämistä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sehän on ihan väärin. Ei joogatunnille mennä pakottamaan itseään tai soimaamaan kehoa siitä, mihin se ei nyt pysty. Sinne mennään kommunikoimaan kehon kanssa, antamaan sille tilaa. Sinne mennään kasvamaan, hengittämään ja hyväksymään. Sinne mennään olemaan kuin tuossa kuvassa: vanhana ja uutena, sammalena ja versona.

Jossain vaiheessa minäkin sitten opin kuuntelemaan kehoani, tuota viisasta raatajaa.

Opin siltä, että minun arvoani ei määritä se, mihin asentoon kulloinkin taivun. Kehoni kertoo minulle notkeudellaan tai tukkoisuudellaan, missä nyt mennään. Jos vanhat urheiluvammat alkavat vaivata, suunta on huono. Jos vasemman puolen lihakset kiristyvät, stressi on pääsemässä niskan päälle. Jos keho on joustava ja rauhallinen, mielikin on.

Keho kertoo, mistä kiikastaa. Ja se kertoo sen voimakkaammin, lopulta kivuliaasti, jos en sitä ennen suostu sitä kuuntelemaan. Jos en ota sen viestejä vakavasti, saan huomata sen sameana mielenä ja kireinä lihaksina, kipuina siellä ja täällä. Onneksi viimeistään joogamatolle asettuminen on paikka juuri kuuntelemista varten.

Kun keho virtaa, mielikin virtaa. Silloin oleminen on helppoa ja ajatus tyyni, silloin jaksaa kiinnittää huomiota ympäristöön, luontoon ja muihin ihmisiin. Silloin jaksaa olla.

Ps. joogan kanssa pääsee alkuun vaikka Adrienen avulla.

#vainkehojutut2

Joskus kehonsa rajoitteet on vaikea hyväksyä. Ainakin, jos on tottunut liikkumaan suorittamalla, jos on tottunut siihen, että hyvä suoritus ei riitä. Että vain paras suoritus riittää, ja sekin vain pienen hetken.

Koska aina voi vähän parantaa.

Parhautta metsästävälle käy melko helposti niin, että kehosta tulee jäykkä ja väsynyt. Että uupumus kertautuu. Että liikunnasta tuleekin velvoite, juttu, jota tekee pakosta eikä siksi, että siitä tulisi hyvä olo tai että olisi kiva oppia jotain uutta.

Sen jälkeen keho lopulta tilttaa. Treenit jäävät. Keho ja mieli jumittuvat, pysähtyvät negatiiviseen asentoon.

DSC_0064 (2)Välillä tarvitaan ystäviä. Sellaisia, jotka näyttävät, että toisellakin tavalla voi liikkua. Rennosti kuin jokin eläin. Katsoa, kuinka ne liikkuvat ja venyttelevät. Todeta, kuinka niitä ei kiinnosta pätkääkään, miltä ne näyttävät tai miten ne ovat.

Koska ne vain ovat, ja se riittää. Tekevät vain sen, mikä hyvältä tuntuu.

Kun olin näillä ohjeilla viettänyt hetken tekemällä kuperkeikkoja ja hölmöjä liikkeitä, minä olin uusi. Rento ja paikallani.

Ajatukset olivat järjestyksessä vielä kotonakin, ja minä olin pehmeä kuin panda tai notkea kuin kissa.

Ei se sen vaikeampaa ollutkaan, liikkuminen.

IMG_20150623_095216
Ja maastot, joissa liikun, niiden pitäisi olla aina tällaisia

Ps. alkuperäinen #vainkehojutut-postaus löytyy täältä.