Syys

Elin pitkään kesässä tai ainakin jossakin syyskesän rajamailla. Yhtäkkiä tapahtui asioita. Aamuista tuli pimeitä. Puut muuttuivat keltaisiksi, alkoivat pudottaa lehtiä. Ilma viileni, ja minä kaivoin komerosta villakangastakin, ostin lisää paksuja sukkahousuja kilveksi minun ja syksyn väliin.

Eräänä iltana kipusin vintille, koleus löi vastaan. Kun muutin tänne, oli alkukesä tai loppukevät, silloin vintillä oli aina lämmin. Hain sieltä kirkasvalolamppuni, sisustuksen kannalta kammottavan, mutta valoteholtaan mainion kapineen. Nyt se nököttää lipastoni päällä ja keinovalaisee aamuni.

dsc_1338

Tämä syksy ei ehkä ole kohdellut minua kovin hyvin, mutta se on opettanut sitäkin enemmän. Kärsivällisyydestä, armollisuudesta, metsässä kävelemisen tärkeydestä. Unesta, lepäämisestä, hyvän ruokavalion merkityksestä. Riittämättömyydestä ja riittämisestä – niistä en sano enempää, koska Elina sanoi jo riittävästi omassa tekstissään.

Syksy on opettanut jotain pienten asioiden arvostamisesta: miten ihanaa onkaan juoda aamukahvi sängyssä, kävellä pimenevässä metsässä, syödä lohikeittoa tai kuunnella virtaavaa vettä. Nukahtaa puhtaisiin lakanoihin, luistella tyhjällä kentällä.

Ja jos juuri nyt kuuntelee metsää, huomaa sen olevan kovin pysähtynyt, huomaa sen odottavan. Huurretta, kuuraa, lunta, valoa. Niitä minäkin odotan, juon kahvia kirkkaassa valossa, laitan villasukat jalkaan ja odotan.

Valo, minä odotan.

Oivaltamisesta ja Pink Floydista

Lomalla ehdin ajatella, vaellella pelloilla ja metsissä. Olen istunut metsässä tihkusateessa juomassa kahvia rauhassa, kuunnellut. Olen tehnyt oivalluksia, koska aina kun on aikaa ajatella, on tilaa myös oivaltaa.

Oivalsin, että musiikin kuunteleminen on mainio aktiviteetti, mutta todella hyvän musiikin kuunteleminen on vielä mainiompaa. Olen vannoutunut Spotifyn ysärisoittolistojen luukuttaja, mutta eräänä kesäiltana kävelin kotiin, kuuntelin Pink Floydin Shine on you crazy diamondia ja ajattelin, että maailmassa ei ole mitään hienompaa kuin katsella oksien ja lehtien raoista laskevaa aurinkoa ja kuunnella musiikkia. Hyvää musiikkia.

saappaat

Oivalsin, että en ehkä olekaan niin vannoutunut kaupunkilainen kuin luulin. Pidän siitä, että ympärillä on tilaa hengittää, avaraa, tyhjää. (Tai ehkä sittenkin vaan viihdyn verkkareissa ja kumisaappaissa.)

Oivalsin, että pidän sittenkin ruuanlaitosta ja leipomisesta, kohoavasta sämpylätaikinasta, perunoiden keittämisestä. Nyyhkyleffoista. Häistä. Hetkestä ennen pimeää. Elokuun illoista. Pitkistä hiuksista. Superpienestä asunnostani. Laulamisesta. Pokemon Go:sta. Luistelusta. Puutaloista. Kroketista, juurista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ajattelin, että jos en kasvata muuta, niin sitten hiuksia.

Tyhjäkäynti tekee hyvää ihmiselle, antaa suopeasti tilaa niillekin ajatuksille, jotka eivät jaksa arkena kaivautua pintaan tajunnan takaa.

Ja niin minä istuin hiljaa eräänä heinäkuun loppupuolen aamuna, tuijotin poukamassa lepäävää sinilevää ja ajattelin, että tämäkin kesä kääntyy jälleen syksyksi, jonka otan vastaan vähän seesteisempänä kuin ennen.

Kirje hypoteettiselle tyttärelleni

Rakas mielikuvitustyttäreni,

olen usein miettinyt sinua, nähnyt silloin tällöin unta. Miettinyt, kuinka hieno sana tytär oikeastaan on sanana.

Tiedän jo nyt fragmentteja elämästäsi. Jossakin vaiheessa kohtaat ensimmäisen pettymyksesi, katsot sitä hölmistyneenä, etkä tiedä, miten käsitellä sitä. Minäkään en voi käsitellä sitä puolestasi, pehmentää. Opettelet sen itse.

Ennen ensimmäistä isoa pettymystä opit asioita, kuten kävelemisen, puhumisen ja lukemisen, kasvat itseksesi. Ja sitten sinusta tulee se, joksi olit muutenkin jo tulossa. Uusi, tuntematon, avaruus.

Vaikka sinua ei ole olemassa, yritän tehdä valintoja hyväksesi. Rakentaa maailmaa, jossa sukupuolesi ei määrittäisi sitä, miten sinuun suhtaudutaan. Jossa tyttöytesi ei osoittaisi sitä, millaisia leluja sinulle ostetaan, millaisiin leikkeihin sinut opetetaan, mistä sinut ohjataan kiinnostumaan.

Jotta sinulla olisi roolimalleja ihmisistä, jotka voivat olla matemaatikkoja, yritysjohtajia tai hyviä vanhempia, mitä ikinä itse haluavat, sukupuolesta riippumatta. Että et ikinä kuulisi, ettet voi tehdä jotain, koska olet tyttö.

Että et ikinä kuulisi yhtäkään naisen logiikka -vitsiä, etkä ikinä itse laukoisi mitään vastaavaa, miehistä, naisista, muunsukupuolisista, kenestäkään.

Että et joutuisi istumaan ja kuuntelemaan, kuinka sinun tulisi olla äiti ja vaimo, hoivata. Jos et halua niitä rooleja, sinun ei tarvitse niitä ottaa. Jos haluat, olet niissä varmasti yhtä loistava kuin muutenkin, koska sinä olet hyvä.

Haluaisin, että kehosi olisi väline, mielesi koti, eikä kenenkään objekti. Että et ikinä katsoisi peiliin ja ajattelisi vikojasi tai kommentteja ulkonäöstäsi. Että et ikinä joutuisi miettimään pituutta-leveyttä-syömistä-rintojen kokoa-epäsymmetrisiä kasvonpiirteitä-kelpaamista. Että olisit tässä maailmassa itsenäsi, seesteisesti.

Että olisit tyyni ja vakaa, kestävä, notkea.

Haluaisin, että maailma olisi sellainen, jossa sinun ei tarvitsisi pelätä kulkea yksin, jossa et pelkäisi mitään. Jossa kukaan ei pelkäisi.

Että kukaan ei sanoisi tyttö syntyi tyhjä syntyi.

Koska sinua ei ole, jäät tähän tekstiin. Tässä todellisuudessa minä pidän huolta muiden tyttäristä, kummilapsistani, ystävistä, kerron teille, että pystytte mihin vaan, että olette mahtavia, viisaita, lempeitä, rohkeita, mitä vaan ikinä haluatte olla.

Ihmisiä, hyviä.

PMMP:tä lainaten: sua ei ole tehty kenenkään kylkiluusta!

Tekstariskandaali

Pienet asiat saavat havahtumaan aikaan, aikaan, joka livistää ohitseni. Yhtäkkiä Gilmoren tyttöjen kännykät näyttävät kömpelöiltä, meikkityylit tunkkaisilta. Evanescence ja Las Ketchup kuulostavat kulahtaneilta ja noloilta.

Kukaan ei käytä enää laattavöitä, IRC-Galleriaa tai Eastpakin reppuja. Kännykkälogot eivät ole tuottoisa bisnes, liittymän saldoraja ei pauku. Kaverille viestittäessä ei tarvitse miettiä 160 merkin rajaa tai sitä, että moniosainen tekstiviesti ei mahdukaan kerralla sim-kortin muistiin.

Ja tekstiviestit: paitsi että niillä pystyi aiheuttamaan poliittisen skandaalin, niitä myös vaalittiin. Kun puhelimen muistiin mahtui 20 viestiä, piti harkita tarkkaan, mitkä viestit säästää.

Viesteistä säilöttävimpiä olivat ainakin

  • Kivoilta pojilta tulleet viestit!!! (Silloin harvoin kun niitä tuli)
  • Kehut ja onnentoivotukset, kuten ”lauloit tänään hienosti” tai ”onnea esitykseen. Ainakaan edellisessä setissä ei ollut hyviä soittajia (paitsi mä)”.
  • Kuolemattomat älynväläykset, kuten ”Elämä on kuin suuri kaatopaikka, ja sekin on tyhjä.”
  • Raivoisat lohdutukset, kuten ”No voi nyt vittu mikä jätkä! Eikö se yhtään ajatellut sun tunteita?! Ei morjesta…”

Nollarilla myös paperibisnes eli kulta-aikaansa, koska kaikkihan pitivät päiväkirjan lisäksi tekstaripäiväkirjaa. Jossain vaiheessa oli vain luovutettava sim-kortin muistin suhteen ja kirjoitettava saapuneet viestit ylös.

Tässäpä autenttisia arkiston aarteita (julkaistu kirjoittajien luvalla)

14.7.2003 S:

Hiki valuu lits-läts… Eka työpäivä takana ja henki kulkee – vielä! 🙂 Mulla olis kirjastosta COB-dvd lainas, joten enää puuttuu soitin…?!? Mites se sun heilas…

Jännät kesätyöt, check. DVD-soittimet eivät olleet vielä levinneet maaseudulle. Children of Bodom = Nightwishin jälkeen maailman tärkein asia.

4.1.2004 A:

Heipähei. Ajattelin ihan sen varalta että sä turhaan (?) odotat romanttisia viestejä joltain miehenturjakkeelta, tekstata sulle jotain ettet vallan pitkästyisi. Ainoo tarkoitus EI siis ole tukkii sun viestimuistii 🙂

A:

*huh* Älä nyt pidä mua hulluna tai mitään mut tuli vaan mieleen että rukoiletko sä koskaan? Mä ainakin rukoilen suurempaa viestimuistia 😉 Ei vaan. Mutta oikeesti?

Viestimuistin rajallisuus oli aina läsnä, mutta siitä huolimatta teologis-eksistentiaaliselle tasolle siirryttiin melko näppärästi.

8.2.2004 E:

Senkin vietävän turilas! Saat syytteen viattoman mieleni turmelemisesta, X:n puhtoisen olemuksen pilaamisesta mielessäni sekä turhien toiveiden elättelystä.

Kyllä, silloin odotettiin aina sydän pamppaillen, että viesti olisi JOLTAIN MUULTA KUIN BESTIXELTÄ.

26.4.2004 K:

Oliko toi ”mun tasolleni ei moni yllä” tarkoitettu pituuden vai soittotaidon ansiosta?

Se pituus. Se pituus.

Ajatelkaapa nykyteinit tätä! Minun nuoruudessani oli tällaisia käpylehmähommia vaan. Mutta hauskoja käpylehmähommia, nehän pistävät minut nauramaan kaksinkerroin.

Ja te kaikki perverssit, jotka odotitte niitä likaisimpia viestejäni! Odottakaas seuraavaa postausta…

Havaintoja muuttamisesta

Tavaroita pakkaillessaan löytää kummallisia asioita. Yhdestä laatikosta löysin yhteiskunnan jäsenyyteni säntillisesti arkistoituna: työ- ja opiskelutodistukset, neuvolakortin, passin, verotustodistukset, tiliotteet ja vuokrasopimukset. Maisterinpapereiden ja astmalääkereseptejen seassa oli myös yksi lapsuuskuva, Gimmelin cd-levy (!!!) ja ristiriipukseni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Reippaana tyttönä ajattelin myös, että ei minulla ole paljon tavaraa. Että muutto menisi kivuttomasti, helposti. Ei minulla juuri huonekalutavaraa olekaan, mutta kaikkea muuta sitten onkin. Laatikkokaupalla. Kirjoja, levyjä, viinilaseja. Pelkistä cd-levyistä tuli yksi laatikko, vinyyleistä toinen.

Ja kirjat, ne kirjat.

Kun muuttaa 2010-luvulla rakennetusta talosta 1930-luvulla rakennettuun, ei vaan ymmärrä varautua kaikkeen. Vaikka sitä tietää huoneiden olevan korkeat, yllättyy silti, että ei yletä ripustamaan verhoja ikkunaan.

Aina yhtä viisas mummoni oli kuitenkin heti kartalla. Mummo vain tokaisi muuttouutisiin, että menee paljon verhokangasta. Siinä vasta käytännöllinen ja realistinen tapa suhtautua elämänmuutoksiin! Mutta niistähän sitä uutta kotia aletaan rakentaa, verhoista ja kirjoista.

Ja nyt olen jo kotonani uudella asuinalueella, uudessa asunnossani. Minulla on uusi sänky, vanha kirjahyllyni palasi luokseni. Minulla on pieni pöytä, uusvanhoja tuoleja, leveät ikkunalaudat, narisevat ja epätasaiset puulattiat. Iltakävelyt uudella alueella, tyynet kesäillat.

DSC_0813

Ja sitten on vielä työmatka, jonka voi pyöräillä, uusi lähikauppa ja minua rutkasti vanhempi levysoitin. Hetkiä, musiikkia, uusia paikkoja. Paikkoja, joihin kuulun.

Joona Kivirinta: Kymmenen vuoden päästä annamme lapsille nimet

Aina joskus muistan, että pitäisi lukea enemmän runoja. Runokirjoihin on välillä niin vaikea tarttua, vaikka useimmiten ne kuitenkin tarjoavat oivalluksia, kauneutta tai yhden uuden ajatuksen, jotakin, josta tunnistaa itsensä.

Niinpä lukaisin Joona Kivirinnan esikoisrunokokoelman Kymmenen vuoden päästä annamme lapsille nimet (2008). Oikeastaan sekä kokoelman nimi ja se, että se on esikoinen, kertovat sisällöstä melkoisen paljon. Runoissa harhaillaan nuoruuden ja aikuisuuden välimaastossa, metroissa, yliopistolla, pelätään, että elämä jää kesken, vaikka se ei vielä ole edes alkanut.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kivirinnan kieli on puhekielenomaista, riisuttua, pelkistettyä. Säkeet ovat toteavia, juoksevat karkuun metaforia ja sitä kaikkea muuta runoille usein tyypillistä:

Minua etsittiin kaukaa mutta
olin helvetin lähellä.

Mitäpä siihen lisäämään?

Runoissa haetaan omaa paikkaa, yritetään asettua osaksi sukupolvien ketjua ja piirretään sitä hienoista rajaa, joka on rakastumisen ja päiväkotien kilpailuttamisen välissä.

Olin sinun valintasi ennen kuin osasit valita.

Mutta sitten kuitenkin myöhemmin:

Sun täytyis ostaa mulle lahjoja
ja aivan varmasti kyllästyisin suhun.

Näinkö me toisillemme sanomme? Ainakin minä olen joskus jotain tällaista sanonut.

Kivirinta pyörittää kokoelmansa runoissa ajelehtivaisen nuoren aikuisuuden teemoja, ja myös runot itse tuntuvat ajelehtivan, väistävän tulkintoja. Ne vain ovat, muodostavat hajanaisen kokonaisuuden, ehkä vähän keskeneräisenkin kokonaisuuden.

Onko hajanaisuudessa sitten kyse sukupolvikokemuksesta ja siitä, kuinka vakituiset työpaikat ja omistusasunnot ovat paenneet 80-luvulla syntyneitä? Vai johtuuko se vain siitä, että kyse on esikoisteoksesta?

Viimeiset sinnikkäät käyvät koulua
vaikka virkoja ei enää riitä.
– –
Kymmenen vuotta sitten talous
oli niin vakaalla pohjalla että
meillä oli varaa mennä
naimisiin oikeista syistä.

Siinäpä vasta totuuslauseita.

Kymmenen vuoden päästä annamme lapsille nimet on toteavuudessaan jopa ärsyttävä kokoelma. Tavallaan siitä tavoittaa jotain, tavallaan fiilis jää hölmistyneeksi ja irralliseksi.

Mutta minulla on kyllä lukuohje sitä varten (näin ainakin itse tein, ja se on oikein, koska kyllä minä tiedän miten tätä elämää eletään):

Älä siivoa. Jos sinulla on vuokra-asunto, hyvä. Jos ei, kuvittele sen olevan. Lue sängyssä, älä petaa sitä. Kuuntele Nick Cavea tai Porcupine Treetä. Myös Sia on hyvä vaihtoehto. Pidä huoli, että sängyssäsi on enemmän tilaa elektroniikalle kuin ihmisille tai nukkumiselle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
On muuten autenttinen kuva meikäläisen sunnuntaiaamusta!

Tunne olevasi osa y-sukupolvea.

Huokaise.

I’m not a real person yet!

Elämäänsä eksynyt Frances Ha on tällä hetkellä toteemieläimeni. Joskus minäkin Francesin tavoin vain jään kellumaan hetkiin. Hetkiin, joina tajuaa, ettei ole aikuinen eikä nuori, ettei ole kiinnittynyt mihinkään tai suunnitellut mitään. Että vain on.

Että vain on.

Että minulla ei ole päätöksiä tai päätettävää, että minulla on vain oma helppo arkeni, että minulta ei vaadita oikeastaan muuta kuin töihin ilmestymistä.

Lisäksi minulla on muutama konkreettinen todiste siitä, että en ole vielä oikea henkilö:

  • Visa Electron! En vain koskaan ole tullut sitä päivittäneeksi, vaikka mantra käykö täällä visa electron (se on muuten Sydän, sydämen biisi myös!) alkaa mennä vanhaksi – mutta hei, Francesillakaan ei ole aikuisten maksukorttia. Siksi hänen korttinsa ei mene ravintolassa läpi. I’m so embarrassed. I’m not a real person yet.

tumblr_n857mwQZ7A1rsyukao1_1280

  • Papereiden näyttäminen Alkossa, koska niitä ihan oikeasti kysyttiin! Joihinkin kaukaisiin synapseihin on vielä kiinnittynyt muisto siitä, kuinka aikoinaan toivoi, että papereita ei kysyttäisi. Nykyään toivoo, että niitä kysyttäisiin.
  • Perjantai-illan viettäminen keskellä sotkuisen asunnon lattiaa läppärin ja halvan viinin kanssa. Ei eroa kovin paljon opiskeluajoista. Tai siis yhtään. Asunto ei vain ole Hoasin. I’m not messy, I’m busy, sanoo Frances. Niin. Ettäs tiedätte.

Tärkein viimeiseksi: Frances kajauttaa totuuden I’m too tall to marry. (Niin minäkin Frances, niin minäkin!) Se kiteyttää kaiken siitä, kuinka ollaan liian pitkiä ja kömpelöitä sopimaan mihinkään, kuinka itselle ei missään ole täydellistä paikkaa.

Mutta sitten kuitenkin, joskus on niin helppoa juosta kadulla, koska mikä muu on helpompaa kuin juokseminen?

Lamatukka

Kun minä olin lapsi, joskus 1990-luvulla, oli lama.

Siellä, missä minä asuin, oli paljon kotiäitejä. Silloin oli kai vauvabuumi, ja oli parempi olla kotiäiti kuin työtön.

Ulkona oli aina lapsia, ja syötiin paljon perunaa. Kukaan ei ollut päiväkodissa.

Silloin tehtiin paljon itse. Ruuat, vaatteet, kampaukset. Minulla on vieläkin äitini itse ompelemia vaatteita. Kuten kuvan hame.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja ne kampaukset. Muistaakseni hiusmuoti oli tällaista: kampaajalla käytiin kerran vuodessa leikkauttamassa jokin malli tai ottamassa permanentti. Sen jälkeen sen annettiin kasvaa yli. Vaihtoehtoisesti tukka leikattiin itse keittiösaksilla. Valveutuneimmilla kotipartureilla, kuten tädilläni, oli hiustenleikkuusakset.

Minä kävin ensimmäistä kertaa parturissa vasta abivuonna, kun 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli jo pitkällä.

Sitä ennen tukkaani leikkasivat äiti, täti tai kaverit. Usein se vain oli. Kuten minäkin.

Maaliskuun alussa kyllästyin hiuksiini, niihin kuiviin, ylikasvaneisiin pituuksiin. Tartuin saksiin ja nyrhin, leikkelin ja nitkutin. Lopputulos on kuin lapsuuteni lamatukat. Kotikutoinen ja varmaankin ruma, mutta viihdyn siinä. Sellaiseen minä olen tottunut.

Kuten Roisin Murphy virkkoi: ”Leikkasin ruman tukan, koska halusin näyttää, että minulla on munaa tehdä niin.”

Torstai-illan self-help

Kun tulee tähän ikään*, saattaa oivaltaa erinäisiä asioita elämästä. Kuten sen, että joskus on ihan ok maata töiden jälkeen sohvalla ja tuijottaa telkkaria. Samoin on ihan ok jättää myöhemmäksi esimerkiksi pyykit, roskien vieminen tai laskujen maksaminen (viimeisin ei kannata silloin, kun eräpäivä on merkittävästi ohitettu.)

Tämän oivalluksen turvin voi

  • juoda jotain kuplivaa sohvalla (join vichyä, ja vielä jotain halpaa sellaista)
  • katsoa Frances Ha:ta aivan tavallisena torstaina (minulla on ollut sellainen hassu sääntö, että elokuvia ei katsella arki-iltaisin, koska ne vievät liikaa aikaa)
  • syödä päivälliseksi neljä suklaakuorrutettua myslipatukkaa (sen sijaan, että kokkaisi jotain terveellistä, aikuista ja järkevää)

Olen myös oivaltanut

  • että tietyn pisteen jälkeen kahvi ei enää piristä (tätä kutsutaan kofeiinin kriittiseksi massaksi)
  • että korkokengillä kävely kipeyttää alaselän
  • että jos niska paukahtaa tiistaina, se on kipeä vielä torstainakin
  • ja että jos menet aamiaistilaisuuteen, älä mene sinne liian aikaisin siksi, että olet neuroottinen oikean paikan löytämisestä (koska sitten joudut ottamaan ruokaa ensimmäisenä, vaikka et millään vielä kehtaisi, ja sitten otat liian vähän etkä kehtaa hakea lisää siinä vaiheessa, kun muut tungeksivat buffetin ympärillä).

Nämäkin oivallukset ovat tätä ikää*.

Mutta se on ok. Kaikki on.

* tämä ikä saavutetaan esim. siinä vaiheessa, kun ei olla enää 20 mutta ei myöskään 30 ja ollaan mahdollisesti valmistuttu jostain tai oltu OIKEISSA TÖISSÄ tai nähty vaikka useampi LAMA (merkittävä sukupolvikokemus!). Toisin sanoen sitä ollaan hankittu ELÄMÄNKOKEMUSTA sen verran, että voidaan käyttää fraaseja ”tässä iässä” tai ”viime vuosikymmenellä” tai ”kun minä olin nuori…” ja samalla hengittää ulos niin, että se ei ole ihan huokaus, mutta merkitsevä uloshengitys kuitenkin.

Äidinkieli on elinehto

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tänään vietetään UNESCOn kansainvälistä äidinkielen päivää. Teemapäivän tarkoituksena on sekä kielellisen monimuotoisuuden juhlistaminen että äidinkielen merkityksen korostaminen erityisesti koulutuksen näkökulmasta – miten voi oppia, jos ei kunnolla ymmärrä opetuksen kieltä?

Hesarissa on äidinkielen päivän kunniaksi hauska testi suomalaistaiteilijoiden kuolemattomista sitaateista. (On muuten aika paha!)

Oodiksi äidinkielelle kokosin muutamia ajatuksia kielistä:

  • Jokainen kieli on oma, ainutlaatuinen järjestelmänsä. Kielen rakenteet ja sanasto kuvaavat puhujiensa kulttuuria ja elinpiriiä.
  • Jokaisella tulisi olla oikeus oman äidinkielensä käyttämiseen.
  • Kielistä löytyy uskomaton määrä upeita ilmaisutapoja: esimerkiksi pohjoissaamessa on yksikkö, kaksikko ja monikko, meillä vain yksikkö ja monikko. (Ylellä on muuten meneillään ”Sano se saameksi” -proggis!)
  • Suomen kieli on kielenä mahtava: sanoja voi vääntää, taivuttaa ja johtaa mielin määrin.
  • Tapasi käyttää äidinkieltäsi on ainutkertainen. Kielesi ja sanavalintasi kertoo muille sinusta ja maailmastasi, rakentaa sillan ihmisen luota toisen luo, tekee merkityksistä yhteisiä.

Tämän myötä toivotan hyvää sunnuntaita ja hyvää äidinkielen päivää! Käyttäkää kieltä kertomaan toisillenne kivoja asioita, kuvailemaan itseänne ja maailmaanne, tunteitanne ja ajatuksianne. Kukaan muu ei tee sitä paremmin kuin sinä itse.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kultaisella ysärillä pikku-Saila on tykännyt Spaissareista ja äikästä – oikeinkirjoituksesta viis! Kiitti kamuille kuvakoosteesta!

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM