Näin käyt festareilla

Suomen kesä on tunnetusti lyhyt ja festaripitoinen. Täydellisen festarikokemuksen saavuttaminen voi joskus olla pienestä kiinni – puuttuva pressu, ämpäri tai korvatulppa saattaa pilata koko viikonlopun. Näillä vinkeillä et kuitenkaan voi epäonnistua!

festarivinkit

Festivaalin valinta ja sovelias festivaalikäytös:

  • Jos et halua maksaa lipuista, hankkiudu festaritalkoisiin. Itse olen vuosien varrella päivystänyt järkkärikopilla, roudannut, siivonnut backstagea ja keräillyt roskia. Talkoolaisena saat yleensä ilmaiset liput, ilmaisen telttapaikan ja lämmintä ruokaa.
  • Pidätkö leirintäalue-elämästä? Valitse festari sen mukaan: Ilosaarirock oli vuosikausia kaveripiirini vakiofestari, koska leirintäalueen meininki on hyvä, ja koska se sijaitsee festarialueen kyljessä. Jos et pidä leirintäalueista, mene kaupunkifestareille.
  • Hanki hyvät korvatulpat ja käytä niitä. Kun sinulla on kunnolliset tulpat, sinun ei tarvitse repiä tulppia pois korvista kesken keikan ja huutaa kaikille kännissä vain muutaman hertsin tähden!!!!
  • Pidä huolta kaverista ja sopikaa jokin vakiopaikka tapaamista varten. Joltakulta teistä loppuu kuitenkin akku, ja/tai matkapuhelinverkko lakoaa suuren käytön vuoksi.

Leirintäalueella:

  • Ota mukaasi ämpäri. Sellainen tavallinen muoviämpäri, joita jaetaan joskus ilmaiseksi. Se on kevyt kantaa ja sitä voi käyttää joko tuolina tai jääkaappina: täytä se vesipisteeltä saatavalla kylmällä vedellä ja upota juomasi sinne. Naureskele sen jälkeen muille, jotka juovat lämmintä kaljaa.
  • Jos olette reissussa isin autolla ja jos parkkeeraatte sen koko viikonlopuksi johonkin, veivatkaa auton ikkunat kiinni. Viikonlopun aikana sataa kuitenkin.
  • Pese hampaasi – aamuyöllä vesipisteellä saattaa ajautua mitä hienoimpiin keskusteluihin.
  • Ystävysty telttanaapureidesi kanssa, koska saatat päätyä outoihin kitarajameihin, istumaan muovilaatikkoon tai vaikka samalle irkkikanavalle heidän kanssaan. Jaettu ilo on paras ilo.
  • Syö makkaraperunat aamukuudelta. Näin heräät uuteen festaripäivään hieman parempivointisena, eikä ruokakojullakaan ole jonoa.
  • Jos telttasi on surkea, jonkinlainen keräilyerä tai jos se on viimeksi ollut isoveljesi käytössä, ota mukaasi pyykkipoikia. Niillä voit kiinnittää telttakangasta teltan tukirakenteisiin tai kiinnittää sadekankaan, tai pressun, jos veljesi on hukannut sadekankaan, teltan päälle.
  • Ota mukaasi pressu.
  • Ota mukaasi kumisaappaat ja sadetakki. Tarvitset niitä kuitenkin. Tarvitset myös käsidesiä, aurinkorasvaa, vessapaperia ja kosteuspyyhkeitä. Hiustenkuivaajaa et tarvitse, mutta jos kuitenkin pakkaat sen mukaan, muista kiljaista että onks täällä sähköä, voiks täällä föönata.

Viimeisin ja tärkein pointti:

  • Jos mahdollista, yritä luistaa festareita seuraavan maanantaiaamun työvuorosta. Tarvitset maanantaita esimerkiksi kotiutumiseen, hiustesi takkujen selvittämiseen, märkien tavaroidesi kuivattamiseen ja puhdistamiseen sekä muuhun toipumiseen. Jos kuitenkin aiot mennä maanantaina töihin, juo 1,5 litran vichypullo ennen sitä. Tämä onnistuu esimerkiksi junamatkan aikana.

Hauskaa festarikautta!

Ihmiset alkukesän yössä

Alkukesässä on aina jotakin erityistä, taianomaista. Alkukesä on vielä täynnä odotusta ja hiljaista tietämystä siitä, että jotain tapahtuu kohta kuitenkin.

Ja jotain tapahtuu. Nuput puhkeavat, lehtien väri syvenee. Yöt pitenevät ja lämpenevät, ja niinä valoisina öinä me voimme istua ulkona, puistoissa, kallioilla. Niillä on tilaa kuunnella ja nauraa, olla vain.

Kesäyö

Viime viikonloppuna oli ensimmäinen kesäyöksi laskettava yö. Valo oli viistoa ja viipyilevää, ilta oli lempeä ja linnut, ne lauloivat, tauotta ne lauloivat.

Kun istuimme vuoden ensimmäisessä suviyössä, ajattelin, että tähän minä kuulun. Tähän kesäyöhön, näiden ihmisten seuraan. Tähän viipyvään valoon ja tämän korkean taivaan alle.

Ja vaikka minä päätyisin maapallon toiselle laidalle, minun juureni olisivat tässä, syvällä meille yhteisen maaperän alla, jota kesäyön aurinko valaisee.

Minun kaupunkini

Muutama päivä sitten kävelin Sturenkatua pitkin, ilta-aurinko laski ja taivas oli korkea. Kaupunki oli minun, kaikki siinä oli omaa. Mäkelänkatu, Brahenkenttä, Diakoniapuiston bussipysäkki, jolla aikoinaan odotin vaihtobussia viikon jokaisena arkiaamuna.

ihminen kevätillassa

Bussipysäkki, jonka kupeeseen nousivat viime kevään ensimmäiset kukat kuin yllättäen, bussipysäkki, jolla vuosi sitten ihmettelin, miltä maa tuoksuukaan ensimmäisen kevätsateen jälkeen.

dsc_06351Sellaisina hetkinä tämä on minun maailmani ja minun kaupunkini. Hetkinä, joina rapistuneet julkisivut kohtaavat versovan kevään, joina aurinko laskee horisontin taa ja me katselemme sitä tuuletusparvekkeelta, joina ajattelen, että tänne minä päädyin, vaikka ei koskaan pitänyt.

Päätymiset, ne ovat välillä hyviä, välillä vielä parempia. Onnekkaita. Ehkä päädyn seuraavaksikin johonkin hyvään.

Minä ja Girls

Girls alkoi vuonna 2012, ja silloin päädyin vahingossa katsomaan yhden jakson. Se oli niitä harvoja onnekkaita vahinkoja elämässä. Sen jälkeen olin heti koukussa. Vuonna 2012 olin kovin nuori, mutta niin olivat sarjan päähenkilötkin: neljä parikymppistä yliopiston jälkeen koittavan aikuisuuden kynnyksellä. Nyt katson Girlsin viimeistä tuotantokautta, ja jotenkin on sellainen olo, että ympyrä on sulkeutumassa. En tiedä, mikä ympyrä, mutta joku.

Että tämä on yhden ajan loppu, toisen alku.

Olen katsonut Girlsiä soluhuoneessani, meren yllä keikkuneessa yksiössäni, oikeassa kodissa ja nyt sinkkuboksissa. Vuodet ovat kuluneet, mutta minä olen katsonut Girlsiä.

Girlsin aikana olen valmistunut, vaihtanut työpaikkoja, eronnut, rakastunut. Niin ovat sarjan päähenkilötkin. Tyttöjen taipaleelle mahtuu tutkintoja ja kesken jätettyjä opintoja, kompurointia työelämässä, pari avioeroa ja raivokasta itsensä etsimistä. Muutama hermoromahdus, muutama väärä valinta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toisille Girls on vain kokoelma itsekkäitä ja etuoikeutettuja päähenkilöitä ja myötähävettäviä seksikohtauksia. Minulle Girls on sukupolvikokemus, kasvukertomus ja vertaisryhmä. Se on ryhmä naisia, jotka hakevat paikkaansa epävarmassa työelämässä, jotka jakavat minun kokemukseni internetistä, lamasta, pätkätöistä ja perheen perustamisen vaikeudesta sekä seksuaalisesta ahdistelusta ja yhteiskunnan valtarakenteista. Se on ryhmä naisia, jotka uskaltavat nauraa itselleen ja näyttää heikkoutensa, jotka käyttäytyvät välillä aivan raivostuttavan irrationaalisesti ja lapsellisesti.

Koska sellaisia me ihmiset olemme.

Olen ärsyyntynyt sarjan jokaiseen hahmoon vuorotellen. En ole pitänyt läheskään jokaisesta jaksosta. Jotkut jaksoista, kuten seksuaalista ahdistelua ja sukupuolittuneita valta-asetelmia käsitellyt American Bitch, ovat jääneet resonoimaan pitkäksi aikaa. Myös keveämmät asiat resonoivat, kuten Jessan tyylitaju tai Hannahin kirjailijahaaveet. Tai ne useat rehelliset päiväkännit.

Kun Girls tämän kauden jälkeen päättyy, päästän siitä irti haikeana mutta tietäen, että näin sen pitikin mennä. Ihmiset varttuvat. Paikat löytyvät. Suhteet päättyvät, uudet alkavat. Tytöistä tulee niitä ihmisiä, joita heistä olikin tulossa.

Sinkkuflunssa

Maanantaina heräsin kummalliseen tuntemukseen. Tuntemus viestitti, että en todellakaan pystyisi menemään töihin. Haroin kuumemittarin käsiini, mittasin. Hämmennyin. Miten muka minä voin olla kipeä?

Sairastuminen ällistytti, mutta onneksi tauti ei ole vetänyt vertoja syksyllä sairastamalleni sinkkuflunssalle. Tällä kertaa olen makoillut melko rauhassa, jaksanut tehdä välillä töitä ja saanut vain muutaman yöllisen kauhukohtauksen huonon olon takia. Läikytellyt kanakeittoa rinnuksilleni ja päättänyt, että huulipuna kuumeisessa naamassa piristää kummasti.

Mutta se sinkkuflunssa, se oli paha. Se oli todella paha.

photo_2017-03-08_19-21-27

Sinkkuflunssan ensimmäisessä vaiheessa hoet, että olen vahva ja itsenäinen nainen ja selviän tästä kyllä ihan helpolla. En minä mitään tarvitse. Tai ketään.

Kun tauti pahenee, seuraa toinen vaihe: nälkä ja surkeus kasvavat eikä ole ketään, joka kävisi kaupassa tai toisi ruokaa. Särkylääkkeet loppuvat. Mehu ehtyy.

Alat pelätä kuolevasi yksin.

Kolmannessa vaiheessa alat kehitellä skenaarioita: Jos minulla olisi kissoja ja kuolisin tähän, kissat söisivät ruumiini eikä kukaan löytäisi minua saati kaipaisi ainakaan ikuisuuteen. Tämä ei varmasti edes ole tavallinen flunssa, vaan jokin eksoottinen ja eritystappava superkuume, ja minusta tulee VAROITTAVA ESIMERKKI.

Neljännessä vaiheessa suret sitä, että sinulla ei ole kissoja, vauvoja, perintöhopeoita tai suurta joukkoa ihmisiä valvomassa tautivuoteesi äärellä. Näykit vähän niitä asioita, joita sinulla kaapissa on: tonnikala- ja ananassäilykkeitä sekä pähkinöitä. Ei vieläkään appelsiinimehua. Et jaksa käydä kaupassa.

Viidennessä vaiheessa kirjoittelet sekavia viestejä ystävillesi, osittain kuumehoureiden, osittain tylsyyden vuoksi. Vellot surkeudessasi.

Ja sitten, kuudennessa vaiheessa tulee se kuumeeton aamu, kun olet ensin viettänyt pitkän, pimeän ja yksinäisen yön hikoillen ja painajaisia nähden. Kun päivä kunnolla valkenee, et enää pelkää kuolevasi. Et edes toivo sitä.

Tavallisessa flunssassa ja sinkkuflunssassa on minulle kuitenkin samanlainen lopputulema: kun olen toipunut, haluan siivota asuntoni läpikotaisin. Tuulettaa, vaihtaa lakanat. Päästää päivänvalon ja raikkaan ilman sisään. Tiskata ja pyykätä, käydä pitkässä suihkussa. Todeta maailmalle, että minä olen täällä taas ja minä olen elossa.

Ps. Oon lukenut nyt kirjojakin, niistä postauksia tulossa. Pysykäähän kuulolla!

Merkkejä

Tänään minua vastaan vyöryivät kaikki kevään merkit: luonnonvaloon herääminen, sulamisvedet ja kovaäänisesti sirkuttavat linnut. Ensimmäiset urheat lumikellot puistossa. Talvipuutarhaan sisälle tulviva valo, kasvoille palaavat pisamat. Katupölyn tuulahdukset, kirkas, korkea taivas. Hymyt, ihmisten hymyt.

orkideat

Kevään valo teki Talvipuutarhasta tavallistakin maagisemman. Voisin viettää siellä ikuisuuksia. Antaa oivallusten tulla ja ajatusten kirkastua. Olla vain, hiljaa.

kukat

Loppujen lopuksi me ihmiset taidamme olla kovin yksinkertaisia. Minä tarvitsen ympärilleni kasveja ja vehreyttä, muutaman hyvän ystävän. Ehkä vähän aurinkoa ja virtaavaa vettä, vähän kevään merkkejä.

Niin helppoa se on, oleminen.

Kevätlauluja

Musiikki on minulle merkityksellinen juttu. Havahduin siihen loppuvuodesta kun tajusin, kuinka suurta onnea pianonsoitto minulle voikaan tuottaa. Soittamisen lisäksi on kappaleita, muiden soittamia ja laulamia. Sellaisia, joista tulee erityisen merkittäviä tunnuskappaleita tietyille elämän taitekohdille. Sellaisia, että niiden kuuleminen vuosienkin jälkeen nostaa esiin tunnetiloja, ajatuksia, muistoja, tuoksuja.

Minulla on joitakin sellaisia, kuten

Children of Bodomin Needled 24/7 (naurakaa vaan). Vuosia, vuosia sitten, silloin kun en ollut vielä edes kandi, olin kamalassa työpaikassa. Se oli niitä työpaikkoja, joissa opiskelijat kärvistelevät kesäisin. Aggressiivinen musiikki oli ainoa tapa selvitä läpi päivistä. Kaveripiirissäni yleistyi tämän johdosta sanonta mua vituttaa taas töissä niin paljon, että on pakko kuunnella Children of Bodomia.

Pink Floydin Shine on You Crazy Diamond. Fiilistely- ja ajattelubiisi vailla vertaa. Shine on You Crazy Diamond kaivetaan esiin esimerkiksi silloin, kun iskee äkillinen tarve juoda punaviiniä. Tai silloin kun iskee äkillinen tarve värittää värityskirjaa. Tai silloin kun kävellään kesäiltana kotiin metsästä vähän pöllämystyneenä ja katsotaan laskevan auringon valoa (ja ajatellaan tärkeitä ajatuksia, hieman ikävöidään).

Nick Cave & The Bad Seedsin Push the Sky Away. Push the Sky Away soitettiin viimeisenä biisinä bändin Flow-keikalla. Elokuun yö oli ympärillä sakea, pimeä, Push the Sky Away palasi kaikuna ympäröivistä kerrostaloista ja yleisö kuunteli vaiti, niin minäkin, olin vaiti ja valutin kyyneleitä poskilleni. Seuraavana syksynä olin töissä yliopistolla ja kirjoitin samalla graduani. Kävelin pimeinä marraskuun iltoina kotiini Sörnäistenniemelle ja kuuntelin Push the Sky Awayta. Iltakävely kotiin oli päivän ainoa hetki ulkona, elämä tuntui epätodelliselta, videopeliltä. Kirjoitin ja kuuntelin Push the Sky Awayta, kunnes tuli kevät ja yö, jona lähtivät jäät.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
(ja silloisen kotini ikkunasta todella näki, kun jäät lähtevät)

Mapein Changea kuuntelin paljon valmistumisvuonnani 2014. Kaikki oli avoinna, pelottavaa ja epävarmaa. Mutta sitten kuitenkin pystyin laulamaan mukana don’t you worry about a thing my brother /a little love is all it takes / don’t you worry about a thing my sister / we’re all waiting for a change. En tarvinnut muuta.

David Bowien Modern Love soi taustalla myös toteemielokuvassani Frances Ha:ssa. Ja sehän on sellainen biisi, joka säestää esimerkiksi sitä, kun erotaan vahingossa. Tai kun juostaan kaupungin kaduilla, koska juokseminen on ainoa asia, joka on helppoa. Kun rakastutaan vahingossa, kun ei tiedetä, mihin mennä. Frances ei tiedä, minä en ole aina tiennyt. Mutta musiikki on aina pysynyt taustalla, siihen olen nojannut.

Sitten on vielä Vesalan Sinuun minä jään. Se puhukoon puolestaan itse, minä en osaa paremmin sanoa kuin että paljon olen sitä soittanut ja laulanut. Sinuun minä jään / kun kevätlauluja ei lauleta enää.

Juuri ennen vuodenvaihdetta minä päätin, että en enää ikinä elä tosi paskaa vuotta. Että nyt teen asioita eri tavalla, päästän irti ja katson uuteen huomiseen, koska uusi huominen, eilistään se kaitaa, laulaa PMMP.

Ja minä, minä laulan pelkkiä kevätlauluja, ja viimeisenä sointuna soitan aina duurisoinnun,

Ja eessä siellä on vain valloittamaton

Kolme vuotta tuntuu olevan minulle maaginen sykli. Muutokset elämässäni nimittäin tapahtuvat noin kolmen vuoden jaksoissa, ja usein olen ihmetellyt taakse katsoessani, että enpä olisi kolme vuotta sitten uskonut olevani nyt tässä. Viime päivinä päässäni soinutta PMMP:n Valloittamatonta lainaten: mut joskus uusi huominen / eilistään se kaihtaa.

Uusi huominen, se on tulossa. Tai minä olen menossa sitä kohti. (Pidän enemmän aktiivisesta tekemisestä.)

Tässä niitä eilisiä, nyt jo kaukaisia:

Pienessä maaseutulukiossa en olisi uskonut, että kolmen vuoden päästä olisin Helsingin yliopistossa. Unelmat olivat silloin pieniä, mahdolliset maailmat olemattomia. Mutta niin minä vain laskeuduin vieraaseen kaupunkiin, täysin uuteen maailmaan. Putosin, mutta jaloilleni.

Opiskellessani yliopistossa ja tuskaillessani minuuttani ja valintojani en olisi uskonut, että kolmen vuoden päästä olisin järkevissä töissä. Että kaikesta siitä opiskelusta, sitkeydestä ja puurtamisesta olisi oikeasti jotain hyötyä. Jälleen kerran putosin jaloilleni, vaikka en sitä millään olisi uskonut.

Asuessani kimppakämpässä, jossa oli homeinen kylppäri ja repsottavat muovimatot ja jonka keittiön lavuaarista alkoi eräänä kesäpäivänä kasvaa jokin kasvi, en olisi uskonut, että päätyisin kolmen vuoden päästä oikeaan kotiin.

…ja että siitä muutamien vuosien jälkeen päätyisin sinkkuboksiin uuteen kaupunginosaan. Sinkkuboksiin, jossa on narisevat lattiat, korkeat huoneet, leveät ikkunalaudat ja kuulemma melko kaurismäkeläinen keittokomero (minua se muistuttaa lähinnä mummolasta tai kesämökistä).

Vaikka viihdyn täällä, tämä ei ole pysyvää. Tyynen pinnan alla on virrannut jo pitkään tietämys siitä, että kolmen vuoden päästä olen jälleen muualla. Ensimmäisen kerran tajusin sen kesällä: kävelin metsässä, katsoin oksien välistä siivilöityviä laskevan auringon säteitä ja ajattelin, että kolmen vuoden kuluttua olisin jälleen muualla.

Nyt ajatus on vahvistunut. Nämä valinnat eivät ole loppuiän valintoja, nämä paikat eivät ole loppuiän paikkoja. Eikä niiden pidäkään olla. Nämä ovat väliaikaisratkaisuja. Sellaisia, että nukutaan uuden asunnon lattialla ennen sängyn ostamista tai että  luistellaan vanhoilla luistimilla kunnes ne täydelliset tulevat vihdoin vastaan.

img_20170111_192417_505-2
ja eessä siellä on vain valloittamaton

Nykyhetkeni on jo uusi huominen, sen ensimmäinen hento sarastus. Se vie minut muualle, se on hyvä, vaikka se on vielä tavoittamattomissa horisontin takana.

Mutta se on hyvä. Ja minä putoan sen keskelle, jaloilleni tietenkin, vaikka sitä ei aina itse uskoisi.

Näin opiskelet yliopistossa

Sydän, sydämen keikalla tuossa muutama viikko takaperin aloin ihmetellä, missä vaiheessa humanistitytöstä tuli uranainen. Haikailin hetken opiskeluaikoja, asuntojen kylmyyttä ja sitä yleistä fiilistä, kun ei vielä tarvitse tietää, miksikä ryhtyy isona.

Sitten ajattelin, että koska lupaavasti alkaneet opintoni katkesivat ikävästi valmistumiseen, olen täysin pätevä antamaan jälkipolville neuvoja opiskelemisesta.

Joten tässä tärkeimmät:

  • Juo Unicafén kitkerää lounaskahvia päivästä toiseen, opi jollakin kieroutuneella tavalla lopulta pitämään siitä. Notku muutenkin kahvilassa opiskelukavereidesi kanssa analysoimassa maailman tilaa (tai oikeasti jotain ihan paljon maallisempaa, kuten hyvännäköisiä luennoitsijoita).
  • Käy sellaisia kursseja kuin Raamattu ja kirjallisuus tai sukupuoli ja kansalaisuus. Tenti sellaisia teoksia kuin Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki tai Perheen vastaisku. Älä enää ikinä ajattele mistään samoin kuin ennen.
  • Pidä aamulla kahdeksalta alkavaa pienryhmäopetusta täysin epäinhimillisenä, vaikka myöhemmin menet töihin mielelläsi jo ennen aamukahdeksaa.
  • Vietä kämppistesi kanssa sivistyneitä juusto-viini -iltoja, joihin sisältyy läheisen Alepan tarjousbrie ja kanaviini (no Alkosta se halpa punkku, jonka etiketissä on kana).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

  • Herää tenttiaamuna viideltä pikalukemaan tenttikirjat. Lue vielä jokaisen kirjan sisällysluettelo matkalla yliopistolle ja marssi tenttiin. Menesty. Unohda kaikki lukemasi viimeistään seuraavana päivänä.
  • Kasva ihmisenä (se on ihan helppoa).
  • Mieti jatkuvasti, oletko oikeassa paikassa ja opiskeletko oikeita asioita.
  • Edellisen kohdan takia napsi sivuaineita sieltä täältä. On ihan okei, jos on opiskellut suomen kieltä, kirjallisuutta, viestintää, sukupuolentutkimusta, sosiologiaa, väestötiedettä, pohjoissaamea ja kasvatustiedettä. Tunne edelleen, että olet opiskellut täysin vääriä asioita ja valita, miksen minä sittenkin ryhtynyt vaan insinööriksi.
  • Kärsi esimerkiksi seuraavista kriiseistä (mieluiten vähintään kahdesta yhtä aikaa): mitä minusta tulee isona, kuka minä olen, saanko minä ikinä töitä, onko ok lähteä baariin vaikka olis toi essee, onko tässä mitään järkeä, miksi maailmassa on niin paljon virheitä, onko mulla taas finnejä ja huomenna-on-tiedekuntatentti-en-tahdo-päästäkää-minut-pois.
  • Lue kaunokirjallisuutta silloin, kun sinun pitäisi lukea kulttuuriantropologian tenttiin. Älä lue kaunokirjallisuutta silloin, kun sitä pitäisi lukea jotakin kurssia varten.
  • Asu kolmessa eri HOAS-kämpässä. Niistä viimeisessä ole se kyllästynyt maisterivaiheen opiskelija, joka valittaa naapurin fukseille jatkuvasta biletyksestä. Tunne itsesi niin kovin vanhaksi ja sure menetettyä nuoruuttasi.
  • Valmistu.

Asioita, joita ihailen ystävissäni

Joskus aiemmin taisinkin jo mainita, että minulla on vain viisaita ystäviä. Viisaita, lämpimiä, lempeitä. Minulla on käynyt älytön tuuri, kun olen saanut kunnian varttua ja viettää aikaa toinen toistaan ihanampien tyyppien kanssa.

Ystävyyksiä on eri-ikäisiä. Pitkäaikaisissa ystävyyksissä hienointa on ollut huomata, kuinka upeita aikuisia tyypeistä on varttunut. Huumorintajuisia, sydämellisiä, aitoja. Sellaisia, joiden kanssa on ihan ok pitää kriisipalavereita työelämään tai muihin aikuisiin juttuihin liittyvistä asioista tai vaihtoehtoisesti siitä, onko nahkahousujen hankinta tai hiusten värjääminen pinkiksi viisasta. Uudemmissa ystävyyksissä hienointa on, kun huomaa tutustuneensa mahtavaan ihmiseen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minua ympäröivillä ihmisillä on paljon ominaisuuksia, joita todella ihailen, esimerkiksi

  • rohkeus, jonka turvin voi lähteä toiselle puolelle maailmaa tai tehdä valtavirrasta poikkeavia valintoja
  • elämänasenne, joka saa selviämään vaikka mistä
  • kyky nähdä jotakin hyvää kaikessa ja kaikissa
  • valtava määrä lämpöä ja kärsivällisyyttä
  • maanläheisyys ja aitous
  • sydämellisyys, joka näkyy muiden kunnioittamisessa ja empatiassa sekä pitkälle jalostuneessa mikä minä olen tuomitsemaan -asenteessa
  • liikekieli, joka on maailman kaunein ja viehättävin
  • analyyttinen, itseironinen ja huumorintajuinen ote elämään, omaan tekemiseen ja olemiseen
  • seesteinen tapa olla maailmassa

Vuosien varrella moni on ottanut itselleen uusia rooleja vaikkapa työelämässä tai vanhemmuudessa. Olen ihaillut, kuinka upeasti he ovat uudet roolinsa hanskanneet. Kuinka rohkeasti ja tyynesti he ottavat uudet asiat vastaan, kuinka hyväsydämisesti he muita kohtelevat. Kuinka he aina selviytyvät, katsovat elämää silmiin ja selviytyvät.

Jos ihminen jotain kaipaa keskellä pimeää syyssadetta, niin ystäviä, hyviä ajatuksia ja hieman lämpöä. Tämä on minun lämpöni teille: kiitos, kun olette.