#Blogisitarina -haaste

Sain ihanan Tänään Kotona -blogin Lauralta ”Blogisi tarina” -haasteen joskus, ööö, kevättalvella! Heinäkuun loppupuoli on siis oikein luonnollinen ajankohta vastailla haasteeseen. (Aplodit minulle, hurraa!)

Teflareita lainaten en oo Tampereelt vaa hidas muute vaa. Paitsi että MÄÄHÄN OON TAMPEREELT, kuluttanut peltolammilaisen hiekkalaatikon laitaa. No, se selittää.

Anyways, haasteen säännöt ovat tässä:

  1. Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa.) Saat osallistua vasta saatuasi haasteen. (Ja niitähän voi vaikka pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen)
  2. Kirjoita ja julkaise oma tarina blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia.
  3. Haasta mukaan neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suorilta käsiltä, voit haastaa jonkun toisen.
  4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan.
  5. Mikäli olet instagramissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogisitarina. Näin instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä. #Blogisitarina- haasteen käynnisti KOTOTEKO-blogi

Vastauksena kysymykseen

Kohtisuora sai alkunsa, kun päätin elvyttää lukuharrastustani ja tarttua kirjan vuoden lukuhaasteeseen (se on vielä kesken, mutta ei oo niin tarkkaa hei). Lisäksi halusin pitkästä aikaa bloggailla. Takavuosina olin ahkera livejournal-bloggari, mutta vuodet vierivät ja livejournal hiipui.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuten usein, tälläkin kertaa alku oli hankala. Hain linjaani yksityisen ja julkisen suhteen. Kuinka paljon haluan paljastaa itsestäni? Mitä kaikkea kerron ja kirjoitan? Kirjoitanko vain kirjallisuudesta vai muustakin?

Mutta niinhän sitä omaa ääntä ja tyyliä aina aluksi haetaan. Muutos ei tietenkään koskaan lopu. Vuoden päästä olen saattanut kasvattaa aivan uuden sivuhaaran aiheiden suhteen. Mutta sen tiedän, että jatkan kirjoittamista, koska kirjoittaminen on minulle hyväksi.

Nykyään olen enemmän kotonani myös henkilökohtaisten aiheiden parissa. Kirjoitan niistäkin mielelläni, ainakin jos koen, että minulla on niiden suhteen jotain annettavaa. Jokin oivallus. Jotain, jonka kautta voi kurottaa kohti muita, liittää omat kokemukset osaksi jatkumoa. Siksi henkilökohtaisemmat postaukset ovat varmasti tulleet jäädäkseen. Niitä voisi sanoa myös näiksi taitekohdiksi; minä kerroin teille jotain itsestäni, ja koska te olette hyviä, te lähetitte minulle kivoja viestejä sen jälkeen! Vitsit miten mahtavia te ihmiset olette, kiitos!

Miksi sitten nimi kohtisuora? Vastaus: koska fysiikka.

Minä haastan Epilogi – Jälkisanat -blogin Mariian, Luokkahuone-blogin Amandan, Reeta trying -blogin Reetan sekä Todella vaiheessa -blogin Reta Anna Marian.

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

Mitä tehdään, kun maailma ei riitä? Kaivataan, ollaan haikeita, podetaan, pohditaan. Kuunnellaan musiikkia. Ollaan irrallisia, ajelehditaan, kirjoitetaan.

Tai luetaan kirjoja.

Palatkaa perhoset ilmestyi keväällä 2016, ja minä kipitin tietenkin kirjakauppaan heti ostamaan sen. Onhan Palatkaa perhoset jatkoa mainiolle Anna minun rakastaa enemmän -romaanille (2005).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jotta voi kirjoittaa Perhosista, pitää kirjoittaa hieman myös AMREsta. AMRE kertoo Summer Maple -taiteilijanimeä käyttävästä Suvi Vaahterasta, pikkukaupungin tytöstä, josta kasvoi kansainvälinen rocktähti. Suvin katoaminen sysää liikkeelle tapahtumaketjun, jossa sekä Suvin entinen rakastettu Antti että äiti Leena käyvät läpi mennyttä ja tulevaa.

Antti kirjoittaa siinä sivussa vihkokaupalla tekstiä itsestään ja Suvista, siitä mitä olisi voinut olla. Kirjoittaa itsensä Suvin Rosa-tyttären isäksi, mukaan kiertueille, vaikka elää samalla arkea Elisa-vaimonsa kanssa. Kaipaa.

Missä he ovat kymmenen vuotta myöhemmin?

Vuodessa 2014, mutta eivät juuri edenneet. Suvi kiertää edelleen maailmaa Rosan ja tätä hoitavan Leenan kanssa. He asuvat Lontoossa, Kaliforniassa, siellä, täällä. Ovat irrallisia, juurettomia.

Antti on (vihdoin) avioeronnut. Matkustanut Kaliforniaan kirjoittamaan romaania. Koska kyllä, hänen Suvista kirjoittamansa tarina lopulta julkaistiin, ja espoolaisesta historianopettajasta tuli kirjailija. Tai eronnut, neljääkymmentä lähestyvä mies, joka valittaa välillä perheensä hajoamisesta, välillä perhe-elämästä:

Saatana. Saatanan saatana. Miksi perheitä oli? Miksi niitä perustettiin? Miten kukaan saattoi kestää sitä, kulkea sivuilleen katsomatta valitsemallaan tiellä? Tekikö kukaan edes niin? Mistä minä tiesin mitä muut ihmiset tekivät.

Teoksen aikarakenne on pirstoutunut, kuten koko sukupolvi (huom. x, ei y!). Teosta on kutsuttu sukupolviromaaniksi ja aikalaiskuvaukseksi, eikä suotta. Paitsi että Itkonen kuvailee tarkasti täydellisen, mutta ah, niin ahdistavan kestovaippa-luomuruoka-imetys-vauvamyönteinen kahvila-itsejauhetut kahvipavut-kipulääkkeetön synnytys-Bo Kaspers Orkester -arjen, hän myös eksplisiittisesti asettaa sukupolvet vastakkain.

Kirjoittaa, kuinka hänen vanhempiensa sukupolvella oli kaikki, maailmanhistorian onnekkain sukupolvi, jatkuvasti vaurastuva, vakituisissa töissä. Kuinka hänen sukupolveltaan, tai Antin ja Suvin sukupolvelta (miten vaan), vedetään matto jalkojen alta, eikä mikään ole pysyvää: nelikymppisenä, kun kaiken pitäisi olla kasassa, mikään ei olekaan. Vakityöt katoavat, avioliitot hajoavat.

Kuinka x-sukupolven jälkeen tulevat ovat onnekkaampia, instagram-twitter-snapchat-sukupolvea, Joanna Newsomeja, Florence Welchejä, Lordeja, nenäkkäitä toimittajatyttösiä, joita ei kiinnosta 70-lukulaisten ihmissuhdesolmut, jotka tekevät niistä lähinnä pilaa.

Dekonstruktio tehdään näkyväksi sekä muodossa että merkityksessä. Yhdessä katkelmassa jopa kaivataan Derridaa avuksi, luoja auta! Luvuissa hypitään eri vuosissa, käydään läpi kulunut 10 vuotta hajanaisesti. Kertojaääninä vaihtelevat Antti ja Leena, lopulta myös Suvi saa äänen.

Vuoden 2014 Antti käy läpi päättynyttä avioliittoaan Elisan kanssa. Vihaa Suvia, rakastaa Suvia. Kertaa Niilo-pojan syntymän. Kertaa, miten rakensi kotia, maalasi seinät, tapetoi, kokosi rivin kaappeja. Asetteli lakanat pinnasänkyyn. Kärsi espoolaisuudesta, pohti, mikä vika hänessä on. Vihasi paritaloasuntoa, Länsiväylää, Isoa Omenaa. Tuskaili, kuinka Elisa ei ikinä näkisi häntä sellaisena kuin hän on. Kuinka Elisan kanssa hän olisi yksin loppuelämänsä.

Sitten oli kuitenkin joku, joka näki. Joku, joka kiertää maailmaa äitinsä ja tyttärensä kanssa, elää hahmotonta arkea, johon Leena epätoivoisesti yrittää rakentaa järkeä, rutiinia, merkitystä.

Niin Antti alkoi jälleen kirjoitella Suvin kanssa, tietenkin alkoi. Merkityksettömyys oli liikaa, asuntolainan maksaminen, kotityöt Elisan kanssa olivat liikaa. Mutta aina oli Suvi, pitkät viestit toiselle puolelle maailmaa.

Totta kai itseään voi huijata. Huijaakin. Sanoo itselleen että tässä sitä ihan vain viattomasti pitää yhteyttä kanssaihmiseen, vaihtaa ajatuksia, ihmettelee maailmaa, mutta niin ei ole, sisimmässään sitä tietää kyllä totuuden. Molemmat tietävät mistä on kyse. Alusta alkaen. Ja alusta alkaen, loppuun asti, molemmat kieltävät sen.

Niin, niin.

Niin se oli käynnissä, mitä ikinä se olikin. Niin se jatkui. Sitä jatkui pitkään niin, yli vuoden, siihen tottui ja samalla unohti sen vaarallisuuden, sen mitä se oikeasti oli. Esileikkiä. Rakastelua sanoilla.

Niin, niin x 2. Soutamista, huopaamista. Uskottelua, kuinka ei ole mitään syytä hajottaa perhettä, johon ei kuitenkaan osaa asettua, ja jonka lopulta kuitenkin hajottaa.

Perhekipuilut ovat näyttämönä jollekin suuremmalle. Kaipuulle, musiikille, rakkaudelle. Sukupolvien väliselle kuilulle, rakenteeltaan hajonneelle maailmalle, suhteelle omiin vanhempiin, vanhemmuudelle. Onnistumiselle, epäonnistumiselle, inhimillisyydelle.

Ehkä ydinteema paljastetaan jo ensimmäisen luvun ensimmäisellä sivulla: olen niitä ihmisiä, joille maailma ei riitä. Todellisuus on liian laimeaa, jotta voisin sen hyväksyä, tarvitsen jotain sen tueksi, jotain vahvempaa, kauniimpaa, täydellisempää – hetken, jonka joku toinen on puolestani kuvitellut.

Plussia siis näistä: kaunis, runollinen kieli, joka soljuu sujuvasti ja välittää kaiken sen kaipuun ja haikeuden. Rock-musiikki, sen kuvaus, Itkosen kirjastaan tekemä Spotify-playlist (kyllä, olen kuunnellut sitä paljon). Muodon ja merkityksen yhdessä muodostama kokonaisuus, terävät havainnot ihmissuhteista, rakkaudesta, nykyaikuisten arjesta.

Miinuksia näistä: välillä jopa banaali ja pateettinen avautuminen lapsiperhearjesta, liiallinen alleviivaaminen, Spotifyn ja kaiken muun nykyteknologian hienoinen dissaaminen. Karsimisenkin varaa olisi ollut.

Erittäin kelvollista käyttöproosaa Palatkaa perhoset on, sitä ei käy kieltäminen. Kaunista, haikeaa, lopulta kovin lohdullistakin. Antti ja Suvi ovat epäonnistuneet kerran perheiden ja vanhemmuuden kanssa, mutta toinen mahdollisuus näyttää toiveikkaalta.

Mutta kun kerran sukupolvista puhutaan, laitan tähän loppuun terveiset y-sukupolven edustajalta: onko onnekasta kasvaa siihen, että mitään pysyvää ei edes ole? Vai onko se rankempaa? Mitä instagram-snapchat-twitter meille antaa, filttereiden ja hashtagien lisäksi? Ehkä pysymättömyys on onnekasta; kun ei odota mitään, ei petykään. Idoliani Heikki Kuulaa lainaten: kahlaan merkityksettömyyden suossa. Ette te äxät saa siihen yksinoikeutta!

Suuresti arvostamassani naistenlehdessä Trendissä oli muinoin yleispätevä ja merkittävän tieteellinen esitys äxien ja yiden eroista, jonka haluan nyt jakaa tässä:

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
X vai Y, siinä vasta pulma!

Mitä jäi käteen?! No se, että jos te äxät ette vielä ole sitä oppineet, niin tässä ilmainen vinkki: #yolo!

Nuoren naisen ”opetuksia”

Ajattelin käyttää aikani hyödyksi ja jakaa elämänohjeitani, koska niitä on hiljalleen kertynyt vino pino. Ainakin lähes yhtä paljon kuin Dunhamin Lenalle.

DSC_0602

  • Ota kuvia baarien vessakirjoituksista ja kaiken maailman seinäkirjoituksista. Niitä voi myöhemmin käyttää kuvituksena tai perusteluna lähes mille vaan.
  • Kilauta aina kaverille! Aina. Ne kuuntelevat ja sanovat lopuksi, että mikä minä olen tuomitsemaan. Ja se on on todellista viisautta se. Muistakaa se aina: mikä sinä olet tuomitsemaan (paitsi jos kyseessä on esim. kansanmurha).
  • Monen ongelman syy löytyy peilistä.
  • Jos työhaastattelussa miespuolinen haastattelija katsoo päästä varpaisiin ja sanoo sinähän olet pitkä tyttö, ei kannata haikailla kyseisen työpaikan perään.
  • Älä syö krapulassa sushia, ainakaan puikoilla. Kädet tärisevät.
  • Hanki liikuntaharrastus, joka tuntuu hyvältä. Vaikka iltakävely joka tiistai, jos ei muuta.
  • Paras gradu (tai muu opinnäyte) on valmis gradu. Tekemällä siitä selviää.
  • Maanantai on hyvä päivä vetää kännit #self-help.
  • Käytä korvatulppia konserteissa.
  • On ihan ok muuttaa mieltään. Kuten Girlsin Shoshanna sanoo: I think it’s time to unchoose some of those choices.
  • Ja lopuksi ohje kaikille pikkukriminaaleille ja muille lintsareille: Jos kouluun pitää lukea Seitsemän veljestä tai Kalevala, älä lue tiivistelmää netissä, vaan lukaise hyvä ihminen Koirien Kalevala tai Seitsemän koiraveljestä. Niillä pärjää oikein hyvin. Hauskojakin ovat.

I’m not a real person yet!

Elämäänsä eksynyt Frances Ha on tällä hetkellä toteemieläimeni. Joskus minäkin Francesin tavoin vain jään kellumaan hetkiin. Hetkiin, joina tajuaa, ettei ole aikuinen eikä nuori, ettei ole kiinnittynyt mihinkään tai suunnitellut mitään. Että vain on.

Että vain on.

Että minulla ei ole päätöksiä tai päätettävää, että minulla on vain oma helppo arkeni, että minulta ei vaadita oikeastaan muuta kuin töihin ilmestymistä.

Lisäksi minulla on muutama konkreettinen todiste siitä, että en ole vielä oikea henkilö:

  • Visa Electron! En vain koskaan ole tullut sitä päivittäneeksi, vaikka mantra käykö täällä visa electron (se on muuten Sydän, sydämen biisi myös!) alkaa mennä vanhaksi – mutta hei, Francesillakaan ei ole aikuisten maksukorttia. Siksi hänen korttinsa ei mene ravintolassa läpi. I’m so embarrassed. I’m not a real person yet.

tumblr_n857mwQZ7A1rsyukao1_1280

  • Papereiden näyttäminen Alkossa, koska niitä ihan oikeasti kysyttiin! Joihinkin kaukaisiin synapseihin on vielä kiinnittynyt muisto siitä, kuinka aikoinaan toivoi, että papereita ei kysyttäisi. Nykyään toivoo, että niitä kysyttäisiin.
  • Perjantai-illan viettäminen keskellä sotkuisen asunnon lattiaa läppärin ja halvan viinin kanssa. Ei eroa kovin paljon opiskeluajoista. Tai siis yhtään. Asunto ei vain ole Hoasin. I’m not messy, I’m busy, sanoo Frances. Niin. Ettäs tiedätte.

Tärkein viimeiseksi: Frances kajauttaa totuuden I’m too tall to marry. (Niin minäkin Frances, niin minäkin!) Se kiteyttää kaiken siitä, kuinka ollaan liian pitkiä ja kömpelöitä sopimaan mihinkään, kuinka itselle ei missään ole täydellistä paikkaa.

Mutta sitten kuitenkin, joskus on niin helppoa juosta kadulla, koska mikä muu on helpompaa kuin juokseminen?

Elämänohjeita mummolta

Mummoni on antanut minulle elämäni aikana kasan nerokkaita elämänohjeita. Perinteisten syömistä ja lämmintä pukeutumista koskevien neuvojen lisäksi olen saanut myös HENKISTÄ PÄÄOMAA kasvattavia neuvoja. Ja ne ovat mahtavia.

Kun olin yläasteikäinen, mummoni sanoi, että opettele sinä lukemaan lehdestä kulttuurisivuja. Ja minä opettelin. Olin muutenkin selaillut niitä, mutta 14-vuotiaana otin pyhäksi tehtäväkseni yrittää ymmärtää jotain Aamulehden teatteriarvosteluista, vaikka en ikinä käynyt teatterissa saati tiennyt mitään brechtiläisyydestä.

Joskus lukioikäisenä puheeksi tulivat yliopisto-opinnot. Mene sinä yliopistoon, mummo sanoi. Ja minä menin. Naistutkimus on hyvä juttu. Tai sukupuolentutkimushan se on nykyään, mummo tiesi. Vaikka välillä oli puhetta insinöörikoulutuksen järkevyydestä, korosti mummo kuinka Riitta Uosukainenkin opiskeli yliopistossa suomen kieltä ja kirjallisuutta. Ainevalintani sai täyden siunauksen. Mummo vielä sanoi, että minulla on siitä hyvä tunne.

Sinä oot kyllä liian sosiaalinen, mummo kommentoi, kun ensimmäisestä vakavasta suhteestani erottuani annoin exälleni sellaiset liinavaatteet, joista en itse pitänyt. Mutta minä olenkin sukupolvea, joka määrittää identiteettinsä tavaroidensa avulla, mummolleni tavarat puolestaan ovat tarpeellisia.

Olen minäkin yrittänyt neuvoa. Minä sanoin mummolle, että hankitaan sinulle tietokone ja skype, jotta voidaan puhua videopuheluita. Ne ovat minulle täyttä utopiaa, mummo sanoi.

Ja sitten minä mietin, kuinka monta vuosikymmentä ihmiselämään mahtuu ja kuinka maailma niiden aikana muuttuu. Kuinka 20-luvulla maaseudulle syntynyt ihminen päätyy edes keskustelemaan videopuheluiden mahdollisuudesta, ja mistä minä sitten keskustelen joskus tulevalla 70-luvulla.

Toivottavasti ainakin keskustelen silloin viisaasti.

Torstai-illan self-help

Kun tulee tähän ikään*, saattaa oivaltaa erinäisiä asioita elämästä. Kuten sen, että joskus on ihan ok maata töiden jälkeen sohvalla ja tuijottaa telkkaria. Samoin on ihan ok jättää myöhemmäksi esimerkiksi pyykit, roskien vieminen tai laskujen maksaminen (viimeisin ei kannata silloin, kun eräpäivä on merkittävästi ohitettu.)

Tämän oivalluksen turvin voi

  • juoda jotain kuplivaa sohvalla (join vichyä, ja vielä jotain halpaa sellaista)
  • katsoa Frances Ha:ta aivan tavallisena torstaina (minulla on ollut sellainen hassu sääntö, että elokuvia ei katsella arki-iltaisin, koska ne vievät liikaa aikaa)
  • syödä päivälliseksi neljä suklaakuorrutettua myslipatukkaa (sen sijaan, että kokkaisi jotain terveellistä, aikuista ja järkevää)

Olen myös oivaltanut

  • että tietyn pisteen jälkeen kahvi ei enää piristä (tätä kutsutaan kofeiinin kriittiseksi massaksi)
  • että korkokengillä kävely kipeyttää alaselän
  • että jos niska paukahtaa tiistaina, se on kipeä vielä torstainakin
  • ja että jos menet aamiaistilaisuuteen, älä mene sinne liian aikaisin siksi, että olet neuroottinen oikean paikan löytämisestä (koska sitten joudut ottamaan ruokaa ensimmäisenä, vaikka et millään vielä kehtaisi, ja sitten otat liian vähän etkä kehtaa hakea lisää siinä vaiheessa, kun muut tungeksivat buffetin ympärillä).

Nämäkin oivallukset ovat tätä ikää*.

Mutta se on ok. Kaikki on.

* tämä ikä saavutetaan esim. siinä vaiheessa, kun ei olla enää 20 mutta ei myöskään 30 ja ollaan mahdollisesti valmistuttu jostain tai oltu OIKEISSA TÖISSÄ tai nähty vaikka useampi LAMA (merkittävä sukupolvikokemus!). Toisin sanoen sitä ollaan hankittu ELÄMÄNKOKEMUSTA sen verran, että voidaan käyttää fraaseja ”tässä iässä” tai ”viime vuosikymmenellä” tai ”kun minä olin nuori…” ja samalla hengittää ulos niin, että se ei ole ihan huokaus, mutta merkitsevä uloshengitys kuitenkin.

Äidinkieli on elinehto

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tänään vietetään UNESCOn kansainvälistä äidinkielen päivää. Teemapäivän tarkoituksena on sekä kielellisen monimuotoisuuden juhlistaminen että äidinkielen merkityksen korostaminen erityisesti koulutuksen näkökulmasta – miten voi oppia, jos ei kunnolla ymmärrä opetuksen kieltä?

Hesarissa on äidinkielen päivän kunniaksi hauska testi suomalaistaiteilijoiden kuolemattomista sitaateista. (On muuten aika paha!)

Oodiksi äidinkielelle kokosin muutamia ajatuksia kielistä:

  • Jokainen kieli on oma, ainutlaatuinen järjestelmänsä. Kielen rakenteet ja sanasto kuvaavat puhujiensa kulttuuria ja elinpiriiä.
  • Jokaisella tulisi olla oikeus oman äidinkielensä käyttämiseen.
  • Kielistä löytyy uskomaton määrä upeita ilmaisutapoja: esimerkiksi pohjoissaamessa on yksikkö, kaksikko ja monikko, meillä vain yksikkö ja monikko. (Ylellä on muuten meneillään ”Sano se saameksi” -proggis!)
  • Suomen kieli on kielenä mahtava: sanoja voi vääntää, taivuttaa ja johtaa mielin määrin.
  • Tapasi käyttää äidinkieltäsi on ainutkertainen. Kielesi ja sanavalintasi kertoo muille sinusta ja maailmastasi, rakentaa sillan ihmisen luota toisen luo, tekee merkityksistä yhteisiä.

Tämän myötä toivotan hyvää sunnuntaita ja hyvää äidinkielen päivää! Käyttäkää kieltä kertomaan toisillenne kivoja asioita, kuvailemaan itseänne ja maailmaanne, tunteitanne ja ajatuksianne. Kukaan muu ei tee sitä paremmin kuin sinä itse.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kultaisella ysärillä pikku-Saila on tykännyt Spaissareista ja äikästä – oikeinkirjoituksesta viis! Kiitti kamuille kuvakoosteesta!

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM