Ja sitten huomaat olevasi aikuinen

Yhtenä keväisenä ja valoisana aamuna havahduin miettimään, miten nyt voi olla kevät. Ihan vasta oli viime kevät, ihan vasta. Siitä ei tunnu olevan vuotta, vaikka siitä on. Samalla aloin miettiä, että ehkä aika käyttäytyy jotenkin eri tavalla. Viikot ja päivät tuntuvat nyt pieniltä ja ohimeneviltä yksiköiltä. Keskityn ennemmin kuukausiin, vuosiin, jopa vuosikymmeniin.

Ehkä olen tullut aikuiseksi.

Sitten aloin miettiä, mistä aikuisuuden huomaa, siis sen lisäksi, että aika kuluu eri tavalla kuin ennen. Ja sen lisäksi, että näytän valokuvissa erilaiselta ja että olen löytänyt itseltäni harmaita hiuksia. Sain aikaiseksi listan, koska minä olen sellainen, listaihminen.

Huomaat olevasi aikuinen, tai vanha sielu, kun:

  • Voit käyttää sanontoja silloin kun minä olin nuori tai viime vuosikymmenellä ilman merkittävää ironiaa. Koska no, sinä olit kypsässä iässä jo viime vuosikymmenellä. Hienointa on tietenkin se, että pystyt myös käyttämään ilmauksia viime vuosisadalla ja viime vuosituhannella.
  • Kun suunnittelet kavereidesi kanssa ensi kesän festareita, päätätte majoittua hotellissa sen sijaan, että tönöttäisitte kuraisella leirintäalueella neljä päivää juoden Magyaria hanapakkauksesta.
  • Siellä festareilla sinulla on muuten varaa ostaa juomasi anniskelualueelta sen sijaan, että yrittäisit salakuljettaa niitä.
  • Kun teet aamusmoothien, voit tehdä sen marjoista, jotka poimit viime kesänä itse. Tietenkin sinä kävit mustikassa. Ja sitten sinä leivoit.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

  • Seuraat verenpainettasi.
  • Kun saat selville työpaikkasi kesätyöntekijän olevan yli kymmenen vuotta sinua nuorempi, mietit, elätkö ollenkaan todellisuudessa. Eivätkö ysärin loppupuolella syntyneet ole vielä päiväkodissa, häh?
  • Käytät Snapchattia ironisesti, koska innostasi huolimatta tiedät olevasi se nolo täti, joka on juuri keksinyt filtterit ja kakkaemojit. Haluat silti pysyä mukana maailman menossa.
  • Oikeasti et kyllä tajua hölkäsen pöläystä niistä nuorison sosiaalisista medioista. Kik? Vine? Jodel? Ask.fm?
  • Samalla haluat sanoa nuorisolle, että kyllä meilläkin oli aikoinaan niitä sosiaalisia medioita, kuten IRC, IRC-Galleria, tekstarit ja öö sellainen juttu, että soittelimme lankapuhelimilla toisillemme.
  • Lähes kaikilla tuttavapiirissäsi on yhtäkkiä jälkikasvua, aviopuoliso tai ex-aviopuoliso. Tai kaikki näistä.
  • Valitset kenkäsi käyttömukavuuden, et ulkonäön perusteella.
  • Menet viikonloppuisin aikaisin nukkumaan, koska haluat säilyttää unirytmisi. Tai sitten et edes jaksaisi valvoa.
  • Käytät sunnuntaiaamusi siihen, että päivittelet ajankulua, ikääsi ja maailman muuttumista. Olet silti omasta mielestäsi se cool täti, joka muistaa aina ottaa vitamiininsa.

Sata rikki eli minä numeroina

Tulin viime viikolla kirjoittaneeksi sadannen postaukseni tänne. Sen kunniaksi ajattelin pyöritellä vähän lisää numeroita ja tehdä numerohaasteen, jota olen viime aikoina bongaillut blogeista, esimerkiksi täältä.

Homma on melkoisen simppeli; kerron hieman itsestäni numeroiden avulla:

  • Olen syntynyt lokakuussa 1988, ja olen nyt 28-vuotias.
  • Kuorossa laulan usein kakkossopraanoa.
  • Olen 177 cm pitkä.
  • Minulla on kaksi sisarusta ja aika monta serkkua.
  • Olen asunut kymmenessä eri osoitteessa.
  • Nykyisen asuntoni numero on 10, ja siinä on 24,5 neliötä.
  • Kuljen paljon bussilla 502.
  • Ennätysvuoden 2008 aikana luin 60 romaania, mutta nykyään muutamasta kymmenestä kirjasta selviytyminen on saavutus. Vuoden 2015 lukuhaastekin on vielä inasen kesken.
  • Valmistuin yliopistosta kolme vuotta sitten.
  • Kengännumeroni on 39 tai 40.
  • Minulla on ollut viisi eri tyyppiä kämppiksenä. Ja nyt ei yhtäkään.
  • Kun pelasin salibandyä, pelinumeroni oli ensimmäisessä joukkueessani 5, toisessa 84.
  • Viiden salibandykauden aikana minulle kertyi yhteensä kuusi jäähyminuuttia.
  • Luistimeni on kokoa 260.
  • Yöpöydälläni on tällä hetkellä kolme kirjaa, yksi kahvikuppi ja yksi päiväkirja.
  • Kotonani on kolme instrumenttia: piano, kitara ja nokkahuilu.

Elämä on tässä ja nyt eli miksi kannatti ostaa piano sinkkuboksiin

Minulla on tapana elää sitku-elämää. Sellaista, että suon itselleni asioita sitten kun jokin muu on tapahtunut tai saavutettu. Sitten kun on kesä. Sitten kun on aikaa. Sitten kun asun isommassa asunnossa, sitten kun olen aikuinen.

Eihän se niin toimi.

Elämä on kuitenkin tässä ja nyt, ei vasta sitten ja kun. Minä elän tätä arkea, tätä aikaa päivittäin, enkä voi tietää, toteutuvatko epämääräiset sitku-visioni ikinä. Nehän ovat vasta edessä. Ehkä ne ovat seuraavan kolmen vuoden syklin loppupäässä, ehkä lähempänä. Ehkä jopa kauempana.

Olen tehnyt joitakin pieniä liikahduksia sitkusta tässä ja nytiin. Ostanut leikkokukkia jos huvittaa. Kokannut ihmisille luonani, vaikka olin luullut, ettei sinkkuboksini keittokomerossa kannata kokata isoja määriä, että voin järjestää illalliskutsuja sitku asun jossain muualla.

photo_2017-02-24_20-14-26

Olin aiemmin ajatellut, että ostan pianon sitku asun isommassa asunnossa, sitku sille on tilaa. Sitku soittamiselle on aikaa. Ajatusteni kääntämiseen vaadittiin kaksi ihmistä: toinen, joka sanoi, että voishan sen pianon ostaa nyt, mennäänkö huomenna koesoittamaan niitä. Toinen, joka lainasi rullamitan kun mittailin, olisiko asunnossani todella pianolle sopiva kohta. Olihan siellä, juuri ja juuri.

Seuraavana päivänä minä olin ostanut itselleni pianon. Se sopi asuntooni täydellisesti.

Kun istuin pianoni eteen ensimmäistä kertaa, ajattelin, että sen olisi kuulunut olla täällä alusta asti. Miten olinkaan odottanut niin kauan sen ostamista tai ajatellut, että voi elää ihan hyvin ilmankin. Tämä hetki on kuitenkin ainoa, jolla juuri nyt on väliä. Edelliset hetket ovat jo menneet ja seuraavia en ole vielä elänyt.

Enkä minä vielä osaa sanoa seuraavista hetkistä mitään. Siksi tartun nykyiseen.

Tarinoita ja ihmisiä

Anna Virhervaarasta kirjoitti tarinoista, tai oikeastaan siitä tärkeimmästä. Siitä, millaista tarinaa me itse kerromme itsestämme. Tarinat, niillä on voimaa. Minä puhun aina niiden puolesta. Kirjojen, kerronnan, kuuntelemisen, vuorovaikuttamisen.

Ihmisellä on taipumus narratiiveihin. Me rakennamme itsestämmekin tarinaa, tarinaa elämästämme, luonteestamme. Se määrittää meitä, halusimme tai emme. Se ei välttämättä ole lainkaan todenmukainen, vaan se voi olla hyvinkin vinoutunut.

Ja sitten, se käy toteen.

img_20150429_180805Minä esimerkiksi pitkään luulin, että olen vain se tylsä ja neuroottinen kympin tyttö, joka ei oikeasti osaa tai uskalla mitään; kyllä te tiedätte sen stereotypian. Sitten minä elin sitä tarinaa, vahvistin sitä. Hioin, hioin ja hioin, enkä silti luottanut itseeni tai uskaltanut mitään (tai niin ainakin luulin).

Joskus toisen ihmisen pitää vähän auttaa. Katsoa sinua ulkoapäin, antaa uutta ajateltavaa, tehdä sisäisestä monologista dialogi. Minulle sanottiin hetki sitten, että minussa on jännittäviä vastinpareja. Että olen samaan aikaan herkkä mutta rohkea. Säntillinen mutta lempeä. Harkitsevainen mutta määrätietoinen. Ja heti perään eräs toinen sanoi, että olen sekä vahva että rohkea.

Ajatella.

Että täällä on olemassa ihmisiä, joiden silmissä olen vähintäänkin supersankari. (Ja jotka ovat minun silmissäni supersankareita, mutta se on toinen tarina.) Että en olekaan sellainen tylsä pelkuri kuin luulin, että kympin tyttöyden lisäksi minussa onkin rohkeutta ja lempeyttä. Että itselleni kertomani tarina ei olekaan ollut ihan täysin totta.

Sitten ajattelin lisää. Olenhan minä uskaltanut. Olen vaihtanut asuntoja, pääaineita, työpaikkoja. Tehnyt valintoja rakkaudesta, en pelosta. Jotenkin ne eivät vaan olleet päässeet osaksi tarinaa, jota olen itselleni kertonut.

Nyt ne pääsevät, kirjoitan uuden luvun. Ja ne ovat osa sitä.

Millaista tarinaa sinä kerrot? Millaista tarinaa joku toinen kertoisi sinusta?

Elämänohjeita nuorisolle

Olen ajatellut viime aikoina erilaisia ajatuksia kuin ennen. Sellaisia, jotka suuntautuvat tulevaisuuteen. Osa niistä ajatuksista on ihan tylsiä ja liittyy sellaisiin asioihin kuin asuntolaina tai hammaslääkäri. Osa on aivan mainioita, kuten se, että voisin ryhtyä mummoksi vaikka heti. Sitten voisin leipoa, hengailla ja jaella muksuliineille killereitä elämänohjeita, kuten:

  • älä ihastu ensimmäiseen, joka on sinulle kiva
  • käy festareilla (tai erotan sinut suvusta)
  • ole reilu toisille
  • pidä yhteyttä ystäviisi
  • käytä oikeankokoisia rintaliivejä (tai älä käytä ollenkaan, jos ei huvita)
  • pyydä ja anna anteeksi

make-sense-not-war
älä haasta riitaa hei

  • älä kritisoi tai kyseenalaista toisten elämänvalintoja, koska mikä sinä olet tuomitsemaan? (paitsi jos ne elämänvalinnat ovat esimerkiksi rattijuoppoilu tai sarjamurhaaminen)
  • muista muutenkin, että mikä sinä olet tuomitsemaan
  • anna istumapaikka bussissa sitä tarvitsevalle
  • lukaise muutama käytösopas
  • lähde vaihto-oppilaaksi
  • älä ikinä pelkää, koska ihmiset ympärilläsi kyllä ottavat sinusta kopin
  • eikä täällä ole muuta kuin rakkaus

Viimeiseksi kuitenkin tärkein:

  • älä hyvä ihminen juo ensikännejä kossulla! Siitä ei seuraa hyvää.

Joten muksundeerukset, tulkaa luokseni. Minä annan teille neuvoja.

Näin opiskelet yliopistossa

Sydän, sydämen keikalla tuossa muutama viikko takaperin aloin ihmetellä, missä vaiheessa humanistitytöstä tuli uranainen. Haikailin hetken opiskeluaikoja, asuntojen kylmyyttä ja sitä yleistä fiilistä, kun ei vielä tarvitse tietää, miksikä ryhtyy isona.

Sitten ajattelin, että koska lupaavasti alkaneet opintoni katkesivat ikävästi valmistumiseen, olen täysin pätevä antamaan jälkipolville neuvoja opiskelemisesta.

Joten tässä tärkeimmät:

  • Juo Unicafén kitkerää lounaskahvia päivästä toiseen, opi jollakin kieroutuneella tavalla lopulta pitämään siitä. Notku muutenkin kahvilassa opiskelukavereidesi kanssa analysoimassa maailman tilaa (tai oikeasti jotain ihan paljon maallisempaa, kuten hyvännäköisiä luennoitsijoita).
  • Käy sellaisia kursseja kuin Raamattu ja kirjallisuus tai sukupuoli ja kansalaisuus. Tenti sellaisia teoksia kuin Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki tai Perheen vastaisku. Älä enää ikinä ajattele mistään samoin kuin ennen.
  • Pidä aamulla kahdeksalta alkavaa pienryhmäopetusta täysin epäinhimillisenä, vaikka myöhemmin menet töihin mielelläsi jo ennen aamukahdeksaa.
  • Vietä kämppistesi kanssa sivistyneitä juusto-viini -iltoja, joihin sisältyy läheisen Alepan tarjousbrie ja kanaviini (no Alkosta se halpa punkku, jonka etiketissä on kana).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

  • Herää tenttiaamuna viideltä pikalukemaan tenttikirjat. Lue vielä jokaisen kirjan sisällysluettelo matkalla yliopistolle ja marssi tenttiin. Menesty. Unohda kaikki lukemasi viimeistään seuraavana päivänä.
  • Kasva ihmisenä (se on ihan helppoa).
  • Mieti jatkuvasti, oletko oikeassa paikassa ja opiskeletko oikeita asioita.
  • Edellisen kohdan takia napsi sivuaineita sieltä täältä. On ihan okei, jos on opiskellut suomen kieltä, kirjallisuutta, viestintää, sukupuolentutkimusta, sosiologiaa, väestötiedettä, pohjoissaamea ja kasvatustiedettä. Tunne edelleen, että olet opiskellut täysin vääriä asioita ja valita, miksen minä sittenkin ryhtynyt vaan insinööriksi.
  • Kärsi esimerkiksi seuraavista kriiseistä (mieluiten vähintään kahdesta yhtä aikaa): mitä minusta tulee isona, kuka minä olen, saanko minä ikinä töitä, onko ok lähteä baariin vaikka olis toi essee, onko tässä mitään järkeä, miksi maailmassa on niin paljon virheitä, onko mulla taas finnejä ja huomenna-on-tiedekuntatentti-en-tahdo-päästäkää-minut-pois.
  • Lue kaunokirjallisuutta silloin, kun sinun pitäisi lukea kulttuuriantropologian tenttiin. Älä lue kaunokirjallisuutta silloin, kun sitä pitäisi lukea jotakin kurssia varten.
  • Asu kolmessa eri HOAS-kämpässä. Niistä viimeisessä ole se kyllästynyt maisterivaiheen opiskelija, joka valittaa naapurin fukseille jatkuvasta biletyksestä. Tunne itsesi niin kovin vanhaksi ja sure menetettyä nuoruuttasi.
  • Valmistu.

Näin saat poikaystävän

Sinkkuna ja jonkinlaiseen introverttiyteen taipuvaisena mietin tässä eräänä päivänä, että miten ihmeessä olen vanhoina hyvinä aikoina onnistunut parisuhdemarkkinoilla eli niin sanotusti saanut poikaystävän.

No tällä tavalla sitä saadaan poikaystävä:

  1. Ole jonkun tyypin kanssa samassa harrastuksessa. Soita vaikkapa pianoa tai kitaraa ja istu tyypin kanssa vierekkäin teoriatunneilla. Lähettele sen kanssa siellä lappuja, pelaa hirsipuuta teoriavihkon sivuilla ja notku tuntien jälkeen leikkipuistossa tai kylillä. Heittele varmasti aivan todella ennenkuulumattomia havaintojasi melodiadiktaateista ja aika-arvoista ja ole muutenkin aivan tolkuttoman fiksu, koska olet yläasteella ja neroutesi huipulla. Tekstaile tyypin kanssa ja lopulta irkkaa sen kanssa samalla kanavalla. Hoida suuri osa kommunikaatiosta tekstillä, mikä aiheuttaa väärinymmärryksiä, mutta ole silti sitä mieltä, että te vaan ymmärrätte toisianne jollakin ihan poikkeuksellisella ja syvällisellä tavalla.

Opitut asiat: jos et jo harrasta jotain, hanki harrastus. Sitten onkin helppo houkutella toinen pelailemaan hirsipuuta, paitsi jos harrastus on jokin urheilullinen, jossa ei kanneta mukana kynää ja paperia. Paitsi suunnistuksessa taidetaan kantaa. Aloita suunnistus.

  1. Käy kulttuuririennoissa, esimerkiksi katsomassa näytelmiä tai keikkoja. Kun lavalle kävelee komea nuorimies, henkäise kaverillesi, että tuossapa vasta mukavannäköinen vastakkaisen sukupuolen edustaja. Mene kulttuuririennon jälkeen kaverisi kanssa baariin ja huomaa sama mukavannäköinen vastakkaisen sukupuolen edustaja siellä. Jäädy. Kun kaverisi toiminnan naisena raahaa mukavannäköisen vastakkaisen sukupuolen edustajan luoksesi, jäädy uudelleen! Sano lopulta jotain todella typerää, kysy ensimmäisenä komean nuorenmiehen ikää ja sekoile sanoissasi. Vaihtakaa irkkinikkejä ja alkakaa irkata. And she scores!

Opitut asiat: jos et itse uskalla puhua kenellekään, pidä mukanasi kaveria, joka on toiminnan ihminen ja joka raahaa kiintoisat yksilöt luoksesi. Niin, ja käy kulttuuririennoissa.

  1. Mene kesätöihin ja jauha sujuvaa paskaa kaikkien kanssa. Esitä tietäväsi, mitä teet, vaikka olet aivan täysin pihalla ja iältäsi jotain 22. Kun sinua pyydetään töiden jälkeen kaljalle, vastaa myöntävästi. Jaarittele seuralaisellesi ummet ja lammet kuukautiskierrostasi ja muista kertoa, että MÄ OON SIT MAALTA.

Opitut asiat: sano kyllä ja kerro olevasi maalta. Jos kerrot suosikkitamponimerkkisi, saat varmasti bonuspisteen.

Lisäksi on tietenkin se klassikko, jossa kaverisi kysyy puolestasi luokkakaveriltasi että alaks oleen ton kaa. 

Mutta tarkemmin ajatellen: kyllä ennen vanhaan oli kaikki paremmin näissä poikaystävähommissa. Sitä mentiin tansseihin, sieltä heinälatoon tai aittaan ja melko pian sen jälkeen vihille. Esikoinen syntyi kuusi kuukautta häiden jälkeen, ja kaikki oli vallan mukavasti mallillaan. Ei tarvinnut nolata itseään irkissä, baarissa tai töissä ja kaikki elivät elämänsä onnellisina loppuun asti.

Melkein oikea ihminen

Keväällä kirjoittelin Frances Ha:sta ja hänen kuolemattomasta tokaisustaan I’m not a real person yet. Yllätyksekseni olen harpannut muutamia askelia kohti oikeaa ihmisyyttä, mutta silti olen vielä monin tavoin melko huono oikean ihmisen elämässä.

Kerrottakoon ensin ne oikeaan ihmisyyteen viittaavat asiat:

  • Toisin kuin keväällä, minulla ei ole enää Visa Electronia. Lyhyt hiljainen hetki sille, pidempi hiljainen hetki ensimmäiselle luottokorttilaskulleni.
  • Asuntosäästötililläni on rahaa. (Asun silti vuokralla; plusmiinusnolla?!)
  • Minulla on valitettava taipumus järjestelmällisyyteen ja säännölliseen unirytmiin.
  • En tiedä, kuka kaiken maailman poppareista, nuorisoidoleista ja sometähdistä on kukin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Meikkiksen HENKISEN KASVUN PORTAAT on snadisti tyngät

Sitten ne muut asiat, eli miinuspisteet:

  • Minulla on ollut varmaan 10 osoitetta elämäni aikana. Sori muuten, että en ole vieläkään lähettänyt teille osoitteenmuutoskortteja, vaikka muutin tähän kämppään jo ajat sitten! Rops rops rops, se on putoilevien aikuisuuspisteiden ääni!
  • En tee säännöllisesti sellaisia asioita kuin tankkaaminen, ikkunoiden peseminen, varhaiskasvatussuunnitelma tai puutarhatyöt. Ehkä voisi sanoa, että en tee niitä (melkein) ollenkaan. Minulla on auton sijasta polkupyörä, vain kolme ikkunaa, ei yhtäkään varhaiskasvatettavaa ja nolla neliömetriä tonttia.
  • Pidin viime viikolla töissä silkkipaitaa. Pidän sitä harvoin, koska minulla on tapana sotkea. Niin tälläkin kertaa. Nyt silkissä on pisaroita, jotka muistuttavat jotakin juomaani nestettä.
  • Minulla ei ole puolisoa, koiraa tai lapsia (paitsi että nimet lapsille on; onko tämä plusmiinusnolla?). Mutta toisaalta, aina kun kuulen jonkun samanikäisen ihmisen saavan lapsen tai menevän naimisiin tai ostavan asunnon, mietin, saako noin tehdä? Onko se ok? Ai näinkö ihmiset elää? (Kyllä tämä on sittenkin miinus).
  • En osaa tehdä elegantisti sellaisia juttuja kuin käyntikortin antaminen, puheen pitäminen, taksin tilaaminen tai reklamoiminen. Ja miks mulla edes on käyntikortteja?!

Eräs viisas kaverini sanoi kerran (ja mullahan on vain viisaita kavereita) että kolkyt on uus kakskyt. Siihen minä uskon. Vakaasti.

Nainen voi lähteä Vesilahdesta, mutta Vesilahti ei lähde naisesta

Olen tainnut useita kertoja tunnustaa rakkauteni Helsingille. Osittain rakkauteni johtuu siitä, että Helsinkiin oli helppo rakastua (tosin ei koskaan pitäisi rakastua ensimmäiseen, joka on sinulle kiva). Oli vapauttavaa päästä pois pienistä piireistä, aloittaa yliopisto-opinnot, hukkua ihmisjoukkoon. Kun vuodet ovat kuluneet ja minä ja Helsinki emme ole enää vastarakastuneita, olen alkanut tykätä jälleen maaseudusta, tilasta, hiljaisuudesta.

DSC_1084

Olen tehnyt joitakin havaintoja siitä, mitä maaseudulla varttuminen tekee ihmiselle. Esimerkiksi:

  • Kun kerron kotipaikkakuntani, kukaan ei tiedä, missä se on saati ole kuullut siitä. Siksi olen harjoitellut mantran, jossa kerron paikkakunnan suhteen johonkin isompaan paikkakuntaan, esim. kolkyt kilsaa Tampereelta tai Lempäälän takana tai mitä on Nokian takana? Metsää, metsää. Ja keskustelukumppanin katse kirkastuu.
  • Maalla totuin tunnin tai useamman tunnin vuoroväleihin joukkoliikenteessä. Helsingissä nauroin, kun jengi juoksi metroon, vaikka muutaman minuutin päästä tulisi seuraava. Ei mennyt kovin kauaa, kun aloin juosta niihin itsekin. Nyt opettelen jälleen olemaan juoksematta.
  • Odotan vieläkin välillä, että minulle tuntematon ihminen kysyy kenenkäs tyttöjä sinä oot tai vaihtoehtoisesti tuntee kummatkin tai jommankumman vanhemmistani. Tai sanoo, että näytät ihan äidiltäsi/isältäsi/mummoltasi/naapurisi kissalta nuorena.

Ja sitten vielä:

  • On ihan normaalia, että samat opettajat ovat opettaneet sinua ja vanhempiasi ja serkkujasi ja sisaruksiasi ja että sinua verrataan aina koulussa aiemmin olleisiin sukulaisiisi. Tai pyydetään lähettämään niille terveisiä.
  • Missään ei ollut kahviloita tai yhtään mitään paikkoja, joissa hengata. Piti keksiä luovia ratkaisuja, kuten kota tai vanha aitta. Nuotioon tuli, teinit sen ympärille, voi juku mikä perjantai!
  • Kolme autoa kylänraitilla tarkoittaa ruuhkaa.

Olen miettinyt, mitä muuta maaseutu on jättänyt minuun. Ehkä kyvyttömyyteni ja tottumattomuuteni syödä ravintoloissa. Ehkä luonnon ja hiljaisuuden arvostamisen, ehkä rauhankaipuun, ehkä sen, että välillä minulla on vain tarve mennä metsään, tuntea kivet, kannot, puiden juuret jalkapohjia vasten.

Ehkä lukeminenkin tulee sieltä, vähäisistä vapaa-ajan aktiviteeteista ja Vesilahden kirjastosta – mikä aarreaitta se olikaan. Kuinka ihanan kärsivällisesti kirjastontädit antoivat oudon lapsen notkua kirjaston varastossa tuntikausia yksinään, koska kirjaston varasto, se vasta keidas olikin. Kiitos kirjastontädit! Olen teille kaiken sivistykseni velkaa.

Viimeinen esimerkki maalaisuudestani:

  • Mitä ihmiset/naapurit/internetinkäyttäjät/akvaariokalat/entiset opettajatkin minusta oikein ajattelevat?!?!?

Oivaltamisesta ja Pink Floydista

Lomalla ehdin ajatella, vaellella pelloilla ja metsissä. Olen istunut metsässä tihkusateessa juomassa kahvia rauhassa, kuunnellut. Olen tehnyt oivalluksia, koska aina kun on aikaa ajatella, on tilaa myös oivaltaa.

Oivalsin, että musiikin kuunteleminen on mainio aktiviteetti, mutta todella hyvän musiikin kuunteleminen on vielä mainiompaa. Olen vannoutunut Spotifyn ysärisoittolistojen luukuttaja, mutta eräänä kesäiltana kävelin kotiin, kuuntelin Pink Floydin Shine on you crazy diamondia ja ajattelin, että maailmassa ei ole mitään hienompaa kuin katsella oksien ja lehtien raoista laskevaa aurinkoa ja kuunnella musiikkia. Hyvää musiikkia.

saappaat

Oivalsin, että en ehkä olekaan niin vannoutunut kaupunkilainen kuin luulin. Pidän siitä, että ympärillä on tilaa hengittää, avaraa, tyhjää. (Tai ehkä sittenkin vaan viihdyn verkkareissa ja kumisaappaissa.)

Oivalsin, että pidän sittenkin ruuanlaitosta ja leipomisesta, kohoavasta sämpylätaikinasta, perunoiden keittämisestä. Nyyhkyleffoista. Häistä. Hetkestä ennen pimeää. Elokuun illoista. Pitkistä hiuksista. Superpienestä asunnostani. Laulamisesta. Pokemon Go:sta. Luistelusta. Puutaloista. Kroketista, juurista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ajattelin, että jos en kasvata muuta, niin sitten hiuksia.

Tyhjäkäynti tekee hyvää ihmiselle, antaa suopeasti tilaa niillekin ajatuksille, jotka eivät jaksa arkena kaivautua pintaan tajunnan takaa.

Ja niin minä istuin hiljaa eräänä heinäkuun loppupuolen aamuna, tuijotin poukamassa lepäävää sinilevää ja ajattelin, että tämäkin kesä kääntyy jälleen syksyksi, jonka otan vastaan vähän seesteisempänä kuin ennen.