Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

Mitä tehdään, kun maailma ei riitä? Kaivataan, ollaan haikeita, podetaan, pohditaan. Kuunnellaan musiikkia. Ollaan irrallisia, ajelehditaan, kirjoitetaan.

Tai luetaan kirjoja.

Palatkaa perhoset ilmestyi keväällä 2016, ja minä kipitin tietenkin kirjakauppaan heti ostamaan sen. Onhan Palatkaa perhoset jatkoa mainiolle Anna minun rakastaa enemmän -romaanille (2005).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jotta voi kirjoittaa Perhosista, pitää kirjoittaa hieman myös AMREsta. AMRE kertoo Summer Maple -taiteilijanimeä käyttävästä Suvi Vaahterasta, pikkukaupungin tytöstä, josta kasvoi kansainvälinen rocktähti. Suvin katoaminen sysää liikkeelle tapahtumaketjun, jossa sekä Suvin entinen rakastettu Antti että äiti Leena käyvät läpi mennyttä ja tulevaa.

Antti kirjoittaa siinä sivussa vihkokaupalla tekstiä itsestään ja Suvista, siitä mitä olisi voinut olla. Kirjoittaa itsensä Suvin Rosa-tyttären isäksi, mukaan kiertueille, vaikka elää samalla arkea Elisa-vaimonsa kanssa. Kaipaa.

Missä he ovat kymmenen vuotta myöhemmin?

Vuodessa 2014, mutta eivät juuri edenneet. Suvi kiertää edelleen maailmaa Rosan ja tätä hoitavan Leenan kanssa. He asuvat Lontoossa, Kaliforniassa, siellä, täällä. Ovat irrallisia, juurettomia.

Antti on (vihdoin) avioeronnut. Matkustanut Kaliforniaan kirjoittamaan romaania. Koska kyllä, hänen Suvista kirjoittamansa tarina lopulta julkaistiin, ja espoolaisesta historianopettajasta tuli kirjailija. Tai eronnut, neljääkymmentä lähestyvä mies, joka valittaa välillä perheensä hajoamisesta, välillä perhe-elämästä:

Saatana. Saatanan saatana. Miksi perheitä oli? Miksi niitä perustettiin? Miten kukaan saattoi kestää sitä, kulkea sivuilleen katsomatta valitsemallaan tiellä? Tekikö kukaan edes niin? Mistä minä tiesin mitä muut ihmiset tekivät.

Teoksen aikarakenne on pirstoutunut, kuten koko sukupolvi (huom. x, ei y!). Teosta on kutsuttu sukupolviromaaniksi ja aikalaiskuvaukseksi, eikä suotta. Paitsi että Itkonen kuvailee tarkasti täydellisen, mutta ah, niin ahdistavan kestovaippa-luomuruoka-imetys-vauvamyönteinen kahvila-itsejauhetut kahvipavut-kipulääkkeetön synnytys-Bo Kaspers Orkester -arjen, hän myös eksplisiittisesti asettaa sukupolvet vastakkain.

Kirjoittaa, kuinka hänen vanhempiensa sukupolvella oli kaikki, maailmanhistorian onnekkain sukupolvi, jatkuvasti vaurastuva, vakituisissa töissä. Kuinka hänen sukupolveltaan, tai Antin ja Suvin sukupolvelta (miten vaan), vedetään matto jalkojen alta, eikä mikään ole pysyvää: nelikymppisenä, kun kaiken pitäisi olla kasassa, mikään ei olekaan. Vakityöt katoavat, avioliitot hajoavat.

Kuinka x-sukupolven jälkeen tulevat ovat onnekkaampia, instagram-twitter-snapchat-sukupolvea, Joanna Newsomeja, Florence Welchejä, Lordeja, nenäkkäitä toimittajatyttösiä, joita ei kiinnosta 70-lukulaisten ihmissuhdesolmut, jotka tekevät niistä lähinnä pilaa.

Dekonstruktio tehdään näkyväksi sekä muodossa että merkityksessä. Yhdessä katkelmassa jopa kaivataan Derridaa avuksi, luoja auta! Luvuissa hypitään eri vuosissa, käydään läpi kulunut 10 vuotta hajanaisesti. Kertojaääninä vaihtelevat Antti ja Leena, lopulta myös Suvi saa äänen.

Vuoden 2014 Antti käy läpi päättynyttä avioliittoaan Elisan kanssa. Vihaa Suvia, rakastaa Suvia. Kertaa Niilo-pojan syntymän. Kertaa, miten rakensi kotia, maalasi seinät, tapetoi, kokosi rivin kaappeja. Asetteli lakanat pinnasänkyyn. Kärsi espoolaisuudesta, pohti, mikä vika hänessä on. Vihasi paritaloasuntoa, Länsiväylää, Isoa Omenaa. Tuskaili, kuinka Elisa ei ikinä näkisi häntä sellaisena kuin hän on. Kuinka Elisan kanssa hän olisi yksin loppuelämänsä.

Sitten oli kuitenkin joku, joka näki. Joku, joka kiertää maailmaa äitinsä ja tyttärensä kanssa, elää hahmotonta arkea, johon Leena epätoivoisesti yrittää rakentaa järkeä, rutiinia, merkitystä.

Niin Antti alkoi jälleen kirjoitella Suvin kanssa, tietenkin alkoi. Merkityksettömyys oli liikaa, asuntolainan maksaminen, kotityöt Elisan kanssa olivat liikaa. Mutta aina oli Suvi, pitkät viestit toiselle puolelle maailmaa.

Totta kai itseään voi huijata. Huijaakin. Sanoo itselleen että tässä sitä ihan vain viattomasti pitää yhteyttä kanssaihmiseen, vaihtaa ajatuksia, ihmettelee maailmaa, mutta niin ei ole, sisimmässään sitä tietää kyllä totuuden. Molemmat tietävät mistä on kyse. Alusta alkaen. Ja alusta alkaen, loppuun asti, molemmat kieltävät sen.

Niin, niin.

Niin se oli käynnissä, mitä ikinä se olikin. Niin se jatkui. Sitä jatkui pitkään niin, yli vuoden, siihen tottui ja samalla unohti sen vaarallisuuden, sen mitä se oikeasti oli. Esileikkiä. Rakastelua sanoilla.

Niin, niin x 2. Soutamista, huopaamista. Uskottelua, kuinka ei ole mitään syytä hajottaa perhettä, johon ei kuitenkaan osaa asettua, ja jonka lopulta kuitenkin hajottaa.

Perhekipuilut ovat näyttämönä jollekin suuremmalle. Kaipuulle, musiikille, rakkaudelle. Sukupolvien väliselle kuilulle, rakenteeltaan hajonneelle maailmalle, suhteelle omiin vanhempiin, vanhemmuudelle. Onnistumiselle, epäonnistumiselle, inhimillisyydelle.

Ehkä ydinteema paljastetaan jo ensimmäisen luvun ensimmäisellä sivulla: olen niitä ihmisiä, joille maailma ei riitä. Todellisuus on liian laimeaa, jotta voisin sen hyväksyä, tarvitsen jotain sen tueksi, jotain vahvempaa, kauniimpaa, täydellisempää – hetken, jonka joku toinen on puolestani kuvitellut.

Plussia siis näistä: kaunis, runollinen kieli, joka soljuu sujuvasti ja välittää kaiken sen kaipuun ja haikeuden. Rock-musiikki, sen kuvaus, Itkosen kirjastaan tekemä Spotify-playlist (kyllä, olen kuunnellut sitä paljon). Muodon ja merkityksen yhdessä muodostama kokonaisuus, terävät havainnot ihmissuhteista, rakkaudesta, nykyaikuisten arjesta.

Miinuksia näistä: välillä jopa banaali ja pateettinen avautuminen lapsiperhearjesta, liiallinen alleviivaaminen, Spotifyn ja kaiken muun nykyteknologian hienoinen dissaaminen. Karsimisenkin varaa olisi ollut.

Erittäin kelvollista käyttöproosaa Palatkaa perhoset on, sitä ei käy kieltäminen. Kaunista, haikeaa, lopulta kovin lohdullistakin. Antti ja Suvi ovat epäonnistuneet kerran perheiden ja vanhemmuuden kanssa, mutta toinen mahdollisuus näyttää toiveikkaalta.

Mutta kun kerran sukupolvista puhutaan, laitan tähän loppuun terveiset y-sukupolven edustajalta: onko onnekasta kasvaa siihen, että mitään pysyvää ei edes ole? Vai onko se rankempaa? Mitä instagram-snapchat-twitter meille antaa, filttereiden ja hashtagien lisäksi? Ehkä pysymättömyys on onnekasta; kun ei odota mitään, ei petykään. Idoliani Heikki Kuulaa lainaten: kahlaan merkityksettömyyden suossa. Ette te äxät saa siihen yksinoikeutta!

Suuresti arvostamassani naistenlehdessä Trendissä oli muinoin yleispätevä ja merkittävän tieteellinen esitys äxien ja yiden eroista, jonka haluan nyt jakaa tässä:

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
X vai Y, siinä vasta pulma!

Mitä jäi käteen?! No se, että jos te äxät ette vielä ole sitä oppineet, niin tässä ilmainen vinkki: #yolo!

Helsinki, rakkaani

Vanhassa päiväkirjassani on tunnelmakuva muutaman vuoden takaa:

”27.8.2014

Ukkospuuska Torkkelinmäellä, pidin sadetta puun alla. Kadut lainehtivat, aurinko paistoi taivaan toisella reunalla. Olin juonut lasillisen pahaa, halpaa punaviiniä.

Lopulta kyllästyin odottamaan ja kahlasin Suvilahden tulvivan asvalttikentän läpi kotiin, annoin veden tulla kenkieni läpi, otin sen vastaan.

Katsoin kaupunkia sadeverhon takaa ja ajattelin, etten rakasta mitään kuten Helsinkiä.”

DSC_0849

Rakkauteni pitää edelleen paikkansa.

Helsinki, sinä otit minut vastaan, kun olin nuori, eksyksissä ja keskenkasvuinen. Olit näyttämönä opiskeluvuosille, etsimiselle, varttumiselle. Annoit minulle kodin, paikkoja, joihin mennä.

Kohtelit hyvin, syleilit.

DSC_0199

 

Tekstariskandaali

Pienet asiat saavat havahtumaan aikaan, aikaan, joka livistää ohitseni. Yhtäkkiä Gilmoren tyttöjen kännykät näyttävät kömpelöiltä, meikkityylit tunkkaisilta. Evanescence ja Las Ketchup kuulostavat kulahtaneilta ja noloilta.

Kukaan ei käytä enää laattavöitä, IRC-Galleriaa tai Eastpakin reppuja. Kännykkälogot eivät ole tuottoisa bisnes, liittymän saldoraja ei pauku. Kaverille viestittäessä ei tarvitse miettiä 160 merkin rajaa tai sitä, että moniosainen tekstiviesti ei mahdukaan kerralla sim-kortin muistiin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
The Book!

Ja tekstiviestit: paitsi että niillä pystyi aiheuttamaan poliittisen skandaalin, niitä myös vaalittiin. Kun puhelimen muistiin mahtui 20 viestiä, piti harkita tarkkaan, mitkä viestit säästää.

Viesteistä säilöttävimpiä olivat ainakin

  • Kivoilta pojilta tulleet viestit!!! (Silloin harvoin kun niitä tuli)
  • Kehut ja onnentoivotukset, kuten ”lauloit tänään hienosti” tai ”onnea esitykseen. Ainakaan edellisessä setissä ei ollut hyviä soittajia (paitsi mä)”.
  • Kuolemattomat älynväläykset, kuten ”Elämä on kuin suuri kaatopaikka, ja sekin on tyhjä.”
  • Raivoisat lohdutukset, kuten ”No voi nyt vittu mikä jätkä! Eikö se yhtään ajatellut sun tunteita?! Ei morjesta…” (pätee edelleen)
  • Vuoden 2003 suurimpaan rakkauteeni, eli Tuomas Holopaiseen, liittyvät läpät. (+ kiihkeä päässälasku: se on syntynyt -76 ja mä -88, ONKO SE MULLE LIIAN VANHA, MINÄHÄN OLEN VANHA SIELU)

 

Nollarilla myös paperibisnes eli kulta-aikaansa, koska kaikkihan pitivät päiväkirjan lisäksi tekstaripäiväkirjaa. Jossain vaiheessa oli vain luovutettava sim-kortin muistin suhteen ja kirjoitettava saapuneet viestit ylös.

Tässäpä autenttisia arkiston aarteita (julkaistu kirjoittajien luvalla)

14.7.2003 S:

Hiki valuu lits-läts… Eka työpäivä takana ja henki kulkee – vielä! 🙂 Mulla olis kirjastosta COB-dvd lainas, joten enää puuttuu soitin…?!? Mites se sun heilas…

Jännät kesätyöt, check. DVD-soittimet eivät olleet vielä levinneet maaseudulle. Children of Bodom = Nightwishin jälkeen maailman tärkein asia.

 

4.1.2004 A:

Heipähei. Ajattelin ihan sen varalta että sä turhaan (?) odotat romanttisia viestejä joltain miehenturjakkeelta, tekstata sulle jotain ettet vallan pitkästyisi. Ainoo tarkoitus EI siis ole tukkii sun viestimuistii 🙂

A:

*huh* Älä nyt pidä mua hulluna tai mitään mut tuli vaan mieleen että rukoiletko sä koskaan? Mä ainakin rukoilen suurempaa viestimuistia 😉 Ei vaan. Mutta oikeesti?

Viestimuistin rajallisuus oli aina läsnä, mutta siitä huolimatta teologis-eksistentiaaliselle tasolle siirryttiin melko näppärästi.

 

8.2.2004 E:

Senkin vietävän turilas! Saat syytteen viattoman mieleni turmelemisesta, X:n puhtoisen olemuksen pilaamisesta mielessäni sekä turhien toiveiden elättelystä.

Kyllä, silloin odotettiin aina sydän pamppaillen, että viesti olisi JOLTAIN MUULTA KUIN BESTIXELTÄ.

 

26.4.2004 K:

Oliko toi ”mun tasolleni ei moni yllä” tarkoitettu pituuden vai soittotaidon ansiosta?

Se pituus. Se pituus.

 

Ajatelkaapa nykyteinit tätä! Minun nuoruudessani oli tällaisia käpylehmähommia vaan. Mutta hauskoja käpylehmähommia, nehän pistävät minut nauramaan kaksinkerroin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Meikä käpylehmien aikaan, laukussa on varmaan Nokian 3310

 

Ja te kaikki perverssit, jotka odotitte niitä likaisimpia viestejäni! Odottakaas seuraavaa postausta…

Palautetta vuosien varrelta

Muuttolaatikoiden kaivelu inspiroi kaikenlaiseen vanhojen muisteluun. Neuvolakortti, peruskoulun luokkakuvat, todistukset ja stipendit ovat dokumentti siitä, että yhteiskunnan jäseneksi on kasvatettu ja kasvettu.

Minua on mitattu, tarkasteltu, asetettu käyrille. Arvioitu. Nelivuotiaana olen ollut pitkä, hoikka ja reipas tyttö. Ja puhelias. Siinä on asetettu minälle raamit!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Peura ajovaloissa vai sittenkin yhteiskunnan jäsen ysärillä?

En ikinä ollut päiväkodissa, koska lama ja kotiäidit. Minua ei ole varhaiskasvatettu sillä tavalla, että siitä tehtäisiin suunnitelma ja että etenemisestäni saisi säännöllisesti palautetta. Kukaan ei ole sanellut, mitä minun pitäisi oppia ja osata, kukaan ei ole normittanut minua silloin. Ehkä juuri siksi minulla on edelleen vääränlainen kynäote, rajalliset taidot askartelussa ja pohjaton halu kyseenalaistaa.

Ja huonot pöytätavat.

Peruskoulu, tuo kansakuntamme ehtymätön traumavarasto, kerrytti tietenkin kasan arvioita minusta ja käytöksestäni, käsialastani, olemisestani, kelvollisuudestani yksilönä. Koska olen huumorintajuinen tyttö, ajattelin tässä jakaa osan palautteesta, jota olen osakseni saanut niinä vuosina, joina minua on kasvatettu yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi:

  • Käsialan kaltevuudet horjuvat. Melko paha juttu?
  • Eihän sitä nyt tuollaista sanota lehtihaastattelussa! Tarina vaatii taustoitusta: Kävin kerran diskossa, kyseessä taisi olla Selvä perjantai -tapahtuma, johon pääsi sisään olemalla selvä. Hurraa! En tanssinut, mutta mökötin kyllä jossain naulakoilla. Paikallislehden toimittaja kävi haastattelemassa ja kyselemässä, miten ilta on sujunut. Vastasin, että en oikein tykkää tästä musiikista enkä osaa tanssia. Tässä mediakoulutusta jälkipolville: vastaus oli väärä!
  • Kyllä sinun tyttönä pitäisi ymmärtää! Ja silti en ymmärtänyt pitää pojista koostuvaa ryhmätyöryhmääni herran nuhteessa vain siksi, että olen tyttö. Aijaijai, käytösnumerohan siitä alkaa ropista alas. Minun vai poikien? Minun.
  • Saila on ihan kiva tyttö muuten, mutta kun se kiroilee niin paljon.
  • Voisit nyt joskus edes viitata. Voisin.
  • Tilanne: ammatinvalinnanohjauksen tunti kasiluokalla. Palaute: kommentti luokkatoverilta: sä voisit perustaa lauta oy:n. Olenko mä missannut kutsumusammattini? Voinko mä vielä vaihtaa?

Tulinko näistä valmiimmaksi ihmiseksi? Tuskin. Opinko jotain? En juurikaan. Nauroinko ääneen näitä muistellessani? Kyllä. Joten tässä kaikille vertaistukea: jos kynäotteesi on väärä, se ei haittaa kovinkaan paljoa. Saatat saada patin nimettömään sormeesi tai kätesi voi väsyä helpommin, mutta on sitä elämässä pahempiakin taakkoja kannettavaksi.

 

Havaintoja muuttamisesta

Tavaroita pakkaillessaan löytää kummallisia asioita. Yhdestä laatikosta löysin yhteiskunnan jäsenyyteni säntillisesti arkistoituna: työ- ja opiskelutodistukset, neuvolakortin, passin, verotustodistukset, tiliotteet ja vuokrasopimukset. Maisterinpapereiden ja astmalääkereseptejen seassa oli myös yksi lapsuuskuva, Gimmelin cd-levy (!!!) ja ristiriipukseni. Palautin sen vuosien jälkeen kaulaani, en vielä tiedä, miksi. Tuntui vain oikealta, ja niin sitä nykyään mennään, fiiliksellä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Reippaana tyttönä ajattelin myös, että ei minulla ole paljon tavaraa. Että muutto menisi kivuttomasti, helposti. Ei minulla juuri huonekalutavaraa olekaan, mutta kaikkea muuta sitten onkin. Laatikkokaupalla. Kirjoja, levyjä, viinilaseja. Pelkistä cd-levyistä tuli yksi laatikko, vinyyleistä toinen.

Ja kirjat, ne kirjat.

Kun muuttaa 2010-luvulla rakennetusta talosta 1930-luvulla rakennettuun, ei vaan ymmärrä varautua kaikkeen. Vaikka sitä tietää huoneiden olevan korkeat, yllättyy silti, että ei yletä ripustamaan verhoja ikkunaan.

Aina yhtä viisas mummoni oli kuitenkin heti kartalla. Mummo vain tokaisi muuttouutisiin, että menee paljon verhokangasta. Siinä vasta käytännöllinen ja realistinen tapa suhtautua elämänmuutoksiin! Mutta niistähän sitä uutta kotia aletaan rakentaa, verhoista ja kirjoista.

Ja nyt olen jo kotonani uudella asuinalueella, uudessa asunnossani. Minulla on uusi sänky, vanha kirjahyllyni palasi luokseni. Minulla on pieni pöytä, uusvanhoja tuoleja, leveät ikkunalaudat, narisevat ja epätasaiset puulattiat. Iltakävelyt uudella alueella, tyynet kesäillat.

DSC_0813

Ja sitten on vielä työmatka, jonka voi pyöräillä, uusi lähikauppa ja minua rutkasti vanhempi levysoitin. Hetkiä, musiikkia, uusia paikkoja. Paikkoja, joihin kuulun.

Nuoren naisen ”opetuksia”

Ajattelin käyttää aikani hyödyksi ja jakaa elämänohjeitani, koska niitä on hiljalleen kertynyt vino pino. Ainakin lähes yhtä paljon kuin Dunhamin Lenalle.

DSC_0602

  • Ota kuvia baarien vessakirjoituksista ja kaiken maailman seinäkirjoituksista. Niitä voi myöhemmin käyttää kuvituksena tai perusteluna lähes mille vaan.
  • Kilauta aina kaverille! Aina. Ne kuuntelevat ja sanovat lopuksi, että mikä minä olen tuomitsemaan. Ja se on on todellista viisautta se. Muistakaa se aina: mikä sinä olet tuomitsemaan (paitsi jos kyseessä on esim. kansanmurha).
  • Monen ongelman syy löytyy peilistä.
  • Jos työhaastattelussa miespuolinen haastattelija katsoo päästä varpaisiin ja sanoo sinähän olet pitkä tyttö, ei kannata haikailla kyseisen työpaikan perään.
  • Älä syö krapulassa sushia, ainakaan puikoilla. Kädet tärisevät.
  • Hanki liikuntaharrastus, joka tuntuu hyvältä. Vaikka iltakävely joka tiistai, jos ei muuta.
  • Paras gradu (tai muu opinnäyte) on valmis gradu. Tekemällä siitä selviää.
  • Maanantai on hyvä päivä vetää kännit #self-help.
  • Käytä korvatulppia konserteissa.
  • On ihan ok muuttaa mieltään. Kuten Girlsin Shoshanna sanoo: I think it’s time to unchoose some of those choices.
  • Ja lopuksi ohje kaikille pikkukriminaaleille ja muille lintsareille: Jos kouluun pitää lukea Seitsemän veljestä tai Kalevala, älä lue tiivistelmää netissä, vaan lukaise hyvä ihminen Koirien Kalevala tai Seitsemän koiraveljestä. Niillä pärjää oikein hyvin. Hauskojakin ovat.

Havaintoja keväästä

Viikonloppuna kunnostin polkupyöräni, nyt olen lähinnä pyöräillyt. Kuunnellut soran rahinaa renkaiden alla, jatkanut eteenpäin. Pyöräillyt luonnonsuojelualueille ja puistoihin ajattelemaan, saanut itseni kiinni hymyilemästä kesken polkemisen.

DSC_0620

Olen myös tehnyt havaintoja, olenhan havaitseva ihminen:

  • Mutaisessa maassa pyöräilyssä on jotain upeaa ja rehellistä. Se tuntuu hyvältä, vähän kuin oikealta työltä, konkreettiselta.
  • Muuttolinnut palaavat, ja jos nukkuu ikkuna auki, kuulee unen läpi, kuinka ne keskustelevat läpi yön.
  • Pellot paljastuvat lumen alta ja näyttävät meille, että kykenevät jälleen kantamaan uuden sadon.
  • Minä ajattelen paljon, enemmän kuin yleensä. Olen ajatellut, mitä kaikkea ihmisen pitää ymmärtää ja osata itse käsittää ja päättää, minkä voi jättää ymmärtämättä, sattuman tai kohtalon varaan. Olen ajatellut, miksi sitä välillä miettii nimiä lapsilleen, joita ei edes ole.
  • Vantaa on sula ja virtaa hitaasti yhtä ruskeana kuin aina ennenkin.
  • Sian Dressed in Black on ehkä maailman paras biisi.

DSC_0605

Oi Suomen kevät, sinun sulat jokivartesi. Olet niin ruma, mutta silti minä otan sinut rakkaudella vastaan. Mitään täydellistä en haluaisikaan.