30 x randomit eli kuinka kauan Sailalla kestää vastata haasteeseen

30-haaste
Kuva: Martin Reisch / Unsplash

Ihana toreynn haastoi minut viime syksynä 30 kyssärin blogihaasteeseen. Olisi ollut sangen mehukasta vastata haasteeseen silloin, koska satuin täyttämään syksyllä 30 ja koska asia olisi ollut niin sanotusti ajankohtainen.

Mutta sellaista elämä välillä on. Joskus olet freesi ja ajankohtainen, joskus käytät illan siihen, että vastailet hieman väljähtäneeseen kyselyyn, johon kaikki muut jo vastasivat, ja kuuntelet pyykkikoneen epämääräistä kolinaa. (Pyykkikoneen ääni on kolinasta huolimatta aika positiivinen juttu, koska jos ei ole koskaan iltoja kotona, ei koskaan myöskään pese pyykkiä. Voitte arvata, mitä siitä seuraa.)

No mutta. Se kysely.

1. Avioliittoja? Ei.

2. Kihloissa? Lol apua ei.

3. Lapsia? Ei. (Johon liittyen eräs x-sukupolven edustaja sanoikin kerran minulle, että kuule Saila kun te y-sukupolven edustajat osaatte kyllä valmistua yliopistosta, mutta ette lisääntyä, että MIKÄ TEITÄ VAIVAA. No meitähän vaivaa siis kaikki.)

4. Lemmikkejä? Ei. Koska allergiat.

5. Leikkauksia? Muutamia luomia on leikelty pois. Silmälaseista pääsin eroon laserleikkauksen avulla. Umpisuoli meinattiin leikata kerran, mutta onneksi ei leikattukaan.

6. Lävistyksiä? Villissä nuoruudessani minulla oli smiley, ja näytin sen kanssa aika söpöltä. Korvalehdissäni on 5 reikää ja pelkkiä parittomia koruja.

7. Tatuointeja? Ei yhtäkään.

8. Muuttoja? Nopeasti laskettuna 10 kappaletta, ja varmaan vielä seuraavat 10 edessä. Edellisessä muutossani totesin omistavani kohtuuttoman paljon kirjoja ja viinilaseja mutta kohtuuttoman vähän huonekaluja. Helppo homma.

9. Ottanut lopputilin? Muutamia kertoja, mutta en mistään dramaattisesta syystä: joko olen vaihtanut työpaikkaa tai muuttanut toiselle paikkakunnalle.

10. Ollut saaressa? Kyllä vain! Merellä, järvellä, suistoalueella. Yllättävän monessa paikassa on muuten saari, jonka nimi on Raatosaari.

11. Autosi? Ei ole. Mutta naapurillani on, ja pummin häneltä silloin tällöin kyydin. Tai oikeastaan aika usein.

12. Ollut lentokoneessa? Valitettavasti kyllä. En pidä lentämisestä yhtään ja yritän vältellä lomalentelemistä. Töiden takia välillä lennän.

13. Onko joku itkenyt vuoksesi? Luultavasti kyllä. En ole tosin kysynyt.

14. Ollut rakastunut? Eiköhän se kaikille osu joskus kohdalle. Zen Café:lla on tähän muuten semmoinen järkevä ohje, että ei kannata rakastua, koska se tietää vain surua.

15. Ollut ambulanssissa? No en sillee akuuttina potilaana.

16. Luistellut? Todella monta kertaa, sietämättömän aikaisilla ja myöhäisillä jäävuoroilla, sitkeydestä ja rakkaudesta lajiin.

17. Surffannut? En koskaan.

18. Ollut risteilyllä? No kesällä kävin Tallinnassa. Alkuperäinen risteilyajankohta piti siirtää, koska en ollut muistanut uusia passiani. Koska en muistanut, että se oli mennyt vanhaksi. Koska en muistanut, että Tallinnaan tarvitsee sellaisen. Eli muistakaa nyt kaikki: TE TARVITSETTE PASSIN TALLINNAAN. JOKU VOI KYSYÄ SITÄ.

19. Ajanut moottoripyörää? En koskaan, enkä varmasti uskaltaisikaan.

20. Ratsastanut hevosella? Juu, mutta minä olen niille kovin allerginen. Ei jatkoon.

21. Lähes kuollut? Mikä lasketaan melkein kuolemiseksi? Paha influenssa, se, että joudutaan elvyttämään vai se, että on ylidramaattinen nainen? Vastaus on siis, että ehkä lähes kuolin, ehkä en.

22. Ollut sairaalassa? Toki. Paras reissu oli se, kun minulta poistettiin vierasesine korvasta uudenvuodenaattona. Koska kuulokkeideni pehmuste oli jumittunut korvakäytävääni ja imeytynyt kiinni tärykalvoon. Alkoholilla ei ollut osuutta asiaan. Musiikilla oli.

23. Suosikkihedelmä? En ole allerginen banaaneille.

24. Aamu vai ilta? Aamut. Paitsi kesäisin illat.

25. Lempiväri? Tämä kysymys on vaivannut minua lapsuudesta asti. Joskus sanoin keltainen, mutta nyt en tiedä, mitä mahdoin ajatella silloin, koska ei minusta tunnu mitenkään keltaiselta. Lapsena yritin myös violettia, mutta sitten joku alkoi viisastella, että se ei oikeastaan ole väri. Että valitse jokin normaali väri. Ja musta, se ei sitten kuule ole ollenkaan väri! Tai valkoinen, sekään ei ole!

En valitse väriä.

26. Viimeisin puhelu? Entinen kollegani ja rakas ystäväni soitteli ja puhui kanssani kaikesta merkittävästä: kaljanjuonnista, rakkauselämästä ja töistä.

27. Viimeisin viesti? Mä nauroin niin paljon että aloin itkeä jossain vaiheessa. Se jotenkin sattui. Viesti käsitteli MS Romanticia.

28. Kahvi vai tee? Molemmat. Kahvi maidolla ja tee ilman sitä.

29. Kissa vai koira? Molemmat. Kissat pörröisinä ja luonteikkaina, koirat pieninä ja valkoisina.

30. Paras vuodenaika? Kevät. Minä rakastan kevättä. Silloin herään eloon ja muistan, että maailmassa on jotain muutakin kuin loskaa, räntää, lunta, pimeyttä, kylmyyttä ja kaikkea muuta paskaa.

Vaikka tämä on HAASTE, en haasta nyt ketään, koska koko internet on jo varmasti tehnyt tämän. Mutta jos et ole tehnyt tätä, ota tästä haaste! ❤

Lue myös:

Olen y-sukupolvea, joten minua ahdistaa koko ajan

vladimir-proskurovskiy-532426-unsplash
Y-sukupolvi purkaa ahdistustaan kahvilassa. Kuva: Vladimir Proskurovskiy / Unsplash

Mietin yhtenä päivänä, että yksi elämääni määrittävistä perustunteista on ollut ahdistus, milloin mistäkin asiasta. Lapsena asiat olivat sellaisia kuin tulipalo, maailmanloppu, jonkun kuolema tai se, että minulla ei ole hääbarbieta.

Sitten, noin 9-vuotiaana, luin artikkelin ilmastonmuutoksesta. Sen jälkeen ahdistukseni sai aivan uudet mittasuhteet. Muut huolenaiheeni olivat samankaltaisia kuin monella muullakin ysärilapsella: perheen raha-asiat, se, että Backstreet Boysin Nick ei koskaan rakastu minuun ja se, että olin rakastunut myös Kate Winsletiin.

Luulen, että muutamia muitakin ikätovereitani ahdistaa. Vuonna 1987 syntyneistä tehty pitkittäistutkimus kertoo, että joka viidennellä kasiseiskalla on ollut mielenterveysongelmia. Samoin näyttäisi siltä, että 1990-luvun laman jälkeen hyvinvointierot ovat jyrkentyneet, eikä osa perheistä toipunut lama-ajasta koskaan. Me y-sukupolven edustajat olemme kasvaneet maailmassa, joka on hyvin erilainen kuin aiemmilla sukupolvilla: meidän maailmassamme joka nurkan takana väijyy ilmastokatastrofi, talouskriisi tai uusi koukuttava appi, eikä uskoa jatkuvaan kasvuun tai toiveikkaaseen jälleenrakennukseen ole.

Kun puhun ikätovereistani ja y-sukupolvesta, tarkoitan sitä joukkoa, joka syntyi kasarin ja ysärin puolivälin välisenä aikana, käytti lapsuudessaan lankapuhelinta mutta nuoruudessaan kännykkää, varttui internetin kanssa globaaliksi ja kielitaitoiseksi ja näki laman sekä lapsuudessaan että nuoressa aikuisuudessaan. Y-sukupolvesta voi puhua myös jenginä, jolla on jokaiseen asiaan appi, jenginä, joka ei jaksa keskittyä sekuntia kauempaa ja jenginä, joka on viettänyt tuntikausia tuijottaen kissavideoita jollakin aasialaisella lentokentällä.

Ja kun nyt pääsin pohdinnoissani vauhtiin, tein tieteellisesti kattavan ongelmaerittelyn siitä, mikä y-sukupolvea (tai ainakin minua) oikeastaan vaivaa. Ja henkilökohtainenhan on poliittista, joten yleistän ongelmani koko sukupolveen. Siitäs saatte!

Rahat on loppu

Mainitsin jo yllä sen ikävän seikan, että y-sukupolvi näki lapsuudessaan ysärilaman, joka kohteli ikävästi lapsiperheitä ja leikkasi perheiden peruspalveluita. Ne heijastuivat perheiden hyvinvointiin ja asenneilmapiiriin pitkään. Moni lapsi kantoi huolta perheensä toimeentulosta tai ei osannut tai pystynyt haaveilemaan koulutuksesta tai ammatista, jos näki töiden menevän alta vanhemmiltaan.

Kun y-sukupolvi varttui nuoreen aikuisuuteen, tuli vuoden 2008 romahdus, josta Suomessa toivuttiin pitkään. Se muovasi työmarkkinoita ja ansiotulokehitystä länsimaissa uusiksi rajusti, siten, että y-sukupolvesta tuli ensimmäinen sukupolvi, joka on edeltäjiään köyhempi.

Se ei lauseena kuulosta vielä miltään, mutta se merkitsee aika paljon: y-sukupolvi ei ole päässyt kiinni työelämään samoin kuin aiemmat sukupolvet. Tämä vaikuttaa tulevaisuudennäkymiin, asenteisiin, kulutusmahdollisuuksiin ja tulokehitykseen läpi elämän: pienet ansiotulot näkyvät esimerkiksi eläkkeessä tai siinä, onko mahdollisuus hankkia omistusasunto.

Itse epäilen, että nuorten aikuisten epävarmat tulevaisuudennäkymät ja taloudelliset huolet vaikuttavat merkittävästi myös siihen, että se kuuluisa synnytystalkoisiin osallistuminen ei tule ihan ensimmäisenä mieleen. Myös syöminen kiinnostaa.

Vaihtoehdot uuvuttavat

Suurena vapauden ystävänä olen onnellinen siitä, että pystyin muuttamaan kotipitäjästäni isolle kirkolle opiskelemaan ja tekemään virheitä. Olen iloinen siitä, että en mennyt naimisiin 18-vuotiaana naapurinpojan kanssa ja jäänyt emännöimään torppaa, pukkaamaan muksuja ja elämään samoin kuin aina ennenkin on eletty.

Mutta sitten seuraa se kolikon kääntöpuoli. Liiallinen individualismi ja yhteisöllisyyden puuttuminen voivat jättää ihmisen melkoiseen tyhjiöön. Yhtäkkiä ei ole mitään selkeää elämänpolkua, jota seurata. Ei rakennelmaa tai uskomusjärjestelmää, jonka varaan elämänsä rakentaa. Ei ketään kertomassa, miten elää. Kaiken rakkaudesta yhteiskuntarakenteisiin voi niin sanotusti dekonstruoida, ja uskokaa tai älkää, nuorena kirjallisuudenopiskelijana todella harrastin sitä, ja sitten maailmastani tuli teoreettinen häkkyrä, jossa oli harmaan sävyjä ja todella paljon näkökulmia.

Joten, nurinkurisesti kyllä, joskus jengi päätyy tilanteeseen, että elämän karkkikaupassa ei olekaan niin hauskaa. Sitten ahdistaa se, että kukaan ei kerro, millaisia valintoja tehdä. Tai sitten ahdistaa se, että koska vain voi vaihtaa, mitä vain, ja usein sitä vaihtamista helpottaa joku kiva appi, kuten Tinder. Lehdistöstä kantautuukin huhuja, että häilyvät suhteet ovat ihmissuhteiden uusi musta. Melkein tulee jengille jo ikävä naapurinpoikaa ja tuttua kylänraittia!

Maapallo on loppu

Osa y-sukupolven edustajista ahdistui ilmastonmuutoksesta jo lapsuudessaan, ja jos eivät vielä silloin, niin nyt on viimeinen hetki tehdä niin.

Kukaan ei enää voi välttyä siltä tiedolta, että ilmastonmuutos on ikävä juttu. Ilmaston lämpeneminen ja jäätiköiden sulaminen aiheuttavat kaikkea epämiellyttävää, kuten merenpinnan kohoamista, äärimmäisiä sääilmiöitä, muuttoliikettä pois rannikoilta ja muilta kurjenevan sään seuduilta sekä viljelymahdollisuuksien heikentymistä.

Ilmastonmuutoksen vuoksi elintila monelta lajilta, myös meiltä ihmisiltä, kapenee. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua saatamme elää täysin erilaisessa maailmassa kuin nyt ja tapella hupenevista resursseista verisesti samalla kun hukumme tekstiilijätteeseen ja elektroniikkaromuun. Se ei ole kovin ruusuinen tulevaisuudenkuva, eikä se auta tekemään optimistisia tulevaisuudensuunnitelmia.

Kaikki uuvuttaa

Mainitsin jo, että raha, työelämään liittyvät huolet ja vaihtoehdot saattavat väsyttää. Mutta niin uuvuttaa moni muukin asia pientä y-sukupolven edustajaa! Esimerkiksi työuupumus koskettaa yhä useampaa nuorta ihmistä, varsinkin nuoria naisia.

Oma lukunsa on digistressi ja ärsyketulva: kivikautiset aivomme eivät vain sulata sitä, että puhelimen ruudulta tulee jatkuvasti valoja, ärsykkeitä, ja muita nopeita palkintoja, jotka polttavat aivoista välittäjäaineita ja häiritsevät keskittymistä.

Sitten me alamme koukuttua typeriin appeihin ja suorittaa Instagramia ja muuta somepreesensiä peläten samalla, että jäämme varmasti jostain todella upeasta paitsi. Kuten öö siitä, että jengi nuokkuu puoli kolmelta jatkoilla juoden siideriä, vaikka kukaan ei oikeastaan enää jaksaisi eikä kenelläkään ole hauskaa.

Y-sukupolven ahdistusta on dokumentoitu myös kirjallisuuteen. Esimerkeiksi kelpaavat esimerkiksi Ulla Donnerin sarjakuvaromaani Spleenish sekä Sisko Savonlahden romaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.

Mikä muu ahdistaa? Mitä missasin? Kerro kommenttiboksissa! ❤

Lue myös:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Näin elät oikein ja menestyt

hyviä-neuvoja
Kuva: Frame Harirak / Unsplash

Kansalaisina meillä on valtiotamme kohtaan tiettyjä velvollisuuksia, kuten verorahojen tuottaminen ja niiden säästely, yleinen kunniallisuus ja järkevä käytös. Oikein eläminen ei ole aivan iisiä, ja mediasta, poliitikoilta ja kanssaeläjiltä tulevat ristiriitaiset vaatimukset ja täydelliset somefeedit ovat omiaan hämmentämään pientä kansalaista.

Miten täällä sitten pitäisi olla ja elää? Tämän listan avulla et voi erehtyä:

  • Täytä veroilmoitus ajatuksella ja ajoissa. Täytä se uudelleen, kun saat sen bumerangina takaisin.
  • Valmistu koulustasi tavoiteajassa sekä hanki opintojesi aikana 20 vuoden työkokemus ja laajat verkostot.
  • Suunnittele henkilöbrändisi huolella ja ilmennä sitä harmonisilla ja mietityillä somejulkaisuilla, jotka ottavat huomioon jokaisen käyttämäsi somekanavan erityispiirteet.
  • Syö virallisten ravintosuositusten mukaan. Sillä ei ole niin väliä, muuttuvatko ne jatkuvasti tai tuleeko sinulle vatsa kipeäksi leivästä.
  • Älä aja maantiellä urissa, koska uria välttelemällä kulutat tienpintaa tasaisemmin, lykkäät tarvetta tien kunnostamiseen ja säästät verorahoja.
  • Tervehdi naapureitasi ja pysy kärryillä siitä, keneltä saat joulukortin.
  • Siivoa jälkesi julkisissa ja kavereiden vessoissa.
  • Äänestä oikein. Jos olet äänestänyt väärin, politiikan sedät kyllä kertovat sinulle, miten asiat oikeasti ovat ja miten sinun olisi pitänyt äänestää.
  • Älä kuormita julkisia terveyspalveluita, koska ei sinulla kuitenkaan ole mitään oikeasti hätänä!
  • Älä liukastu ja kaadu, tai jos teet sen, älä murra mitään. (ks. myös kohta ”älä kuormita julkisia terveyspalveluita.)
  • Käytä pyöräilykypärää, hammaslankaa, korvatulppia, pipoa, polvisuojia, kondomia, suojalaseja ja käsidesiä.
  • Pyydä naapurisi apuun, kun sinun pitää vaihtaa lamppu. Siis jos lamppu on sellainen hankala ja ei-tavallinen.
  • Palauta kirjaston kirjat ajoissa.
  • Jos olet nainen, älä ole sellainen hankala nainen, joka pitää huolen oikeuksistaan, huomauttaa epäasiallisesta kohtelusta tai vaatii kunnon palkkaa. Oikeastaan voisit mennä keittiöön.
  • Hanki riittävä uimataito.
  • Varmista, että palovaroittimesi toimii ja että osaat alkusammuttaa, elvyttää ja katkaista virrat pääkatkaisijasta.
  • Pistä presidentin kuva seinälle ja ala lisääntyä.

Juuh elikkäs tällaiset neuvot tällä kertaa. Mitä jäi puuttumaan? Kerro kommenttiboksissa! ❤

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Kokeilin tipatonta tammikuuta – miten meni noin niinku omasta mielestä?

tipaton-tammikuu
Kuva: Scott Warman / Unsplash

Sain loppuvuodesta villin idean, että voisin kokeilla tipatonta tammikuuta. Nyt 75 % lukijoista ajattelee, että olen eeppinen ongelmakäyttäjä, joka kiertää Kallion baareja monta kertaa viikossa, kusee keskelle katua, könyää taksilla himaan ja kiskoo muutaman loiventavan ennen töihin menoa odottaakseen siellä koko päivän iltaa, jolloin pääsee vetämään uudestaan.

Sellaisesta ongelmakäytöstä ei ollut kyse. Kyse oli havainnosta, että tissuttelusta on tullut hyvin luontainen osa sosiaalista kanssakäymistä: Kun mennään afterworkeille, juodaan yhdet. Kun käydään keikalla, juodaan yhdet. Kun mennään syömään, juodaan yhdet. Kun juhlitaan jotain, juodaan yhdet. Kun tavataan ystäviä, juodaan yhdet. Kun on ollut rankka työviikko, juodaan yhdet.

Yksien juominen ei ole paljon, mutta se on tarpeetonta. Alkoholi on alkoholia, oli se sitten rajoitettu erä ybercoolia pienpanimo-olutta tai lasillinen laadukasta viiniä. Se on samaa alkoholia kuin Magyar, Gambina tai Valdemar, ja niitä kukaan ei pidä cooleina juomina. Paitsi ehkä ironisesti. (On minustakin Ilosaarirockissa otettu valokuva, jossa halaan Magyar-hanapakkausta, mutta se on kyllä aivan toinen tarina se.)

Siksi päätin altistaa itseni kuukauden kestävälle ihmiskokeelle. Miten se sitten meni?

Heti tammikuun alussa jouduin tiukkaan tilanteeseen: afterworkeille. Muut joivat olutta, minä join teetä. Sanoin, että en oo raskaana vaan tipattomalla. Tuntui vähän tylsältä ja tuntui siltä, että pitää perustella, miksi en juo sitä yhtä.

Joten minä perustelin, ja perusteleminen tuntui määrittelevän koko kuukautta. Vaikka sehän oli aivan hassua. Ongelma ja tarve perustelulle olivat täysin oman pääni sisällä.

Tammikuun aikana olin myös kahdesti syömässä siten, että muu pöytäseurue kiskoi alkudrinkit, ruokaviinin ja ehkä jotain jälkkäriksi. Minä, jälleen, en ole raskaana, mutta. Sitten kävin yhdellä keikalla, jolla join limsaa. Sitten olin perjantai-iltana ystävälläni, hän joi olutta, minä teetä.

Join tammikuussa enemmän teetä kuin koko viime vuonna yhteensä. Sen avulla selvisin tipattomasta, jonka ainoa vaikea asia oli, että koin tarpeelliseksi selittää valintaani. Yksien juomisesta on tullut niin luontainen osa kulttuuria, että kun sen yhden skippaa, tuntee itsensä heti selitysvelvolliseksi, vaikka eihän se niin ole. Ketään ei oikeasti kiinnosta, paitsi ehkä silloin, jos vedät niin pahat kännit, että oksennat ystäväsi merkkilaukkuun.

Sen yhden, sen voi joko juoda tai jättää väliin. Valinta on aina oma. Tänään minä ajattelin juoda ensimmäisen yhden tänä vuonna.

Mikä on sinun ja kaveripiirisi suhde alkoholiin?

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Thurénin Kaikki rahasta on jokaisen talouskirja

thuren-kaikki-rahasta

Satuin kerran baarissa mainitsemaan, että pitäisikö minun kirjoittaa blogiini jotain rahasta tai vaikka palkastani, koska molemmista pitäisi puhua enemmän ääneen, varsinkin, jos sattuu kuulumaan siihen pienituloisempaan sukupuoleen. Riina oli jälleen kerran minua askeleen edellä, vastasi kyllä ja lupasi kiikuttaa minulle hankkimansa Julia Thurénin Kaikki rahasta -kirjan.

Kirjan nimen mukaisesti Thurén käsittelee käytännönläheisesti ja hauskasti raha-asioita, ja käy läpi budjetoinnin, säästämisen, taloudellisesta ahdingosta selviytymisen,  palkkakehityksen, rahankäytön ihmissuhteissa, asunnon ostamisen, lainat ja sijoittamisen.

Teoksen esimerkit ovat selkeitä, ja siinä väännetään rautalangasta, miksi kannattaa tehdä avioehto tai testamentti, miten vertailla asuntolainoja ja miksi pikavippiä ei kannata ottaa (sekä mitä tehdä sitten, jos pikavippien kanssa joutuu pulaan).

Thurén on haastatellut teokseen monia julkisuuden henkilöitä ja kerännyt siihen myös verkkokeskustelijoiden kommentteja rahasta. Minulle muiden kokemukset olivat parasta antia, kuten myös ajatus siitä, että asenne rahaan ja siitä puhumiseen periytyy lapsuudenkodista.

Siksi pohdin ensimmäistä kertaa elämässäni tosissani suhdettani rahaan ja sitä, mikä on tehnyt minusta sellaisen rahankäyttäjän kuin olen. Hahmotin kaksi johtoajatusta:

  1. Taloudellinen itsenäisyys on minulle tärkeää. Muutama vuosi sitten tajusin, että saatan asua loppuikäni yksin, jolloin maksan asumiskuluni, vakuutukseni, ruokani, vapaa-ajan hupsutukseni, sähkölaskuni ja kummalliset ylimääräiset kulut itse hamaan tappiin saakka. Siksi niitä varten on varauduttava, ja siksi olen opetellut suunnittelemaan talouttani ja hankintojani suhteellisen järkevästi. Jossain vaiheessa excelöin maanisella kiihkeydellä tulojani ja menojani, mutta sittemmin olen luopunut tavasta. Jos excelöinti kiinnostaa, niin Marttojen budjettiexcel on sangen mainio.
  2. Minulla on pienituloisen identiteetti. Tarinani on hyvin samankaltainen kuin monen ikäluokkani ihmisen: lapsuutta varjosti 90-luvun lama, nuorta aikuisuutta ja työmarkkinoille sijoittumista 2000-luvun lama. Vaikka olen päässyt keskituloisiin hommiin, kaihdan riskejä, varaudun aina pahimpaan ja teen kulutusvalintoja harkiten, enkä ilmeisesti ole vielä onnistunut kertomaan rahankäytölleni, että en ole enää opiskelija. Minusta ei koskaan tullut taloudellista riskinottajaa, koska nurkan takana vaanii aina pelko työttömyydestä, kaiken menettämisestä tai siitä, että joutuu syömään kaurapuuroa kolmen kvartaalin ajan. Siitä tulee maha aivan julmetun kipeäksi.

Kirjan luettuani ymmärsin, että rahasuhteessani olisi korjattavaa, ja että minun olisi aiheellista vihdoin opetella sijoittamaan sen sijaan, että hamstraan rahojani maanisesti pahan päivän varalle. Mielikuvani sijoittamisesta on ollut jokseenkin samankaltainen kuin Thurénilla aikoinaan:

Lapsena sain sellaisen käsityksen, että osakkeisiin sijoittaminen on yhtä viisasta kuin huumehuuruinen reissu Las Vegasiin. Mielikuvissani sijoittaminen sekoittui uhkapeleihin, joissa yritetään voittaa onnellisuutta koko loppuelämäksi ja pahimmassa tapauksessa hävitään kaikki aina lasten pehmoleluja myöten. Vanhempani eivät siis harrastaneet sijoittamista.

Elin tässä käsityksessä 20-vuotiaaksi saakka. Ajattelin, että kunnon kansalainen siirtää rahansa visusti säästötilille ja ostaa niillä aikanaan sopivan asunnon. En halunnut hävitä vaivalla tienaamiani euroja mystiseen mustaan aukkoon, jota kutsutaan pörssiksi.

Sijoittamisen ajatteleminen toisin olkoon siis projektini tälle vuodelle. Siitä huolimatta, että pienituloisen identiteetti huutelee välillä olallani, että miksi heittäisit eurosi mustaan aukkoon? Entä jos jotain sattuu? Entä jos sinusta tulee juuri sitä omistavaa luokkaa, joka on KAIKEN PAHAN ALKU JA JUURI ja aiheuttaa yt-neuvottelut, ympäristötuhot ja kaiken pahan (esim. reggae-musiikki, loska, halpamuoti ja mikromuovi) maailmassa?

Sitten minä ja identiteettini juttelemme siitä, että ehkä rahastosijoittaminen ja eettiset sijoituskohteet voivat kuitenkin olla ihan järkeviä.

Mikä on sinun suhteesi rahaan?

  • Julia Thurén: Kaikki rahasta. Näin säästin kymppitonnin vuodessa. (2018)
  • 325 s.
  • Gummerus
  • Sain Riinalta

Lue myös:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

TV-vinkki: Nick Cavea Yle Areenan täydeltä

jens-kreuter-185502-unsplash
Kuva: Jens Kreuter / Unsplash

Pitkäaikaiset lukijat ovat tuskin voineet välttyä rakkaudestani Nick Caveen, jonka musiikki on taustoittanut erilaisia elämänvaiheitani, jonka keikoilla olen seissyt hievahtamatta kyyneleet silmissäni ja jonka Push the Sky Away -levyä kuuntelin unettomina öinä silloin, kun kaikkea oli liian paljon ja muistot muuttuivat mustavalkoisiksi.

Siksi lähes kiljuin riemusta, kun Yle esitti lauantaina One More Time with Feeling -dokumentin ja Nick Cave & the Bad Seedsin konserttitaltioinnin Kööpenhaminasta. Molemmat löytyvät Yle Areenasta vielä melkein kuukauden ajan.

One More Time with Feeling on intensiivinen dokumentti Skeleton Tree -levyn nauhoituksista, joita varjosti Caven 15-vuotiaan Arthur-pojan tapaturmainen kuolema. Miten sellaisesta surusta voi päästä yli? Miten minusta tuli yhtäkkiä säälin kohde, miettii Cave.

Mustavalkoisessa dokumentissa hiljaiset miehet äänittävät levyä, joka on kaunis, painostava ja viiltävä, välillä vailla loogista tarttumapintaa. Dokumentin toteutustapa on arkinen, siihen on jätetty virheitä, se on inhimillinen ja paljas. Monologeissaan Cave pohtii luomista ja kaiken katoamista; oli kadonnut sitten ihminen, lauluääni, luovuus, iPhone tai kokemus elämästä yhtenäisenä narratiivina.

Välillä tuska on niin läpitunkevaa, että ruutua tuijottaa silmät lasittuneina. Suuresta tuskasta huolimatta taustalla tuikkii kuitenkin valo: Lopulta Susie ja minä päätimme olla onnellisia, kostona kohtalolle, sitä uhmaten, Cave sanoo.

Luomistyön jälkeen päästään konserttilavoille, kun Nick Cave & the Bad Seeds soittavat läpi koko Skeleton Treen sekä muita parhaita biisejä vuosien varrelta. (Protestoin ainoastaan We Came Along This Roadin puuttumista.) Suosittelen katsomaan; bändi on huikeassa vedossa ja Cave yhtä maaginen kuin aina.

Lue myös:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Nainen ja ihminen

ashton-mullins-138190-unsplash
Kuva: Ashton Mullins / Unsplash

Kun minä täytin 30, kohtasin ajatuksen siitä, että parhaat vuoteni olisivat jo menneet. Se tuli minulle monesta lähteestä. Omasta päästäni, kulttuurista, otsikoista, jotka tarttuvat naisen ulkonäköön saavutusten sijaan.

Ajatukseni olivat jotain sen kaltaisia, että tämänikäiset naiset harrastaisivat lähinnä rapistumista, että heillä olisi kiire ryppy- ja selluliittivoideosastolle ja että heidän pitäisi kiinnittää huomiota laskevaan hedelmällisyyteensä, harmaantuviin hiuksiinsa, raskausarpiinsa, veltostuviin kudoksiinsa, siihen, että eivät ole haluttuja sinkkumarkkinoilla sekä siihen, että ovat työnantajille riski, koska hedelmällisyys (joka loppui oikeastaan eilen, mutta silti se on riski).

Tarkkailin noita ajatuksia aika huolella ja mietin, mistä ne kertovat. Nehän ovat ihan pimeitä eivätkä ne tule minulta itseltäni.

Jos vertaan itseäni 20- ja 30 -vuotiaana, ero on kuin yöllä ja päivällä, siten, että 30 on päivä. Olen rohkeampi, viisaampi, empaattisempi ja avarakatseisempi. Olen paremmassa kunnossa, iloisempi ja elän elämää, jota en olisi 20-vuotiaana uskaltanut elää. Ikä on tuonut viisautta ja rauhaa, jotka molemmat auttavat kyseenalaistamaan ulkonäkökeskeisiä ajatuksia ja viestejä, koska niitä täällä riittää.

Kulttuurissamme arvostetaan nuoruutta ja kauneutta niin paljon, että se muokkaa todellisuutta ja ajatuksiamme aivan nurinkurisiksi. Kun Viveca Lindfors voitti taitoluistelun EM-pronssia, teki Seiska artikkelin kärjellä tällaisia kuvia taitoluistelijakaunotar julkaisee somessa. (Ei, en linkkaa juttua, koska en halua sille klikkejä). Kun ranskalaiskirjailija Yann Moix markkinoi uutta kirjaansa, hän päätti herättää huomiota kertomalla, että ei pidä yli 50-vuotiaista naisista.

Kulttuurissamme nainen typistetään päivittäin pelkäksi ulkonäöksi. Objektiksi, jonka luonteella, lahjakkuudella tai saavutuksilla ei ole mitään väliä, koska huomio kiinnittyy kuitenkin pelkkään kuoreen. Siksi ei ole ihme, että minunkin päähäni välillä pälkähtää niitä turhia ajatuksia omasta rapistumisestani.

Olen miettinyt, kuinka olla sekä ihminen että nainen. Koska nainen kutistuu arvostelun ja katseen kohteeksi, jota ei arvoteta saavutusten tai älyn perusteella, nainen jää jotenkin puolikkaaksi. Joskus en sen vuoksi halunnut olla nainen ollenkaan. Nyt haluan, mutta samalla haluan olla ihminen, jolla on ajatuksia, tunteita, saavutuksia, kipuja ja suruja, ihminen, joka on osa muiden ihmisten verkkoa ja joka tulee nähdyksi ihmisenä ja lähimmäisenä, ei hyvänä perseenä tai naisena, joka alkoi juuri rapistua.

Lue myös:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM