Saara Turusen Sivuhenkilö kysyy, miksi nainen on edelleen marginaalissa

sivuhenkilöOlen sillä tavalla huono kirjabloggaaja, että en ole kovin hyvin ajan hermolla. Niinpä missasin iloisesti keskustelun, jota käytiin Saara Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviön julkaisun aikoihin. Hesarin kriitikko Antti Majander kirjoitti teoksesta negatiivisen kritiikin, johon Turunen vastasi pohtimalla, vähättelikö Majander nuoren naisen kokemusmaailmaa. Keskustelua käytiin lehdistössä ja sosiaalisessa mediassa. Jotain hyvää Rakkaudenhirviössä Majanderin mielipiteestä huolimatta oli, sillä se palkittiin vuoden esikoiskirjana.

Turusen toinen romaani Sivuhenkilö liittyy Rakkaudenhirviöön siten, että se kuvaa esikoiskirjailijan vuotta. Samalla se käsittelee valtarakenteita, kirjallisuutta ja kritiikkiä instituutioina sekä ulkopuolisuuden tunnetta. Kirjan lähtöasetelmassa nuori naiskirjailija julkaisee kirjan, jonka keski-ikäinen mieskriitikko lyttää valtakunnan suurimmassa sanomalehdessä. Kirjailijalle suuri saavutus tuntuu valuvan alas viemäristä, ja teos vaietaan kuoliaaksi. Alkaa vuosi, joka on täynnä ulkopuolisuuden ja epäonnistumisen tunteita, vuosi, josta tuli kaikkea muuta kuin esikoiskirjailija oli kuvitellut.

Taidemaailman ja yhteiskunnan valtarakenteet tulevat heti näkyviksi. Kun kritiikki-instituution ylijumala teilaa teoksen valtakunnan kärkimediassa, se vaikuttaa myyntilukuihin ja vastaanottoon: kirjabloggarit pyytelevät anteeksi sitä, että pitivät kirjasta, kirjallisuustapahtumiin ei heru kutsuja, lähipiiri katsoo säälivästi, koska niin me ihmiset toimimme, menemme lauman mukana.

Ja kun jokin teos luetaan vähäpätöisyyden ja mitättömyyden kautta on se ainoastaan tapahtumiensa summa, ei mitään sen kummempaa. Se ei tule verratuksi yhteiskuntaan eikä sijoitetuksi taiteen historiaan. Ja joskus mietin, että jos sattuisin olemaan mies, joka olisi kirjoittanut miehestä, olisiko kirjani luettu silloin toisella tavalla? Olisiko sukupuoleni edustanut eräänlaista vakiota, oletusarvoa, jota ei olisi tarvinnut erikseen mainita? Ja jos sukupuoli ja ikä olisi voitu unohtaa, olisiko teoksesta paljastunut jotain muutakin, jotain yhteiskunnallista, jotain poliittista, jotain ajasta kertovaa?

On totta, että kriitikon tai journalistin ei tule palvella kirjailijaa tai haastateltavaa, ainoastaan yleisöä. Turunen ei penää kirjailijan myynnin edistämistä, vaan nostaa esiin kysymyksen siitä, saiko teos ansaitsemansa kritiikin vai lukiko kriitikko sen vain tekijänsä sukupuolta ja nuoruutta vasten. Sitä hän penäsi Rakkaudenhirviöstä nousseessa keskustelussa, ja sama teema on pinnalla Sivuhenkilössä.

Sivuhenkilössä käsitellään naisen asemaa monesta näkökulmasta. Monessa kohtauksessa nainen määritellään suhteessa mieheen: nainen on hoivaaja, äiti, sellainen, joka käsittelee kirjoissaan ihmissuhteita ja tunteita eikä oikeasti tärkeitä aiheita, kuten sotahistoriaa. Naistaiteilija on se, joka löytää itsensä varmasti marginaalista tai alennuslaarista.

Tulen ajatelleeksi, että suurin osa kirjoista, joita olen elämäni aikana lukenut, on ollut miesten kirjoittamia kertomuksia miehistä. Olen lukenut miehistä autiosaarilla, aavikoilla ja avaruudessa. Olen lukenut miehistä suurkaupunkien kaduilla, sotatantereilla, savanneilla ja sademetsissä. Olen lukenut heidän epäonnisista naissuhteistaan ja isänmurhasta. Olen lukenut sivukaupalla panokohtauksia, joissa nainen on esine, ja mitä enemmän niissä on mehusteltu inholla ja halveksunnalla naisvartaloa kohtaan, sitä suuremmalla todennäköisyydellä niiden kirjoittajia on kutsuttu kauhukakaroiksi.

Kertoja kokee ulkopuolisuutta naisena, mutta myös ulkopuolisuutta naisen tyypillisistä rooleista. Yksin asuvana, lapsettomana taiteilijana hän on syrjässä: sivussa työelämästä, sivussa monista tavanomaisista keskustelunaiheista, sivussa babyshowereilla. Hänellä ei ole juhlittavanaan häitä tai ristiäisiä, hänellä on juhlittavanaan kirja, jonka merkitystä muut eivät ymmärrä.

Vai voisiko olla mahdollista, että eläisi kuitenkin ihmisarvoista elämää, vailla hirvittävää alakuloa, joka kumpuaa siitä oletuksesta, että jokaisella itseään kunnioittavalla ihmisellä on puoliso ja mielellään myös lapsia?

Rakastin sitä, miten monipuolisesti Sivuhenkilössä käsitellään naisen asemaa niin kodin kuin ammatillisenkin tekemisen piirissä sekä sitä, miten ihmisten välistä vuorovaikutusta kuvataan. Havainnot ovat teräviä, ironisia, humoristisiakin. Vaikka päähenkilö vuodattaa turhautumistaan miehiin, hänen sisartensa miehet ovat elintärkeitä joka kerta, kun hän tarvitsee jonkun korjaamaan polkupyöräänsä. Kolmekymppisen, kaupunkilaisen sinkkunaisen kuvauksessa oli hengenheimolaisuutta esimerkiksi Sisko Savonlahden ja Ulla Donnerin teoksiin.

Sivuhenkilö tuntuu välillä vain kokoelmalta havaintoja, mutta naiseus ja naistaiteilijuus yhdistävinä teemoina pitävät niitä yhdessä. Samalla se on tärkeä, viiltävän ironinen dokumentti taiteilijuudesta, taideinstituutiosta ja naisen asemasta siinä.

  • Saara Turunen: Sivuhenkilö (2018)
  • 236 s.
  • Tammi
  • Ite ostin

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM

#OlenValmis

olen-valmis
Tämän näppäsin eräänä kesäyönä Nuuksion kansallispuistossa

Räyhäsin aikaisemmin, että me nuorehkot ihmiset olemme ahdistuneita kaiken maailman jutuista ja että monet nuorille merkitykselliset asiat eivät tunnu ratkeavan äänestämällä. (Menkää silti äänestämään, jotkut ovat aikoinaan kivenmurikoita viskellen tapelleet oikeudesta siihen.)

Yksi erityisesti nuoria ja heidän vielä syntymättömiä lapsiaan koskettavista asioista on ilmastonmuutos. Se ei ratkea pelkän suomalaisen politiikan avulla, mutta ei se ratkea sitenkään, että ajatellaan jonkun muun hoitavan homman. Ilmastonmuutos vaatii tekoja meiltä jokaiselta. Sen vuoksi somessa kiertää #olenvalmis -haaste, jossa on tarkoitus kertoa päättäjille, että olemme yksilöinä valmiita tekemään konkreettisia tekoja ja odotamme niitä myös heiltä.

Minä olen valmis:

  • vähentämään lihansyöntiä entisestään
  • minimoimaan ruokahävikkiä
  • suosimaan joukkoliikennettä ja pyöräilyä (ja hankkimaan sähköauton, jos joskus auton välttämättä tarvitsen)
  • siihen, että lentämistä verotetaan kovemmin
  • laskemaan asuntoni lämpötilaa
  • lajittelemaan jätteeni vielä tarkemmin
  • vähentämään vedenkulutusta
  • lopettamaan take away -kahvin juomisen (kuulostaa vähäpätöiseltä, mutta ihminen, joka ravaa aamujunilla Helsinki–Tampere -väliä saattaa sortua kaoottisina aamuina moiseen.)
  • ostamaan vain kestävää muotia
  • käyttämään tavarat ja vaatteet loppuun
  • maksamaan enemmän veroja
  • käyttämään äänioikeuteni ilmaston puolesta

Kulutukseen todella kannattaa kiinnittää huomiota. Ei vain siksi, että säästää asuntoa varten tai tykkää seurata tilinsä saldoa, vaan siksi, että suomalaisten tämän vuoden ylikulutuspäivä oli 5.4.2019. Laskennallisesti me siis käytimme oman osuutemme tämän vuoden luonnonvaroista viime viikolla. Loppuvuoden lainaamme tulevilta sukupolvilta. Se on aika karu ajatus, ja siksi meidän ja muiden pitää toimia nyt.

Mihin sinä olet valmis ilmaston puolesta?

Lue myös:

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM

Kun skeptikko kiropraktikon kohtasi

selkä
Kuva: Unsplash

Olen aiemmin kirjoitellut erilaisista kehollisista ongelmista, kuten ylikunnosta ja urheiluvammoista ja muusta sellaisesta, mitä urheilevan ja suorittavan ihmisen osaksi tässä maailmassa voi tulla. Eräänä viime viikon aamuna huomasin, että en pääse sängystä ylös ilman, että siitä kuuluu ääni. Ei siis mikään mukava sängynjousien narahdus tai rentouttava syvä uloshengitys, vaan sellainen ei jumalauta nyt mä olen mennyt lopullisesti mäsäksi ja olen vain kasa ihmistä muistuttavaa massaa -kiroiluääni. Samana aamuna en voinut jäädä pois bussissa oikealla pysäkillä, koska en selkäkivun vuoksi saanut kerättyä itseäni tarpeeksi nopeasti ylös penkistä.

Miten sitten sain itseni tällaiseen solmuun?

Liikuntahistoriani on monipuolinen ja poukkoileva.  Parhaiten sitä voisi kuvata termi ylivilkas, jolla jostain käsittämättömästä syystä myös minua lapsena kuvattiin. Muksuna harrastin telinevoimistelua, yleisurheilua, balettia ja hiihtoa. Niiden jäljiltä olen edelleen melko hyvä tekemään kuperkeikkoja, vaakoja ja kärrynpyöriä (vain toiseen suuntaan), mutta suksiin en ole koskenut sen jälkeen, kun lukion ykkösellä oli pakko hiihtää kerran liikuntatunnilla. Sillä tunnilla sluibasin toden teolla, koska siinä vaiheessa elämääni vähät välitin kansallisurheilulajeista ja olin enemmän kiinnostunut runoudesta, yhteiskunnallisista epäkohdista ja kaljanjuonnista.

Koululiikunta ei muutenkaan juuri napostellut, koska liikuntatunneilta on piirtynyt mieleeni neljä vallitsevaa asiaa:

  • cooperin testit (menivät ihan hyvin, mutta ällöä)
  • pesäpallo (täyttä paskaa, koska kukaan ei ymmärrä lajin sääntöjä, osu palloon, saa koppia tai muuten vaan välitä, ja samalla joukko poikia norkoilee kentän laidalla huutelemassa kommentteja lyöntivuorossa olevan raukkaparan rinnoista ja osumatarkkuudesta)
  • hiihto (jota piti tehdä verenmaku suussa kyntöpellolla, jossa oli enemmän peltoa kuin lunta)
  • ja joku ympäri liikuntasalia sipsuttelu tamburiinin tahdissa (uskokaa huviksenne).

Yläasteella aloin pelata salibandya, koska yhtäkkiä kaikki kaveritkin pelasivat sitä. Se oli aika hauskaa, ja lajin parista kertyi erinäisiä megaluokan saavutuksia kuten D-tyttöjen aluepronssi tai sijoitus C-tytöissä johonkin SM-sarjan kahdeksanneksi. Tätä huikean urheilumenestyksen viitekehystä vasten voitte sijoittaa minut pelaajana johonkin syöttää välillä myös omille ja laukoo kovaa viivalta, joskus jopa maaliin -kohtaan.

Salibandy jäi lukioiässä, koska silloin ihmisillä loppuvat urheiluharrastukset sosiaalisen elämän tai koulupaineiden, tai minun tapauksessani musiikkihommien, kouluasioiden, kaupan kassalla istumisen ja tulevaisuudesta murehtimisen, jalkoihin. Aika pikaisesti painelin kuitenkin takaisin tanssitunneille, joilla jatkoin yliopistoaikoina.

Yliopistoaika on muuten ihmisen kulta-aikaa, koska silloin ehtii harrastaa, juhlia, nukkua pitkään ja tehdä kaikkea sellaista, mitä työelämässä ei enää ehdi. Harrastin taitoluistelua, tanssia, ryhmäliikuntatunteja, joogaa, kuntosalilla käyntiä, ainejärjestösählyä ja juoksua. Vaikka se ehkä rivien välistä piirtyykin, väännettäköön nyt rautalangasta, että suoritin opinnoissa ja liikunnassa ihan kympillä, ja siitä se vanhojen vammojen pahenemiskierre sitten taisi alkaa.

Ylivilkkaiden vuosieni varrelle on mahtunut yhtä jos toista iskua. Nilkka on pyörähtänyt ympäri, polveen on sattunut, lonkkakin on ihan väärin ja sillä viisiin. Viimeisin niitti oli ylikunto, jonka jäljiltä makasin yöt valveilla ja hikisenä, kuuntelin sydämeni hakkaamista ja pelkäsin aamua. Mitään meheviä leikkauksia en joutunut käymään läpi, mutta kävin muutamallakin fysioterapeutilla saamassa ohjeita jalkajumpista ja venyttelyistä, ja vaikka jalkajumppasin ja venyttelin, nilkka tuntui olevan pysyvästi outo ja lonkka ikuisesti kipeä.

Työelämään siirtymisen myötä lajit vähenivät ja totuin kehoni rajoitteisiin. Kävelin, joogasin, kävin välillä salilla, välillä jopa juoksin. En palautunut kovin hyvin, ja siitä, että en voi tehdä asioita täysillä, tuli jotenkin arkipäiväistä. Aloin olla sellaisessa solmussa, että välttelin tiettyjä lajeja, koska pelkäsin kipua. Kävellessä mietin kävelemistä, koska tiesin astuvani väärin ja pahentavani kipua, mutta en enää tiennyt, miten astua oikein. Seistessä mietin seisomista, koska samat sanat. Yhtäkkiä ajatukseni eivät olleet sen kehittyneempiä kuin jollain eläinvauvalla, joka opettelee kävelemään – ja tekee sen sujuvammin kuin minä ja vielä näyttääkin söpöltä.

Moni huono asia elämässä etenee vähitellen, joten niihin tottuu ja niistä muodostuu uusia normaaleja. Vasta siinä vaiheessa, kun tilanne on todella paha, sitä havahtuu, että miten olen päätynyt tällaiseen tilanteeseen, ei kai kukaan terve ihminen tällaisessa ole, eihän tällainen jumankekka voi olla normaalia ja missä vaiheessa tästä isosta kasasta kipua ja epämukavuutta ja asioiden välttelyä ja no oikeastaan pelkkää scheisseä on tullut minun elämääni.

Sitten minulle mainittiin sana kiropraktikko. Luonnollisesti tyrmäsin aiheen melko kovin sanankääntein, koska olin jo alistunut kohtalooni ja muutenkin epäilytti. Kuitenkin muutaman päivän päästä olin jo googlaamassa, koska mitäpä muuta nykyihminen tekisi kuin googlaisi. Ei sillä muuten olisi omaa verbiä. Löysin Stellan Tarinoita kivusta -kirjoituksen ja sitä kautta ViaVitalin. Varasin ajan samantien.

Ja niinhän siinä kävi, että vastoin odotuksiani kiropraktiikasta oli apua. Siitä oli valtavasti apua. Puolessa tunnissa ryhti oli suorempi, hengitys kulki vapaammin ja nilkka oli paikoillaan. Kävelin ilman, että jouduin ajattelemaan, kävelenkö oikein. Pääsin liikkumaan ketterämmin ja joustavammin kuin ennen, ja pään kääntäminen nauratti, koska se oli niin helppoa. Olin niin tottunut jäykkään niskaani, että olin unohtanut, että pään kääntämisen pitäisi olla ihmiselle normaalia.

Ostin kuuden kerran kortin ja ajattelin, että en ole koskaan käyttänyt rahojani paremmin.

Askel on vieläkin kevyt, keväisillä kaduilla hymyilyttää.

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM

Haluan ikuisen kesäajan

kesäaika
Kuva: Unsplash

Olen saattanut joskus tuoda esille, että tykkään tieteestä. Tiederakkauteni vuoksi olen omaksunut maailmankuvan, jossa kaikki on vähän harmaata ja jossa totuuksia ei ole. Vanhat totuudet korvautuvat uusilla, tieto rakentuu vanhan tiedon päälle ja siksi mielipidettä on ihan ok muuttaa.

Esimerkkinä tiedon rakentumisesta olkoot hiljattain kohtaamani merkittävä musiikkitieteellinen fakta: Olin kuvitellut, että Ukkometso on Popedan biisi. Kun minulle huomautettiin Facebookissa sen olevan Pate Mustajärven soolotuotantoa, järkytyin ja jouduin muokkaamaan skeemat päässäni uusiksi. En enää elä valheessa, elän maailmassa, jossa Patella on soolotuotantoa.

Vaikka maalailen kuvaa itsestäni faktapohjaisena tyyppinä, tunnustan, että on asioita, joiden suhteen olen iloisesti kognitiivisten harhojen pauloissa. Ei, en usko olevani keskivertoa parempi kuski, toisin kuin kaikki muut. Sen sijaan uskon, että meidän kuuluisi elää ikuisessa kesäajassa, vaikka tiede väittäisi muuta.

Tiede nimittäin väittää, että meille terveellisin aikavyöhyke olisi Keski-Euroopan aika, eli vielä yksi tunti talviajasta taaksepäin. Silloin aamut olisivat valoisia ja pimeys laskeutuisi iltaisin aikaisemmin. Sen pitäisi auttaa heräämistä, helpottaa nukahtamista sekä vähentää kaamosoireita ja valvomiseen liittyviä terveysriskejä.

HETKINEN HETKINEN HETKINEN, kuuluu meikäläisen päässä tässä vaiheessa. Nämä tutkimustulokset sotivat maailmankuvaani vastaan, enkä suostu uskomaan niitä. Tältä taitaa tuntua ilmastonmuutoskriitikoista: vaikka tiedeyhteisö huutaa yhtä, minä haluan uskoa toista, koska minusta nyt vain henkilökohtaisesti sattuu tuntumaan siltä.

Miksi minusta nyt sitten henkilökohtaisesti tuntuu siltä, että kesäaika on ihmisen paras aika? No minä rakastan valoisia iltoja. Rakastan sitä, että töiden jälkeen on päivänvaloa, jonka avulla jaksan paremmin nähdä ystäviä, ulkoilla ja harrastaa. Kesäaika antaa minulle lisää aktiivisia tunteja ja auttaa elämään elämää, jota haluan töiden jälkeen elää.

Säkkipimeinä iltapäivinä ja iltoina on todella vaikea saada asioita aikaiseksi, enkä minä halua taantua töiden jälkeen sohvalla karkkia syöväksi zombieksi. Pimeyszombeilussa menee elämä täysin hukkaan, ja miksi meidän pitäisi taantua pimeässä vaeltaviksi zombieiksi, koska eivät kiinalaisetkaan rajoita hiilipäästöjään eiku siis pimeyszombeile ja koska nuorisokin on jotenkin pilalla ja varmasti aiheuttanut tämän kellojensiirtosekoilun omalla turmeltuneisuudellaan.

Ne kirotut talviaamut ovat joka tapauksessa pimeitä. Ne ovat pimeitä kesäajassa ja talviajassa, ne olisivat pimeitä myös ah-niin-terveellisessä Keski-Euroopan ajassa. Talviaamut ovat niin pimeitä, että ihmiset eivät tunnista tuttujaan kaupungilla, eivät näe ikkunasta ulos katsoessaan mitään ja suunnittelevat omia hautajaisiaan päivittäin. Keski-Euroopan ajassa pimeys laskeutuisi joulukuussa joskus kahden aikoihin. Kuulostaapa ööö tosi kivalta ja inspiroivalta, mutta kai se on sitten yhtä terveellistä ja mukavaa kuin hammaslääkäri tai hapankaali.

Paras aikavyöhykeargumenttini on, että vihaan talvea ja haluan teurastaa sen ikuisella kesäajalla. Että niin, sitten kun kellojen siirteleminen lopetetaan, voidaanko jäädä kesäaikaan? Se olisi minun mielestäni kiva juttu.

Minkä aikavyöhykkeen sinä haluat?

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM

Korkeakoulujen yhteishaku rullaa – näin saat jotain tolkkua opinnoista ja elämästä

yhteishaku
Kuva: Unsplash

Kevät on aikaa, jolloin moni tuskailee tulevaisuuden, siitepölyallergian ja polkupyörän huoltamisen kanssa. Näistä tulevaisuus on kenties suurin haaste, ainakin, jos tulevaisuuden kannalta tärkeää on tietää, mihin hakee yhteishaussa. On vielä monta hyvää päivää aikaa ahdistua korkeakoulujen yhteishausta, joka menee kiinni 3.4.2019.

Minä tuskailin yhteishaun aikaan montaa asiaa. Tiesin, että kieli ja kirjallisuus kiinnostivat, mutta en tiennyt, miten pääsykokeeseen kannattaa lukea, millaista yliopistossa on, tai mitä hemmettiä tarkoittavat pääsykoekirjassa vilisevät sanat ekstradiegeettinen kertoja tai diskurssi.

Ei jumalauta, minä ajattelin pääsykoekirjan ääressä. Samalla pyörittelin mielessäni, tuleeko minusta mitään isona, jos ryhdyn humanistiksi. Etenkin, kun olin aikaisemmin saanut opiskelupaikan myös ympäristöteknologiaan. Mutta tulihan minusta jotain,  koska niin elämässä käy: asiat järjestyvät ja sitä löytää itsensä paikoista ja tilanteista, joihin ei osannut kuvitellakaan päätyvänsä. Ja lopulta kaikki menee aina hyvin.

Jälkikäteen ajateltuna yliopistohaussa pelottavinta oli juuri se, että en tiennyt, millaista yliopistossa on. Mitä siellä opiskellaan, jos siellä opiskellaan suomen kieltä tai kirjallisuutta? Millaisia työllistymismahdollisuudet ovat? Millaista on yliopisto-opiskelijan arki? Millaisia haasteita kohtaa opintojensa aikana?

Olen kirjoittanut näistä aiheista aiemminkin, ja alle linkatuista kirjoituksista löydät lisätietoja yliopistohommista. Toivottavasti tieto helpottaa tässä tapauksessa tuskaa ja auttaa oman hakukohteen valinnassa ❤

1. Millaista on suomen kielen opiskelu yliopistossa?

Suomen kielen opinnoissa pääsee lauseenjäsennyksen ja äänne- ja muoto-opin lisäksi perehtymään esimerkiksi sukukieliin ja yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin, kuten kielipolitiikkaan ja sosiolingvistiikkaan. Sen sijaan opinnoissa ei päntätä viittä vuotta kielioppisääntöjä. Niitä varten on omat hakuteokset.

Tässä jokainen on oman onnensa seppä -asenneilmapiirissä kaikkia kiinnostaa tietenkin se, millaisiin töihin suomen kielen pääaineesta valmistutaan. Tyypillisin mieleen tuleva ammatti on äidinkielen opettaja, mutta suomen kielen maistereita työskentelee esimerkiksi tiedottajina, toimittajina, sisältömarkkinoijina, yritysviestinnässä, copywritereinä tai kielenhuoltajina. Sivuaineet, harrastukset, kiinnostuksenkohteet ja sattumat vaikuttavat urapolkuun.

Minun työnkuvaani kuuluu sisältömarkkinointia, copywritingiä ja viestintää. Nykyiseen työpaikkaani päädyin kaupallisen ja it-alan työkokemuksen, aikaisempien kirjoitustöiden sekä digimarkkinointiverkkokurssien ansiosta. Lue lisää opiskelusta ja työllistymisestä täältä. Kurkkaa myös kirjoitukseni kirjallisuuden yliopisto-opinnoista.

2. Miten valmistautua pääsykokeisiin?

Nykyään pääsykokeiden painoarvoa on pienennetty joillakin aloilla. Se on ihan mukava kehityssuunta, koska pääsykokeisiin lukeminen on yhtä miellyttävää kuin lattiakaivon putsaaminen oksennustaudissa.

Jos haet alalle, joka vaatii pääsykokeisiin pänttäämistä, kokosin hyödyllisiä vinkkejä ja opiskelutaktiikoita tähän kirjoitukseen. Lukusuunnitelma, tauotus, keskeisten käsitteiden ja teorioiden ymmärtäminen ja laadukas tiedon jäsentäminen pelkän läpilukemisen sijasta ovat avaimia hyvään pääsykoemenestykseen.

Ja karkit. Tai lenkkeily. Tai ihan mikä tahansa piristävä ja voimia tuova asia.

3. Mitä kaikkea yliopistossa oppii ja onko ok olla hukassa?

Yliopisto-opinnot sijoittuvat siihen ikään, jossa kasvetaan aikuiseksi monella tavalla. Muutetaan pois kotoa, itsenäistytään, tehdään virheitä, etsitään omaa paikkaa ja odotetaan sitä maagista hetkeä, kun aivot ovat vihdoin kehittyneet täyteen mittaansa. Se tapahtuu noin 25-vuotiaana, ja siksi joidenkin tutkijoiden mukaan ihminen on kypsä tekemään tärkeitä päätöksiä vasta tuossa iässä. Ammatti painostetaan valitsemaan jo paljon aiemmin, joten siksi ajoittainen hukassa oleminen kuuluu täysin asiaan.

Nuorten aivojensa ja identiteettikriisien takia moni ehtii opiskeluvuosien aikana  hieman kompuroida tai vähintäänkin keksiä sijaistoimintoja, joiden avulla lykätä esseen kirjoittamista tai kirjatenttiin lukemista. Näitä kasvuvuosien fiiliksiä, yliopistossa opittuja toisarvoisia asioita ja humoristisia elämänoivalluksia olen koonnut erinäisiin vitsihuumoripostauksiin, esimerkiksi:

4. Mikä minusta tulee isona?

Ammatinvalintakysymys riivaa montaa meistä monta kertaa elämän aikana. Se riivaa opiskelupaikkaa valitessa, mutta se riivaa myös valmistumisen hetkellä ja työelämässä. Maailma muuttuu ja aloja syntyy ja kuolee. Emme voi ennustaa, millaisia töitä tämän hetken ekaluokkalaiset aikuisina tekevät. En minäkään olisi ekaluokkalaisena osannut kuvitella, että istuisin päivät kirjoittamassa asioita internetiin ja saisin siitä palkkaa. Hyvä, että maaseudulla silloin tiedettiin, mikä internet on.

Siksi arvokkain yliopistossa oppimani taito on ollut taito oppia. Olen työelämässä opetellut ja oppinut paljon uutta, ja uskon tekeväni sitä koko loppu-urani. Samoin uskon, että en koko loppu-uraani kirjoita asioita internetiin ja saa siitä rahaa. Ne hommat voivat loppua koska vain – esimerkiksi silloin, kun kaikki maailman väsyneet ylläpitäjät lähtevät yhtä aikaa lounaalle ja internet kyykkää.

Todennäköisesti monella meistä on elämän aikana monta ammattia. Siksi uravalinnasta ei kannata kokea mieletöntä tuskaa. Jokainen koulutus on hyväksi ja avaa ovia kohti seuraavaa koulutusta tai työtä. Maailma muuttuu, niin muuttuu urakin, ja elämä kantaa aina. Lisää ura-ajatuksia voit lukea täältä.

5. Apua, en tiedä, mitä valitsen!

Jos oma haaveala tai -ammatti ei ole kirkkaana mielessä, siitä ei kannata hätääntyä. Monella muullakaan ei ole. Omia kiinnostuksenkohteitaan ja luonteenvahvuuksiaan voi kartoittaa kutsumuskartan ja luonteenvahvuustestin avulla. Niistä oli minulle aikoinaan valtavasti apua, kun pohdin, mikä minä nyt sitten olen isona. (Siis sen lisäksi, että olen pitkä.)

Lisäksi elämässä on rajattomasti mahdollisuuksia ja mikään valinta ei ole peruuttamaton. Pääainetta voi aina vaihtaa (tein itsekin niin). Työpaikkaa voi aina vaihtaa. Yliopistoon voi hakea aina uudestaan, jos ovet eivät ensimmäisellä kerralla aukea. Yhteishaku on vain yhteishaku. Niitä tulee uusia yhtä varmasti kuin siitepölyä ja eduskuntavaaleja.

Tsemppiä hakuun ja pääsykokeisiin!

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM

Luulin voivani pelastaa maailman äänestämällä, mutta epäonnistuin

politiikka
Kuva: Brian Wertheim / Unsplash

Olin nuorena kiihkeä idealisti. Sellainen, joka teki hartaasti vaalikoneita, äänesti yläasteella järjestetyissä varjovaaleissa tosissaan samalla kun muut äänestivät Herkku Hernesniemeä ja kirjoitti yhteiskuntaopin ylioppilaskirjoituksissa ja sai siitä hyvästä Aamulehdeltä stipendin parhaana yhteiskuntaopin vastaajana. Sellainen, joka kuvitteli ryhtyvänsä kansalaiseksi, joka parantaa maailmaa, joka äänestää aina harkitusti ja joka osallistuu tämän yhteiskunnan kehittämiseen.

Toisin sanoen olin takakireä ja pikkuvanha tyyppi.

Pikkuvanhuuteni turvin kuvittelin vuosikausia kykeneväni muuttamaan maailmaa paremmaksi. Nyt tuntuu siltä, että olen epäonnistunut. Maailma ei ole muuttunut paremmaksi. Päätöksenteko on hidasta ja merkityksetöntä teatteria. Sukupolveani koskevat ongelmat eivät rajoitu maamme rajojen sisäpuolelle, enkä siksi voi vaikuttaa niihin sataprosenttisella äänestysaktiivisuudellani. Siksi valmistaudun äänestämään kevään eduskuntavaaleissa entistä epätietoisempana siitä, ketä äänestän ja onko äänelläni mitään merkitystä.

Ovatko ongelmamme edes ratkaistavissa ja mikä tässä maailmassa mättää? No, aloin nyt jälleen eritellä ongelmia, koska ilmeisesti se on nykyään lempiharrastukseni.

Sukupolvemme ongelmat ovat globaaleja, eivätkä ne näytä ratkeavan demokratian keinoin

Kirjoitin aikaisemmin y-sukupolven kokemasta ahdistuksesta, jonka aiheuttajaksi diagnosoin esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja globaalin talouskriisin. Ne ovat arkeemme vaikuttavia ja todellisuuttamme muokkaavia asioita, jotka eivät rajoitu Suomeen. Ne ovat haasteita, joita varsinkin nuorille sukupolville on heitetty ratkaistaviksi, haasteita, joiden varjossa nuoret tekevät valintansa perheen perustamisesta, ammatinvalinnasta ja kaikesta muustakin.

Ilmastonmuutos ja globaali talous ovat minun ongelmiani, joihin en voi vaikuttaa äänestyskäyttäytymiselläni juuri lainkaan. Minun ääneni ei vaikuttanut Lehman Brothersiin, sademetsien hakkuuseen tai mikromuovin määrään merissä. Jokainen näistä vaikutti kuitenkin työllisyysnäkymiini, ilmastoon ja ympäristöön, jossa elän.

Toistaiseksi näyttää siltä, että demokratia on osoittautunut melko hyödyttömäksi ilmastonmuutoksen, nälänhädän ja muiden tämänkaltaisten ylikansallisten ongelmien torjunnassa. Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan professori Janne I. Hukkinen kirjoittaakin ympäristöongelmien vaativan nopeaa reagointia ja päätöksenteon tapoja, jotka edellyttävät vallan keskittämistä asiantuntijoille uusin tavoin.

En ole oikeistoa enkä vasemmistoa – eikä ole kovin moni muukaan

Maailma ei ole enää sillä tavalla yksinkertainen, että jengi jakautuisi pienituloisiin duunareihin ja suurempituloisiin virkamiehiin, jotka asuvat omilla asuinalueillaan, käyvät tietyssä kaupassa, kannattavat tiettyä urheilujoukkuetta ja äänestävät tiettyä puoluetta, joka on joko oikeistoa tai vasemmistoa.

Maailma on paljon monimutkaisempi. Työmarkkinoiden murros on synnyttänyt uudenlaisia yhteiskuntaluokkia: esimerkiksi akateemisia, joilla voi olla paljon kulttuurista pääomaa, mutta pätkätöiden vuoksi vähän varsinaista pääomaa, tai hyvätuloista jengiä, joka ei pane pätkääkään painoa tyypillisille ylemmän keskiluokan asioille, kuten sivistykselle tai kulttuurille.

Siksi perinteiset oikeisto-vasemmisto -akselille asettuvat puolueet vastaavat heikosti monen tarpeisiin. Lisäksi monia asioita, kuten ilmastonmuutosta, maahanmuuttoa tai maailmantaloutta ei ratkota pelkän oikeisto-vasemmisto -jaottelun avulla.

Minun on aina ollut vaikea löytää puoluetta, jota haluaisin äänestää. Toistaiseksi olen ollut se kuuluisa liikkuva äänestäjä: valinnut vaalikoneesta huolellisesti tyypin, joka jakaa näkemykseni, ja sitten äänestänyt sitä vaaleissa. Sen jälkeen suhteellinen vaalitapa syö ääneni koko puolueen eduksi ja pullauttaa läpi kasan jengiä, josta en lainkaan edes pidä.

Nuorten äänestysaktiivisuus on muuten yleisesti ottaen melko alhainen. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa vain 47 % 18–24 -vuotiaista äänesti, ja 25–34 -vuotiaistakin vain 58 % käytti äänioikeuttaan. Ehkä nuoret eivät samaistu puolueisiin, ehkä he eivät usko vaikutusmahdollisuuksiinsa, ehkä he ajattelevat kuten minä: että moni ongelma ei äänestämällä ratkea.

Poliitikkoa kiinnostaa enemmän jatkokauden tavoittelu kuin oikeiden päätösten tekeminen

Poliitikkoparoilla on työssään yksi merkittävä ongelma: miten onnistua pääsemään jatkokaudelle? Jatkokauden tavoittelu johtaa pahimmillaan siihen, että vaikeita päätöksiä ei uskalleta tehdä, koska takerrutaan liikaa lyhyen tähtäimen vaikutuksiin. Kukaan ei halua olla se, joka seuraavissa vaaleissa muistetaan ikävän päätöksen tekijänä.

Siksi moni uudistus tuntuu junnaavan paikoillaan. Otetaan esimerkiksi eläkeuudistus. Uskon, että suurin osa Arkadianmäelle päässeistä tyypeistä käsittää sen, että suuret ikäluokat ovat kahmineet itselleen hyvän eläkediilin ja maksaneet siitä vain murto-osan itse. Eläkemaksuja olisi ollut syytä nostaa jo 1980-luvulla, mutta sen sijaan keksittiin kivoja keinoja päästä työmarkkinoilta pois aikaisemmin. Nuoret ikäluokat maksavat paljon enemmän työeläkemaksuja ja saavat niille paljon vähemmän vastinetta.

Kuka uskaltaisi olla se, joka tarttuu tällaiseen epäsuosittuun asiaan? Ihan vaikka niiden Rinteen keksimien synnytystalkoiden nimissä. Koska jos yli 100 000 tyyppiä nostaa yli 3000 euron eläkettä, ja samalla lisääntymisikäiset kiskovat parin tonnin palkkaa ja maksavat siitä suuria eläkemaksuja, niin joku voisi ajatella, että nyt ei ole menneet nallekarkit tasan tai että ainakin jää ne perheasunnot ostamatta.

Naurettava poliittinen teatteri eli hei jätkät ihan oikeesti

Minulla menee harvoin hermot politiikkaan, mutta syksyllä minulla meni. Perustuslakiimme on kirjattu sellainen mukava pykälä, että yksittäiselle ministerille saa äänestää epäluottamusta, eli toisin sanoen fuduja. Sellaista yritettiin ulkoministerimme Timo Soinin kanssa, kun hän oli jälleen heilunut ulkomailla vastustamassa aborttia ja hämmentänyt samalla kansainvälistä yhteisöä Suomen kannasta lisääntymisterveyteen.

Mutta sitten pojat (Sipilä, Orpo) keksivät, että ehei, tässä on kuulkaas nyt kyse koko hallituksen luottamuksesta. Että kuulkaas naiset, tekin äänestätte nyt kiltisti Timpan luottamuksen puolesta, tai muuten ei silleen niinku hyvä heilu, koska ryhmäkuri ja syyt. (Sivumennen sanoen: ulkoministeri on aiemmin lentänyt mäkeen mm. siksi, että lähetteli tuhmia tekstareita eroottiselle tanssijattarelle.)

Ihan oikeasti nyt jätkät. Uskomattoman ala-arvoista poliittista teatteria, jonka jälkeen ei pitäisi olla ihme, että porukan luottamus politiikkaan ja sen järkevyyteen rakoilee. Ja sitten lopulta, hallitus päätti kuukautta ennen vaaleja erota. Miksi minusta tuntuu, että päällimmäinen syy erolle oli se, että Keskusta yrittää tehdä näköpiirissä olevasta karmaisevasta vaalitappiosta vähän vähemmän karmaisevan?

Ei sitten muuta kuin kohti eduskuntavaaleja! Mulle saa kertoa kommenttiboksissa, ketä kannattaisi äänestää. En ole vielä selvittänyt, ja voi olla, että motivaationi selvitystyölle ei ole kovin suuri.

Ps. Haluan kiittää kolmea ystävääni esilukemisesta ja arvokkaasta kritiikistä. Yksi kritiikki päättyi sanoihin Arvostan etenkin lannistunutta asennetta. Olet saavuttanut varhaiskeski-iän. 

Niin se kai on nyt nähtävä.

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM

Sisältö tekee elämästä elämisen arvoista

baletti
Kuva: Liel Anapolsky / Unsplash 

Tässä vaiheessa vuotta, kun kaikki ovat kyllästyneet loskaan, räntään, liukkauteen ja siihen, että puistoissa ei vielä voi notkua, on entistä tärkeämpää löytää elämälle mielekästä sisältöä. Parhaimmillaan mielekäs sisältö saa unohtamaan säätilan lisäksi sen, että olet päivä päivältä vanhempi ja että vaikka kesä onkin tulossa, se on tosi lyhyt ja täynnä allergeeneja.

Mutta ihan oikeasti, nyt ne viime aikojen timantit, jotka valaisevat päiviä ja hivelevät aisteja. Olkaas hyvät:

M/S Romantic: hirveän hyvä TV-sarja

Nimen perusteella en olisi ikinä alkanut katsoa M/S Romanticia. Kun yhtäkkiä joka paikasta tihkui vihjeitä poikkeuksellisen eeppisestä materiaalista, sai uteliaisuus painamaan playta. Se kannatti.

Ruotsin risteilyä usean matkustajan näkökulmasta kuvaava sarja marssittaa paikalle suomalaisuuden kipeään ytimeen pureutuvia hahmoja: sulhaselle tiuskivan morsiamen, ö-luokan naistenmiehen, alkoholia metsästävät teinit, mikromanageroivan risteilyisännän ja onnelliset suomenruotsalaiset.

Hahmot ja tapahtumat ovat niin tarkkanäköisiä, että myötähäpeä on välillä itkettävän ja eieieieiei-huutoja kirvoittavan todellista. Minä nauroin, itkin, häpesin ja katsoin. Ai että. Katso sinäkin, jos et jo katsonut.

M/S Romantic Yle Areenassa.

Sylvia: viehättävää nykybalettia

Jos ette vielä tienneet, niin minä rakastan balettia. Toissa perjantaina käväisin Kansallisbaletissa katsomassa Sylvian, joka on älyttömän viehättävä teos. Vaikka sen juonessa on  perinteistä antiikin ajan diipadaapaa, jossa jumalat ja jumalattaret sekoittavat pakkaa minkä ehtivät, baletista hahmottuu kirkas ja väkevä nuoren naisen kasvutarina. Eikä minkä tahansa nuoren naisen, vaan metsästäjättären, joka on yhtä aikaa herkkä ja aggressiivinen, tyttö ja nainen, valmis mutta vielä täysin kesken.

Sylvian toteutus on raikas ja moderni: pelkistetty lavastus antaa tilaa tanssille, tulkinnalle ja tunteelle, sille, miten nuori nainen löytää itsensä ja naiseutensa, rakastuu, menettää, kasvaa ja lähtee.

Sylvian ehtii nähdä vielä ensi viikon ajan.

Muutama musiikkijuttu

Musiikkivideoiden kulta-aika saattoi mennä suurinpiirtein silloin, kun minä synnyin, mutta onneksi loistavia musiikkivideoita purskahtaa aina silloin tällöin tajuntaan. Yksi niistä on Vesalan Mul ei oo lapsuudensankarii, jossa on onnistuttu tekemään väkevä video väkevälle biisille.

Palataksemme musiikkivideoaikaan ennen kuuluisaa syntymääni: Nik Kershawin The Riddle on kaikessa hämmentävyydessään vallan timanttinen video. Koska arvostan myös suunnattomasti kaikkea hupaisaa, suosittelen vilkaisemaan myös Leena Vanamon Viet itsekontrollin -laatuvideon. Elämäsi ei tunnu samalta sen jälkeen.

Musiikkiasioista on pakko mainita vielä se, että Gospel Helsinki (jonka sopraanorivistä minut voi bongata) julkaisi juuri yhteistyössä Tommi Kaleniuksen kanssa tehdyn EP:n Spotifyyn. Käykäähän kuuntelemassa! ❤

Mitä muuta sisältöä pitäisi olla elämässä? Kerro kommenttiboksissa se, mitä olen missannut!

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM