Yö, jonka nukuin ulkona

Starttasin tämän vuoden retkeilykauden eilen, sopivasti #nukuyöulkona -tapahtuman kanssa kohdakkain. Pakkasin rinkan ja muonat, tarkistin, että muinaisen ja superpainavan telttani kaikki osat ovat tallessa ja kävelin bussipysäkille. Nuuksion kansallispuistossa on se hyvä puoli, että minun pitää vain kävellä bussipysäkille, ja sitten olenkin jo melkein perillä.

Hyppäsin pois Siikaniemessä, ja lähdin tarpomaan. Tauon jälkeen rinkan kanssa patikoiminen on aina aluksi tahmeaa, mutta pääsin rytmiin nopeasti. Sen jälkeen se oli vain menoa, kuuntelua, katselua. Ei kiirettä, ei tarkkoja suunnitelmia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kolmikulmalampi

Ensimmäisellä taukopaikallani ajattelin, että en edes tiedä, paljonko kello on. Muutenkin luonnossa aikaa mitataan kellon sijasta muilla ajanmääreillä: yksi niistä on se hetki, joka menee veden kiehahtamiseen, toinen on aika, joka menee riisin keittämiseen. Sitten on se hetki, kun linnut yön hämärimpänä tuokiona lakkaavat laulamasta, se hetki, jona ne aloittavat sen taas uudelleen.

Päätin leiriytyä Holma-Saarijärvellä. Pistin teltan pystyyn ja virittelin trangian illallisen laittamista varten. Yksinkertaisen ruuan laittamisesta ja syömisestä tulee maastossa melkoinen zen-kokemus. Ei ole muuta kuin ruuanlaitto, ei ole muuta kuin riisin ja tonnikalan syöminen – eikä mikään ole hetkeen maistunut riisiä ja tonnikalaa paremmalta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kovan päivän ilta

Luonnossa perustarpeet näyttäytyvät selkeästi: minä tarvitsen vettä, ruokaa ja suojan. Juuri muuta ihminen ei selvitäkseen tarvitse. Kun niitä on rajallisesti, niistä tulee resursseja, joiden käyttämistä pitää todella miettiä: jos tarvitsen lisää vettä, joko otan sitä lammesta ja keitän tai patikoin muutaman kilometrin matkan kaivolle sitä hakemaan. On sekä huojentavaa että pysäyttävää ajatella välillä vain perusasioita, niitä, joilla oikeasti on eniten merkitystä. Minun murheeni kaupungissa ja arjessa ovat huomattavasti pienempiä, vaikka siellä ne tuntuisivatkin suurilta.

Koska olin liikkeellä yksin, olin etukäteen miettinyt, alkaisiko yksinäisyys jossain vaiheessa vaivata. Ei alkanut. Yksin luonnon keskellä tuntee olevansa osa jotain suurempaa ja merkityksellistä kokonaisuutta. Siellä näkee kaiken sen elämän, joka on ollut minua ennen ja joka jää olemaan minun jälkeeni. Puut, joiden juuret ovat olleet maassa aikoja ennen minua, linnut, jotka toivottavasti laulavat samoin vielä meidänkin jälkeemme. Niin väkevän olemassaolon kanssa ei ole yksin, niin väkevä oleminen tulee luo ja ottaa osakseen.

Holma-Saarijärvi

Holma-Saarijärvi aamuyöllä

Aamuyöstä sain vielä havahtua hetkeen, jona linnut olivat jo täysin hereillä. Usva tanssi veden pinnalla, aamurusko alkoi piirtyä taivaalle. Näky oli henkeäsalpaava, enkä olisi millään malttanut enää mennä takaisin nukkumaan. Nukuin kuitenkin vielä muutaman tunnin, heräsin sateen pehmeään ropinaan – se tuntui kovin lohdulliselta. Kun olin saanut aamuteen keitettyä, sade oli lakannut ja vedenpinta oli jälleen tyyni.

tyven

Tyven

Kotona keitin itselleni kahvit ja join ne oikein hitaasti ajatellen, miten outoa onkaan, että vettä saa hanasta, sähköä pistorasiasta ja että yleensä juon kahvini kiireellä. Vaikka kahvinjuonti, sehän on suuri ylellisyys, josta pitäisi nauttia rauhassa.

Nyt minulla on jälleen uusi tapa määritellä aikaa ja kiirettä, ainakin hetken.

Näin käyt festareilla

Suomen kesä on tunnetusti lyhyt ja festaripitoinen. Täydellisen festarikokemuksen saavuttaminen voi joskus olla pienestä kiinni – puuttuva pressu, ämpäri tai korvatulppa saattaa pilata koko viikonlopun. Näillä vinkeillä et kuitenkaan voi epäonnistua!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Festivaalin valinta ja sovelias festivaalikäytös:

  • Jos et halua maksaa lipuista, hankkiudu festaritalkoisiin. Itse olen vuosien varrella päivystänyt järkkärikopilla, roudannut, siivonnut backstagea ja keräillyt roskia. Talkoolaisena saat yleensä ilmaiset liput, ilmaisen telttapaikan ja lämmintä ruokaa.
  • Pidätkö leirintäalue-elämästä? Valitse festari sen mukaan: Ilosaarirock oli vuosikausia kaveripiirini vakiofestari, koska leirintäalueen meininki on hyvä, ja koska se sijaitsee festarialueen kyljessä. Jos et pidä leirintäalueista, mene kaupunkifestareille.
  • Hanki hyvät korvatulpat ja käytä niitä. Kun sinulla on kunnolliset tulpat, sinun ei tarvitse repiä tulppia pois korvista kesken keikan ja huutaa kaikille kännissä vain muutaman hertsin tähden!!!!
  • Pidä huolta kaverista ja sopikaa jokin vakiopaikka tapaamista varten. Joltakulta teistä loppuu kuitenkin akku, ja/tai matkapuhelinverkko lakoaa suuren käytön vuoksi.

Leirintäalueella:

  • Ota mukaasi ämpäri. Sellainen tavallinen muoviämpäri, joita jaetaan joskus ilmaiseksi. Se on kevyt kantaa ja sitä voi käyttää joko tuolina tai jääkaappina: täytä se vesipisteeltä saatavalla kylmällä vedellä ja upota juomasi sinne. Naureskele sen jälkeen muille, jotka juovat lämmintä kaljaa.
  • Jos olette reissussa isin autolla ja jos parkkeeraatte sen koko viikonlopuksi johonkin, veivatkaa auton ikkunat kiinni. Viikonlopun aikana sataa kuitenkin.
  • Pese hampaasi – aamuyöllä vesipisteellä saattaa ajautua mitä hienoimpiin keskusteluihin.
  • Ystävysty telttanaapureidesi kanssa, koska saatat päätyä outoihin kitarajameihin, istumaan muovilaatikkoon tai vaikka samalle irkkikanavalle heidän kanssaan. Jaettu ilo on paras ilo.
  • Syö makkaraperunat aamukuudelta. Näin heräät uuteen festaripäivään hieman parempivointisena, eikä ruokakojullakaan ole jonoa.
  • Jos telttasi on surkea, jonkinlainen keräilyerä tai jos se on viimeksi ollut isoveljesi käytössä, ota mukaasi pyykkipoikia. Niillä voit kiinnittää telttakangasta teltan tukirakenteisiin tai kiinnittää sadekankaan, tai pressun, jos veljesi on hukannut sadekankaan, teltan päälle.
  • Ota mukaasi pressu.
  • Ota mukaasi kumisaappaat ja sadetakki. Tarvitset niitä kuitenkin. Tarvitset myös käsidesiä, aurinkorasvaa, vessapaperia ja kosteuspyyhkeitä. Hiustenkuivaajaa et tarvitse, mutta jos kuitenkin pakkaat sen mukaan, muista kiljaista että onks täällä sähköä, voiks täällä föönata.

Viimeisin ja tärkein pointti:

  • Jos mahdollista, yritä luistaa festareita seuraavan maanantaiaamun työvuorosta. Tarvitset maanantaita esimerkiksi kotiutumiseen, hiustesi takkujen selvittämiseen, märkien tavaroidesi kuivattamiseen ja puhdistamiseen sekä muuhun toipumiseen. Jos kuitenkin aiot mennä maanantaina töihin, juo 1,5 litran vichypullo ennen sitä. Tämä onnistuu esimerkiksi junamatkan aikana.

 

Hauskaa festarikautta!

Ps. nää kuvat on aivan irc-galleria -tasoa.

Ihmiset alkukesän yössä

Alkukesässä on aina jotakin erityistä, taianomaista. Alkukesä on vielä täynnä odotusta ja hiljaista tietämystä siitä, että jotain tapahtuu kohta kuitenkin.

Ja jotain tapahtuu. Nuput puhkeavat, lehtien väri syvenee. Yöt pitenevät ja lämpenevät, ja niinä valoisina öinä me voimme istua ulkona, puistoissa, kallioilla. Niillä on tilaa kuunnella ja nauraa, olla vain.

Kesäyö

Viime viikonloppuna oli ensimmäinen kesäyöksi laskettava yö. Valo oli viistoa ja viipyilevää, ilta oli lempeä ja linnut, ne lauloivat, tauotta ne lauloivat.

Kun istuimme vuoden ensimmäisessä suviyössä, ajattelin, että tähän minä kuulun. Tähän kesäyöhön, näiden ihmisten seuraan. Tähän viipyvään valoon ja tämän korkean taivaan alle.

Ja vaikka minä päätyisin maapallon toiselle laidalle, minun juureni olisivat tässä, syvällä meille yhteisen maaperän alla, jota kesäyön aurinko valaisee.

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati

Ensimmäisenä kunnollisena kesäviikonloppuna minä sain pitkästä aikaa luettua romaanin loppuun. Mitä sitten tarkoitan kunnollisella kesäviikonlopulla? Sellaista, jona illat ovat pitkiä ja lempeitä, jona voi viettää illan puistossa pehmeässä valossa, jona voi syödä ensimmäisiä kotimaisia mansikoita.

Romaani, jonka luin lempeän viikonlopun ohessa loppuun, on Kerstin Ekmanin teos Huijareiden paraati (2011). Huijareiden paraati on romaani kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, se on autofiktiota, joka pilkkaa autofiktiota, se on dekkari, joka ei kuitenkaan ole dekkari. Teos on pitkän uran tehneen Ekmanin leikittely, jossa pelataan kirjailijan, identiteetin ja kirjallisuusinstituution käsitteillä varsin riemastuttavasti ja taitavasti, mutta välillä myös ärsyttävästi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Periaatteessa teoksen idea on yksinkertainen: vuosikymmeniä jatkuneen kirjailijanuran tehnyt viehättävä Lillemor Troj kutsutaan kustantamoon keskustelemaan uusimmasta käsikirjoituksestaan. Lillemor hämmentyy. Hän ei tiedä tekstistä mitään. Sen sijaan Babba Andersson, joka on kirjoittanut oikeasti jokaisen Lillemorin teoksen, tietää. Tällä kertaa Babba on naisten keskinäisestä sopimuksesta huolimatta päättänyt toimia yksin, paljastaa Lillemorin vuosia jatkuneen kirjallisen huijauksen.

Seuraa kujanjuoksu, jossa käydään läpi Lillemorin uraa 1950-luvusta lähtien, jolloin hän suostui Babban pyynnöstä tämän tekstien keulakuvaksi. Seuraa Babban kirjoittama teksti, jossa kuvataan hänen muistojaan ja Lillemorin uraa ulkoa päin. Seuraa teksti, jossa kuvataan Lillemorin nykyhetkeä, jossa hän lukee järkyttyneenä Babban kirjoittamaa kirjaa itsestään.

Naisen, ja naistaiteilijan, asema nousee yhdeksi teoksen teemoista: niin lahjakas kirjoittaja kuin Babba Andersson olikin, hän oli ajatellut, ettei ikinä voisi menestyä lihavana ja rumana. Niinpä hän valitsi itselleen sopivan keulakuvan: sievän ja säteilevän, koulutetun ja hyvästä perheestä olevan Lillemorin. Maanittelun jälkeen Lillemor suostui lähettämään Babban tekstin kirjoituskilpailuun omanaan. Voiton jälkeen naisten sopimus olis sinetöity. Lillemor Trojn tähti oli syttynyt.

Kontrasti kauniin Lillemorin ja ruman Babban välillä on vahva, välillä se tuntuu jopa ärsyttävältä. Mutta kuitenkin: Sillä on väliä, miltä näyttää. Sillä on väliä, mistä tulee. Sillä on väliä, kenen kanssa on naimisissa. Sillä on väliä, kenet tuntee. Siksi Lillemorista leivottiin median lemmikki, siksi Babba jäi kulisseihin kirjoittamaan.

Myös kirjallisuusinstituutio saa kyytiä. Kirjoittaminen prosessina, kustantamot, kriitikot ja toimittajat, julkaisujuhlat ja Ruotsin Akatemia saavat kaikki osansa Huijareiden paraadin näyttämöllä: palkintoraadit jakavat arvonimiä ja palkintoja poliittisin perustein, gaaloissa pidetään puheita, joita kukaan ei jaksa kuunnella ja imago on kaikki kaikessa. Kukaan kirjallisuusinstituution liepeillä pyörivä ei oikeastaan säästy Ekmanin keitokselta.

Kyllä sinä tiedät, että kirjailijat varastavat ja valehtelevat. Lainaavat, saavat vaikutteita, ilmaisevat saman toisin sanoin, parodioivat, alludoivat tai mitän helvatin hienoja sanoja siitä nyt voikaan käyttää. Tekevät kaikkea paitsi plagioivat, sillä plagiointihan on kielletty. Sitä ei ainakaan saa myöntää ääneen. Mutta he varastavat joka tapauksessa. Kirjallisuus elää kirjallisuudesta.

Mielenkiintoisinta ja samalla haastavinta teoksessa on kertojan asema ja autofiktiivisyyden määrä. Ekmanin omaa uraa muistuttelevat käänteet jättävät miettimään, mihin hän itse sijoittuu kertomuksessa: Onko hän Lillemor, Babba vai jotain heidän väliltään? Kuka huijasi ja ketä? Mutta sellaisiahan parhaat kirjat ovat: ajatuksia herättäviä, haastavia ja samalla leikkisiä.

Täydellistä vaatevarastoa metsästämässä

Olen aina ajatellut, että minä en ole sillä tavalla tyyli-ihminen kuin moni muu. Että en oikein seuraa trendejä tai pohdi, mitä laitan päälleni. Olen kuitenkin ollut täysin väärässä. Minä ajattelen vaatekaappiani melko paljonkin, ja minulla ja vaatekaapin ajattelemisella on pitkä historia. Kirjoitin aiemmin ajasta, jolloin kaikilla oli itse leikatut hiukset ja äidit olivat kotiäiteinä. Siihen aikaan meillä myös ommeltiin paljon vaatteita itse. Päälle laitettiin sitä, mitä sattui olemaan, ei sitä, mikä oli tyylikästä.

Olin tottunut melko vähään teini-ikäisenäkin. Vaatteiden halpatuotanto ahdisti ja halusin ostaa mahdollisimman paljon vaatteita kirpparilta. Mutta olihan se nyt vaikeaa: minä olen nimittäin aika pitkä. Tuntui, että sopivaa ei löydy koskaan, enkä ole kovinkaan kärsivällinen penkoja.

Niinpä lopulta oli vain helpompaa ostaa vaatteita ketjuliikkeistä, vaikka se harmittikin. Siinä muuten harmitti moni asia: vaatteiden laatu, oma huono omatunto, sovittaminen, sen sellainen. Mutta helppoa se oli, ja helppoa se on edelleen.

Olen kehittänyt omanlaisen vaatefilosofian useiden muuttojen ja lapsuudenkokemusten perusteella. Jos jossain olen hyvä, niin tavaran karsimisessa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ikuisuusvaatteet: silkkipaita ja pellavapaita

Vaatefilosofiaani kuuluvat seuraavat kohdat:

  1. Karsi säännöllisesti. Yleensä käyn vaatekaappini läpi muutaman kerran vuodessa ja laitan kiertoon sellaiset vaatteet, joita en ole käyttänyt tai jotka eivät miellytä silmää. Lisäksi olen asettanut itselleni ehdon, että uutta vaatetta ei saa ostaa, ellei laita jotain kiertoon sen tilalta.
  2. Kiinnitä huomiota materiaaleihin: Gina Tricot’n pellavakauluspaita on kestänyt minulla ikuisuuden, samoin Cosin ja Bikbokin silkkipaidat. T-paidat haluan täysin puuvillaisina, neuleet villaisina. Ketjuliikkeestä ostamisen tuskaa helpottaa edes vähän, jos vaatteen käyttöikä on pitkä.
  3. Säästä vanhaa: usein parasta vaatteessa on tarina. Minulla on esimerkiksi käytössä äitini itselleen ompelema kynähame ja vuosikymmeniä vanha villahuivi, joka näyttää edelleen kuin uudelta. Parasta vaatteessa onkin, jos se kestää sukupolvelta toiselle.
  4. Korjaa ja tuunaa: ei muuta kuin sakset, neula ja lankaa kouraan. Tai vaihtoehtoisesti rytkyt kauniiden pyyntöjen kera jollekin ystävälle, joka on käsitöissä lyömätön.
  5. Pidä ostoslistaa: minulla on hankintalista vaatteita varten. Listalla on mm. mustat farkut, valkoinen silkkipusero ja laadukas nahkatakki. Lista sekä suitsii hutiostoksia että auttaa pohtimaan, sopiiko uusi hankinta varmasti nykyiseen garderobiin.

Ajattelin tämän vuoden aikana jalostaa vaatefilosofiaani vielä paremmaksi: miten mahtavaa olisikaan, jos vaatekaapissa ei olisi mitään ylimääräistä ja jos jokainen vaatekappale sopisi yhteen muiden kanssa. Postaussarjaa, ja täydellistä vaatekaappia, pukkaa siis, ainakin mielikuvissa. Pysykäähän kuulolla 🙂

Some 1.0: Kiss FM:n chatistä IRC-Galleriaan

Kirjoitin viime vuonna tekstareista, siitä, kuinka pala viestimisen historiaa oli tallennettuna käsinkirjoitettuun kirjaseen. Tekstarit eivät olleet ainoa varhaisen somen ilmenemismuoto. Niitä oli muitakin, kuten Kiss FM:n chatti, IRC, IRC-Galleria, ja sellaiset blogialustat kuin Liverjournal.

Kiss FM:n chatti oli se, johon rynnättiin heti koulun jälkeen esittämään ikäistään vanhempaa, esim. 14-vuotiasta. Vaikka Kissin chatissa sai välillä keksiä vastauksia kysymyksiin kuten mikä sun kuppikoko on, yleensä jännittävintä kuitenkin oli se, mahtuuko keskusteluhuoneeseen ollenkaan tai pätkäiseekö nettiyhteys. Tärkeää oli olla kertomatta oikeaa nimeään, ikäänsä, asuinpaikkaansa tai mitään muutakaan tunnistettavaa. Kyseessä oli sentään internet.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

IRC. Pojat puhuivat siitä joskus koulussa, irkkaamisesta. Että se ei ole ihan kenelle tahansa, eikä varsinkaan peeloille. Otimme haasteen vastaan, ja pian minä ja parhaat ystäväni olimme vakiovieraita legendaarisella #vesvi -kanavalla. Nikkini oli sedrik, kuten se Nipsun pehmokoira. Minulla oli opit monelle kanavalle. Se oli silloin aika tärkeää.

Erittäin tärkeä juttu irkkaamisessa oli myös idlaaminen. Kanaville mentiin idlaamaan, ei juttelemaan. Yksi kaverini sai oppia tämän kantapään kautta: hän joinasi uudelle kanavalle, alkoi kysellä, miten ihmisillä menee. Kukaan ei vastannut. Hän huhuili hieman lisää. Yksi sanoi tähän: tää ei oo mikään chatti.

Ei niin. Se oli enemmän.

IRC:n avulla on nimittäin ylläpidetty ystävyyssuhteita, yhtä parisuhdetta ja kokonaista sisäpiirivitsien jättivarastoa. Kun ystävystyimme Ilosaarirockissa telttanaapureidemme kanssa, me perustimme heidän kanssaan tietenkin irkkikanavan. Roikuimme siellä vuosikaudet. Siihen asti, kunnes keskustelut kuihtuivat ja siirtyivät muihin kanaviin.

IRC-Galleria. IRC-Gallerian ajatus oli kutkuttava ja samalla todella pelottava: ettäkö minä laittaisin oman naamani internetiin? Entä jos joku tunnistaa? Mitä ihmisetkin ajattelevat?

Galtsun käyttäjäkunta jakautui (mielestämme) tiukasti kahtia: oikeisiin irkkaajiin ja galtsuteineihin, jotka olivat galtsussa siis ihan väärin perustein. Minä ja kaveripiirini olimme hyvin tiukkoja tässä jaossa: oli tosi noloa, jos kuului vain yhteisöihin eikä irc-kanaville.

Kyllä meillä oli kuitenkin myös yhteistöjä. Sellaisia mielestämme tosi cooleja, kuten esimerkiksi Ehkä join, ehkä part, 97 % boyist on ass holei ja harrastukset-kategoriassa ollut yhteisö Hevospoolo ja okkultismi.

Galtsun kuvien estetiikka olisi oman postauksen arvoinen. Ensihätään galtsumuistoja voi käydä verestämässä täällä.

Livejournal. Livejournaliin minä ja ystäväpiirini vuodatimme sydänsurumme, kuulumisemme ja muut angstimme. Postaukset olivat yleensä tiukasti suojattuja: niitä pääsivät lukemaan vain lj-kavereiksi hyväksytyt käyttäjät, eikä Livejournalissa vahingossakaan esiinnytty omalla nimellä. Kuten ei muuallakaan internetissä.

Ensimmäisen Livejournal-blogini taisin perustaa yläasteella. Sen nimi oli Pohjanoteeraus. Myöhemmin tajusin nimen pöhköyden, ja loin runotyttöyttäni paremmin kuvaavan Tuulenvire-nimisen blogin. Sitä päivitin aina vuoteen 2012 saakka, ja nyt sekin on pala minun ja internetin historiaa.

Viidessätoista vuodessa internet ja minä olemme muuttuneet. Tässä minä vain kehtaan höpistä julkisesti omalla nimelläni ja naamallani asioita. Kuvan lataaminen kaikkien nähtäville vaatii vain sen, että näppää sen puhelimellaan ja jakaa sen sijaan, että lataisi digikameran, ottaisi kuvan, siirtäisi sen koneelle ja julkaisisi sen galtsussa, jos kehtaisi.

Aikuisuus: uhka vai mahdollisuus?

Nuorena ei jaksa odottaa sitä, että tulee aikuiseksi. Että voisi muuttaa omaan kotiin, käydä baareissa ja olla muutenkin no, aikuinen. Parikymppisenä maailma on avoinna ja täynnä mahdollisuuksia, kunnes aikuisen elämän aloittaminen ja omilleen muuttaminen lyö kasvoille erinäisten rasitteiden muodossa.

Esimerkkejä aikuisuuden mukanaan tuomista rasitteista:

  • Koti: asunnossasi on aina jotain rempallaan. Saat olla jatkuvasti vaihtamassa suodattimia tai tiivisteitä tai lamppuja tai pattereita tai sulakkeita, kiristelemässä ruuveja, availemassa tukkeutuneita viemäreitä ja tyhjentämässä lattiakaivoja.
  • Paperityöt: veroilmoituksen lisäksi joudut täyttämään hakemuksia ja lomakkeita, selvittelemään vakuutus- ja pankkiasioita, kilpailuttamaan asuntolainoja ja lukemaan vuokrasopimuksen ehtoja suurennuslasin kanssa.

aikuisuus uhka vai mahdollisuus

  • Lyhyet kesälomat: yhtäkkiä kolmen viikon yhtenäinen kesäloma tuntuu luksukselta, vaikka eihän siitä voi olla niin montaa vuotta, kun kesäloma kesti kuukausia.
  • Ura: kohtaat sellaisia juttuja kuin työnhaku, urakehitys, ammatillinen itsetunto ja kouluttautuminen. Peruskoulussa uraa varten valmennetaan sillä tavalla, että mennään internetiin tekemään se mollin avotesti, joka sitten kertoo, mikä sinusta tulee isona.
  • Perheen perustaminen: joudut miettimään sellaisia asioita kuin että onko nyt oikea hetki, olenko minä ihmisenä valmis, meneekö minulla taloudellisesti tarpeeksi hyvin ja mikä on paras synnytystapa. Näiden asioiden pohtimisesta et välttämättä tule yhtään viisaammaksi.
  • Odottamattomuus: joudut sopeutumaan siihen, että kaikesta suunnittelusta huolimatta asiat tapahtuvat joskus yllättäen, joskus eivät sitten millään.
  • Perheen perustamisen jälkeiset rasitteet: ensin jälkikasvusi valvottaa sinua, ja teini-ikään ehdittyään kuluttaa kaiken lämpimän veden käydessään suihkussa.
  • Oppiminen: opit, että elämässä on paljon harmaan sävyjä, ei pelkkää mustaa tai valkoista. Opit valitsemaan taistelusi ja hyväksymään kompromisseja ja epätäydellisyyttä.

Rasitteistaan huolimatta aikuisuus on silti melko ok elämänvaihe. Aikuisuuden myötä ihmisestä tulee melko näppärä korjaamaan asuntonsa pikkuvikoja tai vaihtoehtoisesti näppärä soittamaan jollekulle, joka osaa ne korjata.

Sitä aikuisuus kiteytettynä onkin: jatkuvaa vikojen korjaamista tai vaihtoehtoisesti niiden hyväksymistä ja jättämistä taa.