Kokeilin tipatonta tammikuuta – miten meni noin niinku omasta mielestä?

tipaton-tammikuu
Kuva: Scott Warman / Unsplash

Sain loppuvuodesta villin idean, että voisin kokeilla tipatonta tammikuuta. Nyt 75 % lukijoista ajattelee, että olen eeppinen ongelmakäyttäjä, joka kiertää Kallion baareja monta kertaa viikossa, kusee keskelle katua, könyää taksilla himaan ja kiskoo muutaman loiventavan ennen töihin menoa odottaakseen siellä koko päivän iltaa, jolloin pääsee vetämään uudestaan.

Sellaisesta ongelmakäytöstä ei ollut kyse. Kyse oli havainnosta, että tissuttelusta on tullut hyvin luontainen osa sosiaalista kanssakäymistä: Kun mennään afterworkeille, juodaan yhdet. Kun käydään keikalla, juodaan yhdet. Kun mennään syömään, juodaan yhdet. Kun juhlitaan jotain, juodaan yhdet. Kun tavataan ystäviä, juodaan yhdet. Kun on ollut rankka työviikko, juodaan yhdet.

Yksien juominen ei ole paljon, mutta se on tarpeetonta. Alkoholi on alkoholia, oli se sitten rajoitettu erä ybercoolia pienpanimo-olutta tai lasillinen laadukasta viiniä. Se on samaa alkoholia kuin Magyar, Gambina tai Valdemar, ja niitä kukaan ei pidä cooleina juomina. Paitsi ehkä ironisesti. (On minustakin Ilosaarirockissa otettu valokuva, jossa halaan Magyar-hanapakkausta, mutta se on kyllä aivan toinen tarina se.)

Siksi päätin altistaa itseni kuukauden kestävälle ihmiskokeelle. Miten se sitten meni?

Heti tammikuun alussa jouduin tiukkaan tilanteeseen: afterworkeille. Muut joivat olutta, minä join teetä. Sanoin, että en oo raskaana vaan tipattomalla. Tuntui vähän tylsältä ja tuntui siltä, että pitää perustella, miksi en juo sitä yhtä.

Joten minä perustelin, ja perusteleminen tuntui määrittelevän koko kuukautta. Vaikka sehän oli aivan hassua. Ongelma ja tarve perustelulle olivat täysin oman pääni sisällä.

Tammikuun aikana olin myös kahdesti syömässä siten, että muu pöytäseurue kiskoi alkudrinkit, ruokaviinin ja ehkä jotain jälkkäriksi. Minä, jälleen, en ole raskaana, mutta. Sitten kävin yhdellä keikalla, jolla join limsaa. Sitten olin perjantai-iltana ystävälläni, hän joi olutta, minä teetä.

Join tammikuussa enemmän teetä kuin koko viime vuonna yhteensä. Sen avulla selvisin tipattomasta, jonka ainoa vaikea asia oli, että koin tarpeelliseksi selittää valintaani. Yksien juomisesta on tullut niin luontainen osa kulttuuria, että kun sen yhden skippaa, tuntee itsensä heti selitysvelvolliseksi, vaikka eihän se niin ole. Ketään ei oikeasti kiinnosta, paitsi ehkä silloin, jos vedät niin pahat kännit, että oksennat ystäväsi merkkilaukkuun.

Sen yhden, sen voi joko juoda tai jättää väliin. Valinta on aina oma. Tänään minä ajattelin juoda ensimmäisen yhden tänä vuonna.

Mikä on sinun ja kaveripiirisi suhde alkoholiin?

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Thurénin Kaikki rahasta on jokaisen talouskirja

thuren-kaikki-rahasta

Satuin kerran baarissa mainitsemaan, että pitäisikö minun kirjoittaa blogiini jotain rahasta tai vaikka palkastani, koska molemmista pitäisi puhua enemmän ääneen, varsinkin, jos sattuu kuulumaan siihen pienituloisempaan sukupuoleen. Riina oli jälleen kerran minua askeleen edellä, vastasi kyllä ja lupasi kiikuttaa minulle hankkimansa Julia Thurénin Kaikki rahasta -kirjan.

Kirjan nimen mukaisesti Thurén käsittelee käytännönläheisesti ja hauskasti raha-asioita, ja käy läpi budjetoinnin, säästämisen, taloudellisesta ahdingosta selviytymisen,  palkkakehityksen, rahankäytön ihmissuhteissa, asunnon ostamisen, lainat ja sijoittamisen.

Teoksen esimerkit ovat selkeitä, ja siinä väännetään rautalangasta, miksi kannattaa tehdä avioehto tai testamentti, miten vertailla asuntolainoja ja miksi pikavippiä ei kannata ottaa (sekä mitä tehdä sitten, jos pikavippien kanssa joutuu pulaan).

Thurén on haastatellut teokseen monia julkisuuden henkilöitä ja kerännyt siihen myös verkkokeskustelijoiden kommentteja rahasta. Minulle muiden kokemukset olivat parasta antia, kuten myös ajatus siitä, että asenne rahaan ja siitä puhumiseen periytyy lapsuudenkodista.

Siksi pohdin ensimmäistä kertaa elämässäni tosissani suhdettani rahaan ja sitä, mikä on tehnyt minusta sellaisen rahankäyttäjän kuin olen. Hahmotin kaksi johtoajatusta:

  1. Taloudellinen itsenäisyys on minulle tärkeää. Muutama vuosi sitten tajusin, että saatan asua loppuikäni yksin, jolloin maksan asumiskuluni, vakuutukseni, ruokani, vapaa-ajan hupsutukseni, sähkölaskuni ja kummalliset ylimääräiset kulut itse hamaan tappiin saakka. Siksi niitä varten on varauduttava, ja siksi olen opetellut suunnittelemaan talouttani ja hankintojani suhteellisen järkevästi. Jossain vaiheessa excelöin maanisella kiihkeydellä tulojani ja menojani, mutta sittemmin olen luopunut tavasta. Jos excelöinti kiinnostaa, niin Marttojen budjettiexcel on sangen mainio.
  2. Minulla on pienituloisen identiteetti. Tarinani on hyvin samankaltainen kuin monen ikäluokkani ihmisen: lapsuutta varjosti 90-luvun lama, nuorta aikuisuutta ja työmarkkinoille sijoittumista 2000-luvun lama. Vaikka olen päässyt keskituloisiin hommiin, kaihdan riskejä, varaudun aina pahimpaan ja teen kulutusvalintoja harkiten, enkä ilmeisesti ole vielä onnistunut kertomaan rahankäytölleni, että en ole enää opiskelija. Minusta ei koskaan tullut taloudellista riskinottajaa, koska nurkan takana vaanii aina pelko työttömyydestä, kaiken menettämisestä tai siitä, että joutuu syömään kaurapuuroa kolmen kvartaalin ajan. Siitä tulee maha aivan julmetun kipeäksi.

Kirjan luettuani ymmärsin, että rahasuhteessani olisi korjattavaa, ja että minun olisi aiheellista vihdoin opetella sijoittamaan sen sijaan, että hamstraan rahojani maanisesti pahan päivän varalle. Mielikuvani sijoittamisesta on ollut jokseenkin samankaltainen kuin Thurénilla aikoinaan:

Lapsena sain sellaisen käsityksen, että osakkeisiin sijoittaminen on yhtä viisasta kuin huumehuuruinen reissu Las Vegasiin. Mielikuvissani sijoittaminen sekoittui uhkapeleihin, joissa yritetään voittaa onnellisuutta koko loppuelämäksi ja pahimmassa tapauksessa hävitään kaikki aina lasten pehmoleluja myöten. Vanhempani eivät siis harrastaneet sijoittamista.

Elin tässä käsityksessä 20-vuotiaaksi saakka. Ajattelin, että kunnon kansalainen siirtää rahansa visusti säästötilille ja ostaa niillä aikanaan sopivan asunnon. En halunnut hävitä vaivalla tienaamiani euroja mystiseen mustaan aukkoon, jota kutsutaan pörssiksi.

Sijoittamisen ajatteleminen toisin olkoon siis projektini tälle vuodelle. Siitä huolimatta, että pienituloisen identiteetti huutelee välillä olallani, että miksi heittäisit eurosi mustaan aukkoon? Entä jos jotain sattuu? Entä jos sinusta tulee juuri sitä omistavaa luokkaa, joka on KAIKEN PAHAN ALKU JA JUURI ja aiheuttaa yt-neuvottelut, ympäristötuhot ja kaiken pahan (esim. reggae-musiikki, loska, halpamuoti ja mikromuovi) maailmassa?

Sitten minä ja identiteettini juttelemme siitä, että ehkä rahastosijoittaminen ja eettiset sijoituskohteet voivat kuitenkin olla ihan järkeviä.

Mikä on sinun suhteesi rahaan?

  • Julia Thurén: Kaikki rahasta. Näin säästin kymppitonnin vuodessa. (2018)
  • 325 s.
  • Gummerus
  • Sain Riinalta

Lue myös:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

TV-vinkki: Nick Cavea Yle Areenan täydeltä

jens-kreuter-185502-unsplash
Kuva: Jens Kreuter / Unsplash

Pitkäaikaiset lukijat ovat tuskin voineet välttyä rakkaudestani Nick Caveen, jonka musiikki on taustoittanut erilaisia elämänvaiheitani, jonka keikoilla olen seissyt hievahtamatta kyyneleet silmissäni ja jonka Push the Sky Away -levyä kuuntelin unettomina öinä silloin, kun kaikkea oli liian paljon ja muistot muuttuivat mustavalkoisiksi.

Siksi lähes kiljuin riemusta, kun Yle esitti lauantaina One More Time with Feeling -dokumentin ja Nick Cave & the Bad Seedsin konserttitaltioinnin Kööpenhaminasta. Molemmat löytyvät Yle Areenasta vielä melkein kuukauden ajan.

One More Time with Feeling on intensiivinen dokumentti Skeleton Tree -levyn nauhoituksista, joita varjosti Caven 15-vuotiaan Arthur-pojan tapaturmainen kuolema. Miten sellaisesta surusta voi päästä yli? Miten minusta tuli yhtäkkiä säälin kohde, miettii Cave.

Mustavalkoisessa dokumentissa hiljaiset miehet äänittävät levyä, joka on kaunis, painostava ja viiltävä, välillä vailla loogista tarttumapintaa. Dokumentin toteutustapa on arkinen, siihen on jätetty virheitä, se on inhimillinen ja paljas. Monologeissaan Cave pohtii luomista ja kaiken katoamista; oli kadonnut sitten ihminen, lauluääni, luovuus, iPhone tai kokemus elämästä yhtenäisenä narratiivina.

Välillä tuska on niin läpitunkevaa, että ruutua tuijottaa silmät lasittuneina. Suuresta tuskasta huolimatta taustalla tuikkii kuitenkin valo: Lopulta Susie ja minä päätimme olla onnellisia, kostona kohtalolle, sitä uhmaten, Cave sanoo.

Luomistyön jälkeen päästään konserttilavoille, kun Nick Cave & the Bad Seeds soittavat läpi koko Skeleton Treen sekä muita parhaita biisejä vuosien varrelta. (Protestoin ainoastaan We Came Along This Roadin puuttumista.) Suosittelen katsomaan; bändi on huikeassa vedossa ja Cave yhtä maaginen kuin aina.

Lue myös:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Nainen ja ihminen

ashton-mullins-138190-unsplash
Kuva: Ashton Mullins / Unsplash

Kun minä täytin 30, kohtasin ajatuksen siitä, että parhaat vuoteni olisivat jo menneet. Se tuli minulle monesta lähteestä. Omasta päästäni, kulttuurista, otsikoista, jotka tarttuvat naisen ulkonäköön saavutusten sijaan.

Ajatukseni olivat jotain sen kaltaisia, että tämänikäiset naiset harrastaisivat lähinnä rapistumista, että heillä olisi kiire ryppy- ja selluliittivoideosastolle ja että heidän pitäisi kiinnittää huomiota laskevaan hedelmällisyyteensä, harmaantuviin hiuksiinsa, raskausarpiinsa, veltostuviin kudoksiinsa, siihen, että eivät ole haluttuja sinkkumarkkinoilla sekä siihen, että ovat työnantajille riski, koska hedelmällisyys (joka loppui oikeastaan eilen, mutta silti se on riski).

Tarkkailin noita ajatuksia aika huolella ja mietin, mistä ne kertovat. Nehän ovat ihan pimeitä eivätkä ne tule minulta itseltäni.

Jos vertaan itseäni 20- ja 30 -vuotiaana, ero on kuin yöllä ja päivällä, siten, että 30 on päivä. Olen rohkeampi, viisaampi, empaattisempi ja avarakatseisempi. Olen paremmassa kunnossa, iloisempi ja elän elämää, jota en olisi 20-vuotiaana uskaltanut elää. Ikä on tuonut viisautta ja rauhaa, jotka molemmat auttavat kyseenalaistamaan ulkonäkökeskeisiä ajatuksia ja viestejä, koska niitä täällä riittää.

Kulttuurissamme arvostetaan nuoruutta ja kauneutta niin paljon, että se muokkaa todellisuutta ja ajatuksiamme aivan nurinkurisiksi. Kun Viveca Lindfors voitti taitoluistelun EM-pronssia, teki Seiska artikkelin kärjellä tällaisia kuvia taitoluistelijakaunotar julkaisee somessa. (Ei, en linkkaa juttua, koska en halua sille klikkejä). Kun ranskalaiskirjailija Yann Moix markkinoi uutta kirjaansa, hän päätti herättää huomiota kertomalla, että ei pidä yli 50-vuotiaista naisista.

Kulttuurissamme nainen typistetään päivittäin pelkäksi ulkonäöksi. Objektiksi, jonka luonteella, lahjakkuudella tai saavutuksilla ei ole mitään väliä, koska huomio kiinnittyy kuitenkin pelkkään kuoreen. Siksi ei ole ihme, että minunkin päähäni välillä pälkähtää niitä turhia ajatuksia omasta rapistumisestani.

Olen miettinyt, kuinka olla sekä ihminen että nainen. Koska nainen kutistuu arvostelun ja katseen kohteeksi, jota ei arvoteta saavutusten tai älyn perusteella, nainen jää jotenkin puolikkaaksi. Joskus en sen vuoksi halunnut olla nainen ollenkaan. Nyt haluan, mutta samalla haluan olla ihminen, jolla on ajatuksia, tunteita, saavutuksia, kipuja ja suruja, ihminen, joka on osa muiden ihmisten verkkoa ja joka tulee nähdyksi ihmisenä ja lähimmäisenä, ei hyvänä perseenä tai naisena, joka alkoi juuri rapistua.

Lue myös:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Iso seuraajamäärä on turha mittari – miksi sillä on meille väliä?

eukalyptus
Kuva: Tim Wright / Unsplash

Netta kirjoitti joulukuussa hyvän tekstin eräästä somen lieveilmiöstä: ostetuista seuraajista. Siitä, että somettaja ostaa rahalla feikkikavereita, tykkääjiä tai seuraajia. Ajatus tuntuu absurdilta, mutta se on yhtä totta kuin se, että Teuvo Hakkarainen on kansanedustaja.

Tykkäysten ja seuraajien haaliminen on aika inhimillistä. Me ajattelemme ehkä, että mitä enemmän seuraajia tai tykkäyksiä on, sen pidetympiä, arvokkaampia ja parempia ihmisiä me olemme. Tykkääjä- ja seuraajamäärästä on tullut valheellinen tapa mitata omaa sosiaalista arvoaan, vaikka mittarina se kumisee tyhjyyttään. Somesta saadut reaktiot näkyvät myös vahvasti aivoissa. Siksi ostetut seuraajat saattavat houkutella.

Sisällöntuottajia ostetut seuraajat voivat houkutella taloudellisen hyödyn vuoksi, koska suuri seuraajamäärä poikii mukanaan kaupallisia yhteistöitä. Tilaajan kannalta niiden todellinen hyöty jää laihaksi, kun viesti ei tavoita oikeaa kohderyhmää. Koska kohderyhmä ei ole aito.

Seuraajien ostaminen voi tuntua viattomalta ja helpolta: kuka tahansa voi hankkia vain muutamalla klikkauksella ja vain muutamalla kympillä satoja tai tuhansia seuraajia lisää. Feikkiseuraajia ei oikeasti kiinnosta mikään, mitä teet, feikkiseuraajat eivät ole ystäviäsi. Yksinkertaisimmillaan ostetut tykkääjät ovat botteja.

Somealustojen havaitessa botit yhä paremmin, on ostettujen tykkäysten liiketoimintalogiikkaa ollut pakko muuttaa. Nyt tykkäyksiä tehtailevat oikeat ihmiset, jotka klikkailevat länsimaisia someprofiileita nälkäpalkalla ja huonoissa työoloissa.

Kyllä, aiemmin me nautimme halvoista Bangladeshissa tehdyistä t-paidoista, nykyään halvoista samassa paikassa tehtailluista tykkäyksistä. On uskomaton ajatus, että yksi paskatyön muoto on klikkailla tykkäyksiä Instagramiin.

Jokaisen vaikuttajamarkkinointia tekevän yrityksen on hyvä tietää, että sometykkääjien määrää kutsutaan myös vanity metricsiksi – turhamaiseksi mittariksi, joka näyttää hyvältä paperilla, mutta ei kerro markkinointiponnisteluiden onnistumisesta, viestin tavoitettavuudesta tai yleisön sitoutumisesta yhtään mitään.

Jokaisen ihmisen on hyvä tietää, että merkittävät ihmissuhteet ovat oikeassa maailmassa ja että merkityksellinen vuorovaikutus vaihtaa ajatuksia pelkkien tykkäysklikkien sijasta. Isolla seuraajamäärällä ei ole mitään muuta merkitystä kuin valheellinen egoboosti.

Juuh, tämä oli jälleen kerran sarjastamme Saila valittaa somesta somessa. Muut sarjan osat:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Keskinkertaisuus on parasta

andreas-weiland-252618-unsplash
Kuva: Andreas Weiland / Unsplash

Tuntuuko siltä, että nykyään pitäisi olla kaikessa paras? Pitäisi treenata ja syödä erinomaisesti, sisustaa koti erinomaisesti, edetä uralla erinomaisesti, olla erinomaisessa parisuhteessa ja kasvattaa lapset erinomaisesti sekä puhua kuutta kieltä — erinomaisesti.

Mutta tekeekö erinomaisuus onnelliseksi? Ei se tee.

Frank Martela kirjoitti taannoin mainion kolumnin erinomaisuuden terrorista harrastuksissa: lenkkeily ei yhtäkkiä riitä, vaan tavoitteena onkin alle neljän tunnin maraton. Bändissä soittaminen ei riitä, ellei faneja ole kolmella mantereella. Mikään keskinkertainen tai huvin vuoksi harrastelu ei riitä, vaan kaikessa on pyrittävä parhaaseen, ja lopulta kaikki tämä erinomaisuus dokumentoidaan sosiaaliseen mediaan.

Siitä voi tulla aika väsyttävää raatamista, jota ajaa tarve ulkoiseen palkkioon, kuten ihailuun, eikä enää sisäinen palo.

Tunnistin Martelan kuvauksesta nuoremman itseni. Olen aina harrastanut täysillä. Minulle ei ole ollut keskitasoa, on ollut pelkkä huippu tai ei mitään. En ole vain harrastanut täysillä, vaan olen tehnyt monta muutakin asiaa täysillä: tutkinut ruokavalioita täysillä tai kympin tyttöillyt ihan huolella vielä korkeakoulussa. Jälkikäteen arvioituna vitosrivin tavoittelu yliopistossa oli turhaa ja väsyttävää.

Erinomaisuuteen kätkeytyy toinenkin ansa. Paitsi, että sen tavoittelu jokaisella elämän osa-alueella väsyttää, se tuppaa aiheuttamaan myös sen, että mikään ei ikinä riitä. Hyvä arvosana ei tunnu hyvältä. Hyvä urheilusuoritus ei tunnu miltään. Onnistunut konsertti ei säväytä. Jos omanarvontunto on sidoksissa suorituksiin, ajautuu helposti kierteeseen, jossa mikään ei koskaan ole tarpeeksi ja jossa urheiluvammat lisääntyvät tehokkaammin kuin kanit keväällä.

Viime vuonna opettelin löytämään rauhan. Lopulta en löytänyt sitä joogasta tai metsästä vaan keskinkertaisuudesta. Siitä, että en pinnistele äärisuorituksiin harrastuksissa tai töissä ja siitä, että valitsen taisteluni ja jätän aikaa ihmisille. Se ei aina ole minulle helppoa, mutta se tekee onnelliseksi.

Keskinkertaisuus on hyvä. Kohtuullisuus on hyvä.

Opiskelun suhteen olen toivonut, että olisin kuullut tämän koulumenestykseen viittaavan vitsin vähän aiemmin:

Miksi kutsutaan lääkäriä, joka valmistuu ykkösen keskiarvolla?

Lääkäriksi.

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

You will not have my hate loistaa kirkkaasti surun ja pimeän keskellä

you-will-not-have-my-hate

Marraskuun 13. päivänä vuonna 2015 Antoine Leiris menettää Hélène-puolisonsa Pariisin terrori-iskussa. Mikään rauhallisessa koti-illassa ei viittaa siihen, että Antoinen ja 1,5-vuotiaan Melvilin elämä mullistuisi peruuttamattomasti. Mutta sitten Antoine alkaa saada puhelimeensa viestejä, joissa varmistellaan, onko hän kunnossa. Antoine ei tiedä, mistä viestit johtuvat ja ärsyyntyy häiriöistä. Vasta television avaaminen paljastaa, että Pariisissa on ollut useita terrori-iskuja, joista yksi on tehty Bataclaniin, teatteriin, johon Hélène oli lähtenyt konserttiin.

Antoine yrittää soittaa Hélènelle. Tämä ei vastaa eikä soita takaisin. Hélèneä ei löydy sairaaloista, joihin uhreja on tuotu. Antoine ei saa häneen yhteyttä ja alkaa aavistaa pahimman. Sen hänelle vahvistaa Hélènen sisko: Hélène on yksi niistä 89 ihmisestä, jotka kuolivat Bataclanin iskussa.

Sellaiseen ei voi kukaan varautua. Sellaisesta selviämiseen ei ole ohjekirjaa, valmiita vastauksia tai läpipeluuopasta. Jäljelle jäävät vain Antoine ja Melvil, jolle Antoinen pitää jotenkin selittää, että äiti ei enää tule kotiin, joka Antoinen pitää kasvattaa yksin.

Muutamia päiviä iskun jälkeen Antoine kirjoittaa Facebookiin avoimen kirjeen hyökkääjille. Hänen viestinsä on kirkas ja rakkaudentäyteinen. Hän ei suostu vihaamaan, ei suostu vastaamaan väkivaltaan epäilyksellä, raivolla, millään muulla kuin sillä, että aikoo jatkaa elämäänsä vaalien pientä poikaansa ja puolisonsa muistoa. Samalla Antoine alkaa työstää muistelmia, joista myöhemmin tulee You will not have my hate -kirja.

On Friday night, you stole the life of an exceptional being, the love of my life, the mother of my son, but you will not have my hate.

… So, no, I will not give you the satisfaction of hating you. That is what you want, but to respond to your hate with anger would be to yield to the same ignorance that made you what you are. You want e to be scared, to see my fellow citizens through suspicious eyes, to sacrifice my freedom for security. You have failed. I will not change.

… and all his life this little boy will defy you by being happy and free. Because you will not have his hate either.

You will not have my hate on kirkas, rehellinen ja vähäeleinen kuvaus elämästä puolison menettämisen jälkeen. Siitä, miten Melvilin syöttäminen, kylvettäminen ja tarhaan vieminen rytmittivät tyhjyyttä kumisevia päiviä, siitä, miten joka puolelta tulvinut myötätunto oli välillä vaikea ottaa vastaan, siitä, miten elämä jatkui vaikka suru ja järkytys olivat kaiken kuviteltavissa olevan yläpuolella ja siitä, kuinka ihmiset pitivät Antoinea rohkeana, vaikka hänestä tuntui kaikelta muulta.

You will not have my hate loistaa järkyttävästä aiheestaan ja suuresta surustaan huolimatta rakkautta ja toivoa. Se on rakkauskirje Hélènelle ja Melvilille, rakkauskirje vapaudelle ja elämälle ja muistutus siitä, että pimeimpinäkin hetkinä me voimme valita rakkauden vihan sijasta. You will not have my hate on vaikuttava ja valoisa teos suuresta surusta. Lue se.

  • Antoine Leiris: Vous n’aurez pas ma haine (You will not have my hate), 2016
  • Ranskasta englanniksi kääntänyt Sam Taylor
  • Vintage / Penguin Random house
  • 129 s.

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM