Asioita joita en tee

kevät
Teen nykyään tätä

Olipa kerran arki, joka koostui raivokkaasta torkuttamisesta, bussipysäkille juoksemisesta, bussista myöhästymisestä, töiden teosta työpaikalla, työpaikkalounaista, afterworkeista, harrastuksista, kahviloista, museoista, konserteista, taidenäyttelyistä, vierailuista ja juhlista.

Sitten luonto toimi kuten luonto joskus toimii, ja meidän hauras, globalisaatiolle ja halvoille lennoille perustunut järjestelmämme joutui arvioimaan itsensä uudelleen. Sen vuoksi asioista, joita minulla on ollut tapana tehdä, on tullut asioita, joita en nyt tee.

En käytä kirjastokorttia, Museokorttia, uimahallin kausikorttia, matkakorttia enkä virikekorttia (no okei, se on nykyään appi, mutta en pääse sitäkään käyttämään).

En käy harrastuksissa, en käy työpaikalla, en käy kylässä, en käy aftereilla muualla kuin läppärini edessä.

En esiinny tänä keväänä millään kokoonpanolla missään, emmekä lähde kuoron kanssa heinäkuussa World Choir Gamesiin. En todennäköisesti käy festareilla, vaikka en muista yhtäkään kesää 17. ikävuoteni jälkeen, jona en olisi niillä ollut.

En osallistu ympäristötieteen pääsykokeisiin, vaikka olin haaveillut, että ehtisin kevättalven aikana lukea niihin tarpeeksi hyvin. En ehtinyt, enkä viitsi kiusata itseäni sillä, että kasaisin poikkeustilannearjen päälle vielä pääsykoepaineita.

Voisi ajatella, että kaikelta tältä tekemättömyydeltä ehtisi tehdä vaikka mitä: palata keskeneräisten tekstien äärelle, lukea pääsykokeisiin, tehdä lattiaremontin tai luoda itsestään vihdoinkin sen itsensä parhaan version. 

Todellisuus on, että ei ehdi. Päivät täyttyvät ruuanlaitosta, töistä, ruuanlaitosta, metsäkävelyistä, töistä, uutisista ja taas siitä perkuleen ruuanlaitosta. Sellaiset päivät eivät ole minulle luovia tai keskittymistä huokuvia tiloja eivätkä sellaisia, että jaksaisin keskittyä ylimääräiseen aivotyöhön.

Kaikkien näiden tekemättömien päivien jälkeen ajattelen iltaisin, että jälleen yksi päivä tätä poikkeustilaa on takana. Joskus se on ohi, ja sitten minäkin pääsen taas tekemään kaikkea sitä, mitä nyt en voi. Ylevästi voisin ajatella tekeväni heti jotain suurta ja merkittävää, mutta todennäköisesti palaan vain aiemmin inhoamaani hälyiseen avokonttoriin ja totean, kuinka kiva on olla jälleen siellä.

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Hengähdys

talvipuutarha
Kaksi viikkoa sitten oli vielä normaalia käydä puutarhassa

En ole kirjoittanut aikoihin, elämä on täyttynyt muusta. Mielessäni on ollut hajanaisia katkelmia, luettuja kirjoja, jotain uutishavaintojakin, mutta ei yhtäkään hetkeä, jona olisin istunut ajattelemaan puolikkaita ajatuksiani valmiiksi.

Elämä on ehkä ollut liiankin täynnä. Perjantaina jäin etätöihin ja tiesin, että edessä olisi hiljainen viikonloppu ja paljon hiljaisia päiviä. Se ahdisti. Uutiset ahdistivat. Somessa jyllännyt disinformaatio ja kasa itseoppineita politiikan, kriisinhallinnan ja epidemiologian asiantuntijoita ahdisti.

Keskellä peruuntuneita suunnitelmia mietin, mitä minä teen. Millä täytän päiväni, miltä tulevaisuus näyttää?

Hiljaisuus teki kuitenkin hyvää, vaikka vielä maanantaina seinät meinasivat kaatua päälle. Astmaatikkona minun roolini on nyt pysyä kotona ja yrittää olla kuormittamatta terveydenhuoltoa.

Nyt olen jo omaksunut uuden elämänrytmin. Kävelen aamulla lähimetsässä, teen työpäiväni etänä, sitten kävelen metsässä vielä pidempään.

Välillä ajatukset hipaisevat: Menehtyykö joku läheiseni? Sairastanko itse vakavan tautimuodon? Jos sairastan, koska? Miltä yhteiskunta näyttää ensi viikolla, kuukauden päästä tai ensi vuonna?

On ihmeellistä, että vielä viime viikolla ihmiset kävivät normaalisti töissä ja harrastuksissa. Alle kaksi viikkoa sitten juhlimme ystäväni polttareita, elämä rullasi eteenpäin pysähtymättä.

Lähipiirissäni piti olla huhtikuussa sekä häät että hautajaiset. Nyt häitä ei juhlita, ja hautajaisista en vielä tiedä. Musertaa ajatuskin, että niihin ei voisi osallistua, mutta tuskin niihin voi.

Poikkeustilanteissa unelmatkin kapenevat, kun miettii, mistä enää uskaltaa unelmoida. Millainen kesästä tulee? Onko silloin festareita, konsertteja, kesälomia, kesähäitä? Vai olemmeko silloinkin poikkeustilassa?

Jokaisen metsäkävelyn jälkeen osaan kuitenkin ottaa hetket paremmin kerrallaan. En murehdi kovinkaan paljoa, koska luonto on niin ihmeellinen. Se muistuttaa siitä, että me emme hallitse kaikkea, emme voi vaikuttaa jokaiseen asiaan. Luonto toimii omalla tavallaan, ja kevät etenee meistä piittaamatta. Jo nyt metsät ovat täynnä mustarastaita, silmuja, virtaavia vesiä, rusakoita. Ne muistuttavat siitä, että elämä ei katoa mihinkään.

Että elämää on tämänkin jälkeen, sitten kun tämä kaikki on ohi.

Älä ole itsesi paras versio

selfhelp

Motivaatiolauseet ovat yksi sosiaalisen median rumimmista kukkasista. Ne, joissa on överisti filtteröity maisemakuva, iloisena ylös päin hyppäävä ihminen tai auringonlasku ja sitten teksti, jossa käsketään olemaan itsensä paras versio tai supersankari tai pesemään ikkunat samalla, kun vetää kansainvälistä skypepalaveria nälänhädän ja ilmastonmuutoksen ratkaisemisesta.

Jengi jakaa motivaatiokuvia somessa ja pyrkii samalla itsensä parhaaksi versioksi niin tosissaan, että yöunet menevät, peukalo kramppaa instan pakkoselaamisesta ja tiskit kasaantuvat tiskialtaaseen. Joskus toisella kädellä selataan self helppiä sormet haavoilla, ja aletaan herätä aamuisin viideltä, koska joku kansainvälinen johtajuusguru on nyt keksinyt, että viideltä heräävät ovat menestyjiä.

Motivaatiolauseiden ja self help -kirjallisuuden maniassa unohtuu helposti se, että kukaan ei voi olla itsensä paras versio elämän kaikilla osa-alueilla. Keskinkertaisuus ja epätäydellisyys kuuluvat ihmisyyteen, ja vuorokaudessa on vain rajallinen määrä tunteja. Epätäydellisyyttä ei pääse pakoon täydellisellä ruokavaliolla, huippuun hiotulla Instagram-feedillä tai crosstrainingilla, eikä varsinkaan huonolla, huuhaaseen  perustuvalla self helpillä.

Pahimmillaan itsensä parasta versiota suorittavat ihmisparat kärsivät uupumuksesta, digistressistä, somekateudesta ja jatkuvasta riittämättömyydentunteesta. Se on hiton kaukana siitä onnellisuudesta, jota itsensä parhaana versiona oleminen ajatuksen tasolla meille lupaa.

Avain onnellisuuteen täydellisyyden tavoittelun sijaan on taisteluidensa valitseminen. Olen itse valinnut olla taistelematta siivoamisen ja kokkaamisen suhteen. Ostan usein ruokani valmiina, koska se säästää aikaani ja helpottaa elämääni. Siksi somefiideistäni puuttuvat lähes täysin ruokakuvat, reseptit ja inspiroivat kodinhengettäryydestä kertovat asiat.

Kun valitsee taistelunsa, energiaa ja aikaa jää myös nukkumiseen ja tärkeille ihmisille. Aikaa vapaautuu myös, jos lopettaa paskan self helpin lukemisen. Suosittelen sitäkin.

Sisustusfilosofiani salat eli sohva loppuiäksi ja perityt huonekalut

olohuone

Keväällä ostin itselleni asunnon, ja nyt puolen vuoden pyöriskelyn jälkeen se alkaa hiljalleen tuntua kodilta. Minä asetun kodiksi hitaasti. Blogissa kuuluisaksi tulleeseen  sinkkuboksiini asetuin noin vuoden verran. Haluan rauhassa pyöritellä omaisuuttani uudessa kodissa ennen kuin alan tehdä hankintoja. Uudet hankinnat puolestaan haluan tehdä kestävältä pohjalta ja ajatuksella. Sitten lopulta, kaikkien hankintojen ja pyörittelyjen jälkeen tavarat löytävät paikkansa ja koti on valmis.

Uudessa asunnossani kohtasin itselleni tuntemattomia haasteita. Olen aiemmin asunut avoliitossa, kimppakämpissä tai yksiöissä. Viimeiset reilun kolme vuotta asuin 24 neliön yksiössä. Muutto 47 neliön kaksioon tuntui absurdilta. Välillä ihmettelen vieläkin, miten kukaan voi asua yksin niin isossa tilassa. Luonnollisesti myös omaisuuteni oli mitoitettu 24 neliön tarpeisiin. Koska minulla oli ensimmäistä kertaa olohuone, päätin aloittaa hankkimalla sohvan.

Pihin ei kannata ostaa halpaa, eli kotimaiset huonekalut voittoon

Jos minulle jokin asia opetettiin kotona, niin sanonta köyhän ei kannata ostaa halpaa. Keskituloisena en voi identifioida itseäni köyhäksi, mutta harkitsevaksi kuluttajaksi ja pihiksi kylläkin – sillä samalla pihiydellä säästin asuntoon tarvittavat rahat.

Säästäminen ja ekologisuus kulkevat monesti käsi kädessä ja niihin pätevät samat säännöt: kerralla kannattaa ostaa hyvä sen sijaan, että korvaisi hätiköityjä hutiostoksia tai rikki menneitä tuotteita jatkuvasti uusilla. Siksi aloin kartoittaa elämäni ensimmäistä sohvaa kotimaisilta valmistajilta. Vaakakupissa painoivat kotimainen tuotanto, eli reilut työolosuhteet ja palkat, kestävyys, pitkä takuu sekä silmää miellyttävä ulkonäkö.

kuusilinna_syvätuuli

Sopiva osuma löytyi lopulta suomalaiselta Kuusilinnalta, jonka Syvätuuli-sohvan valitsin petrolinsinisellä sametilla päällystettynä (huom. tämä ei ole blogiyhteistyö, vaan ihan itse maksettu sohva). Kuittasin hymyillen myös 10 vuoden runkotakuun, ja kyllä, se runko on puuta eikä mitään lastulevyhirvitystä. Itse odotan, että sohvani on käytännössä ikuinen – sellainen, josta sukulaiset tappelevat perinnönjaossa verissä päin ja lopettavat sitten toisilleen puhumisen.

Mistä päästäänkin postauksen seuraavaan aiheeseen.

Periminen, tai siis kierrättäminen, on parasta

Downton Abbeyn Lady Mary tokaisi kerran ylimielisesti, että minun yhteiskuntaluokassani huonekalut peritään. Ai että, niin se on meinaan meikäläisenkin yhteiskuntaluokassa. Voitte kutsua Lady Sailaksi.

Periminen tai kaveripiirissä kierrättäminen ovat monella tapaa hyviä juttuja. Kirjoituspöytäni on äitini vanha, nojatuolini on mummolasta, yöpöytäni ja vaaterekkini siskolta, kirjahyllyni ystävieni vanha. Tykkään huonekaluista, joilla on tarina, enkä ole valmis heittämään pois käyttökelpoista tavaraa. Jotkut sanovat pihiydeksi tai ekologiseksi, minä olen valinnut tuon Maryn yhteiskuntaluokkaperustelun. Kyllä tässä niin herroiksi tulee elettyä ja samalla muisteltua, mistä mikäkin huonekalu on luokseni päätynyt.

Turhan tavara on turhaa tavaraa

syvätuuli

Kuten kuvat kertovat, en haali ympärilleni tavaraa kovin helposti (ja optiset harhat ovat jännittäviä). Haluan, että tavaroillani on jokin tarkoitus ja jokin syy olla asunnossani. Jos tavara ei ole hyötykäytössä tai tuota iloa, se saa mennä tai jäädä kokonaan hankkimatta.

Toinen syy turhan tavaran välttelylle on siivoaminen, tai oikeastaan se, että inhoan sitä. Mitä vähemmän tavaraa on, sitä vähemmän sitä pyörii lojumassa ja keräämässä pölyä. Kolmas syy on se, että olen aika laiska ostaja. Minulla on parempaakin käyttöä ajalleni kuin kierrellä kaupoissa ihmettelemässä verhojen satoja eri sävyjä, vaikka myönnänkin, että olohuoneen verhot ovat nyt sävyltään väärät, ja joskus tulevien vuosien aikana ne menevät vaihtoon.

Lue myös:

Hyvin eletty on lifestylekirja, joka vastuullisuudestaan huolimatta ei kyseenalaista kuluttamista

HYVIN ELETTY

Karita Sainion muutaman vuoden takainen tietokirja Hyvin eletty on takakansitekstinsä mukaan jokaisen nykynaisen must-have-käsikirja kestävään elämäntapaan. Kirja käsittelee kosmetiikan, ruoka- ja vaatetuotannon sekä kodin materiaalien ongelmia ja tarjoaa niihin ekologisia ja eettisiä ratkaisuja. Kuulostaa hyvältä, eikö?

Hyvän fiiliksen kuorruttavat Ida Hanhiniemen kauniit kuvat, jotka tekevät teoksesta harmonisen kokonaisuuden. Kirja on kuin karkki tai lifestyleblogin postaussarja.

Sitten tulee se mutta. Hyvin eletty ei ole ongelmaton teos, enkä aio silitellä sitä vain siksi, että se on ulkokuoreltaan sievä ja sisällöltään hyvällä asialla.

Eettinen ja ekologinen kuluttaminen on myös kuluttamista

Hyvin eletty on yllättävän kulutuskeskeinen. Omassa filosofiassani kuluttamisen vähentäminen on ainoa keino pienentää hiilijalanjälkeään ja jätevuortaan. Se, että korvaa ostamansa turhan krääsän ekologisemmalla vastaavalla, ei poista kuluttamisen ongelmaa. 

Siksi olin yllättynyt, että Hyvin eletty jatkoi kosmetiikan tarpeellisuuden julistamista ja tarjosi kosmetiikkatuotteiden vaihtoehtoina korvaavia tuotteita käytön vähentämisen sijaan. Kauneudesta kertovan luvun otsikkona on Luonnonkaunis ja ingressinä On kivempi hehkua kauniina, kun tietää meikkipussinsa sisällön. Siinä missä ruokalautaselle haluaa puhtaita ja luonnollisia raaka-aineita, on luontevaa valita niitä myös omaan kosmetiikkakaappiin.

Miksi ei voi olla luonnonkaunis ilman meikkiä? Miksi teoksessa ei pohdittu lainkaan sitä, tarvitsevatko naiset todella hiusvärejä, kynsilakkoja ja hajuvesiä, jotka ovat paitsi myrkyllisiä, usein myös allergisoivia ja kalliita. Miksi ei pohdittu sitä, miksi naisille syötetään mielikuvaa siitä, että ulkonäköä on jatkuvasti paranneltava?

Lue myös: 8 kertaa tuuheampi statement-teksti kosteusköyhästä ihosta ja muista kosmetiikan kukkasista

Kosmetiikka- ja vaatelukujen perässä olleet shopping listit ovat varmasti avuksi korvaavien tuotteiden etsinnässä, mutta ne tuntuivat tuote- ja brändimainoksilta. Niitä ne ehkä olivatkin.

Kuka on se kohderyhmään kuuluva nainen?

Teoksen kohderyhmää vaikuttavat olevan korkeakoulutetut, vähintään keskituloiset naiset. Sellaiset, joilla on varaa maksaa pesuaineista, vaatteista, meikeistä ja ruuasta vähän enemmän, sellaiset, jotka asuvat ihanien ja inspiroivien kivijalkaliikkeiden ja luomupuotien lähellä ja sellaiset, joilla on kosmetiikalle kokonainen kaappi pelkän pussin sijaan.

Kirjaa lukiessani tunsin oloni monta kertaa epämukavaksi. Pohdin, pitäisikö minun olla tuollainen, että olisin oikea nainen ja inspiroiva boho chick? Siis sen lisäksi, että käyn töissä, pitäisin myös kotini harmonisena, käyttäisin järkyttävän määrän aikaa inspiroivien smoothie bowlien värkkäämiseen, itseni kunnossa pitämiseen, meikkaamiseen ja vaatteiden valintaan? Että olisin yhtä aikaa sekä 1950-luvun kotirouva että melko haastavaa asiantuntijatyötä tekevä ihminen? Onko tämä todella se naiskuva, jota fiksut ja ajattelevat naiset haluavat välittää eteenpäin? 

Kerron teille salaisuuden: inspiroivan boho chick -lookin luonnonkauneuden, instafeedin ja kodin takana on valtava määrä työtä. Se, että näytät muka juuri sängystä heränneeltä ja huolettoman tyylikkäältä, vaatii todella paljon kuvankäsittelyä ja aikaa, joka valitettavasti on rajallinen resurssi.

Lähteet ja kielenhuolto unohtuivat kesälomareissulle

Odotan tietokirjalta päteviä lähteitä siinä esitettyjen väitteiden tueksi. Nyt lähdeluettelo jäi melko ohueksi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tekstissä vilisi Maria Nordinin ja Olli Postin kaltaisten itseoppineiden tieteenharjoittajien nimiä, teki mieli lopettaa hetkeksi lukeminen.

Teos on kategorialtaan tietokirja, mutta puutteelliset lähteet saavat sen pahimmillaan vaikuttamaan inspiroivalta mielipidekirjalta. Anglismeja ja huolimattomuuksia vilissyt kieliasu ei varsinaisesti parantanut vaikutelmaa.

Se, mikä oli hyvää

Hyvin eletty pursuaa myös aidosti hyviä asioita, kuten vinkkejä kasvispainotteiseen ruokavalioon ja vastuullisempaan vaateshoppailuun. Erityisesti kiitän vaateteollisuutta käsitellyttä lukua siksi, että vaatteet ovat ruuan ohella meille välttämättömyys, ja viimeistään nyt jokaisen tulisi vakavasti pohtia vaatehankintojaan. Jos pelkkä luonnonsuojelu ei herätä intohimoja, vaateteollisuus on myös valtava ihmisoikeusrikos, joka pahimmillaan riistää vaatteiden tekijöiltä terveyden ja hengen. Tämänkin Hyvin eletty toi ansiokkaasti esille.

Lue myös: Miten olla trendin harjalla ja pelastaa maailma & Kootut ekokokeiluni

Kiitän myös teoksessa olleita käytännön vinkkejä energiansäästöön, myrkyttömään siivoamiseen ja ruokavalioon.

Lue myös: Näin pelastat maailman syömällä

  • Karita Sainio: Hyvin eletty. Vastuullinen koti, ruoka, kauneus & muoti. Valokuvat: Ida Hanhiniemi
  • WSOY 2017
  • 191 s.
  • Löysin kirpparilta

Noin kuuden viikon uutiskooste: Nainen osti siivouspalveluita – kansa raivostui

uutiskooste
Kuva: Unsplash

Ai että! Syksyllä on tullut mehukkaita uutisia oikein satamalla. Kansa raivostui siitä, että nuori nainen osti siivouspalveluita, ja sitähän sitten puitiin medioissa ja sosiaalisissa medioissa toista viikkoa. Muita uutisaiheitamme ovat kolmekymppisten muuttuneet elämäntavat, kansanedustajien käytöstavat sekä se, että 1970-luvulla kyhätty Voyager 2 käy ja kukkuu ulkoavaruudessa, mutta pölynimurit ja älypuhelimet ne vaan hajoavat parissa vuodessa.

Nainen osti siivouspalveluita – kansa raivostui

Nuori nainen kertoi Iltalehden haastattelussa käyttävänsä omia rahojaan arkensa helpottamiseen ja jonkun muun työllistämiseen; tässä tapauksessa siivouspalvelun ostamiseen. Nyt jo suljetussa kommenttikentässä kansa raivostui. Naista nimiteltiin, hänen kykeneväisyyttään vaimoksi epäiltiin ja samalla ihmeteltiin, miten nainen edes kehtaa menetellä noin.

Aivan.

Se on meinaan sillä tavalla, että on väärin käyttää rahaa elämänsä helpottamiseen, varsinkin jos on nainen. OIKEA NAINEN herää joka aamu kello 4.30, hakee joesta vettä, keittää omille ja naapurin kakaroille puurot, tiskaa ja pyykkää sen jälkeen käsin ja käväisee saunassa synnyttämässä. Sen jälkeen hän menee töihin, jotta voisi maksaa veroja valtion kassaan. Jos olet nainen ja toimit muulla tavalla, olet uusavuton, laiska sekä häpeäksi etkä varsinkaan ole vaimomateriaalia.

Tilastokeskus selvitti: 30-vuotiaat elävät eri tavalla kuin 30 vuotta sitten –  onko maailma muuttunut?

Tilastokeskus tutki vuoden 1987 ja vuoden 2017 30-vuotiaita. Kolmessa vuosikymmenessä avioliiton suosio on romahtanut, opiskelijoiden määrä kasvanut ja työelämässä olevien määrä pienentynyt: Vuoden 1987 ikäluokassa oli noin 77 000 sukupolvensa edustajaa, joista 84,3 % oli työelämässä. Vuoden 2017 ikäluokassa oli noin 67 000 sukupolvensa edustajaa, joista työelämässä oli 75 %.

No siitä tuli sitten muutama kysymys mieleen.

Katosivatko työpaikat johonkin? Muuttuiko elinkeinorakenne sellaiseksi, että se vaatii pidempää kouluttautumista? Tienaavatko naiset ja miehet nykyään tasapuolisemmin, jolloin omaisuuden jakamiseen ja elatusvelvollisuuteen perustuvaa avioliittoa ei pidetä merkityksellisenä? Onko Neuvostoliitto romahtanut jossain välissä? Voivatko nämä kaikki seikat (tai ei se Neuvostoliitto) yhdessä vaikuttaa vauvakatoon ja y-sukupolven ahdistukseen?

Eduskunnassa mölistään pahemmin kuin aamuöisessä taksijonossa pikkujouluaikaan

Eduskunnan ensimmäinen varapuhemies Tuula Haatainen kertoi Hesarille, kuinka äänenpainot ja puhetavat eduskunnassa ovat koventuneet, kuinka täysistunnot vaativat pahempaa kurinpitoa kuin lauma ylivilkkaita nousuhumalaisia fukseja ja kuinka edustajat monesti ylittävät perustuslain rajat.

Joo.

Nyt ei onneksi olekaan käsillä kuin akuutti kriisisuma: uusi taantuma, ympäristökriisi, hyvinvointivaltion rahoituskriisi, eläkekriisi ja syntyvyyskriisi. Ei siinä. Mielihyvin jätän näin osaavan jengin käsiin kaikkien kriisien ratkaisemisen.

42 vuotta sitten avaruuteen laukaistu Voyager toimii edelleen – toisin kuin älypuhelimesi, joka hajoaa varmasti

Kaikkia avaruusnörttejä ilahdutti uutinen siitä, että Voyager 2 on todella jättänyt aurinkokuntamme ja lähettänyt sieltä jostain dataa. Alus lähettää meille tietoja siihen asti, kunnes sen voimanlähde hiipuu. Sen jälkeen se seilaa tyhjyydessä ikuisesti ja tulee kestämään kauemmin kuin planeettamme.

Siitä heräsi sitten muutama ajatus.

Jo oranssinruskealla ja leveälahkeisella 1970-luvulla ihmiskunnalla oli hallussaan tieto ja taito vuosikymmeniä avaruudessa kestävän vekottimen rakentamiseen. Miten voi olla mahdollista, että tämä niin taitava ihmiskunta ei silti pysty rakentamaan kestävää älypuhelinta, kestävää pölynimuria tai kestävää pesukonetta? Ja miksi kukaan ei enää käynnistä vastaavia avaruusohjelmia? Kaipaan sellaisia.

Lue myös:

Ulla Donnerin Sontaa kiteyttää loistavasti sen, mikä kaikki on sitä itseään

Ulla-Donner-Sontaa

Kehuin taannoin Ulla Donnerin Spleenish-esikoisteosta, joka kuvaili ironisesti nuorten ihmisten uupumusta. Se oli tarkka ja viihdyttävä ajankuva, jota säesti mustaakin mustempi huumori. Spleenishin jälkeen jäin janoamaan lisää, ja nyt odotus on palkittu Sontaa-sarjakuvaromaanilla.

Sontaa analysoi Spleenishin tavoin turmeltuneen nykyaikamme ilmiöitä. Ruodittavina ovat kapitalismi ja näennäisesti vapaat valinnat, sukupuolten väliset palkkaerot, seksuaalinen häirintä, parisuhdeväkivalta ja oikeastaan kaikki se, mikä maailmassa on sontaa ja saa olon tuntumaan siltä, että tekisi mieli vetää itsensä vessasta alas. Kuvituksessa pyörivät iloisessa sekamelskassa Marimekon kangaskassit, unikkokuosi, toimistokoirat, ”innovatiivisten” työpaikkojen sisustuskliseet, Instagramiin avokadoaan kuvaava nuori nainen sekä älypuhelimensa ruutua tuijottavat jalankulkijat.

Sontaa kertoo tarinan työkaveriporukasta, joka saa kuulla saavansa potkut Dream Hackers Disruption Agency -mainostoimistosta. Siellä työn alla on perunaproteiinimakkara Pekkaran lanseerauskampanja, ja työnteko kuorrutetaan sloganeilla ja uskomuksilla siitä, että asiat, joiden parissa työskennellään, ovat aidosti merkityksellisiä. Ovatko ne? Onko työnsä voinut itse valita vai onko se vain samaa vanhaa paskaa uudessa kääreessä?

Ei me saada potkuja. Sitä paitsi itse en niinkään näe tätä ”työnä”, mähän teen sitä mitä rakastan. Voin tehdä sitä missä vain – työsuhteessa tai ilman. 4000 € kuussa on lähinnä kiva bonus. (Simon)

Saatko sä 4000 € kuussa? (Miriam)

Joo mut siis mähän tein sen 6 kuukauden palkattoman harjoittelun.

Niin mäkin.

Työelämän merkityksellisyys pursuaa nykyään jokaisessa somefeedissäni. Aika usein se on hattaraa: työpaikkoja, jotka kuvittelevat työhyvinvoinnin  ja merkityksen tulevan siitä, että toimiston nurkkaan tuodaan pingispöytä tai että toimistolla voi hengailla joogahousuissa. Merkityksellisyys löytyy kuitenkin muualta – ihmisistä, aikaansaamisen tunteesta, uuden oppimisesta tai maailman pelastamisesta. Näillä työelämän kliseillä Sontaa pelaa oivaltavasti, sillä Dream Hackersissakin tehdään eettisiä asioita, joilla on oikeasti väliä – vaikka Pekkaran proteiini onkin kehitetty sangen arveluttavin keinoin ja vaikka työntekijöistä osa työskentelee palkatta.

Toinen teoksessa vahvasti esiin nouseva teema on feminismi. Osansa saavat miehet, jotka esittävät somessa tiedostavia mutta lääppivät oikeassa elämässä työkavereitaan, feministisillä iskulauseilla koristellut printtipaidat sekä kaikki se kosmetiikka, jolla naiset ohjataan käymään sotaa kehoaan vastaan.

Nauroin ääneen aukeamalle, jolla kaikille ihanille tytöille toivotettiin hyvää naistenpäivää rasvattoman jogurtin, intiimialueiden vahaliuskojen ja vaginaalisen yrttihöyrykylvyn muodossa. Se ei ollut pelkästään riemastunutta naurua. Se oli raivostunutta naurua, koska elämme maailmassa, jossa naiset todella kannustetaan täyttämään, nyppimään, vahaamaan, puunaamaan, meikkaamaan, laihduttamaan ja sotimaan vartaloaan vastaan.

Nauru on monesti tämän teoksen äärellä tunnistamisesta kumpuavaa naurua. Sellaista, että ymmärtää kuvatun ilmiön olevan osa omaa arkeaan, vaikka sen ei haluaisi olevan. Naurun lisäksi Sontaa vetää monta kertaa ihan vakavaksi. Sanan ja kuvan liitto on vahva, ja tarina läväyttää verkkokalvoille katukuvan, jossa on sulassa sovussa kerjäläisiä ja Perussuomalaisten puoluetunnuksia. Vakavaksi vetää myös lähisuhdeväkivalta ja sen lakoninen kuvaus: niin vain kävi, koska uhri oli ilmeisesti jotenkin vääränlainen. Juuri tuollainenhan väkivaltaisen suhteen dynamiikka yleensä on.

Vaikka Dream Hackersin työntekijät eittämättä kärsivät tilanteestaan, ovat siivoojat vielä näitä luovan työn sankareita pahemmassa ahdingossa. Sama siivooja näyttääkin siivoavan sekä Dream Hackersin toimiston että baarin, johon työntekijät lähtevät aftereille. Ratkaisu tekee näkyväksi kahden kerroksen työmarkkinat, joilla kenelläkään ei ole hauskaa.

Sontaa on mainio. Se on tarkkanäköinen, se on hauska, se on vakava. Se kiteyttää sanoin ja erityisesti kuvin jotakin valitettavan todellista nuorten aikuisten kokemusmaailmasta sekä piiskaa yhteiskuntaamme monitasoisesti. Taitava ja tiiviisti kiteytetty yhteiskuntakritiikki lämmittää erityisesti tällaisen vanhan kyynisen valtiotieteilijän mieltä.

  • Ulla Donner: Sontaa, 2019. Ruotsinkielinen alkuteos Skiten.
  • Suomentanut Sinna Virtanen
  • Kustantamo S & S
  • Teos saatu arvostelukappaleena kustantamolta. Kiitos!

Lue myös:

Kuukauden uutiskooste: kansantalous: pilalla, ilmasto: pilalla, Aalto-yliopisto: sekin on pilalla

uutiskooste
Kuva: Unsplash

Olen ollut syyskuussa enemmän kiireinen kuin joutilas, mikä on näkynyt tämän blogin päivitystahdissa. Onneksenne olen kaiken kiireen keskellä ehtinyt seurata varsin tarkasti ajankohtaista yhteiskunnallista kuohuntaa. Koska olen ratkaisukeskeinen yksilö ja oman elämäni ohjeistamispäällikkö, päätin lisätä syväluotaavaan uutiskatsaukseeni myös äärimmäisen huolellisesti harkitut toimenpide-ehdotukset, jotka ratkaisevat ilmenneet yhteiskunta-, ympäristö- ja koulutuspoliittiset kriisit.

Tässä kriisit ratkaisuehdotuksineen:

1. Nyt niitä resursseja

Yhteiskuntajärjestelmämme on jälleen kaatumassa, koska naiset tekevät kaikkea itsekästä paskaa kuten opintoja, bodypumppeja ja töitä sen sijaan, että synnyttäisivät viikoittain ja nypläisivät pitsiä kotona. Olisi tärkeää muistaa, että ihmiset ovat ensisijaisesti resursseja ja vasta toissijaisesti ihmisiä, ja jos niitä resursseja ei kohta synny, niin sitten ovat eläkejärjestelmä ja kansantalous kriisissä

Ehdotetut toimenpiteet: jokainen nainen synnyttää vuodessa 52 kertaa.

2. Maailman johtava setämies suuttui

16-vuotias, joka käski kuuntelemaan tiedeyhteisöä, suututti mm. maailman johtavan sedän, jonka mielestä tiede on epäilyttävien vasemmistokukkahattufeministitätien hörhöilyä ja muutenkin pelkkää fake newsiä. Se, että ilmasto on menossa lopullisesti pilalle, ei ole enää uutinen. Sen tietävät kaikki, jopa ne, jotka sen kieltävät.

Ehdotetut toimenpiteet: kielletään tiede.

3. Tulkintaeroja muodin huipulla

Long Play kertoi Aalto-yliopiston lehtorin kiusanneen opiskelijoitaan. Sen jälkeen käytiin eipäs-juupas -väittelyä siitä, onko se nyt ihan väärin, että julkisessa virassa oleva ihminen toimii epäoikeudenmukaisesti vai onko se vaan semmoista hyväksyttävää käytöstä taiteilijalta. Syömme popcorneja ja odotamme Aalto-yliopiston virallista selvitystä asiasta.

Ehdotetut toimenpiteet: mahdollisuus lopettaa verojen maksu Aalto-yliopiston kassaan.

4. VR:n junaverkko toimi

Hahhah, FAKE NEWS! Reissutyöläisellä meinasi ratketa muutamakin verisuoni päästä, kun se yritti viimeistellä kampanjasivua junassa.

Ehdotetut toimenpiteet: räjäytetään internet, siitä on vain harmia.

 

Semmonen syyskuu. Oliko se teillä kiva?

Olen humanisti ja ylpeä siitä

humanistiviikko
Kuva: Unsplash

Tällä viikolla vietetään Olen humanisti -kampanjaviikkoa, jonka tarkoituksena on nostaa esille humanistien osaamista ja merkitystä työelämässä. Pystyn ilman suurempaa aivojen kaivelua kertomaan käytännön esimerkkejä siitä, miksi humanistiviikko on tarpeen. Nuoruudessani toistui kolme vitsindeerusta, jotka kuulin aina sen jälkeen, kun olin kertonut opiskelualani:

  1. “Mitä diplomi-insinööri sanoi humanistille?” “Big Mac -ateria colalla!”
  2. Kannattaa varmaan mennä rikkaisiin naimisiin höhhöhhööö!
  3. Mihis ajattelit mennä töihin 🙂

Uskon läpändeerusten kummunneen siitä, että humanistien osaaminen on heikosti tunnistettua. Humanistien supervoimat eivät ylitä uutiskynnystä läheskään niin usein kuin talousluvut tai uudet tekniset vimpaimet. Se ei tarkoita sitä, että humanistit eivät osaisi – se tarkoittaa sitä, että yhteiskuntamme ja kulttuurimme painottavat tiettyjä asioita.

Humanistiviikon ja humanistisen osaamisen kunniaksi ajattelin nostaa esille viisi pointtia, jotka mielestäni ovat erityisen arvokkaita humanistien osaamisessa. Minun humanisminäkökulmani kumpuaa suomen kielen, kotimaisen kirjallisuuden ja sukupuolentutkimuksen aineyhdistelmästä, jota on höystetty valtiotieteellisessä sosiologialla ja viestinnällä. Muita aineita opiskellut humanisti painottaisi eri juttuja, mutta minä osaan, ja painotan, näitä:

Humanisti kirkastaa viestit

Humanistit ovat taitavia kirjoittajia. Osa heistä viestii päätyökseen, osa tehostaa tiedonkulkua muiden hommien sivussa. Humanisti palastelee tiedon järkeviin osiin, esittää sen ytimekkäästi ja kysyy oikeita kysymyksiä.

Ytimekkyys on tärkeää yllättävissäkin paikoissa, kuten yritysten sisäisissä keskusteluissa. Näitä keskusteluita käydään yhä enemmän pikaviestimissä ja sähköpostiketjuissa, ja mitä huonommin, sekavammin tai monitulkintaisemmin niitä kirjoitetaan, sitä epämääräisemmiksi ketjut kasvavat. Kun välissä on humanisti, hän osaa kiteyttää, kysyä ja siten karsia turhaa työtä ja paikata kommunikaation aukkoja. Kaikki voittavat.

Humanisti ajattelee kriittisesti ja ymmärtää ihmisten maailmaa

“Me halutaan tästä nyt uutiskirje, tiedote, kampanja ja ilmaiset ämpärit”, hosuu moni bisnespuolen tyyppi vain siksi, että joskus joku on jakanut jossain ilmaisia ämpäreitä.

Sitten paikalle tulee humanisti, joka osaa miettiä kohderyhmää ja tavoitteita sekä valita oikean tavan viestiä – tai päättää olla viestimättä. Turhan hälyn lisääminen sisältöä pursuavaan maailmaan ei kannata, ja kriittinen punnitseminen auttaa hahmottamaan sen, mikä on muille ihmisille merkityksellistä tietoa, mikä turhaa hälyä.

Humanisti tekee asioista käytettäviä ja ymmärrettäviä

Oletko koskaan käyttänyt verkkopalvelua tai sovellusta, jonka käyttöliittymässä lukee aivan mitä sattuu? Oletko katsonut tv-sarjaa, jonka av-käännös missaa puolet sanonnoista, kääntää impostorin postimieheksi ja jättää tavoittamatta keskustelun vivahteet? Oletko lukenut huonoa käännöstä ja jäänyt miettimään, mitä tekstissä yritettiin sanoa?

No, arvaa kuka on kielen, kääntämisen, vivahteiden ja merkitysten asiantuntija? Arvaa, kuka tekee asioista ymmärrettäviä, käytettäviä ja ilahduttavia oikeilla sanavalinnoilla? Humanisti.

Humanisti ajattelee luovasti

Humanistit ovat lukeneet opinnoissaan tuhansia sivuja tekstiä sekä pohtineet kieltä, kulttuuria ja taiteita. Siksi humanistit ovat taitavia ajattelijoita ja asioiden yhdistelijöitä.  Moni humanisti on myös poikkitieteellinen ja pystyy niputtamaan eri aloilta kertynyttä tietoa luovasti. Luovaa ajattelua ei ainakaan toistaiseksi pysty korvaamaan tekoälyllä.

Humanisti on hyvä oppimaan uutta ja opettamaan

Humanistit ovat usein uteliaita generalisteja – itsekin olen. He ovat opiskelleet monia aineita, lukeneet laajasti, tottuneet omaksumaan laajoja kokonaisuuksia ja oppineet niin sanotusti oppimaan.

Työelämä ja maailma muuttuvat jatkuvasti. Ainoa varma asia on se, että kaikki muuttuu. Humanisteilla on hyvät valmiudet uusien asioiden oppimiseen, uusien asioiden tulkkaamiseen muille ja sitä kautta sopeutumiseen ja sopeuttamiseen.

Kauan eläköön humanismi!

Millä alalla sinä olet ja mitä suuri yleisö ei tiedä alasi ihmisten osaamisesta? Kerro kommenttiboksissa!

Lue myös:

Tykkäystoiminto muokkaa käytöstämme – millainen olisi some ilman sitä?

tykkäys
Kuva: Unsplash

Ihmiskunta on tehnyt huikeita asioita: käynyt kuussa, keksinyt antibiootit ja kehittänyt robotti-imurin. Sitten ihminen keksi älypuhelimen, läjän sovelluksia ja tykkäystoiminnon. Niiden vaikutukset ovat järisyttäviä: sovellukset ja niiden toiminnot muokkaavat uutisvirtaamme, kulttuuriamme ja käytöstämme enemmän kuin osaamme arjen keskellä ajatellakaan.

Tämän kulttuurisen mullistuksen vuoksi moni 2000-luvun ihminen on edes kerran elämässään suorittanut rituaalin, jolle 1980-luvulla olisi naurettu epäuskoisena: ottanut monta selfietä, etsinyt niistä parhaimman, käsitellyt ja julkaissut sen ja sitten kytännyt kuvan tykkääjämääriä ja vertaillut niitä muiden saamiin sydämiin.

Omakuvat ovat olleet osa ihmisyyttä niin kauan kuin ihminen on ollut ihminen: niitä on tuherreltu kallioihin ja kankaalle, niitä on otettu itselaukaisimen avulla ja niitä on kirjoitettu kirjoiksi. Omakuvassa ja oman itsen määrittelyssä on jotakin hyvin inhimillistä, ja kyky itsereflektioon on yksi niistä piirteistä, jotka tekevät ihmisistä ihmisiä.

Älypuhelinaika on kuitenkin tuonut omakuvaamiseen ja itsen määrittelyyn uuden piirteen: tykkäykset ja algoritmit, jotka suodattavat todellisuuttamme sen mukaan, mistä olemme itse tykänneet. Tällaisesta todellisuudesta tulee siiloutunut kupla, jossa vastakkaiset mielipiteet katoavat omista syötteistä, jossa eniten sydämiä keränneet kuvat hautaavat alleen vähemmän tykätyt ja jossa tykkäysmääristä tulee vertailun kohde ja itsetunnon mittari.

Jopa tykkäystoiminnon keksijä on katunut keksintöään. Siitä on kehkeytynyt  Frankensteinin hirviö, joka vaeltelee diginatiivien tajuntojen rajamailla saaden heidät vahtaamaan jatkuvasti saavuttamiaan reaktioita, suosiotaan ja ennen kaikkea muovaamaan julkaisemaansa sisältöä sellaiseksi, että se saavuttaisi mahdollisimman paljon tykkäyksiä. Tykkäys on kuin pavlovin koiran saama välitön palaute, ja niitä me nykyään odotamme älylaitteen ääressä kuola valuen. Samalla kärsimme someahdistuksesta ja jopa masennumme sen äärellä.

Tykkäysten metsästäminen on kaukana sosiaalisen median alkuperäisestä ideasta, joka ehkä oli kuulumisten jakaminen tai helpompi yhteydenpito (tai ehkä rahan tekeminen ihmisten itsestään jakamalla datalla, kuka tämän todellisuudessa tietää?). Tykkäyksistä on tullut koukuttava virtuaalinen suosittuuskilpailu, ja äärimmilleen vietynä niin somevaikuttajat kuin tavalliset tallaajat ostavat tykkäyksiä. Joskus ne ovat pelkkiä botteja, mutta joskus ihan oikeita ihmisiä, jotka klikkailevat hikipajamaisissa tykkäystehtaissa.

Kuka olisi arvannut, että tykkäysten tehtailu on uusi paskaduunin muoto? Kuka olisi arvannut, kuinka paljon kuvia ja todellisuutta nykyään suodattuu pois siksi, että sisällöstä halutaan tykättävää? Kuka olisi arvannut, että avoimuuden ja vapaan tiedonkulun sijasta sosiaalinen media vain vahvistaa siiloja ja samanmielisten kuplia?

Siksi tykkäyksetön some on radikaaliudessaan virkistävä ja tervetullut ajatus. Instagram on paraikaa kokeilemassa tykkäysten piilottamista muutamissa maissa. Odotan mielenkiinnolla kokeilun tuloksia. Esimerkiksi sitä, vaikuttaako se julkaistavaan sisältöön? Vaikuttaako se sisällön näkymiseen muiden syötteissä? Vaikuttaako se mielialaan? Vaikuttaako se ajankäyttöön? Vaikuttaako se mihinkään? Onko millään mitään väliä? Mikä on elämän tarkoitus?

Mitä mieltä sinä olet? Tykkäyksiä vai ei?

Lue myös: