Dataohjautuva elämäni eli loppukevät numeroina

kesädata
Kuva: Unsplash

Meikäläisen somefeedeissä ja muissa ammatillisissa syötteissä on viime aikoina korostunut yksi termi: dataohjautuvuus. Datan hyödyntäminen ei ole asiana ollenkaan huono. Parempihan se on mitata tekemisiään ja tehdä seuraavalla kerralla paremmin kuin sohia menemään kuin sulava jääpala terassin pöydällä.

Trendeissä on valitettavasti yksi ongelma: ne kuluvat. Jos minä saisin kympin joka kerta, kun luen sanan dataohjautuvuus tai datalähtöinen tai datajotain, asuntolainani olisi maksettu jo eilen ja joululomaksi voisin bookata turistimatkan kuuhun itselleni ja kavereilleni.

Olen kuitenkin omaksunut jotain, koska ihminen välillä on ihan oppivainen tapaus. Siksi minä keräsin teille nyt vähän dataa kuluneesta kuukaudesta. Älkääkä tulko väittämään, ettei tämä data olisi järkevää tai hyödynnettävissä kaupallisiin tarkoituksiin, koska minä olin dataohjautuva, ja datan itseisarvosta tässä nyt lähdetään.

  • Sairastin noroviruksen, ja 10 tunnin ajan oksensin kahdesti tunnissa, melko tarkalleen puolen tunnin välein (aina 20 yli ja 10 vaille). Tällä frekvenssillä ihminen oksentaisi päivässä 48 kertaa ja vuodessa 17520 kertaa.
  • Kolmen vuoden säästöurakkani päättyi, ja laitoin nimeni asuntokauppakirjaan. Urakkaani sisältyi noin 10 000 euron vuosivauhdilla säästäminen sekä uuden kodin etsintä noin kuuden kuukauden ajan.
  • Uusi osoitteeni on elämäni 11. osoite, joten asun yhdessä osoitteessa keskimäärin 2,7 vuotta. Vedonlyönnit seuraavasta muuttopäivästä sitten käyntiin vaan!
  • Pienin ”asuntoni” on ollut Oriveden opistolla jakamani huone, koska kyllä, siellä jaettiin huone. Tiivis asuntolaelämä on mielenkiintoinen sosiaalipsykologinen kokeilu huomioiden mestan olevan täynnä isoegoisia parikymppisiä taiteilijasieluja, jotka uskovat kaikki olevansa jotain. Minustakin tuli jotain, nimittäin keskiluokkainen ja kovaa vauhtia keski-ikäistyvä täti.
  • Viime päivinä olen pohtinut, miten levitän 24 neliölle mitoitetut huonekaluni 47 neliön asuntoon.
  • Olen 177 cm pitkä, joten se on 5,9 senttiä per ikävuosi. Tämäkin mittari on varmasti tarpeellinen.
  • Pyöräilen päivittäin keskimäärin 11 kilometriä.
  • Muutosta, tiiviistä keikkatahdista ja päivätöistä johtuen postaustaukoni tänne on venynyt ennätysmäisen pitkäksi. Siitä huolimatta teitä on vieraillut täällä (kiitos siitä <3), ja liikennettä ovat vetäneet seuraavat postaukset:

Kiinnostaneiden postausten perusteella voisi tehdä oikean dataohjautuvan päätelmän siitä, että kannattaa jatkossakin kirjoittaa opiskelusta, ahdistuksesta, keskinkertaisista avioliittoromaaneista sekä keskinkertaisuudesta. Ja arvatkaapa mitä? Juuri sellaisista aiheista ajattelinkin kohta kirjoitella, etenkin, kun minulla on jälleen toimiva internet. Joten nähdään täällä jälleen entistä tiheämmissä ja keskinkertaisemmissa merkeissä!

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Ultra Bra – Sokeana hetkenä paneutuu ainutlaatuiseen musiikki-ilmiöön antaumuksella

ultra-bra

Ultra Bra on ilmiö, jonka veroista suomalaisessa kulttuurissa ei ole toiste nähty. Omituisia kontrasteja sisältänyt bändi nousi kuin vahingossa kotimaisen musiikkitaivaan huipulle ja ilmoitti kesken nousujohteisen uran lopettavansa. Ilmiö oli poikkeuksellinen, ja se on tallennettu Ultra Bra – sokeana hetkenä -nimiseen historiikkiin. Se käsittelee Ultra Bran tarinan alusta loppuun, valottaa kaveripiiriä, johon bändi sattumalta syntyi, avaa levyntekoprosesseja ja toimii 1990-luvun laman jälkeisen opiskelijaelämän ja suomalaisen kulttuurin kuvauksena.

Minun ja Ultra Bran historia leikkaa monella tavalla. Olin bongannut bändin ala-asteikäisenä Jyrkistä, oppinut suurimmat hitit ulkoa radiosta ja pettynyt karvaasti, kun bändi ilmoitti lopettavansa. Olin silloin hädin tuskin 13, ja ajattelin, että minulla ei ole mitään mahdollisuutta päästä ikinä bändin keikalle. Kunnes kesällä 2017 pakkasin rinkkani, matkustin Joensuuhun ja lauloin antaumuksella mukana yhdellä Ultra Bran paluukeikoista. Siksi tartuin myös kirjaan innolla.

Bändin syntyä ja varsinkin sävellyksistä vastanneen Kerkko Koskisen lapsuutta ja nuoruuden kaveriporukkaa käsitellään teoksen alussa runsaasti. Ultra Bra kun sai alkunsa kaveriporukan vitsistä, siitä, kun Koskisen lukiokaveri Olli Virtaperko bongasi ilmoituksen SDNL:n laulukilpailusta, johon porukka alkoi kuin alkoikin kynäillä kappaletta kaljanhuuruisessa sanoitussessiossa. Samantyyppisissä sessioissa syntyi Ultra Bralle sanoituksia myöhemminkin. Laulajat ja muusikot hankittiin  ystäväpiiristä, ja kun kokoonpano pokkasi ensimmäisen palkinnon, sai Ultra Bra alkusysäyksen.

Tämänkaltaisten sattumien ja oluentäyteisten iltojen jatkumona syntyi ensin yksi levy, sitten toinen. Kirjassa kuvatut biisien tekotavat ja ympärillä pyörineen ihmismäärän runsaus avasivat minulle konkreettisesti sen, miksi en fanituksestani huolimatta koskaan saanut täysillä kiinni Ultra Brasta: Ultra Bra kun on täynnä sisäpiirivitsejä, ajatuksia, joita ei aina kehitetty loppuun asti, porvarillisista lähtökohdista olevaa poliittiseksi leimautunutta jengiä ja muita outoja kontrasteja sekä biisejä, joiden päätymisestä levylle eivät kaikki bändin jäsenet edes tienneet ennen kuin levy oli valmis.

Vuokko Hovatta muistaa vieläkin, kuinka hän ensimmäistä kertaa laittoi Vesireiteistä saamansa masterin cd-soittimeen ja kuunteli sen yksin kotona.

”Mietin, että ai jaahas, tällainenkin biisi kuin Kuiskaus on tehty. Tuollaisista jutuista ei tietenkään tule hirveän yhteisöllinen fiilis, että oma bändi julkaisee juttuja, joista ei ole ikinä kuullutkaan. En varsinaisesti pahoittanut siitä mieltäni, mutta tunsin kyllä jonkinlaista ulkopuolisuutta.”

Teos on myös sukupolvikertomus siitä, millaista oli viettää opiskelijaelämää 1990-luvun Helsingissä: siitä, kuinka opiskelijana pystyi vetelehtimään kaljaa kitaten ja taidetta tehden, kun leikkurit eivät olleet vielä iskeneet tukiin ja opiskeluaikoihin – se on hyvin erilainen nuoruus, jonka minä ja ikätoverini vietimme 2000-luvun Helsingissä.

Ehkä Ultra Bra osuikin kaikin puolin sopivaan aikaan kulttuurikentälle. Lama oli loppumassa, ovet Eurooppaan olivat auki ja Neuvostoliiton romahtamisen jälkimainingeissa vallitsi jonkinlainen kulttuurinen tyhjiö, johon tuo omituinen ja monella tapaa epäcooli bändi sattui osumaan. Samaan aikaan nuorten aikuisten kulttuuri varsinkin pääkaupunkiseudulla otti harppauksia eteenpäin: Hesari perusti Nyt-liitteen ja Punavuori täyttyi trendibaareista. Lienee sanomattakin selvää, että Hesarista ja Nytistä tuli Ultra Bran pää-äänenkannattajia ja Punavuoren baareista hengailupaikkoja. Kaikki siinä ajassa oli suotuisaa, ja tuon ajanjakson kuvaus on teoksessa kiehtovinta.

Mutta entäs se loppu sitten? Minulle ja monelle muulle Ultra Bran lopettaminen tuli shokkina: miksi uransa huipulla oleva, suhteellisen lyhyen aikaa kasassa ollut bändi päätti vain lopettaa?

Kun asiaa miettii hetken, miksi ei?

Ultra Bra oli iso kokoonpano. Soittajat ja sanoittajat mukaan lukien bändin ympärillä vaikutti toistakymmentä ihmistä, eikä sellaisen kokoonpanon kommunikaatiota tai visiota ole helppo pitää kasassa. Väkisinkin tulee konflikteja, väkisinkin osa tuntee olonsa ulkopuoliseksi ja väkisinkin vähän niin kuin vitsinä alkanut projekti tulee lopulta valmiiksi.

”Totta kai me oltiin siinä vaiheessa ehditty. myös käydä läpi aika monta riitaa”, Melasniemi sanoo. ”Moni bändi olisi voitu laittaa päreiksi niiden riitojen takia. Mutta mielestäni hajoamisen syy oli lopulta nuoruuden hybris. Eli se, ettei me oltu vielä ehditty olla niin pitkään kasassa, että homma olisi muuttunut rutiiniksi.”

Teos on mielenkiintoinen läpileikkaus paitsi yhdestä bändistä, myös Suomesta ja kulttuurista. Se sisältää anekdootteja, sukeltaa bändin jäsenten taustoihin ja ajatuksiin ja muistuttaa sellaisista kommunikaatiotavoista, jotka ovat jo kadonneet historiankirjoihin (soittorinki, anyone?).

Ansioistaan huolimatta teoksessa on myös moitittavaa. Tekstiä vaivaa viimeistelemättömyys, kieliasu olisi vaatinut huolittelemista ja metatekstin heikkoudesta ja poukkoilusta johtuen on välillä vaikea pysyä kärryillä siitä, kenen sitaatista on kyse. Alkuvaiheessa jaariteltiin ehkä turhankin kauan lapsuudenperheistä ja -ystävistä, vaikka tällä varmasti pyrittiin luomaan pohjaa sille, että kaikki lähti todellakin kaveriporukan läpändeeruksesta.

Harva läpändeerus johtaa useisiin kultalevyihin.

  • Mervi Vuorela & Ville Similä: Ultra Bra – Sokeana hetkenä
  • WSOY
  • 339 s.
  • Kirjastosta (palautus myöhässä, sakkoja ropisee)

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM

Politiikan kevät on kuin Game of Thrones

politiikan kevät
Kuva: Unsplash

Olen kuluneena keväänä seurannut innolla Game of Thronesin huipennusta. Olkoonkin, että tarinankerronnasta on tullut suoraviivaisempaa ja yksinkertaisempaa ja että dialogille ja hahmonkehitykselle ei ole enää samoin aikaa kuin joskus ennen.

Ei se välttämättä huono asia ole. Sarja pitää viedä päätökseen, koska kaikella on aikansa ja paikkansa: vinyylilevyillä, hiusdonitseilla ja valtakausilla.

Epäilen, että Game of Thrones päättyy ensi maanantaina jokseenkin alkutilanteeseen. Pohjoisessa ja etelässä vaikuttavat samat suvut kuin alussakin, ja sotiminen ja useita kirjoja ja tuotantokausia kestänyt kiihkeä politikointi osoittautuvat turhiksi.

Sillä tavalla elämä monesti menee. Asiat kiertävät kehää, samat virheet toistuvat, ja lopulta ollaan jälleen lähtötilanteessa.

Tänä keväänä ollaan oltu lähtötilanteessa myös kotimaisessa politiikassa. Viime kierroksen pääministeripuolue Keskusta veti hallituskaudellaan oikealta Kokoomuksen ohi, kärsi vaaleissa odotetun rökäletappion, mutta päätynee silti hallitukseen.

Hallitusneuvotteluita mielenkiintoisempaa on ollut seurata, kuinka poliitikkojen hiekkalaatikko järjestellään – suurin poru kun syntyi salin istumajärjestyksestä.

Siis istumajärjestyksestä.

No ei se mitään. Hallitusneuvottelut saadaan aikanaan päätökseen, ja neljän vuoden päästä hallituspuolueita rangaistaan jälleen vaaleissa. Niin se pyörä pyörii, vaikka Game of Thronesissakin yksi yritti rikkoa vallan pyörän.

Vaalit eivät muuten lopu tähän. Tänä keväänä saamme äänestää myös europarlamenttivaaleissa. Niissä jengi äänestää vieläkin laiskemmin kuin muissa vaaleissa (poislukien seurakuntavaalit). Vaikka kirjoitinkin aiemmin vaalipettymyksestäni, eurovaaleissa kannattaa silti äänestää.

Miksi?

Koska muuten eurooppalaisen vallan linnake on kohta täynnä aborttikielteisiä polttomoottorikonservatiivikiihkoilijoita ja muita huru-ukkoja, ja sitten heräät yhtenä aamuna keskeltä Handmaid’s Talea. Sen kiihkokristillinen, naiset synnytyskoneiksi alistava yhteiskuntajärjestelmä ei kuulosta hirveän houkuttelevalta, vaikka sitä miten paljon yritetään kuorruttaa perinteisillä perhearvoilla.

Myös Handmaid’s Talea voi muuten ihailla HBO:lta. (Ei maksettu mainos, vaan ihan rehellinen suositus.) Eipä sitten muuta kuin telkkarin ääreen ja vaaliuurnille, ja sitten onkin jo kesä. Niin se elämä pyörii.

Lue myös:

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM

10 varmaa kevään merkkiä

kevään-merkit
Kuva: Anthony DELANOIX / Unsplash

Viime viikon lauantaina, huhtikuun lopulla, se iski todella, kevät. Jalassani oli sandaalit, luin Musiikkitalon portailla kirjaa ja söin jäätelöä. Aurinko paistoi, elohopea kipusi lähelle kahtakymmentä, kaikkialla oli kukkia ja hiirenkorvia.

Sitten kävi niin, kuten käy aina vapun tai juhannuksen lähettyvillä: riemu katkesi takatalveen. Lumisateesta huolimatta kevään merkkejä, niitä on roikkunut ilmassa niin paljon kuin nyt ilmassa ylipäätään voi roikkua.

Jos pelkkä ikkunasta katsominen ei riitä muodostamaan käsitystä vallitsevasta vuodenajasta, kokosin kymmenen kuumaa kevättrendiä tähän. Joten, jos et muuten tunnista kevättä, tunnistat sen näistä merkeistä:

  1. Koivu yrittää murhata puolet suomalaisista tukehduttamalla heidät omaan räkäänsä.
  2. Työmatkapyöräilijöiden silmät vuotavat viimasta ja kyyneleet jäätyvät poskille pitkässä alamäessä.
  3. Kevätmuoti vyöryy kauppoihin, ja kaikkien yllätykseksi sävyt ovat pastellisävyjä ja kuosit kukkia.
  4. Iltapäivälehtien säälööpit kirkuvat joka toinen päivä seksihellettä ja joka toinen päivä valkoista kurittajaa ja arktista kriisiä.
  5. Jengin pukeutumisesta tulee täysin bipolaarista, ja osa kulkee kadulla t-paidassa ja mikroshortseissa, osa toppatakissa ja tuulihousuissa.
  6. Lumisade iskee juuri, kun olet pessyt ja varastoinut kaikki talvivaatteesi.
  7. Revit hermosi, kun auringonvalo paljastaa, että et pessyt ikkunoitasi viime vuonna. (Et sitä edellisenäkään.)
  8. Jokavuotinen koirankakkakeskustelu kärjistyy ja ihmiset pudottelevat pökäleitä toistensa postiluukuista.
  9. Teineillä on paljaat nilkat. Niin oli muuten talvellakin.
  10. Fiilistelet lintujen laulua, vaikka et ole ihan varma, onko kyseessä lokki vai mustarastas.

Hyvää kevättä! Mitä varmoja kevään merkkejä missasin?

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM

Saara Turusen Sivuhenkilö kysyy, miksi nainen on edelleen marginaalissa

sivuhenkilöOlen sillä tavalla huono kirjabloggaaja, että en ole kovin hyvin ajan hermolla. Niinpä missasin iloisesti keskustelun, jota käytiin Saara Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviön julkaisun aikoihin. Hesarin kriitikko Antti Majander kirjoitti teoksesta negatiivisen kritiikin, johon Turunen vastasi pohtimalla, vähättelikö Majander nuoren naisen kokemusmaailmaa. Keskustelua käytiin lehdistössä ja sosiaalisessa mediassa. Jotain hyvää Rakkaudenhirviössä Majanderin mielipiteestä huolimatta oli, sillä se palkittiin vuoden esikoiskirjana.

Turusen toinen romaani Sivuhenkilö liittyy Rakkaudenhirviöön siten, että se kuvaa esikoiskirjailijan vuotta. Samalla se käsittelee valtarakenteita, kirjallisuutta ja kritiikkiä instituutioina sekä ulkopuolisuuden tunnetta. Kirjan lähtöasetelmassa nuori naiskirjailija julkaisee kirjan, jonka keski-ikäinen mieskriitikko lyttää valtakunnan suurimmassa sanomalehdessä. Kirjailijalle suuri saavutus tuntuu valuvan alas viemäristä, ja teos vaietaan kuoliaaksi. Alkaa vuosi, joka on täynnä ulkopuolisuuden ja epäonnistumisen tunteita, vuosi, josta tuli kaikkea muuta kuin esikoiskirjailija oli kuvitellut.

Taidemaailman ja yhteiskunnan valtarakenteet tulevat heti näkyviksi. Kun kritiikki-instituution ylijumala teilaa teoksen valtakunnan kärkimediassa, se vaikuttaa myyntilukuihin ja vastaanottoon: kirjabloggarit pyytelevät anteeksi sitä, että pitivät kirjasta, kirjallisuustapahtumiin ei heru kutsuja, lähipiiri katsoo säälivästi, koska niin me ihmiset toimimme, menemme lauman mukana.

Ja kun jokin teos luetaan vähäpätöisyyden ja mitättömyyden kautta on se ainoastaan tapahtumiensa summa, ei mitään sen kummempaa. Se ei tule verratuksi yhteiskuntaan eikä sijoitetuksi taiteen historiaan. Ja joskus mietin, että jos sattuisin olemaan mies, joka olisi kirjoittanut miehestä, olisiko kirjani luettu silloin toisella tavalla? Olisiko sukupuoleni edustanut eräänlaista vakiota, oletusarvoa, jota ei olisi tarvinnut erikseen mainita? Ja jos sukupuoli ja ikä olisi voitu unohtaa, olisiko teoksesta paljastunut jotain muutakin, jotain yhteiskunnallista, jotain poliittista, jotain ajasta kertovaa?

On totta, että kriitikon tai journalistin ei tule palvella kirjailijaa tai haastateltavaa, ainoastaan yleisöä. Turunen ei penää kirjailijan myynnin edistämistä, vaan nostaa esiin kysymyksen siitä, saiko teos ansaitsemansa kritiikin vai lukiko kriitikko sen vain tekijänsä sukupuolta ja nuoruutta vasten. Sitä hän penäsi Rakkaudenhirviöstä nousseessa keskustelussa, ja sama teema on pinnalla Sivuhenkilössä.

Sivuhenkilössä käsitellään naisen asemaa monesta näkökulmasta. Monessa kohtauksessa nainen määritellään suhteessa mieheen: nainen on hoivaaja, äiti, sellainen, joka käsittelee kirjoissaan ihmissuhteita ja tunteita eikä oikeasti tärkeitä aiheita, kuten sotahistoriaa. Naistaiteilija on se, joka löytää itsensä varmasti marginaalista tai alennuslaarista.

Tulen ajatelleeksi, että suurin osa kirjoista, joita olen elämäni aikana lukenut, on ollut miesten kirjoittamia kertomuksia miehistä. Olen lukenut miehistä autiosaarilla, aavikoilla ja avaruudessa. Olen lukenut miehistä suurkaupunkien kaduilla, sotatantereilla, savanneilla ja sademetsissä. Olen lukenut heidän epäonnisista naissuhteistaan ja isänmurhasta. Olen lukenut sivukaupalla panokohtauksia, joissa nainen on esine, ja mitä enemmän niissä on mehusteltu inholla ja halveksunnalla naisvartaloa kohtaan, sitä suuremmalla todennäköisyydellä niiden kirjoittajia on kutsuttu kauhukakaroiksi.

Kertoja kokee ulkopuolisuutta naisena, mutta myös ulkopuolisuutta naisen tyypillisistä rooleista. Yksin asuvana, lapsettomana taiteilijana hän on syrjässä: sivussa työelämästä, sivussa monista tavanomaisista keskustelunaiheista, sivussa babyshowereilla. Hänellä ei ole juhlittavanaan häitä tai ristiäisiä, hänellä on juhlittavanaan kirja, jonka merkitystä muut eivät ymmärrä.

Vai voisiko olla mahdollista, että eläisi kuitenkin ihmisarvoista elämää, vailla hirvittävää alakuloa, joka kumpuaa siitä oletuksesta, että jokaisella itseään kunnioittavalla ihmisellä on puoliso ja mielellään myös lapsia?

Rakastin sitä, miten monipuolisesti Sivuhenkilössä käsitellään naisen asemaa niin kodin kuin ammatillisenkin tekemisen piirissä sekä sitä, miten ihmisten välistä vuorovaikutusta kuvataan. Havainnot ovat teräviä, ironisia, humoristisiakin. Vaikka päähenkilö vuodattaa turhautumistaan miehiin, hänen sisartensa miehet ovat elintärkeitä joka kerta, kun hän tarvitsee jonkun korjaamaan polkupyöräänsä. Kolmekymppisen, kaupunkilaisen sinkkunaisen kuvauksessa oli hengenheimolaisuutta esimerkiksi Sisko Savonlahden ja Ulla Donnerin teoksiin.

Sivuhenkilö tuntuu välillä vain kokoelmalta havaintoja, mutta naiseus ja naistaiteilijuus yhdistävinä teemoina pitävät niitä yhdessä. Samalla se on tärkeä, viiltävän ironinen dokumentti taiteilijuudesta, taideinstituutiosta ja naisen asemasta siinä.

  • Saara Turunen: Sivuhenkilö (2018)
  • 236 s.
  • Tammi
  • Ite ostin

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM

#OlenValmis

olen-valmis
Tämän näppäsin eräänä kesäyönä Nuuksion kansallispuistossa

Räyhäsin aikaisemmin, että me nuorehkot ihmiset olemme ahdistuneita kaiken maailman jutuista ja että monet nuorille merkitykselliset asiat eivät tunnu ratkeavan äänestämällä. (Menkää silti äänestämään, jotkut ovat aikoinaan kivenmurikoita viskellen tapelleet oikeudesta siihen.)

Yksi erityisesti nuoria ja heidän vielä syntymättömiä lapsiaan koskettavista asioista on ilmastonmuutos. Se ei ratkea pelkän suomalaisen politiikan avulla, mutta ei se ratkea sitenkään, että ajatellaan jonkun muun hoitavan homman. Ilmastonmuutos vaatii tekoja meiltä jokaiselta. Sen vuoksi somessa kiertää #olenvalmis -haaste, jossa on tarkoitus kertoa päättäjille, että olemme yksilöinä valmiita tekemään konkreettisia tekoja ja odotamme niitä myös heiltä.

Minä olen valmis:

  • vähentämään lihansyöntiä entisestään
  • minimoimaan ruokahävikkiä
  • suosimaan joukkoliikennettä ja pyöräilyä (ja hankkimaan sähköauton, jos joskus auton välttämättä tarvitsen)
  • siihen, että lentämistä verotetaan kovemmin
  • laskemaan asuntoni lämpötilaa
  • lajittelemaan jätteeni vielä tarkemmin
  • vähentämään vedenkulutusta
  • lopettamaan take away -kahvin juomisen (kuulostaa vähäpätöiseltä, mutta ihminen, joka ravaa aamujunilla Helsinki–Tampere -väliä saattaa sortua kaoottisina aamuina moiseen.)
  • ostamaan vain kestävää muotia
  • käyttämään tavarat ja vaatteet loppuun
  • maksamaan enemmän veroja
  • käyttämään äänioikeuteni ilmaston puolesta

Kulutukseen todella kannattaa kiinnittää huomiota. Ei vain siksi, että säästää asuntoa varten tai tykkää seurata tilinsä saldoa, vaan siksi, että suomalaisten tämän vuoden ylikulutuspäivä oli 5.4.2019. Laskennallisesti me siis käytimme oman osuutemme tämän vuoden luonnonvaroista viime viikolla. Loppuvuoden lainaamme tulevilta sukupolvilta. Se on aika karu ajatus, ja siksi meidän ja muiden pitää toimia nyt.

Mihin sinä olet valmis ilmaston puolesta?

Lue myös:

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM

Kun skeptikko kiropraktikon kohtasi

selkä
Kuva: Unsplash

Olen aiemmin kirjoitellut erilaisista kehollisista ongelmista, kuten ylikunnosta ja urheiluvammoista ja muusta sellaisesta, mitä urheilevan ja suorittavan ihmisen osaksi tässä maailmassa voi tulla. Eräänä viime viikon aamuna huomasin, että en pääse sängystä ylös ilman, että siitä kuuluu ääni. Ei siis mikään mukava sängynjousien narahdus tai rentouttava syvä uloshengitys, vaan sellainen ei jumalauta nyt mä olen mennyt lopullisesti mäsäksi ja olen vain kasa ihmistä muistuttavaa massaa -kiroiluääni. Samana aamuna en voinut jäädä pois bussissa oikealla pysäkillä, koska en selkäkivun vuoksi saanut kerättyä itseäni tarpeeksi nopeasti ylös penkistä.

Miten sitten sain itseni tällaiseen solmuun?

Liikuntahistoriani on monipuolinen ja poukkoileva.  Parhaiten sitä voisi kuvata termi ylivilkas, jolla jostain käsittämättömästä syystä myös minua lapsena kuvattiin. Muksuna harrastin telinevoimistelua, yleisurheilua, balettia ja hiihtoa. Niiden jäljiltä olen edelleen melko hyvä tekemään kuperkeikkoja, vaakoja ja kärrynpyöriä (vain toiseen suuntaan), mutta suksiin en ole koskenut sen jälkeen, kun lukion ykkösellä oli pakko hiihtää kerran liikuntatunnilla. Sillä tunnilla sluibasin toden teolla, koska siinä vaiheessa elämääni vähät välitin kansallisurheilulajeista ja olin enemmän kiinnostunut runoudesta, yhteiskunnallisista epäkohdista ja kaljanjuonnista.

Koululiikunta ei muutenkaan juuri napostellut, koska liikuntatunneilta on piirtynyt mieleeni neljä vallitsevaa asiaa:

  • cooperin testit (menivät ihan hyvin, mutta ällöä)
  • pesäpallo (täyttä paskaa, koska kukaan ei ymmärrä lajin sääntöjä, osu palloon, saa koppia tai muuten vaan välitä, ja samalla joukko poikia norkoilee kentän laidalla huutelemassa kommentteja lyöntivuorossa olevan raukkaparan rinnoista ja osumatarkkuudesta)
  • hiihto (jota piti tehdä verenmaku suussa kyntöpellolla, jossa oli enemmän peltoa kuin lunta)
  • ja joku ympäri liikuntasalia sipsuttelu tamburiinin tahdissa (uskokaa huviksenne).

Yläasteella aloin pelata salibandya, koska yhtäkkiä kaikki kaveritkin pelasivat sitä. Se oli aika hauskaa, ja lajin parista kertyi erinäisiä megaluokan saavutuksia kuten D-tyttöjen aluepronssi tai sijoitus C-tytöissä johonkin SM-sarjan kahdeksanneksi. Tätä huikean urheilumenestyksen viitekehystä vasten voitte sijoittaa minut pelaajana johonkin syöttää välillä myös omille ja laukoo kovaa viivalta, joskus jopa maaliin -kohtaan.

Salibandy jäi lukioiässä, koska silloin ihmisillä loppuvat urheiluharrastukset sosiaalisen elämän tai koulupaineiden, tai minun tapauksessani musiikkihommien, kouluasioiden, kaupan kassalla istumisen ja tulevaisuudesta murehtimisen, jalkoihin. Aika pikaisesti painelin kuitenkin takaisin tanssitunneille, joilla jatkoin yliopistoaikoina.

Yliopistoaika on muuten ihmisen kulta-aikaa, koska silloin ehtii harrastaa, juhlia, nukkua pitkään ja tehdä kaikkea sellaista, mitä työelämässä ei enää ehdi. Harrastin taitoluistelua, tanssia, ryhmäliikuntatunteja, joogaa, kuntosalilla käyntiä, ainejärjestösählyä ja juoksua. Vaikka se ehkä rivien välistä piirtyykin, väännettäköön nyt rautalangasta, että suoritin opinnoissa ja liikunnassa ihan kympillä, ja siitä se vanhojen vammojen pahenemiskierre sitten taisi alkaa.

Ylivilkkaiden vuosieni varrelle on mahtunut yhtä jos toista iskua. Nilkka on pyörähtänyt ympäri, polveen on sattunut, lonkkakin on ihan väärin ja sillä viisiin. Viimeisin niitti oli ylikunto, jonka jäljiltä makasin yöt valveilla ja hikisenä, kuuntelin sydämeni hakkaamista ja pelkäsin aamua. Mitään meheviä leikkauksia en joutunut käymään läpi, mutta kävin muutamallakin fysioterapeutilla saamassa ohjeita jalkajumpista ja venyttelyistä, ja vaikka jalkajumppasin ja venyttelin, nilkka tuntui olevan pysyvästi outo ja lonkka ikuisesti kipeä.

Työelämään siirtymisen myötä lajit vähenivät ja totuin kehoni rajoitteisiin. Kävelin, joogasin, kävin välillä salilla, välillä jopa juoksin. En palautunut kovin hyvin, ja siitä, että en voi tehdä asioita täysillä, tuli jotenkin arkipäiväistä. Aloin olla sellaisessa solmussa, että välttelin tiettyjä lajeja, koska pelkäsin kipua. Kävellessä mietin kävelemistä, koska tiesin astuvani väärin ja pahentavani kipua, mutta en enää tiennyt, miten astua oikein. Seistessä mietin seisomista, koska samat sanat. Yhtäkkiä ajatukseni eivät olleet sen kehittyneempiä kuin jollain eläinvauvalla, joka opettelee kävelemään – ja tekee sen sujuvammin kuin minä ja vielä näyttääkin söpöltä.

Moni huono asia elämässä etenee vähitellen, joten niihin tottuu ja niistä muodostuu uusia normaaleja. Vasta siinä vaiheessa, kun tilanne on todella paha, sitä havahtuu, että miten olen päätynyt tällaiseen tilanteeseen, ei kai kukaan terve ihminen tällaisessa ole, eihän tällainen jumankekka voi olla normaalia ja missä vaiheessa tästä isosta kasasta kipua ja epämukavuutta ja asioiden välttelyä ja no oikeastaan pelkkää scheisseä on tullut minun elämääni.

Sitten minulle mainittiin sana kiropraktikko. Luonnollisesti tyrmäsin aiheen melko kovin sanankääntein, koska olin jo alistunut kohtalooni ja muutenkin epäilytti. Kuitenkin muutaman päivän päästä olin jo googlaamassa, koska mitäpä muuta nykyihminen tekisi kuin googlaisi. Ei sillä muuten olisi omaa verbiä. Löysin Stellan Tarinoita kivusta -kirjoituksen ja sitä kautta ViaVitalin. Varasin ajan samantien.

Ja niinhän siinä kävi, että vastoin odotuksiani kiropraktiikasta oli apua. Siitä oli valtavasti apua. Puolessa tunnissa ryhti oli suorempi, hengitys kulki vapaammin ja nilkka oli paikoillaan. Kävelin ilman, että jouduin ajattelemaan, kävelenkö oikein. Pääsin liikkumaan ketterämmin ja joustavammin kuin ennen, ja pään kääntäminen nauratti, koska se oli niin helppoa. Olin niin tottunut jäykkään niskaani, että olin unohtanut, että pään kääntämisen pitäisi olla ihmiselle normaalia.

Ostin kuuden kerran kortin ja ajattelin, että en ole koskaan käyttänyt rahojani paremmin.

Askel on vieläkin kevyt, keväisillä kaduilla hymyilyttää.

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM