Ultra Bra – Sokeana hetkenä paneutuu ainutlaatuiseen musiikki-ilmiöön antaumuksella

ultra-bra

Ultra Bra on ilmiö, jonka veroista suomalaisessa kulttuurissa ei ole toiste nähty. Omituisia kontrasteja sisältänyt bändi nousi kuin vahingossa kotimaisen musiikkitaivaan huipulle ja ilmoitti kesken nousujohteisen uran lopettavansa. Ilmiö oli poikkeuksellinen, ja se on tallennettu Ultra Bra – sokeana hetkenä -nimiseen historiikkiin. Se käsittelee Ultra Bran tarinan alusta loppuun, valottaa kaveripiiriä, johon bändi sattumalta syntyi, avaa levyntekoprosesseja ja toimii 1990-luvun laman jälkeisen opiskelijaelämän ja suomalaisen kulttuurin kuvauksena.

Minun ja Ultra Bran historia leikkaa monella tavalla. Olin bongannut bändin ala-asteikäisenä Jyrkistä, oppinut suurimmat hitit ulkoa radiosta ja pettynyt karvaasti, kun bändi ilmoitti lopettavansa. Olin silloin hädin tuskin 13, ja ajattelin, että minulla ei ole mitään mahdollisuutta päästä ikinä bändin keikalle. Kunnes kesällä 2017 pakkasin rinkkani, matkustin Joensuuhun ja lauloin antaumuksella mukana yhdellä Ultra Bran paluukeikoista. Siksi tartuin myös kirjaan innolla.

Bändin syntyä ja varsinkin sävellyksistä vastanneen Kerkko Koskisen lapsuutta ja nuoruuden kaveriporukkaa käsitellään teoksen alussa runsaasti. Ultra Bra kun sai alkunsa kaveriporukan vitsistä, siitä, kun Koskisen lukiokaveri Olli Virtaperko bongasi ilmoituksen SDNL:n laulukilpailusta, johon porukka alkoi kuin alkoikin kynäillä kappaletta kaljanhuuruisessa sanoitussessiossa. Samantyyppisissä sessioissa syntyi Ultra Bralle sanoituksia myöhemminkin. Laulajat ja muusikot hankittiin  ystäväpiiristä, ja kun kokoonpano pokkasi ensimmäisen palkinnon, sai Ultra Bra alkusysäyksen.

Tämänkaltaisten sattumien ja oluentäyteisten iltojen jatkumona syntyi ensin yksi levy, sitten toinen. Kirjassa kuvatut biisien tekotavat ja ympärillä pyörineen ihmismäärän runsaus avasivat minulle konkreettisesti sen, miksi en fanituksestani huolimatta koskaan saanut täysillä kiinni Ultra Brasta: Ultra Bra kun on täynnä sisäpiirivitsejä, ajatuksia, joita ei aina kehitetty loppuun asti, porvarillisista lähtökohdista olevaa poliittiseksi leimautunutta jengiä ja muita outoja kontrasteja sekä biisejä, joiden päätymisestä levylle eivät kaikki bändin jäsenet edes tienneet ennen kuin levy oli valmis.

Vuokko Hovatta muistaa vieläkin, kuinka hän ensimmäistä kertaa laittoi Vesireiteistä saamansa masterin cd-soittimeen ja kuunteli sen yksin kotona.

”Mietin, että ai jaahas, tällainenkin biisi kuin Kuiskaus on tehty. Tuollaisista jutuista ei tietenkään tule hirveän yhteisöllinen fiilis, että oma bändi julkaisee juttuja, joista ei ole ikinä kuullutkaan. En varsinaisesti pahoittanut siitä mieltäni, mutta tunsin kyllä jonkinlaista ulkopuolisuutta.”

Teos on myös sukupolvikertomus siitä, millaista oli viettää opiskelijaelämää 1990-luvun Helsingissä: siitä, kuinka opiskelijana pystyi vetelehtimään kaljaa kitaten ja taidetta tehden, kun leikkurit eivät olleet vielä iskeneet tukiin ja opiskeluaikoihin – se on hyvin erilainen nuoruus, jonka minä ja ikätoverini vietimme 2000-luvun Helsingissä.

Ehkä Ultra Bra osuikin kaikin puolin sopivaan aikaan kulttuurikentälle. Lama oli loppumassa, ovet Eurooppaan olivat auki ja Neuvostoliiton romahtamisen jälkimainingeissa vallitsi jonkinlainen kulttuurinen tyhjiö, johon tuo omituinen ja monella tapaa epäcooli bändi sattui osumaan. Samaan aikaan nuorten aikuisten kulttuuri varsinkin pääkaupunkiseudulla otti harppauksia eteenpäin: Hesari perusti Nyt-liitteen ja Punavuori täyttyi trendibaareista. Lienee sanomattakin selvää, että Hesarista ja Nytistä tuli Ultra Bran pää-äänenkannattajia ja Punavuoren baareista hengailupaikkoja. Kaikki siinä ajassa oli suotuisaa, ja tuon ajanjakson kuvaus on teoksessa kiehtovinta.

Mutta entäs se loppu sitten? Minulle ja monelle muulle Ultra Bran lopettaminen tuli shokkina: miksi uransa huipulla oleva, suhteellisen lyhyen aikaa kasassa ollut bändi päätti vain lopettaa?

Kun asiaa miettii hetken, miksi ei?

Ultra Bra oli iso kokoonpano. Soittajat ja sanoittajat mukaan lukien bändin ympärillä vaikutti toistakymmentä ihmistä, eikä sellaisen kokoonpanon kommunikaatiota tai visiota ole helppo pitää kasassa. Väkisinkin tulee konflikteja, väkisinkin osa tuntee olonsa ulkopuoliseksi ja väkisinkin vähän niin kuin vitsinä alkanut projekti tulee lopulta valmiiksi.

”Totta kai me oltiin siinä vaiheessa ehditty. myös käydä läpi aika monta riitaa”, Melasniemi sanoo. ”Moni bändi olisi voitu laittaa päreiksi niiden riitojen takia. Mutta mielestäni hajoamisen syy oli lopulta nuoruuden hybris. Eli se, ettei me oltu vielä ehditty olla niin pitkään kasassa, että homma olisi muuttunut rutiiniksi.”

Teos on mielenkiintoinen läpileikkaus paitsi yhdestä bändistä, myös Suomesta ja kulttuurista. Se sisältää anekdootteja, sukeltaa bändin jäsenten taustoihin ja ajatuksiin ja muistuttaa sellaisista kommunikaatiotavoista, jotka ovat jo kadonneet historiankirjoihin (soittorinki, anyone?).

Ansioistaan huolimatta teoksessa on myös moitittavaa. Tekstiä vaivaa viimeistelemättömyys, kieliasu olisi vaatinut huolittelemista ja metatekstin heikkoudesta ja poukkoilusta johtuen on välillä vaikea pysyä kärryillä siitä, kenen sitaatista on kyse. Alkuvaiheessa jaariteltiin ehkä turhankin kauan lapsuudenperheistä ja -ystävistä, vaikka tällä varmasti pyrittiin luomaan pohjaa sille, että kaikki lähti todellakin kaveriporukan läpändeeruksesta.

Harva läpändeerus johtaa useisiin kultalevyihin.

  • Mervi Vuorela & Ville Similä: Ultra Bra – Sokeana hetkenä
  • WSOY
  • 339 s.
  • Kirjastosta (palautus myöhässä, sakkoja ropisee)

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s