Kaipuun kaljakori kilisee

roman-kraft-60298-unsplash
Kuva: Roman Kraft / Unsplash

Marraskuu on kuukausi, johon on sisäänrakennettuna kaipaus. Siitä on tehty laulujakin, sellaisia, joissa lauletaan että voi yksinäisen miehen viedä marraskuu. (Viime marraskuu vei muuten meikäläiseltä kurkun). Ajattelin kantaa korteni kekoon ja yhtyä valitusvirsien kansanperinteeseen, koska ilman perinteiden ylläpitoa maailma menee kohti perikatoa, eikä kukaan kohta osaa sellaisia hyödyllisiä taitoja kuin tappeleminen naapurikyläläisten kanssa, kaskiviljely tai sananlaskujen hokeminen.

Aloin kansanperinteen hengessä pohtia, mitä kaipaan. Aluksi mieleen tuli ihan hassuja asioita, kuten modeemin ääni, levykeaseman raksutus tai tekstiviestin piippaus.

Menneisyyden ääniin liittyivät pianotunneilla hinkatut etydit, kikatus välitunnilla ja kaljatölkin sihahdus kesäisellä uimarannalla, sellaisella, jossa on vielä vähän viileää ja kosteaa, jossa tuoksuu alkukesä ja odotus.

Sitten aloin kaivata niitä hetkiä, kun yritin ensimmäisiä kertoja meikata tai nyppiä kulmakarvojani, kun mietin, mitä laitan päälleni ensimmäisenä koulupäivänä uudessa koulussa tai kun hain postilaatikosta hyväksymiskirjeen yliopistoon, aikaa, jolloin teki monta asiaa ensimmäistä kertaa: allekirjoitti vuokrasopimuksen, merkitsi kotikunnakseen Helsingin, meni ensimmäiseen baariin Kalliossa (Cafe Mascot, 2008), piti ensimmäistä kertaa ystävien vastasyntyneitä sylissään ja pudotti älypuhelimensa ensimmäistä kertaa asfalttiin.

Hetken kaipasin hetkiä soluhuoneessani, jossa olin aikuinen, mutta silti niin kovin nuori, josta lähdin festareille enkä jaksanut purkaa rinkkaani sen jälkeen viikkoon, koska menin suoraan leirintäalueelta iltavuoroon ja sen jälkeen aamuvuoroihin, sitä kevättä, jona istuin Vallilanlaaksossa kertomassa ystävälleni, mihin ja miksi muuttaisin ja kaikki oli niin vaaleanvihreää että se melkein sattui ja sitä hetkeä, kun kiipesin Saanatunturille enkä ajatellut huipulla mitään.

Viime aikoina kaipaus on muuttanut muotoaan sellaiseksi, että joskus se hymyilyttää. En kaipaa harhailevia vuosia tai epävarmaa nuoruutta, ainoastaan hetkiä tai ihmisiä sieltä ja täältä, mutta siten, että tiedän olevani nyt juuri oikeassa kohdassa aikaa.

Ei kuitenkaan haittaisi, jos menneisyyden talvet tulisivat takaisin, koska silloin aivan varmasti aamut olivat valoisia, hanget korkeita, lämpötilat sopivia ja öisin taivas tähtiä täynnä. Kyllä minä muistan. Ennen oli kaikki paremmin.

2 vastausta artikkeliin “Kaipuun kaljakori kilisee

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s