Käväisin viikonloppuna Tampereella, ja löysin itsestäni lisää tamperelaisuutta – siis sen lisäksi, että se on painettu syntymätodistukseeni kaupungiksi, ja sen lisäksi, että siellä on minun ihmisiäni ja minun kieleni.
Heti saavuttuani menin rautatieaseman k-kauppaan ostamaan evästä – kassamyyjä tervehti moro.
Kävelin nuoruuteni katuja, nautin Helsinkiä hitaammasta rytmistä ja pysähdyin kioskille ostamaan kortin – myyjä tervehti moro.
Sitten huomasin sanovani bussikuskille moro.
Bussin ikkunasta katsoin tuttuja kaupunginosia ja mietin, kuinka 10 vuotta sitten oli ihan normaalia kävellä keskustan baareista Nekalaan tai vaikka Hervantaankin, jotta ei tarvitsisi maksaa bussissa yölisää.
(Silloin ylipäätään oli normaalia juhlia koko yö, käyttää matalavyötäröisiä farkkuja ja liittymäpakettina tekstariliittymää.)
Paluumatkalla kohti rautatieasemaa minua 10 vuotta nuorempi haalarikansa soitti kaiuttimistaan Eppu Normaalia ja minä lauloin heidän mukanaan
missä oletkaan ollut kaikki nämä vuodet
oletko muistanut kuinka silloin rakastin sua
Aurinko paistoi viistosti. Oli melkein kevät.
Mie jostain syystä oon aina häpeillyt, enemmän tai vähemmän, omaa murrettani. Muualla päin Suomea liikkuessa tai vieraiden ulkopaikkakuntalaisten kanssa puhuessa siitä yrittää hioa pahimmat kulmat, oikoa isoimmat viännöt.
Nyt vasta pikkuhiljaa alkaa tajuta, et hei mitä järkeä? Miksi? Murteethan on ihania! Vähitellen olen alkanut itselleni luvan puhua pulputtaa, mut en ihan vapautuneesti vielä kuitenkaan.
Ehkä jonain päivänä uskallan olla rohkeesti just se maalaisserkku kuin olen :’D
TykkääTykkää
Tampere on ihana, välitön ja vilpitön ❤
TykkääTykkää