Alkukesässä on aina jotakin erityistä, taianomaista. Alkukesä on vielä täynnä odotusta ja hiljaista tietämystä siitä, että jotain tapahtuu kohta kuitenkin.

Ja jotain tapahtuu. Nuput puhkeavat, lehtien väri syvenee. Yöt pitenevät ja lämpenevät, ja niinä valoisina öinä me voimme istua ulkona, puistoissa, kallioilla. Niillä on tilaa kuunnella ja nauraa, olla vain.

Viime viikonloppuna oli ensimmäinen kesäyöksi laskettava yö. Valo oli viistoa ja viipyilevää, ilta oli lempeä ja linnut, ne lauloivat, tauotta ne lauloivat.

Kun istuimme vuoden ensimmäisessä suviyössä, ajattelin, että tähän minä kuulun. Tähän kesäyöhön, näiden ihmisten seuraan. Tähän viipyvään valoon ja tämän korkean taivaan alle.

Ja vaikka minä päätyisin maapallon toiselle laidalle, minun juureni olisivat tässä, syvällä meille yhteisen maaperän alla, jota kesäyön aurinko valaisee.