Minulle on käynyt viime kuukausina sillä tavalla onnellisesti, että minut on kopattu. Allani on ollut tiheä turvaverkko. Se on koostunut vahvoista ja hennoista käsistä, vanhoista ja uusista tuttavuuksista. Halauksista, kilometrien pituisista chat-sessioista, pitkiksi venyneistä illanvietoista.

On ollut ihmisiä, jotka kuuntelevat, ymmärtävät ja kyseenalaistavat. Ihmisiä, jotka antavat uuden suunnan.

Ihmisiä, jotka tulevat illalla kylään, hierovat hartioita ja vakuuttavat, että kaikki on hyvin, ja jos ei juuri nyt ole, lopulta on. Ihmisiä, joiden kanssa avata kuohuviinipullo silloin, kun on aihetta juhlaan, ja joiden olkapäätä vasten itkeä silloin, kun on aihetta suruun.

Ihmisiä, joiden kanssa laittaa ruokaa ja jutella, ihmisiä, jotka jäävät yöksi ja paistavat seuraavana aamuna kananmunia ja kiroavat samalla vuolaasti kotoa periytyneet vuorovaikutusmallit, entiset kumppanit ja omakotitalot.

Yökyläilyn satoa

Ihmisiä, jotka suuttuvat puolestani silloin, kun en itse jaksa suuttua. Ihmisiä, jotka nauravat jutuilleni.

Ihmiset, minäkin olen teidän puolellanne. Hyvässä ja pahassa, korkealla ja matalalla. Ette tiedäkään, kuinka hienoa on olla osa tätä ketjua, jossa käsi tarttuu käteen silloin, kun sitä eniten tarvitaan. Jossa nauru ja hymyt moninkertaistuvat, jossa hysteeriset itkut ja kammottavat mokat otetaan vastaan pelkällä lämmöllä.

Koppi, minusta otettiin sellainen. Minäkin otan teistä, aina.