Peter Høeg: Hiljainen tyttö

Minä olen opetellut jättämään huonot tai raivostuttavat kirjat kesken, koska elämä on liian lyhyt. Peter Høegin Hiljaista tyttöä (2006) en tästä huolimatta jättänyt kesken. Se oli taistelu, työvoitto. Minä tuskailin Hiljaisen tytön kanssa yli puoli vuotta, uusin lainaa, uusin uudestaan. Pakotin itseni aina välillä lukemaan parikymmentä sivua, sitten luovutin jälleen.

En jättänyt kesken, koska kävin lainaamassa tämän elokuussa ystäväni kanssa, ja hän käski lukea sen, koska se on huikea.

Minä lupasin lukea.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja minä luin, tuskailin, luovutin. Aloitin uudelleen. Kahlasin läpi 566 sivua, pääsin jotenkuten kärryille kirjan puolivälin jälkeen. Siinä vaiheessa aloin jonkin verran pitää teoksesta, mutta pitikö minun todella kärsiä ensin kolmesataa sivua rikkonaista rakennetta, pomppivaa juonta ja raivostuttavaa päähenkilöä?

Ehkä minun piti, muuten en varmaan olisi saanut kokea tällaista tunnetta työvoitosta.

Hiljaisessa tytössä on mahtavia elementtejä ja hieman nyrjähtänyt todellisuus. Päähenkilö on lain ja yhteiskunnan reunalla elävä sirkustaiteilija Kasper, joka kuulee ympärillä olevat ihmiset. Kuulee sävellajit, teemat, hahmottaa maailman eri tavoin kuin tavalliset ihmiset. Se viehättää. Aluksi luin hitaasti vain siksi, että jäin tunnustelemaan, miltä minkäkin hahmon sointi kuulostaa.

Musiikin ja soinnin kuvaaminen ahmaisee suuren osan. Ihmisten lisäksi kuvataan tarkasti ympäristöä, Kööpenhaminan kaupunkia, sen äänimaisemaa, maantiedettä.

Salaisuus oli tragiikkaa, c-mollissa, jotain lapsiin liittyvää, nainen oli lapseton. A-duuriperfektionismi ei ollut pehmennyt. Iän karttuessa ihminen integroi kvinttiympyrässä vastapäisen sävellajin, prosessi on akustinen vastine sille, mitä me kutsumme kypsymiseksi.

Mutta on yksi tyttö, joka on täysin hiljainen. Josta Kasper ei kuule mitään. Jossa on selkeästi jotakin outoa voimaa. Tytöllä ei ole ominaissointia, ei mitään. Sitten tyttö katoaa. Se ehkä liittyy outoihin maanjäristyksiin ja tulviin, hämäriin kiinteistökauppoihin. Tytöllä on voima, josta jotkut haluavat hyötyä.

Kasper alkaa jäljittää tyttöä.

Seuraa teema ja variaatioita. Murtautumisia, kilpajuoksuja, tappelukohtauksia. Dekkarimaisia elementtejä. Sairaalasta heräämistä, putkasta heräämistä, jäljille pääsemistä, jälkien kadottamista. Täpäriä pakoja, palasten kokoamista.

Kertomus etenee kuin klassinen musiikki, mutta lähes kuusisataasivuisessa romaanissa teema ja sen variaatiot turhauttavat: minä kuuntelen Bachin Chaconnen paljon nopeammin kuin luen tämän kirjan. Rakenne ei kanna, ja päähenkilö, hänhän on sietämätön. Suuri egoisti, sanoo Sininen Rouva kirjassa. Oman erityisyytensä pauloissa, elää omilla säännöillään. Rinnastaa itsensä kepeästi historian suurmiehiin:

Kyse on siitä, että todella suuret kuten Grock, Beethoven ja Schubert ovat kaikki tarvinneet naisen, joka on pannut likoon koko hoivaamisen lahjansa. Bach samaten. Hän tarvitsi kaksi naista. Ja Jeesus: Neitsyt Marian ja Maria Magdaleenan. Kun miehellä on taiteellinen tai hengellinen missio, hän tarvitsee naisen ehdotonta, uhrautuvaa rakkautta.

Omat teot on helppo oikeuttaa, oma todellisuus yksinkertaisempi, kun pystyy liittämään itsensä osaksi suurten ja poikkeavien jatkumoa. Taitavasti rakennettu antisankari, se Kasper Krone on.

Hiljaisessa tytössä hienointa on äänen, maiseman ja uskonnollisen mystiikan kietominen yhteen. Sekavuuden, turhauttavan rakenteen ja raivostuttavan päähenkilön vuoksi en jää kaipaamaan kirjaa yöpöydälläni.

Oikeastaan käyn tipauttamassa sen kirjaston palautusluukusta jo tänään. Vihdoinkin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s