Mitäs me huijarit

Välillä tulee niitä hetkiä, kun alkaa epäilyttää. Kun pohtii, olenko minä sittenkään hyvä, osaanko oikeasti yhtään mitään, olisiko minun koskaan edes pitänyt valmistua yliopistosta tai saada töitä tai vetää luistimia jalkaan tai kirjoittaa ajatuksiani julkisesti ja mitä naapuritkin ajattelevat. Olisiko edes pitänyt nousta aamulla sängystä, astua ulos ovesta.

Ja niin edelleen.

Tulee hetkiä joina miettii, saako joku kohta selville, että olen pelkkä kupla. Hetkiä, joina miettii, onko minulla vessapaperia kengänpohjassa, repsottaako laukustani treenejä varten tuodut vaihtoalusvaatteet, onko minulla ruokaa naamassa, oliko puhelimeni kamera päällä kun räpläsin sitä kylppärissä tai onko minusta mahdollisesti tehty jokin meemi, josta en vielä tiedä. Että tuijottaako kaikki.

Tai että osaanko töitäni, kirjoittamista, olemista, pääsinkö kaikkialle vain pelkällä tuurilla, hyvällä onnella, sattumalla tai hymyilemällä oikeaan aikaan.

Hassuinta ja typerintä tässä on se, että tiedän, etten ole ainoa. Monesta muustakin tuntuu tältä. Sitä kutsutaan huijarisyndroomaksi.

dsc_0966

Minulla on ystäviä, jotka ovat uskomattoman ihania, lämpimiä, älykkäitä ja päteviä; todella hyviä siinä, mitä tekevät, todella hyviä siinä, miten he ovat. Ihmisiä, jotka ovat astuneet isoihin saappaisiin nuorina, ottaneet rooleja, joissa he ovat pärjänneet, vaikka eivät kokeneet olevansa valmiita.

Salaisuus: et ikinä koe olevasi valmis ennen kuin vain alat tehdä.

Ja minä mietin, että onpa hölmöä, että hekin ajattelevat välillä olevansa huijareita. Minä näen kasan päteviä, älykkäitä ja lämpimiä ihmisiä, he saattavat nähdä itsessään vain salaisuuden, jonka paljastumista he pelkäävät. Minä ainakin pelkään niin välillä, enemmän tai vähemmän.

Vaikka se on aivan turhaa. Vaikka se on perusteetonta. Vaikka se on ihan tyhmää.

Huijarisyndroomaan on kuitenkin muutamia lääkkeitä, esimerkiksi avoimuus ja itsensä kohteleminen ystävänä. Ystävältä ei vaatisi koskaan samoja suorituksia kuin itseltään vaatii. Huonot fiilikset eivät pysty kasvamaan kovin suuriksi, jos luottaa toisiin niin paljon, että jakaa ne. Jos uskaltaa olla avoin.

Sitten on vielä ne kaikista suurimmat, rakkaus ja empatia. Muita kohtaan, itseä kohtaan.

Brené Brownia lainaten:

if we’re going to find our way back to each other, we have to understand and know empathy, because empathy’s the antidote to shame. If you put shame in a Petri dish, it needs three things to grow exponentially: secrecy, silence and judgment. If you put the same amount in a Petri dish and douse it with empathy, it can’t survive.

Ja koska minä luotan teidän empatiaanne ja hyvyyteenne, minä uskallan kertoa teille sen, että välillä tunnen itseni täydeksi huijariksi. Jos tekin tunnette niin, jakakaa se muille, ja sen jälkeen lopettakaa nyt ihmeessä hyvät ihmiset!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s