Harry Potter and the Cursed Child

Kaikenlaista maailmassa tapahtuukin. Leveälahkeiset farkut tulevat uudelleen muotiin. Ihmiset juoksevat Pokemonien perässä. Hallitus tekee älyttömiä päätöksiä. Minä leikkautan itselleni otsatukan. Ja uusi Harry Potter -kirja julkaistaan.

Harry Potter and the Cursed Child (J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne) on näytelmäkäsikirjoitus, joka jatkaa tarinaa parikymmentä vuotta pääsarjan tapahtumien jälkeen. Vauhdissa on tällä kertaa Harryn ja muiden jälkikasvu.

Koska Harry Potterit ovat olennainen osa lapsuuden ja nuoruuden lukukokemuksiani, tietenkin minun piti lukaista myös tämä uusin Potter, vaikka se painiikin eri sarjassa pääsarjan kirjojen kanssa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olennainen Potter-rekvisiitta: huopa ja teemuki

Ensin pitää vähän fiilistellä vanhoilla lukukokemuksilla, koska niiden takia tartuin tähän uutukaiseen. Kultaisessa nuoruudessani uusinta Potteria odotettiin viikko- tai oikeastaan vuosikaupalla. Kun julkaisupäivä vihdoin oli ovella, kirja varattiin etukäteen kirjakaupasta, jotta sen varmasti saisi – pahin painajainen oli, että painos olisi myyty loppuun ja kirjaa olisi joutunut odottamaan vielä lisää. Kun kirjan vihdoin sai, alkoi kova kilpajuoksu kaikkia ja kaikkea vastaan: siskoja, luokkakavereita, aikaa. Potter piti saada päätökseen ensimmäisten joukossa, jotta välttyisi juonipaljastuksilta ja jotta pääsisi jälleen odottamaan sarjan seuraavaa osaa. (Ja jotta voisi lesoilla nopeudellaan).

Pottereita luettiin uudelleen ja uudelleen. Kavereiden kanssa kisattiin, kuka tietää eniten Potter-triviaa. Ihastuttiin vuorotellen Sirius Mustaan tai Remus Lupiniin, surtiin suosikkihahmojen kohtaloita.

Triviasta tulikin mieleen, että minulla, siskoillani ja serkuillani on  eräs tärkeä Potter-perinne: pelaamme porukalla Harry Potter ja viisasten kivi -tietokilpailupeliä, joka on täynnä käsittämättömiä knoppikysymyksiä sarjan ensimmäisestä osasta ja jonka pelaaminen vaatii muutaman lasillisen viiniä.

Näin paljon Harry Potterit ovat kokemusmaailmaani vaikuttaneet.

Mitä voi sanoa tästä uudesta Potterista ilman, että spoilaa merkittävästi? Ainakin voi hahmotella joitakin pääpiirteitä: Nelikymppisellä Harryllä on lastenkasvatuspulmia, kun välit keskimmäisen pojan Albuksen kanssa rakoilevat. Hermione on supermenestynyt uraohjus ja Ron lähinnä koominen taustaelementti.

Teoksen alussa Albus lähtee Tylypahkaan, ystävystyy junassa Scorpius Malfoyn kanssa ja kokee Tylypahkan kamalana paikkana, toisin kuin isänsä aikoinaan.

Ja sitten Albus ja Scorpius hankkiutuvat hankaluuksiin ja seikkailuihin.

Teoksessa onkin kourakaupalla tuttuja elementtejä: seikkailuihin joutuvat lapsoset (koska aikuiset eivät vaan tajuu), muutama annos monijuomalientä, murtautuminen vanhaan kunnon Taikaministeriöön, Murjottava Myrtti ja puhuvat muotokuvat, ajankääntäjät sekä muutama ennustus. Ja Kelmien kartta. Ja viisauksia muotokuvastaan heittelevä Dumbledore:

There is never a perfect answer in this messy, emotional world. Perfection is beyond the reach of humankind, beyond the reach of magic. In every shining moment of happiness is that drop of poison: the knowledge that pain will come again.

Ajankääntäjästä muutama sana: Aikaa käännellään huolettomasti ja löysin rantein verrattuna edellisiin osiin, joissa ajan peukaloimisen vakavuutta painotettiin. Tämä  tuntuu halvalta tempulta, jolla herätellään henkiin jo mennyttä pahaa.

Tekstin tasolla tarina juoksee ja hyppii, hahmot jäävät ohuiksi ja juonenkuljetuksessa on muutama halpa trikki. Silti kääntelin sivuja innoissani: oli pakko saada tietää, mitä seuraavalla sivulla tapahtuu. Kaikesta huolimatta tarina siis veti, ja pakonomainen sivujenkääntely oli toivottu toisinto entisaikojen Potter-kokemuksistani.

Teosta pitääkin lukea näytelmäkäsikirjoituksena romaanin sijaan. Näytelmässä on oltava toimintaa ja dialogia, kaikki taustoittaminen, selittäminen ja hahmojen syventäminen jäävät ohjaajan ja näyttelijöiden tehtäviksi.

Mitä sitten jäi käteen? Sain pienen palasen menneisyyden lukukokemusta, siitä olin kovin iloinen. En saanut uutta, mahtavaa osaa Harry Potter -saagaan, mutta sitä en odottanutkaan. Tämä oli tällainen, kurkistus taikamaailmaan, välähdys siitä, mihin hahmot ovat päätyneet, kalpea heijaste pääsarjan kirjoista. Mutta eipä Harry Potter and the Cursed Child tainnut edes yrittää olla mitään muuta.

4 kommenttia artikkeliin ”Harry Potter and the Cursed Child

  1. Mulla on niin ristiriitaiset fiilikset tän kirjan/näytelmäkäsikirjoituksen suhteen! Tavallaan tuntuu että onhan se luettava, koska no, Harry Potter, mutta sitten taas ei millään haluaisi ”pilata” sitä jo olemassa olevaa taikaa, joka kirjasarjan ympärillä edelleen leijuu. En halua uusia seikkailuja ja Harryn lapsia, mutta en halua olla lukemattakaan tätä, haastavaa 😀

    Tykkää

    • Ymmärrän oikein hyvin! Mäkin olin ensin ajatellut olla välittämättä koko kirjasta, mutta lopulta uteliaisuus kuitenkin voitti. Eihän se tosiaan pääsarjan veroinen ole, mutta paikoin ihan viihdyttävä ja mukava lukukokemus kuitenkin.

      Mäkään en muuten pahemmin välitä Harryn lapsista – se viimeisen varsinaisen Potter-kirjan epilogi on melko vaivaannuttava. Tässäkin kirjassa tykkäsin eniten niistä kohtauksista, joissa oli näitä alkuperäisiä hahmoja.

      Tykkää

    • Ymmärrän hyvin, vähän samalta mustakin tuntui. Mutta jos kirjan onnistuu lukemaan ilman suuria ennakko-odotuksia, niin ihan viihdyttävä kipale se on. Ei aikaisempien veroinen, mutta tuskin se sitä näytelmäkäsikirjoituksena edes yrittää olla.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s