Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Lukuhaasteen yhtenä kohtana on kirja, joka pelottaa sinua. Minua eivät pelota dekkarit tai Stephen Kingit, kauhu, inho tai pelko itsessään. Minua pelottaa rakkaus. Rakkaus ja ihmisten mielet, ne vasta hivuttautuvatkin ihon alle, keuhkojen taa ja kairautuvat sinne. Siksi Sadie Jonesin teos Ehkä rakkaus oli totta (The Fallout, 2014) pelotti minua niin pirusti. Takakansi kertoo sen olevan juovuttavan upottava, täyteläinen ja vangitseva, ja sitähän se on. Mutta hiton pelottava, sitäkin se on.

Helpot jutut ensin. Romaanissa kuvataan lontoolaista teatterimaailmaa 1970-luvulla. Kasassa on kaikki meikäläisen suosikkielementit: 70-luku, taiteilijaelämä, kirjoittaminen, rahapula ja siitä seuraava renttuglamour. Kaupunkikuvaus, vuokrahuoneet, halpa punaviini. Sähkökatkot, myöhäisiksi venyneet illanvietot.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teoksen keskiössä on työväenluokkaisessa perheessä varttunut Luke, joka kohtaa sattumalta teatterilaiset Paulin ja Leighin ja tuntee heti tulleensa kotiin. Taakse jäävät alkoholiongelmainen isä, mielisairaalassa oleva äiti, edessä on Lontoo, näytelmien kirjoittaminen, teatteriproduktiot ja hanttihommat.

Sairasta äitiään lapsuutensa hoivannut Luke ei kiinny helposti, vaan viettää keveää rakkauselämää. Tarkkailevan ja rationaalisen Leighin mukaan Lukessa on karismaa ja sokeaa ahneutta, Luke on vain yksi niistä miehistä, jotka tuottavat tuskaa ja käyttäytyvät ajattelemattomasti.

Mutta sitten Luke näkee näyttämöllä hauraan Ninan, johon rakastuu intohimoisesti. Nina on kasvanut itsekeskeisen ja epävakaan näyttelijä-äitinsä varjossa, oppinut siihen, että kaikkea hänessä tarkkaillaan ja arvostellaan. Päätynyt hyötyavioliittoon teatterituottajan, joka kontrolloi Ninan syömistä ja pukeutumista, kanssa. Mikä tässä maailmassa on helpompaa kuin jatkaa tutussa roolissa, toistaa aikaisempien kiintymyssuhteiden malleja?

Luken ja Ninan suhde on kivulias ja intohimoinen. Se on kahden tunteikkaan ja haavoittuneen suhde. Ja sitä kuvataan armottomasti.

Järjen äänenä teoksessa toimiva Leigh ei järjenkäytöstään huolimatta välty kolhuilta, vaikka hän miten olisi päättänyt luottaa älylliseen voimaansa.

Romanttinen rakkaus tuntui hänestä huvipuiston halpamaiselta huijaukselta: siltä, kun joutuu raahatuksi horjuvan sirkuspyörän selkään ja sitten putoaa naama edellä kermakakkuun kyynisen maailmankaikkeuden nauraessa taustalla. Hänen lapsuutensa oli täyttynyt äidin kyynelistä isän itsepintaisen uskottomuuden vuoksi. Hän oli nähnyt, miten rakkaus oli saanut fiksut tytöt muuttumaan määkiviksi lampaiksi ja järkevät pojat menettämään kaiken miehisyytensä; hän oli nähnyt omien vanhempiensa taantuvan lapsiksi.

Ehkä rakkaus oli totta:n keskiössä ovat kirjoittamisen, kertomisen ja näyttelemisen teemat. Ne toistuvat niin teoksen tapahtumissa kuin sen pohjavirroissa: Luke kirjoittaa näytelmiä, Nina näyttelee, Leigh ohjaa. Taustalla häilyvät suuret kysymykset siitä, millaista teatteria tai kulissia ihmissuhteemme ovat, kuka niitä käsikirjoittaa? Miten päädymme niihin, miksi päätämme jäädä? Miten teemme valintoja; uskommeko kylmänviileään järkeen vai tunteisiin ja kohtaloon, käsikirjoituksiin ja tarkoituksiin?

Uskoimmepa mihin vaan, turpaan tulee: ehkä eri syistä ja ehkä hieman eri tavalla, mutta kuitenkin.

Romaanissa on jonkin verran tyhjäkäyntiä, liiallista maalailua, ahdistavaa väistämättömien tapahtumien venyttämistä. Lukija kiemurtelee; tekee pahaa lukea niin riipivää ihmiskuvausta. Mutta siksihän kirjoja luetaan, jotta opittaisiin muista ja maailmasta, ihmisistä ja ihmisyydestä, tultaisiin empaattisemmiksi.

Siksi tarkkanäköinen, ahdistavakin ihmiskuvaus on välillä todella tarpeen. Yksi romaanin suurimpia ansioita onkin psykologisen kuvauksen tarkkuus ja selittelemättömyys. Ninan ja Luken taustat kirjoitetaan auki, mutta niitä ei analysoida. Motiivien ja reagointitapojen syyt jäävät lukijan pääteltäviksi. Siksi teosta voisi yhdellä sanalla kuvattuna sanoa vaikuttavaksi.

Loppukevennyksenä paljastettakoon, että U2:n huikea Love Is Blindness yhdistyy mielessäni tähän kirjaan, niiden välille on rakentunut nyt uusi linkki aivoissani.

Että eipä sit muuta ku Achtung Baby – sinä et välty rakkaudelta, en siltä välty minäkään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s