Laura Lindstedt: Oneiron

Jos Murakamin 1Q84 oli vaikea purkaa osiin, ei Finlandia-palkittu Oneiron (Laura Lindstedt, 2015) ole yhtään helpompi tapaus. Oneiron on jopa hankalampi, koska siitä on jo kirjoitettu niin paljon. Voinko edes sanoa mitään tuoretta, mitään uutta, mitään sellaista, jota ei vielä olisi sanottu?

Ehkä voin aloittaa kuvailemalla omaa lukukokemustani. Olin tyhjentänyt mieleni huolellisesti ennakko-odotuksista, onnistunutkin siinä melko hyvin. Toki tiesin Oneironin olevan se kuuluisa ja palkittu fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista, olevan jotain täysin poikkeavaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja niinhän se olikin. Sehän oli hämmentävä, huikea, määritelmiä pakeneva – ja pakkohan teoksen on paeta määritelmiä, kun siinä kuvataan sellaista, jota ei ehkä ole tai josta ei voi tietää mitään, jossa ei ole aikaa tai tilaa, ei edes ruumista. Pelkkää valkoista, jossa ihmisistä tulee jonkinlaisia mentaalisia representaatioita. Jossa ruumiilliset tarpeet hiljalleen sammuvat. Jossa ei ole ylä- tai alapuolta, selkeää pintaa liikuttavaksi, aikaa, kieliä, tarvetta hengittää.

Tilaa, tai pitäisikö sanoa tilatonta tilaa, ja seitsemän naista siinä tilassa. Ja tältä se tuntuu Ulrikesta, viimeisestä:

Istut nyt mukavassa, upottavan pehmeässä penkissä, jossa painontunne lopullisesti katoaa. Elokuva on alkamassa, valkokangas on valoa täynnä jo ennen kuin filmi on lähtenyt pyörimään. Mutta tällä kertaa kangas ei täyty yksinomaan valosta, sillä projektorin filmiporttiin on tarttunut roskia. Säriseviä, tuulettimen puhurissa huojuvia haituvia. Lasket ne aikasi kuluksi. Niitä on kuusi kappaletta. Karvoja koneenhoitajan rystysistä? Kämmenkarvojako ne ovat? Älä kuitenkaan ajattele miehiä nyt. Katso herkeämättä kirkasta valkoista kangasta, ja kuutta haituvaa siellä. Ne ovat huojuneet riittävän lähelle, ja uskottava se on: naisia joka ainoa.

Niin, naiseus. Naisruumis, se on yksi teoksen kantavista teemoista. Ruumiintoiminnot sammuvat hiljalleen, ja ruumiin pettäminen, tapaturma tai sen kokema väkivalta ovat ajaneet naiset tuohon valkoiseen.

Valkoisessa ei ole mitään, mihin tarttua, mutta aina on saapumisjärjestys. Se on heille tärkeä. Ensin on anoreksian riuduttama amerikanjuutalainen performanssitaiteilija Shlomith, sitten hölösuinen alkoholiongelmainen Polina Moskovasta. On brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, marseillelainen hienostorouva Nina kaksoset vatsassaan. Sitten vielä syövän väsyttämä Wlbgis Hollannista, valokuvamallin urasta haaveileva nuori Maimuna Dakarista ja viimeisenä nuorin, kaunis Ulrike Mozartin syntymäkaupungista. Ulrike, vasta 17-vuotias. Juuri niin viaton kuin viimeksi tulleet tapaavat olla.

Miksi he ovat tuolla? Miksi juuri he? Ja miten he päätyivät valkoiseen?

Kun mikään ei ole varmaa, on vain tarinoita ja naisten teoria siitä, että ehkä he ovat kuolleita. He kertovat toisilleen elämästään, yrittävät muistaa ja ymmärtää, miten ja miksi ajautuivat valkoiseen.

Tarinallisuus onkin yksi teemoista: ihmisillä kun on tarve tarinallistaa elämäänsä, ymmärtää sitä narratiivien kautta. Ajattomuudessakin voi tarttua tarinoihin ja muistoihin, joiden avulla todellisuutta voi yrittää jäsentää, joita pitkin voi kurottaa kohti toisia. Ylipäätään on tärkeää tarttua johonkin ja luoda järjestystä; vaikka rakentaa valkoiseen koti, muodostaa kodille selkeät rajat vaatekappaleista.

Tarinat, ne ovat ydin. Ne jäävät kun ruumis lähtee. Oneironissa naisruumis on moninainen. Se on synnyttänyt, se on raskaana, sen voi nälkiinnyttää tahdonvoimalla tai se joutuu raiskauksen ja murhan uhriksi. Se on toimija ja kohde, subjekti ja objekti, ja lopulta kuitenkin vain kuori jollekin muulle. Mielelle. Sielulle. Kertomuksille.

Päähenkilöiden elämäntarinat, teoriat kuolemasta ja kuolemanjälkeisyydestä sekä tieteelliset katkelmat ruumiintoiminnoista nivoutuvat fragmentaariseksi ja huikeaksi kokonaisuudeksi. Proosatekstin seassa on lehtileikkeitä, Shlomithin luentokäsikirjoitus anoreksian ja juutalaisuuden suhteesta, kansansatua, pitkiä monologeja ja vaikka mitä muuta. Sekä teoksen muoto että merkitys ovat moninaisia ja vaikeasti tavoitettavia. Ensimmäinen lukukerta jättää haukkomaan henkeään, toisella kerralla teoksesta avautuisi varmasti vielä paljon uutta.

Mutta loppu koittaa kuitenkin, sekä Oneironille että ruumiille. Hiljalleen paljastuu, mitä kenellekin kävi. Kenen keho uupui sairauden takia, kuka kohtasi väkivaltaa, kuka joutui tapaturmaan, miten meille tuttu maailma päättyi kenenkin kohdalla.

Jos voisin sanoa, sanoisin: Rauhoittukaa. Olen kuollut.

2 kommenttia artikkeliin ”Laura Lindstedt: Oneiron

  1. Tämä oli siitä jännä lukukokemus, etten tuoreeltaan siitä juurikaan pitänyt, ja sen taisin jollain tapaa omaan blogiinikin silloin alkuvuodesta(ko ehkä) ilmaista. Mutta nyt kun lukukokemuksesta on kulunut jo kuukausia, on se vahvistunut mielessä, suurentunut, muuttunut suuremmaksi kokonaisuudeksi, ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että tällainen mieleenpainunut teos on Finlandiansa ansainnut. On se kohonnut hiljalleen minulla ainakin yhdeksi vuoden suurimmista kirjoista, aina se ei näemmä ole täysin riippuvaista siitä miten paljon siitä heti pitää tai on pitämättä. 🙂

    Tykkää

    • Oneiron on kyllä hankala ja mieleenpainuva kokonaisuus – sekä hyvässä että huonossa. Itseäni hengästytti eniten juuri tematiikan ja ilmaisutavan monipuolisuus, mutta ihan varmasti aika tai uusi lukukerta nostaa esiin vielä jotain muutakin 🙂

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s