Lomalla ehdin ajatella, vaellella pelloilla ja metsissä. Olen istunut metsässä tihkusateessa juomassa kahvia rauhassa, kuunnellut. Olen tehnyt oivalluksia, koska aina kun on aikaa ajatella, on tilaa myös oivaltaa.

Oivalsin, että musiikin kuunteleminen on mainio aktiviteetti, mutta todella hyvän musiikin kuunteleminen on vielä mainiompaa. Olen vannoutunut Spotifyn ysärisoittolistojen luukuttaja, mutta eräänä kesäiltana kävelin kotiin, kuuntelin Pink Floydin Shine on you crazy diamondia ja ajattelin, että maailmassa ei ole mitään hienompaa kuin katsella oksien ja lehtien raoista laskevaa aurinkoa ja kuunnella musiikkia. Hyvää musiikkia.

Oivalsin, että en ehkä olekaan niin vannoutunut kaupunkilainen kuin luulin. Pidän siitä, että ympärillä on tilaa hengittää, avaraa, tyhjää. (Tai ehkä sittenkin vaan viihdyn verkkareissa ja kumisaappaissa.)

Oivalsin, että pidän sittenkin ruuanlaitosta ja leipomisesta, kohoavasta sämpylätaikinasta, perunoiden keittämisestä. Nyyhkyleffoista. Häistä. Hetkestä ennen pimeää. Elokuun illoista. Pitkistä hiuksista. Superpienestä asunnostani. Laulamisesta. Pokemon Go:sta. Luistelusta. Puutaloista. Kroketista, juurista.

Ajattelin, että jos en kasvata muuta, niin sitten hiuksia.

Tyhjäkäynti tekee hyvää ihmiselle, antaa suopeasti tilaa niillekin ajatuksille, jotka eivät jaksa arkena kaivautua pintaan tajunnan takaa.

Ja niin minä istuin hiljaa eräänä heinäkuun loppupuolen aamuna, tuijotin poukamassa lepäävää sinilevää ja ajattelin, että tämäkin kesä kääntyy jälleen syksyksi, jonka otan vastaan vähän seesteisempänä kuin ennen.